Myyrmäessä eletään muinaismeren rannalla

Kivikaudella Myyrmäen alue sijaitsi merenlahden rannalla ja oli osa laajaa etelärannikon kivikautista saaristoa. Myyrmäessä on asuttu historian saatossa monien tuhansien vuosien ajan ja siellä on tehty tähän mennessä Suomen suurimmat kivikautisen asuinpaikan arkeologiset kaivaukset. Kaivauksilta on löytynyt paljon esineitä ja maahan jääneitä jälkiä, jotka kertovat muinaisten myyrmäkeläisten elämästä.

Kaivaukset käynnissä Myyrmäessä vuonna 1973. Kuva: Hannu Männistö / Museovirasto.

Myyrmäessä aikoinaan sijainnut hiekkainen merenranta on tarjonnut suotuisat merelliset elinolosuhteet kivikauden ihmisille. Vanhemmalla kivikaudella ihmiset eivät yleensä vielä asuneet vuoden ympäri samalla paikalla. Elintapapa oli liikkuva ja vuodenaikojen mukaan muutettiin ruoan perässä. Merenranta tarjosi hyvät mahdollisuudet hylkeenpyyntiin ja kalastukseen. Muita elinkeinoja olivat ainakin hyötykasvien keräily ja muun riistan metsästäminen. Kivikauden edetessä sää lämpeni ja olosuhteet paranivat. Asumusmuotokin muuttui enemmän paikoillaan pysyväksi ja ihmiset ovat luultavasti voineet asua Myyrmäessäkin vuoden ympäri, löytäen lähialueilta kaiken tarvitsemansa.

Kivikauden myyrmäkeläiset ovat jättäneet jälkeensä muun muassa erilaisia kivisiä työkaluja, koristeltuja saviruukkujen sirpaleita, kivettyjä nuotioita, asumusten paalunsijoja ja punamullattuja hautauksia. Useat näistä esiintyvät nykyisen Myyrmäen nimistössä.  Vaikka näistä vanhimmista ajoista puhutaan yleisimmän löytömateriaalin mukaan kivikautena, parempi nimitys voisi olla puukausi. Tavallisin kaikista ihmisten käyttämistä materiaaleista oli nimittäin puu. Puusta ei vaan ole säilynyt oikein mitään nykypäivään, sillä valtaosa puuaineksesta on maatunut ja hävinnyt vuosituhansien saatossa. Puun ja muiden kasvikunnan materiaalien lisäksi tarvekalujen raaka-aineena käytettiin yleisesti luuta ja nahkaa, mutta nämäkin aineet ovat useimmiten maatuneet.

Kivikausi-nimityksen aikakaudelle antaneista kivistä Myyrmäessä ja muualla Suomessa tärkein oli kvartsi. Kvartsista lohkesi iskettäessä teräviä iskoksia, joista voitiin työstää erilaisia työkaluja, kuten nuolenkärkiä ja kaapimia. Kivikautiset ihmiset ovat tunteneet kivet hyvin ja osanneet valikoida hienoimmat ja parhaimmanlaatuiset raaka-ainekappaleet. Kvartsi on yleensä valkoista, mutta kivikautisilla asuinpaikoilla esiintyy myös vaaleanpunaista ruusukvartsia ja mustanharmaata savukvartsia. Lisäksi välillä löytyy miltei puhdasta läpinäkyvää kvartsia, eli vuorikristallia. Eri liuskelajeista on puolestaan valmistettu isompia työkaluja, kuten kirveitä ja talttoja.

Erivärisistä kvartseista päätellen värit ja kauneus näyttävät kiinnostaneen kivikauden myyrmäkeläisiä. Sen ajan väri-ihanteista on kuitenkin hyvin vaikea kirjoittaa varmasti, sillä tietoa on niin niukasti. Selvää on kuitenkin, että punainen on ollut hyvin tärkeä väri. Punamullalla on maalattu muualta Suomesta löytyneitä kivikautisia kalliomaalauksia ja se esiintyy myös kivikauden haudoissa. Tällaiset punamultahaudat erottuvat maassa ihmisten muotoisina punamultaläikkinä, mikä tarkoittaa että koko ruumis on haudattaessa peitetty punamullalla. Tällaisia hautoja on löytynyt Myyrmäestäkin useita ja ne kiertävät pitkälle Paalukylänpuiston kalliota, joka on voinut toimia haudoille jonkinlaisena kivikautisena muistomerkkinä. Yksi tällainen hauta on ennallistettu ja löytyy Artsin sisääntuloaulasta lattian alta.

Myyrmäestä löytynyt punamultahauta. Kuva: Leena Ruonavaara / Museovirasto.

