Veteraanien lippu jää historiaan

Viime vuoden lopulla Vantaan kaupunginmuseon kokoelmista vastaava intendentti sai puhelun Esko Leinoselta, Vantaan seudun Rintamamiesveteraaniyhdistyksen viimeiseltä puheenjohtajalta. Yhdistystä oltiin lakkauttamassa, ja yhdistyksen lippua sekä lipun mukana kulkevaa lippukirjaa tarjottiin museolle. Nyt lippu on luettelointia, puhdistusta ja pakkaamista vaille valmiina. Mitä tiedämme lipusta tai tästä järjestöstä? Meille rauhan ajan ihmisille asia on kaukainen. Minkälaisia ajatuksia se herättää?

Rintamamiesveteraaniyhdistys perustettiin 6.11.1967 tukemaan sodassa olleitten veteraanien ja heidän perheittensä elämää. Yhdistys järjesti jäsenilleen vuosittain virkistystoimintaa: kokouksia, tarinailtoja, retkiä ja kylpylämatkoja. Myös ulkopuolisille järjestettiin juhlia, tansseja sekä iltamia. Näillä kerättiin varoja yhdistyksen toimintaan. Vuonna 1974 järjestö sai oman lippunsa. Pidettiin juhlallinen lipun naulaamistilaisuus, jossa paikalla olleet jäsenet naulasivat rituaalinomaisesti kukin oman naulansa lippuun. Naulaajat kirjoittivat nimensä nahkakantiseen lippukirjaan, siinä järjestyksessä kuin nauloja naulattiin. Lipulla oli tärkeä symbolinen merkitys. Sitä kannettiin Suomen lipun rinnalla  itsenäisyyspäivänä, kaatuneitten muistopäivänä, hautajaisissa ja muissa arvokkaissa tilaisuuksissa.

Viime sotien veteraanien määrät ovat vähentyneet eikä järjestötoiminnalle ole enää ollut jatkajia. Lippukirjan sivut ovat jääneet tyhjiksi. Lipun historia on arvokas, ei vain veteraaneille ja heidän omaisilleen, vaan myös kaikille meille. Tarinaa sen taustalla ei sovi unohtaa. Lipun ja lippukirjan tarina jatkukoon tästä lähtien museon kokoelmissa. 

 

Puhdistuksen, luetteloinnin ja valokuvauksen jälkeen lippu pakataan ja asetetaan säilytykseeen museon kokoelmatiloihin. Oikealla lippukirja, jossa lipunnaulaajien nimet. Kuvat Mikaela Ihander / VKM

Lippu odottaa nyt pakkaamista kokoelmatiloissa. Tarkastelemme pöydälle levitettyä lippua konservaattorin kanssa. Se on sininen, villakankainen ja mitoiltaan 110 x 145 cm. Lippu on kiinnitetty 46 naulalla puiseen tankoon, jonka yläpäässä on messinkinen koriste. Keskellä lippua on Rintamaveteraaniliiton logo, jossa on valkoinen maapalloa kuvaava symboli, ja sen päällä V- kirjain, jonka toinen sakara muodostaa soihdun, toisen päällä on sotilaslakki. Logon molemmilla puolin on kaksi valkoista kolmisakaraista merkkiä. Mitä ne merkitsevät? Rintamalinjaako vai jotain estettä? Ne eivät aivan aukene meille. Lipun alareunassa lukee Vantaan seudun rintamamiesveteraanit ry. Vasemmassa yläkulmassa on Vantaan entinen lohenpyrstölogo. Sekin jo historiaa. Kuten tämä lippukin.

Näillä tiedoin lippu jää historiaan, museon kokoelmiin. Voimme vain toivoa, että jatkossa sotia ei sodittaisi, veteraaneja ei tulisi, ei meillä Suomessa eikä muuallakaan. Rauhan lippu liehukoon, nyt ja tulevaisuudessa. Hyvää veteraanipäivää!




Seppeleenlasku Ruskeasannan sankarihaudalle itsenäisyyspäivänä 6.12.1977 Kuva Foto Mannelin  / VKM

Anna-Reetta Rikala

Vuosi 2016 toi ennätysmäärän esitelmiä ja kuulijoita

Viimeksi kirjoitin blogissa koululaisesitelmistä, toivottavasti jaksatte kuitenkin vielä lukea esiintymisistäni. Halusin niistä vielä kirjoittaa, sillä olen puhunut monelle muullekin kuin pelkästään koululaisille. 

Tällä viikolla pidin näillä näkymin viimeisen esitelmäni tältä vuodelta, kun olin puhumassa Aalto-yliopiston maisema-arkkitehtiopiskelijoille. Kerroin heille arkeologin työnkuvasta ja siitä, millaista on työskennellä kaupungissa kaavoituksen parissa. Kuten kaupunginkin kokouksissa, yritin painottaa, että arkeologiaa ja muinaisuutta ei tulisi nähdä kaavoituksessa pelkkänä rasitteena, vaan myös mahdollisuutena. Arkeologisista kaivauksista tulleita löydöksiä voi esimerkiksi hyödyntää alueen suunnittelussa ja tuoda niiden avulla esille paikan menneisyyttä ja luoda paikalle identiteettiä. Toivottavasti tällainen ajattelutapa juurtuisi täällä Vantaallakin pikku hiljaa. Merkit ovat ainakin lupaavat, ja konkreettisia tuloksia saatetaan nähdä pian!

Kaupunginmuseolla esitelmöimässä Vantaan keskiajasta. Kuva Anni Rissanen, Vantaan kaupunginmuseo.

Olen vuodesta 2013 pitänyt esitelmistäni kirjaa, ja ajattelinkin tässä jakaa muutamia lukuja kanssanne. Tämän vuoden alusta olen ehtinyt pitää 52 esitelmää, joissa olen puhunut noin 2775 henkilölle. Itse asiassa esitelmäkertoja on vielä enemmän, sillä lasken kouluvierailun vain yhdeksi kerraksi, vaikka olen parhaimmillaan saattanut puhua niissä jopa neljälle luokalle saman päivän aikana. Kulunut vuosi on ollut selvä ennätysvuosi sekä esitelmien että kuulijoiden määrään nähden. Edellisinä vuosina olen yltänyt vain vajaan 2000 henkilön kuulijajoukkoon.

Esitelmiä olen pitänyt kaikenlaisille ja ikäisille yleisöille, vauvoista vaareihin. Vauvoille ja heidän vanhemmilleen pääsin esitelmöimään kaupunginmuseon Vauvojen museomaanantaissa, kun näytin kuvia siitä, miten omat lapseni ovat vauvoina vierailleet kaivauksillani ja lähinnä tehneet kaikkensa sabotoidakseen kaivausalueita. Onneksi vaimoni on aina ollut paikan päällä kameran kanssa ja tallentanut tihutöitä, niin oli mistä ammentaa. Eskarilaisia olen suhteellisen paljon kierrättänyt kaivauksilla ja näyttelyssä - ja kuten mainittua - olen kierrellyt paljon alakouluja. Tämän lisäksi olen pitänyt erilaisia iltaesitelmiä ja luentoja aikuisille ja erikseen vielä päiväsaikaan eläkeläisille.

Eskarilaisia tutustumassa Jokiniemen kaivauksiin kesällä 2015. Kuva Riikka Väisänen, Vantaan kaupunginmuseo

Vuosien mittaan matkaan on mahtunut myös hiukan erikoisempia esitelmiä. Erikoisin aihe oli varmaan Vantaan taidemuseon - nykyisen Artsin - taannoisessa näyttelyssä, jossa keskustelin taiteilijan kanssa aiheesta ”Robotit ja arkeologia”. Keskustelu oli mielestäni hyvin hedelmällinen ja pakotti miettimään uusia näkökulmia omaan aiheeseeni. Yleisöä olisi kuitenkin voinut olla muutama enemmän sen kolmen paikalle saapuneen lisäksi…

Toinen mielenkiintoinen paikka puhua oli viime vuonna Vantaalla järjestettyjen herättäjäjuhlien yhteydessä pidetyssä virsiseurassa. Itse puhuin siitä, miten uskomukset näkyvät Vantaan arkeologisissa aineistoissa. Siitäkin pystyi puhumaan yllättävän paljon, sillä ihmiset näyttävät olleen kautta historian hyvin taikauskoisia, ja pakanuutta on selvästi harjoitettu pitkään kristillisyyden ohella. Vähän epäilytti, miten herkkä yleisö tulee olemaan näistä asioista, mutta turhaan pelkäsin. Välillä laulettiin virsiäkin. Mielestäni oikein onnistunut tapahtuma!

Ehkä tähänastisen urani hauskimpia esitelmiä oli kuvajournalisti Touko Hujasen järjestämissä tammikuisissa kesäbileissä, jossa juhlittiin Toukon tekemän Uuden Maan Sanomien ensimmäisen numeron julkistamista. Juhlissa tutustuttiin Uuteenmaahan taatusti uusista vinkkeleistä ja siellä oli hyvin monipuolinen esiintyjäkaarti. Yleisö sai ihailla muun muassa posetiivaria, rintakarvansa polttanutta performanssitaiteilijaa, spoken word -artistia, jonkinmoista s&m esitystä sekä tietenkin minua, arkeologia. Täytyy myöntää, että oli mieleenpainuvat kesäbileet keskellä talvea, ja yleisökin oli taatusti uusi!

Arkeologi Andreas Koivisto

Munkkeja ja merirosvoja – kotiseutuhistoriaa koululaisille

Uuneihin piilotettuja lehmänkalloja. Jänisten käpäliä, sammakoiden reisiluita ja lepakon siipiä kirkon kellotapulin kivilattian raoista. Itämerellä vaanivia merirosvoja. Kuka väittää, ettei Vantaan historia olisi jännä ja mielenkiintoinen? Eivät ainakaan vantaalaisten alakoulujen lapset kotiseutuhistoriatunnin jälkeen!

Pappilan riihen uuniin piiloitettu lehmänkallo kertoo taikauskosta. Lehmänkallon ajateltiin pitävän tuholaiseläimet poissa rakennuksesta. Kuva: Andreas Koivisto/Vantaan kaupunginmuseo.

Olen viime vuodet kierrellyt paljon Vantaan alakouluja ja kertonut viides- ja kuudesluokkalaisille heidän omasta ympäristöstään ja siihen liittyvästä historiasta. Reaktio on usein ollut: ”WOW, en tiennyt täältäkin löytyvän tuollaista!”. Useimmiten koko luokka jaksaa istua hiirenhiljaa silmät ja korvat tarkkana kuuntelemassa, mitä Vantaalla on keskiajalla tapahtunut. Myös erityisluokat ja -oppilaat imeytyvät mukaan kotikaupunkinsa jännittävään menneisyyteen.

Ja totta se on, Vantaan menneisyys on todella kiehtova! Etenkin keskiaika on jättänyt paljon jälkiä, joita voi helposti havainnoida nyky-yhteiskunnassa. Esimerkiksi by ja böle -päätteiset paikannimet ovat pääosin jälkiä ruotsalaissiirtolaisten keskiajalla perustamista kylistä. Esimerkkejä löytyy vaikkapa junapysäkkien nimistä Dickursby, Åggelby ja Kottby. Lasten suosima kauppakeskus Jumbo sijaitsee Skattmansbyn mailla, kuten Jumbon ympäristön tienviitoista saattaa huomata. Nimensä mukaisesti siellä asui keskiajalla verottaja.

Arkeologit etsivät maasta merkkejä Vantaan menneisyydestä. Joskus menneisyyden tavoittamiseksi on kaivettava syviä kuoppia ja laitettava itsensä likoon. Kuva: Andreas Koivisto/Vantaan kaupunginmuseo.

Myös tutut symbolit - kuten Vantaan, Helsingin ja Uudenmaan vaakunat - juontavat juurensa keskiajalta. Helsingin ja Uudenmaan vaakunoissa esiintyvä vene on tietenkin ruotsalaissiirtolaisten käyttämä alus. Vantaan lohenpyrstö taas liittyy Virossa sijaitsevaan Padisen luostariin, jonka munkit saivat lohenkalastusoikeuden Vantaanjokeen 1300-luvulla. Tämän kuultuaan lapset ymmärtävät myös paremmin, minkä takia Helsingissä on Munkkivuori ja Munkkiniemi -nimiset paikat. Ne eivät liity hillomunkkien valmistukseen, kuten koululaiset välillä arvelevat, vaan paikka on joskus ollut Padisen luostarin munkkien omistuksessa.

Itämerellä vaani keskiajalla merirosvoja, jotka ryöstivät kauppiaiden aluksia. Kuva on lasten tietokirjasta Aikamadot ja Hansaseikkailu, jossa kerrotaan Vantaan ja Itämeren alueen keskiajasta seikkailun turvin. Kuvassa vantaalaiskauppiaat Pär ja Lasse Bonde ovat juuri jäämässä merirosvojen kaappaamiksi. Piirros: Elina Terävä.

Rinnastuksena nykyaikaan toimivat hyvin myös vilkkaat yhteydet Suomenlahden yli Tallinnaan. Siellä käydään nykyäänkin shoppailemassa aivan samalla tapaa, kuin keskiajalla tehtiin. Keskiajalla Vantaan ja Tallinnan välinen ero oli kuitenkin paljon suurempi kuin nykyään. Vantaa, vanhalta nimeltään Helsinga tai Helsingin pitäjä, oli tuolloin harvaan asuttua maaseutua. Siellä oli vain yksi kivirakennus, Pyhän Laurin kirkko. Tallinna taas oli kokonaan kivestä rakennettu vilkas Hansakaupunki. Oman mausteensa veden yli kulkeviin kontakteihin tuo myös merellä vaanineet merirosvot.

Saksassa Kölnin ympäristössä 1500-luvulla valmistetun niin sanotun partamiehen kanun sirpaleita Vantaankosken lähettyviltä. Sirpaleet kertovat vantaalaisillakin olleen kontakteja ympäri Euroopan jo kauan aikaa sitten. Kannu on ehkä kulkeutunut Vantaalle Tallinnan kautta. Omistajaa on varmasti harmittanut kannun rikkoontuminen, mutta arkeologit ovat löydöstä innoissaan. Kuva: Pekka J. Heiskanen, piirros: Elina Terävä /Vantaan kaupunginmuseo

Nykyään Suomeen tulee paljon työvoimaa Virosta, mutta keskiajalla tilanne oli päinvastainen. Silloin työn perässä mentiin täältä Tallinnaan. Tämä on erityisen jännä tieto virolaisoppilaille, joita on Vantaan kouluissa paljon. Tämän kautta hekin voivat tuntea ylpeyttä omasta taustastaan. Samalla todetaan pitkä side kahden naapurimaan välillä.

Jännät yksityiskohdat ja nykyelämään sitovat elementit herättävät lapsissa paljon mielenkiintoa ja tarjoavat heille ahaa-elämyksiä. Kysymyksiä ja keskusteluakin riittää yleensä paljon tuntien jälkeen. Usein oppilaat kysyvät hienoimmista löydöistä tai kertovat omista kokemuksistaan. Yllättävän usein minulta on viime aikoina myös kyselty, pelaanko Pokémon Go:ta. Välillä opettajilta tulee kehuja, ne lämmittävät aina. Viimeksi kuulin eräältä opettajalta, että oppilaatkin olivat kehuneet kotiseututuntia jälkeenpäin. Se on kuulemma harvinaista…

Arkeologi Andreas Koivisto

Esinetietoja metsästämässä

Museotyö on välillä salapoliisityötä 

Mistä kaikki sai alun perin alkunsa: museoavustajamme Marianne liitti kuvia museon tietokantaan esinetietojen yhteyteen. Joukossa oli kuvia esineistä, joiden käyttötarkoitusta jäimme miettimään. Esineet olivat tulleet lahjoituksena museolle useampi vuosi sitten, mutta selvitystyö oli jäänyt kesken. 

”Mysteeriesineet” Vantaan kaupunginmuseon kokoelmissa.
Kuvat: Pekka J. Heiskanen, VKM. 

Työkalut olivat kuuluneet lahjoittajan Tytin isälle Leolle (1904-1971), joka oli ”moniosaaja”. Leo työskenteli maanmittaajana Helsingin kaupungilla. Aiemmin hän oli opettanut puukäsitöitä kansakoulussa. Tytti kuvasi isäänsä käsityöihmiseksi, joka lisäksi oli rakentanut talon Vapaalaan. Leo tapasi sanoa: "Muut tekee minkä osaa, minä teen minkä haluan". 

Lahjoittaja Tytti ei tiennyt, mitä esineet olivat. Museolla esineiden yhteyteen oli kirjoitettu, että ne olisivat mahdollisesti modistin työvälineitä. Yritimme tunnistaa niitä, mutta kukaan ei tarkalleen osannut sanoa, mitä ne voisivat olla. 

Päädyimme keväällä esittämään kysymyksen museon Facebook-sivustolla, koska arvelimme asiantuntijuutta löytyvän sitä kautta. Ihmisillä on paljon tietoa ”spesifeistä aiheista”, joihin kulttuurihistoriallisen museon intendentin tiedot eivät riitä. 

Huhtikuun lopulla julkaistu Facebook-ilmoitus sai aikaan paljon keskustelua, jossa esitettyjä vaihtoehtoja olen läpikäynyt. Olen iloinen ihmisten aktiivisuudesta tunnistaa esineitä ja jakaa tietojaan. Esineiden ehdotettiin olevan nahkurin työvälineitä, hienopeltisepän työkaluja, lääketieteessä sekä eläinlääketieteessä käytettyjä polttorautoja, tinurin työkaluja, hammaslääkärin välineitä, flyygelin viritystyökaluja ja mehiläishoitajan vahakolveja. 

Aluksi olin vahvasti sitä mieltä, että esineet muistuttavat eniten lääketieteessä verentyrehdytykseen ja amputaatioon käytettyjä polttorautoja ja lämmityslamppua, joita on ollut käytössä 1800-luvun puolivälin tienoilta lähtien (www.gettyimages.fi/license/90729473). 

Helsingin yliopistomuseon museoamanuenssi Henna Sinisalo kertoi, että heidän kokoelmistaan löytyy eläinlääkäreiden instrumenttiluettelo 1920–1930-luvulta, jossa on vastaavan näköisiä instrumentteja: 

Katalog over Dyrlaege-Instrumenter. Instrumente, Geräte und Bedarfsgegenstände für Tierheilkunde, Tierpflege und Tierzucht.
Abteilung V/. Aktiengesellschaft für Feinmechanik, vormals Jetter & Scheerer. 

Helsingin yliopistomuseon kokoelmissa olevat polttoraudat ovat nähtävissä museoiden, arkistojen ja kirjastojen käytössä olevassa FINNA-tietokannassa. Näistä suurin osa oli eläinlääketieteessä käytettyjä polttorautoja, mutta lisäksi löytyi modistin käyttämiä hatturautoja. 

Lopulta totesin, ettei mikään löytämistäni polttoraudoista kuitenkaan ole täysin samanlainen kuin meidän esineet. Kaikista puuttuu varren tyvessä oleva ruuvi, jonka merkitys ei ole selvinnyt. 

Polttorauta ja hatturautoja Helsingin yliopistomuseon kokoelmista.
Kuvat: Helsingin yliopistomuseo

Esineiden käyttötarkoitusta selvittäessäni olen usein huomannut, että todennäköisin käyttötapa on yleensä se oikea. Jäin miettimään, mitä käyttäjä Leo olisi tehnyt tällaisilla työkaluilla. Olin uudelleen yhteydessä lahjoittajaan Tyttiin ja esitin hänelle vaihtoehtoja, joita oli tullut esille. Hän naureskeli, ettei uskonut isänsä amputoineen ketään tai valmistaneen hattuja. 

Todennäköisintä on, että kyseiset työkalut ovat polttorautoja, mutta käyttökohteesta ei ole toistaiseksi varmaa tietoa. Ehkä alkuperäinen käyttäjä Leokaan ei ole tiennyt työkalujen varsinaista käyttötarkoitusta vaan ihastellut niiden muotoilua. Tämä jää toistaiseksi arvailujen varaan, mutta ehkä jonain päivänä oikea vastaus löytyy. 

Tuleeko museoiden kokoelmissa tallettaa tällaisia esineitä, joiden käyttötarkoitus on epäselvä? Tätä asiaa voisi pohtia pitkään monelta kannalta, mutta toistaiseksi nämä polttoraudat säilyvät kokoelmissamme. Ainakin ne ovat herättäneet kovasti keskustelua. 

Kirjoittaja:

Intendentti Annamari Juvonen-Eskola, joka vastaa museon esinekokoelmista 

Rakkaudella, Red Onion

Vuodesta 1994 asti aika lailla samassa kuosissa säilynyt legendaarinen Red Onion on auki viimeistä päivää lauantaina 11.6.2016. Tämän jälkeen paikka suljetaan kesäksi ja avataan syksyllä perusteellisen remontin jälkeen uudella nimellä Happy Red Onion. 

Vantaan kaupunginmuseo pistäytyi toukokuun lopussa ravintolassa kuvaamassa ja haastattelemassa, jotta ainakin pieni välähdys alkuperäistä tunnelmaa ja siihen liittyvää historiaa ja muistitietoa jäisi talteen museon arkistoon. Myyrmäessä sijaitseva ravintola voidaan lukea kaupunginmuseon valtakunnallisen tallennusvastuun, lähiöelämän, piiriin. Tämän lisäksi paikka kiinnosti myös tulevan rakkausnäyttelymme näkökulmasta, sillä olihan Red Onion saanut viimesyksyisessä Vantaa rakkauden kartalla -verkkokyselyssä useita merkintöjä. Niin kuin kaikki vantaalaiset baarit ja ravintolat, myös ”Redari” on ollut oikein hyvä paikka etsiä rakkautta. 

Ravintolailta Redarissa 1990-luvulla. Kuva Red Onion.

Dokumentointikeikalla (itsekin nuoruusvuosinani 90-luvulla paikassa paljon vierailleena) tuttuuden tunteen herättivät ensimmäiseksi seinille ripustetut peilitaulut, Lite-olutmainokset ja erityisesti looshien päällä roikkuvat Tiffany-lamput. Paikan ensimmäinen ravintolapäällikkö Markku Aaltonen kertoi meille, että lamppujen lasit olivat alun perin oikeaa lasia, ei mitään muovitiffaneita. Kaikki rekvisiitta oli tuotu varta vasten Jenkeistä ja Meksikosta. ”Tää ei oltu feikkikamalla rakennettu”, mikä on varmasti yksi syy siihen, että se on kestänyt näinkin kauan. Toki kokolattiamattoa ei enää ole, ja sohvien päällyksetkin on vaihdettu useampaan kertaan, mutta silti. Nyt alkavassa suuressa remontissa vanhasta jätetään jotakin, mutta muuten uudistetaan kunnolla. ”Teknisesti tää rupes olemaan elinkaarensa päässä. Rakenteet alkoi hajoamaan, niin jotain on pakko tehdä.” Myös ihmisten muuttuneet kulutustottumukset ovat vaikuttaneet muutossuunnitelmiin.
 

Ravintola on säilyttänyt alkuperäisen ilmeensä ja tunnelmansa uskomattoman hyvin viimeiset 22 vuotta. Kuva Vantaan kaupunginmuseo.

Red Onion perustettiin laman aikana. Se oli iso investointi, joka kuitenkin kannatti. ”Meno oli hallittua kaaosta.” Iltaa pidettiin huonona, jos jäätiin alle 600 asiakkaan. Väkeä tuli Myrtsin ja muiden Länsi-Vantaan lähiöiden lisäksi Nurmijärveltä, Klaukkalasta, Espoon keskuksesta, Kauklahdesta ja Tikkurilastakin. Helsingistä tuli vähän vähemmän, koska ”helsinkiläinen ei osta seutulippua”, ainakaan niin helposti. Koska paikka sai olla 04 asti auki, oli tarjottava ohjelmaa ja viihdettä. Oli rulettia, Black Jack ja kaikki sen ajan tähtiartistit. Alkuaikoina kaksikin esiintyjää saattoi olla buukattuna samalle illalle.  

Laura Voutilaisen keikka Red Onionissa 90-luvulla. Kuva Red Onion.

 

Yhdeksänkymmentäluvun toisella puoliskolla Red Onionin kesäterassi oli Myyrmäen rautatieaseman sillan alla. Sijaintinsa takia lyhyeksi jääneet aurinkotunnit ja Paalutorin paisteessa sijainnut naapuriravintola Pantterin aurinkoterassi jättivät tämän kokeilun vain kolmen kesän mittaiseksi. Kuva Red Onion.

Alkuvuosina ravintolan palkkalistoilla oli 40-50 työntekijää, jotka olivat pääasiassa reilu parikymppisiä nuoria. He muodostivat kiinteän yhteisön. ”Se oli bailaamista aamusta iltaan.” Vapaa-ajalla viihdyttiin yhdessä ja työpaikkaromanssejakin tietysti syntyi.  

Invavessan on kerrottu olleen kiihkeässä käytössä, sekä asiakkailla että henkilökunnalla. ”Siihen sit vaan piti laittaa lukko, et menoa saatiin vähän rauhoitettua.” Kuva Vantaan kaupunginmuseo.

Tällä hetkellä henkilökuntaan kuuluu 12 työntekijää. Pistäytyessämme Red Onionissa dokumentointikeikalla osoittautui, että yhden haastateltavamme jo kaksitoista vuotta kestänyt työsuhde sai alkunsa rakastumisesta:

Itse henkilökohtaisesti oon ollut täällä asiakkaana, kun oon sitten baarimikon tosta ottanut matkaan ja edelleenkin ollaan yhdessä. Mä olin kauppakeskuksessa töissä ja tyttöjen kanssa saatettiin tähän tulla työpäivän päätteeksi. Mä vaan jotenkin iskin silmäni siihen. Mä taisin aikoinaan jollekin kaverille todeta tossa istuskellessa, et toi on muuten mun tuleva mies. Sit me oltiin tyttöjen kanssa täällä juhlimassa ja totta kai tanssilattialla viihdyttiin paljonkin. Sitten menin tohon tiskille ihan vaan pyytämään tuopillisen vettä ja kysäisin häneltä, et oonks mä tästä jotain velkaa. ”Joo, puhelinnumeron.” ”No, anna kynä ja paperii, minäpä annan ne sulle.” Seuraavana aamuna se taisi heti yövuoron jälkeen laittaa viestiä, että soitellaan. Sitä kautta mä päädyin tänne töihinkin.

Eri sukupolvien lähiönuoret ovat vuorollaan harjoitelleet ravintolayöelämää Red Onionissa. ”Aina odotettiin, et täyttää 18 ja pääsee Redariin.” Yhdeksänkymmentäluvulla sopivaan ravintolapukeutumiseen kiinnitettiin ovella huomiota ihan eri tavalla kuin nykyään.  Jos yritti esimerkiksi lenkkareissa, ”katottiin, et onks lenkkarit monttulenkkarit vai citylenkkarit. Pipo päässä ei päässyt sisään.” Ysärinuorten aikoinaan vakiinnuttama lempinimi Redari on vaihtunut nuoremman sukupolven suussa ”Dondoksi”.  

Noin kymmenisen vuotta sitten Red Onion valomainos ravintolan ovensuussa oli pidemmän aikaa osittain rikki. Ehjistä kirjaimista muodostui Dondoa muistuttava sana, joka jäi elämään. Remontin jälkeen nimi muuttuu Happy Red Onioniksi, mutta todennäköisesti vanhat rakkaat kutsumanimet pysyvät jatkossakin käytössä. Kuva Vantaan kaupunginmuseo.

Museon rakkausnäyttelyä varten tehdyn karttakyselyn vastauksissa kerrottiin muun muassa baari-iltojen pussailuista. ”Nuorena sinkkuna 90-luvulla Red Onionissa tuli monet suudelmat vaihdettua...” Pussailu ja lemmen etsintä jatkui monesti myös valomerkin jälkeen narikassa, ravintolan edustalla ja juna-aseman laiturilla aamun ensimmäistä junaa odotellessa. 

Olin tulossa Myyrmäen yökerhosta Red Onionista kaverini kanssa. Menimme jututtamaan lähellä olevassa poliisiautossa olevia poliiseja. He antoivat meille kyydin minun luo, matka ei ollut pitkä. Tarkkaan en muista mitä tietoja ja kuka vaihtoi, mutta treffeille päädyin myöhemmin toisen kanssa heistä. Seurustelimme vajaan vuoden.

Tupakkalain uusimisen myötä sauhuttelu siirtyi Red Onionissakin muualta ravintolasta tupakkakoppiin ja ulko-oven edustalle. Dondon tupakkakoppi luokiteltiin Vantaa rakkauden kartalla -nettikyselyssä rakkaudenpaikaksi. Ainakin yksi parisuhde sai alkunsa siellä, kun ravintolariidan päätteeksi tehtiin sovinto ja päätettiin aloittaa virallinen seurustelu. Kuva Vantaan kaupunginmuseo.

Redarista on moni löytänyt niin satunnaista seuraa kuin elämänkumppanin. Alkuaikoina siellä pidettiin muutamia häitäkin, mutta ne eivät vakiintuneet. Häiden jatkoja on sen sijaan ollut monia. On morsiuspareja, jotka ovat varta vasten halunneet päättää juhlansa Redarissa, mistä rakkaus alkoi. Tokihan Red Onionissa on myös riidelty, petetty, erottu ja lähdetty taas uudelle kierrokselle.

Jorausta tanssiorkesterin tahtiin 90-luvulla. Kuva Red Onion.

Kirjoittaja: Anna Kangas, Vantaan kaupunginmuseon amanuenssi

Lisää ravintolarakkaudesta, vantaalaisista rakkauden paikosta ja rakkaudesta ylipäätään: www.rakkaudentiloja.fi

Viimeinen M-juna

Toukokuisilla Museopäivillä juttelin Helsingin kaupunginmuseon Ville Ylikahrin ja Ulla Teräksen kanssa kesällä aloittavasta Kehäradasta ja sen myötä historiaan jäävästä lähijunan M-tunnuksesta. Ja siitä, että se herättää vähän haikeutta.

Olemme kaikki Länsi-Vantaan kasvatteja ja M-juna on ollut meille tärkeä kulkuväline nuoruudessa ja myöhemmin. Ville kertoi aikovansa muutaman kaverinsa kanssa matkustaa Vantaankoskelle viimeisellä M-junavuorolla, joka lähtee Helsingistä tiistaina 30.6. klo 23.39. Ajatus oli hauska ja päätimme perustaa Facebook-tapahtuman Viimeinen M-juna.

Käsitteeksi muodostuneella M-junalla on ollut merkittävä rooli monen helsinkiläisen, mutta eritoten länsivantaalaisen elämässä viimeisen 40 vuoden aikana. Juna on ollut kätevä kulkuneuvo niin töihin mennessä, koulumatkoilla kuin vapaa-ajan riennoissa ja sillä on päässyt keskustaan kaikkein nopeimmin. Erityisesti radan varren nuorille se on ollut ensisijainen liikkumismuoto pois Vantaalta ja takaisin kotiin.

Viimeinen M-juna -tempaus osui suoraan lähiönostalgian ytimeen. Tapahtumaseinä täyttyi saman tien tunteikkaista muistoista ja valokuvista 1970-luvulta tähän päivään. Osallistujia ilmoittautui lopulta melkein 4000, joista paikalle jonkun arvion mukaan saapui reilu tuhat.

Viimeisen M-junavuoron lähtöryysistä Helsingin päärautatieasemalla. Kuva Stella Karlsson.

Myös virallisemmat tahot suhtautuivat tempaukseemme alusta asti myönteisesti. Muun muassa HSL kirjoitti Facebook-sivuillaan: "Suosittelemme lämpimästi! Emme osaa kuin ihailla ihmisten – tässä tapauksessa M-junanostalgikkojen – joukkoliikenneinnostuksen tasoa."

Viimeinen M-juna profiloitui heti hyvänmielen tempaukseksi. Tapahtuman seinälle ilmestyneet M-junamatkustajien muistot olivat pääosin positiivisia. Aikatauluja häirinneitä lumisateita ja pakkasia, karuja kommelluksia eikä pelottavia asemanseutuja muisteltu kovin pahalla, harvemmin edes mainittiin. Nuoruusmuistot junaan sammumisista olivat vuosien varrella muuttuneet noloista tilanteista hauskoiksi seikkailuiksi.

Vaikka kutsuimme tapahtuman koolle yksityishenkilöinä, tarjosi se ainutlaatuisen mahdollisuuden myös museotyön tekemiseen. Aiheenahan nostalgiaa pursuva, matalan osallistumiskynnyksen some-tapahtuma on vahvasti tätä päivää ja siksi mitä herkullisin nykydokumentointikohde. Helsingin ja Vantaan kaupunginmuseot valokuvasivat, haastattelivat ja havainnoivat yhdessä M-junan viimeisen ajelun.

Tuukka Määttänen suunnitteli tapahtumaan juhlakangasmerkin, jota nopeimmat saivat ostaa ennen viimeisen M-junan lähtöä. Merkkejä voi kesällä ostaa Vantaan kaupunginmuseosta Tikkurilasta. Kuva Terhi Lamminpää.

Viimeisen M-juna -tempaus oli karnevaalihenkinen, ”Skumpat messii ja hymy korvii!” -meininki, mutta hilpeyteen oli sekoittunut hitunen haikeutta ja aimo annos nostalgiaa. Saattojoukko oli kirjavaa, ei siis pelkästään perinteiseen nostalgia-ikään ehtineitä keski-ikäisiä, vaan joukossa oli lisäksi sekä vanhempaa väkeä että paljon parikymppisiä nuoria. Oli hienoa huomata, että nostalgia ei olekaan keski-iän kynnyksellä heräilevä tunnetila, vaan sen valtaan on luontevaa antautua minkä ikäisenä vain.

Oli hauska meininki ja kiva, kun oli porukkaa nuoresta vanhaan, vaunut täynnä!

Tapahtuman perustajat Vantaankoskella, kun viimeinen M-juna on saapunut päätepisteeseensä. VR lahjoitti vanhan M-junakyltin Vantaan kaupunginmuseon kokoelmiin.

Tapahtuman suosio ja siihen liittyvä tunnelataus yllätti museoväenkin. Mikä ihme sai näin valtavan joukon jakamaan henkilökohtaisia muistojaan tapahtuman seinällä ja matkustamaan arkiyönä Vantaankosken asemalle, josta ei ainakaan junavuorolla pääsyt enää takaisin Helsinkiin? Kysymyksessä oli kuitenkin ihan tavallinen lähijuna.

Viimeisen M-junavuoron jälkeen, kalusto pysyy samana, tutut asemat säilyvät, matkustusmahdollisuudet lisääntyvät, mutta kirjain muuttuu. Jotakin tuttua ja turvallista häviää. Tästä lähtien junan päätepysäkki ei ole enää kotikulmilla Länsi-Vantaalla vaan se jatkaa matkaansa maagisen Itä-Vantaan rajan toiselle puolelle. Yön viimeiseen junaan nukahtava ei herääkään enää Vantaankoskella vaan pahimmassa tapauksessa löytää itsensä jostakin Itä- tai Keski-Vantaan lähiöstä.

Onhan siinä tietynlainen jännä fiilis, että M-juna loppuu. Vaikka siihen tuleekin sitten uusi linja ja käytännössä mikään ei muutu. Mutta tavallaan joku  tietty aikakausi loppuu ja toinen aikakausi alkaa. Onhan siinä semmosta muutoksen fiilistä ilmassa jonkin verran.

 

Sarjakuva Heli Kärkkäinen.

Monet paikalle tulleet kertoivat, että Viimeinen M-juna oli kokemus, jota ei haluttu missata. Mukana oli ihmisiä, jotka olivat olleet ajelemassa ensimmäisessä M-junassa 40 vuotta sitten ja halusivat olla myös viimeisessä. Toiset kertoivat aikovansa matkustaa viimeisen M-junan lisäksi myös ensimmäisellä Kehäjunalla. Ylipäätään uudet, ainutlaatuiset ja vähän kreisitkin jutut houkuttelevat. Kokemukset itsessään nähdään rikkautena. Se että voi olla mukana jossakin ainutkertaisessa jutussa, olla tekemässä historiaa.

Huopalahden asemalla. Kuva Tuukka Tuomisto.

Viimeinen M-juna ei varmastikaan olisi paisunut näin isoksi ilmiöksi ilman sosiaalista mediaa. Facebook-tapahtuman seinä tarjosi innostavan kanavan muistojen ja kuvien jakamiseen. Yhteisten kokemusten kautta arkinen lähijuna muuttui erityiseksi, meidän kaikkien M-junaksi, jonka poismenoa saatiin surra yhdessä, vaikka sitten vähän pilke silmäkulmassakin.

Kyllä tuolla M-junalla tulee aina olemaan paikka meikäläisen sydämessä. Mukavia muistoja. Tuntuu uskomattomalta että kohta ei enää stogen nokassa komeile kirjainta M. Mutta maailma muuttuu ja tulee varmasti tuosta kehäradasta ja niiden junien tunnuksesta nykypäivän nuorille myös vanhempana tärkeä. M-juna R.I.P.

Kannelmäen asemalla. Kuva Iris Shalal.

Anna Kangas

(Lainaukset haastatteluista ja Facebook-tapahtuman seinältä)

Bongaa kilometripylväs

Oletko koskaan nähnyt matalia kivisiä tolppia tai pylväitä maanteiden varsilla matkatessasi? Ne ovat entisajan liikenneopasteita, kilometripylväitä. Pylväisiin on merkittynä kilometrimäärä seuraavaan kaupunkiin tai liikennekeskukseen sekä edellisestä keskuksesta kulunut matka. Nykyisin teiden varsilla edelleen möllöttävät kiviset pylväät ovat suurimmaksi osaksi peräisin 1920–30-luvuilta, mutta niiden historia ulottuu vuosisatoja taaksepäin. 

Kilometripylväs jossain Vantaalla...

Kilometripylväitä käytettiin jo antiikin Rooman valtateillä. Suomeen ja Vantaalle ne saapuivat kuitenkin vasta myöhemmin, 1600-luvulla, jolloin tiestön mittauksen yhteydessä pystytettiin ”peninkulmapatsaat”. Ne olivat matkaa mittaavia kivisiä pylväitä, joita oli maanteiden varsilla peninkulman välein. Keskiajalla peninkulmaksi käsitettävä matka vaihteli eri paikkakunnilla, mutta 1600-luvulla peninkulma standardisoitiin kuudeksi tuhanneksi syleksi. Nykymitassa se on 10 688 metriä. Tuohon aikaan tiet mitattiin käsin, nuoraa mittana käyttäen.

Aikana ennen nopeaa tiedonvälitystä tai nykyisiä nopeita kulkupelejä oli aikaa vievä matkustaminen välttämätöntä muun muassa kaupanteon, virkamiesten tiedonkeruun, viestinvälityksen tai käräjille menon vuoksi. Kirkkoon ja markkinoillekin piti yleensä matkustaa, joten teillä liikkuminen kuului olennaisena osana myös aivan tavallisen talonpoikaisihmisen elämään. Peninkulmapatsaat ja myöhemmin virstanpylväät ovat historiassa olleet tärkeitä opasteita teillä liikkujille. 

Matkanteko oli nykypäivään verrattuna hidasta. Matkalaisen hyvinvointi oli riippuvaista tienvarsien kestikievareista, joista sai lepopaikan, syötävää ja rehua hevoselle. Yleisin tapa liikkua teillä oli kävellen tai ratsain. Kärryt tai rattaat olivat hitaita ja epämukavia kulkuvälineitä aina 1800-luvun loppupuolelle saakka, sillä tiet olivat kapeita ja epätasaisia. Talvella reki oli joutuisa ja käytännöllinen matkustustapa. 

Matkaajien opastaminen tuli tarkemmaksi uusien tiestönmittausten myötä.  Teitä alettiin viitoittaa ja kestikievarit merkittiin puisilla pylväillä 1800-luvulla. Myös virstanpylväät ja myöhemmin kilometripylväät tehtiin puusta, joten ne ovat valitettavasti jo lahonneet teiden varsilta. 

Ellen Wickströmin uusi auto 1920-luvun lopulla.

Viimeinen käsipelillä toimitettu teiden mittaus tehtiin 1920–30-luvuilla, jolloin pystytettiin kiviset kilometripylväät. Vielä tuolloin matkanteko maanteillä oli suhteellisen hidasta. Pylväät olikin tehty siten, että kuljettaja joutui katsomaan taakseen nähdäkseen kilometrilukeman seuraavaan keskukseen. Liikenneturvallisuudelle tällaisesta vilkuilusta ei ilmeisesti koitunut mittavaa haittaa, 20-luvun hevoskyytien ja harvalukuisten autojen vauhti nyt kun ei kenenkään päätä huimannut.

1980-luvulla oli aikoja sitten jo siirrytty nykyisenlaisiin kilometriviittoihin ja tieopasteisiin. Silloin koettiin, että vanhanaikaiset kilometripylväät olivat vaarallisia liikenteelle, ja monin paikoin ne kerättiin kokonaan pois. Vanhoja pylväitä päätyi tuolloin paljon yksityisten ihmisten pihoille. Moni entinen kilometripylväs saakin jatkaa elämäänsä portinpielitolppana nököttäen. 

Ylästöntie vuonna 1982

Pylväät ovat nousseet jälleen ajankohtaisiksi, kun yksityishenkilöt ovat kyselleet, josko niitä saisi teiden varsilta käydä hakemassa omaan portinpieleensä. Tämä ei kuitenkaan aivan käy päinsä. Teiden varsilla edelleen alkuperäisillä paikoilla sijaitsevat pylväät ovat alkaneet käydä harvalukuisiksi, ja niiden merkitys tieliikennehistoriasta kertovina esinenä on kasvanut. Vantaan kaupunginmuseo on erityisen kiinnostunut Vantaan alueella sijaitsevista kilometripylväistä, ja niiden tarkat sijainnit pitäisikin nyt kartoittaa.

Voit auttaa museolaisia kilometripylväiden metsästyksessä, kun liikut kesällä Vantaan teillä: bongatessasi kilometripylvään lähetä kuva museolle somen välityksellä, lyhyen sijaintikuvauksen kera, tunnuksilla #kilometripylväskisa ja @VantaaKaupMuseo. Kuvan lähettäneiden kesken arvotaan museokaupan tuotteita.

Pylväsbongauksen parhaita apajia ovat todennäköisesti vanhojen tielinjojen varret, kuten Suuren Rantatien tai Hämeentien linjat. Tästä karttalinkistä voit nähdä, missä historialliset tiet nykyään kulkevat Vantaalla:

http://kartta.vantaa.fi

(Klikkaa esille sivupalkista pudotusvalikko Rakentaminen - Rakentamisrajoitteet ja sieltä ruksi ”Rakennusperintö”. Historialliset tielinjaukset näkyvät vihreinä viivoina.)

Janika Aho

Rakkauden Vantaa

Vantaan kaupunginmuseossa sukelletaan rakkauden syövereihin. Osallistumme vuonna 2017 Suomen itsenäisyyden juhlintaan näyttelyllä, jossa ihastutaan, rakastutaan, lemmitään ja – erotaan.

Hääpari Pyhän Laurin kirkon ovella 11.8.1951. Kuva Vantaan kaupunginmuseo.

Olemme käynnistäneet dokumentointihankkeen, jonka aikana kerätään eri-ikäisten  kaupunkilaisten omakohtaisia rakkausmuistoja. Sallittuja ovat  kaikki tunnetilat onnen, ilon, surun ja epätoivon väliltä. Innoitusta aiheeseen olemme saaneet kroatialaisesta Särkyneiden sydämien museosta ja Orhan Pamukin Viattomuuden museo -klassikkoteoksesta, jotka molemmat ovat rakentuneet esineiden ja niihin liittyvien muistojen ympärille. Museologian professorin Janne Vilkunan mukaan museokokoelmien arvokkaimmat esineet ovat niitä, joilla on koskettava tarina.

Hanabölen kylän mökistä löytynyt hiuksista punottu sormus, jonka kultaiseen laattaan on kaiverrettu nimikirjaimet. Minkälaisia muistoja tai elämää suurempia tunteita koruun liittyy, sitä emme valitettavasti tiedä. Esine Vantaan kaupunginmuseo.

Alkaneessa projektissa keskiössä ovat esineet ja niihin liittyvät rakkaustarinat. Ihastumisen, rakastumisen ja intohimon tunteet ovat universaaleja ja ne koskettavat myös meitä museoammattilaisia, niinpä testasimme esineistä kumpuavaa tarinankerrontaa museon henkilökunnan kesken. Jokainen toi oman rakkausesineensä kahvipöytään ja kertoi vuorollaan siihen liittyvän tarinan. Kuulimme riemastuttavia kertomuksia muun muassa bussikuskilta saadusta ihailijaviestistä, silmälasien hankinnasta mustasukkaisen poikakaverin kanssa, perunaan kätketystä kosintalapusta sekä rippiraamatusta 1990-luvun Tinderinä. 

Tarkoituksena on koota näyttelyn esineet ja tarinat yhdessä kaupunkilaisten kanssa. Tässä tulemme kokeilemaan pienissä ryhmissä tapahtuvaa, museon henkilökunnan hyväksi havaitsemaa päiväkahvikeskusteluhetkeä. Millaisia muistoja ja tunteita esineet herättävät? Miksi joku esine on ylipäätään otettu talteen ja pidetty tallessa vuosien saatossa? 

Rakkauslukkoja Heurekan sillalla Tikkurilassa. Tähän mahtuu vielä lukko poikineen. ;)

Paikallismuseona meitä kiinnostavat paikat, joihin liittyy rakkautta ja vahvoja tunteita. Missä on treffailtu, riidelty tai erottu? Entä missä on tapahtunut se eka kerta tai muuten vaan lemmitty? Vantaalta löytyy lukemattomia rakkauteen yhdistettäviä paikkoja niin lentokentästä Vetokannaksen uimapaikan pusikoihin kuin Länsimäen pusupysäkistä Hotelli Vantaaseen tai Etelä-Suomen suosituimpaan vihkipaikkaan, Pyhän Laurin kirkkoon. Kaupunginmuseo dokumentoi syksyllä Hakkilan seksikaupan ja tammikuun lopulla Vantaan maistraatin vihkipäivän. Ensi kesälle on suunnitteilla ainakin Pavin tanssilavalla puhjenneiden romanssien tallennus. Mitä kaikkia vantaalaisesta rakkaudesta ja rakkaudenpaikoista vielä paljastuukaan! 

Vihkitilaisuus Vantaan maistraatissa 30.1.2015.

Vantaan kaupunginmuseon ei tarvitse tarpoa rakkauden polkuja yksin, sillä vuoden 2017 aihevalinta osuu yhteen myös Hotelli- ja ravintolamuseon ja Teatterimuseon kanssa. Rakkauden tiloja -yhteishanke kokoaa kunkin museon näyttelysuunnitelmat ja luvassa on taatusti tunteiden paloa, värikkäitä näkökulmia aiheeseen ja…

Osallistu näyttelyn tekemiseen ja museoi rakkausmuistosi!

Tulemme järjestämään rakkaustarina-aiheisia työpajoja, joihin toivomme mukaan esimerkiksi kaveri-, työ- ja polttariporukoita. Olemme kiinnostuneita myös valokuvista, joita otamme mielellämme skannattavaksi. Tarinan kera tietysti. :)

Lisätietoja tallennushankkeesta amanuenssi Anna Kankaalta (anna.kangas@vantaa.fi, p. 050 302 4097) tai Mari Immoselta

Nykydokua erotiikan äärellä

Varmasti monelle Hakkilan liikennevaloissa seisseelle ohikulkijalle on silmiin osunut 350 vuotta vanhan Malmarsin kestikievarin kupeessa sijaitseva vaalea puutalo, jonka seinällä komeilee iso mainoskyltti: ”Sexi. Lehdet, videot, dvd.” Hakkilan pornokauppa oli ollut meillä museossa havainnointi-haastattelulistalla jo muutaman vuoden. Tiesimme kauppiaan iäkkääksi, seksikaupan jo vuosikymmeniä toimineeksi ja talon historiankin yli satavuotiseksi. Paikan historia olisi hyvä saada tallennetuksi museon arkistoon, sillä kuuluuhan vantaalainen yrittäjyys museon kokoelmapolitiikan piiriin. Liikkeeseen tutustumista ja haastattelun toteutusta oli kuitenkin aina lykätty. Jospa ensi kesänä sitten… 

Tavallaan vähän vitsinäkin heitetty idea kyti silti mielissämme. Onnistuneiden rokki- ja kaljakelluntadokumentointien jälkeen rohkeutta oli tullut lisää ja usko vahvistunut siihen, että oudoltakin tuntuvia nykydokuaiheita kannattaa kokeilla. Lisäksi museolla oli pikkuhiljaa alkamassa uusi laajempi tallennusprojekti, jonka tuotoksia, vantaalaisen rakkauden eri ilmenemismuotoja, tultaisiin esittelemään kaupunginmuseossa ”Rakkauden kaupunki” -näyttelyssä Suomen itsenäisyysjuhlavuonna. Päätimme, että nyt olisi oikea aika pistäytyä myös Hakkilassa.

Paljon ennakkouhoa ja vähän naureskeluakin mahtui valmisteluihin, kunnes eräänä syyskuun raikkaana ja aurinkoisena iltapäivänä parkkeerasimme kaupan pihaan. Emme olleet varoittaneet tulostamme etukäteen, sillä mitään yhteystietoja ei yrityksestä netin kautta ollut löytynyt. Oven eteen oli pysäköity pakettiauto ja polkupyörä, josta päättelimme, että sisällä saattoi olla asiakkaita. Jännitti ja vähän nolotti. 

Astuimme varovasti sisään parhaat päivänsä nähneeseen, hieman nuhjuiseen talovanhukseen. Ovenpielet repsottivat ja seinän läpi oli porattu jonkin näköinen lukkosysteemi. Heti ulko-oven vieressä sijaitsi kassa, jonka takana palveli vanha harmaantunut ukko harteillaan musta fleecepusakka. Tiskin toisella puolella oli ehkä meidän ikäluokkaa tai hiukan vanhempi miesasiakas. Molemmat katsoivat muistiinpanolehtiö kädessä ja kameralaukku olalla sisään sinkoavaa naiskaksikkoa hieman kummastellen.

Tervehdimme miehiä nopeasti ja jatkoimme kaupan perälle parin huoneen päähän kassasta. Kävi heti selväksi, että tämä oli vanhan ajan pornokauppa, jossa myytiin ainoastaan lehtiä, dvd- ja vhs-filmejä. Tutkailimme kiinnostuneen oloisesti värikkäitä, notkuvia hyllyrivejä ja supattelimme samalla toimintasuunnitelmaamme. Mielessä pyöri, mitäköhän kauppias ja asiakas mahtoivat meistä tuumia. Ajattelivat varmaan, että olimme tulleet hakemaan omaan käyttöömme jotain materiaalia.

Asiakas poistui ja palasimme ensimmäiseen huoneeseen. Kerroimme myyjälle keitä olemme, mistä tulemme ja mitä aiomme. Saimme luvan haastatteluun. Oli jotenkin kiusallista siirtää katsetta pois haastateltavasta, sillä joka puolella kauppaa, niin seinällä olevissa julisteissa kuin pöydällä lojuvissa lehdissä ja hyllyjen filmikoteloissa verkkokalvoillemme piirtyi jalkoväliään levittäviä naisia ja seksiaktia. Tuntui, että olimme ihan väärässä paikassa. Yritimme silti pitää yllä mitään hätkähtämättömän tutkijan vaikutelmaa rennosti, ilmekään värähtämättä.

Saimme selville, että talo oli rakennettu 1900-luvun alussa, kun kauppiaan isoäiti oli palannut Amerikasta ja hänen aviomiehensä jäänyt töihin suolakaivoksiin. Isoäidin perustama siirtomaatavarakauppa toimi Hakkilan puutalossa 1960-luvulle asti, jolloin pojanpoika Kalle, haastateltavamme, palasi armeijasta ja pisti pystyyn peliluolan. Erityisesti 1970-luvulla se oli tärkeä nuorison kokoontumispaikka alueella. 

 Kun rahapelimonopoli siirtyi valtiolle 1980-luvulla, piti keksiä jotain muuta ja pelit vaihtuivat pornoon. ”Ennen mä aina sanoin, että kyllä mies jotain keksii. Mut en sano enää koskaan sitä. Se ei oo helppoo!” Kalle harmitteli, että seksivideobisnes on siirtynyt nettiin ja tämä näkyy myös Hakkilan asiakasvirroissa. 70-vuotias kauppias pitää kuitenkin liikkeen pyörittämisestä, sillä onhan se ”helpompaa kuin kotona istuisi”. Saa olla rauhassa, kun vaimo ei ole käskemässä. Tosin kauppias antoi tunnustusta vaimolleen, joka käy tuuraamassa liikkeessä ruokatuntien ajan. Muuten naisia ei tässä kaupassa vieraile. 

Jälkikäteen ajatellen pornokauppavierailumme merkitys ei välttämättä ollut kovin kummoinen museon kokoelmien tai tulevan näyttelyn kannalta. Parinkymmenen minuutin haastattelu jäi vähän pintapuoliseksi, johtuen ehkä siitä, että etukäteen laadittua haastattelurunkoa ei ollut. Myös vuorovaikutustilanne tuntui junnaavan paikallaan ja vastaukset olivat täsmällisen lyhyitä. Aiheesta oli loppujen lopuksi vaikea repiä kysymyksiä.

Mutta tällaista sattuu. Haastatteluja ja nykydokumentointeja tehdessä harvemmin etukäteen tietää, mitä tallennuksessa jää käteen. Vuosien varrella olemme huomanneet, että ei voi onnistuakaan, jos ei joskus siirry pois omalta mukavuusalueeltaan. Niin kuin jo opinnoissamme meille iskostettiin, kansatieteilijä tarttuu aiheeseen kuin aiheeseen avoimin mielin ja intohimoisesti. Tilanteessa kuin tilanteessa, paikassa kuin paikassa on aina jotakin uutta opittavaa.

Huolimatta kriittisistä jälkiajatuksistamme, tämä ei ollut turha reissu. Saatuamme tallennetuksi pienen kappaleen paikallishistoriaa, poistuimme liikkeestä mustan muovipussin kanssa. Saimme lahjoituksena vanhoja käytöstä poistettuja vhs- ja dvd-kasetteja, joista joku saattaa vielä hyvinkin päätyä Vantaan kaupunginmuseon vitriiniin Suomen itsenäisyysjuhlavuonna 2017. 

museoamanuenssit Anna ja Mari