Myyrmäkeen haudatut ja muinaismeren rannalla kalastaneet ja hyljestäneet ihmiset liikkuivat kesäisin vesitse ruuhilla, eli puunrungoista koverretuilla veneillä, ja metsässä jalan. Talvisin oli käytössä sukset, joilla pystyi liikkumaan sekä metsässä, että jäisillä vesistöillä. He saattoivat taittaa pitkiäkin matkoja metsästys- ja kasvien keräilyreissuillaan. Ihmisten seurana oli luultavasti myös koiria, jotka pystyivät talvisin vetämään rekeä.

Kivikauden keskivaiheilta Myyrmäestä ei ole paljon todisteita ihmistoiminnasta, mutta kivikauden loppupuolella Myyrmäkeen tuli taas väestöä. Tällöin meri oli jo vetäytynyt kauemmaksi ja ihmiset asettuivatkin meren sijasta Mätäojan joenuoman varteen asumaan. Uusilla tulokkailla oli myös aikaisemmista metsästäjä keräilijöistä poikkeava elämäntyyli, sillä he pitivät karjaa. Heidän jäljiltään on muun muassa löydetty nuorilla koristeltuja saviastioita.

Myyrmäestä löytyneitä nuorakeraamisia astioita. Kuva: István Bolgár / Museovirasto.

Myyrmäessä on asuttu myös kivikauden jälkeen pronssi- ja rautakaudella. Tästä kertovat lähinnä erilaiset tulisijat. Myyrmäestä on myös keskiajalle ajoittuvia löydöksiä. Näiltä myöhemmiltä ajoilta olevat löydöt ovat kuitenkin paljon kivikautta vähäisemmät.

Vaikka Myyrmäestä on arkeologisia löytöjä useilta eri asutusvaiheilta, ei kyseessä näytä olevan usean tuhannen vuoden asutusjatkumosta. Niin hyvä paikka Myyrmäki on kuitenkin ollut asua, että sinne on aina palattu. On ihmeellistä ajatella, että nykyäänkin tallomme ostoksille Myyrmanniin mennessämme täsmälleen samoja paikkoja, kun useita tuhansia vuosia sitten eläneet ihmiset. Vantaalla ei ehkä enää ole tarjota asukkailleen merenrantatontteja. Sen sijaan kaupunki pystyy tarjoamaan hyviä tarinoita menneisyydestä ja Myyrmäessäkin voi kuvitella mielessään, kuinka astelee muinaismeren rannalla!


Kirjoittaja on kaupunginmuseon arkeologi Andreas Koivisto

Rakkaudella, Red Onion

Vuodesta 1994 asti aika lailla samassa kuosissa säilynyt legendaarinen Red Onion on auki viimeistä päivää lauantaina 11.6.2016. Tämän jälkeen paikka suljetaan kesäksi ja avataan syksyllä perusteellisen remontin jälkeen uudella nimellä Happy Red Onion. 

Vantaan kaupunginmuseo pistäytyi toukokuun lopussa ravintolassa kuvaamassa ja haastattelemassa, jotta ainakin pieni välähdys alkuperäistä tunnelmaa ja siihen liittyvää historiaa ja muistitietoa jäisi talteen museon arkistoon. Myyrmäessä sijaitseva ravintola voidaan lukea kaupunginmuseon valtakunnallisen tallennusvastuun, lähiöelämän, piiriin. Tämän lisäksi paikka kiinnosti myös tulevan rakkausnäyttelymme näkökulmasta, sillä olihan Red Onion saanut viimesyksyisessä Vantaa rakkauden kartalla -verkkokyselyssä useita merkintöjä. Niin kuin kaikki vantaalaiset baarit ja ravintolat, myös ”Redari” on ollut oikein hyvä paikka etsiä rakkautta. 

Ravintolailta Redarissa 1990-luvulla. Kuva Red Onion.

Dokumentointikeikalla (itsekin nuoruusvuosinani 90-luvulla paikassa paljon vierailleena) tuttuuden tunteen herättivät ensimmäiseksi seinille ripustetut peilitaulut, Lite-olutmainokset ja erityisesti looshien päällä roikkuvat Tiffany-lamput. Paikan ensimmäinen ravintolapäällikkö Markku Aaltonen kertoi meille, että lamppujen lasit olivat alun perin oikeaa lasia, ei mitään muovitiffaneita. Kaikki rekvisiitta oli tuotu varta vasten Jenkeistä ja Meksikosta. ”Tää ei oltu feikkikamalla rakennettu”, mikä on varmasti yksi syy siihen, että se on kestänyt näinkin kauan. Toki kokolattiamattoa ei enää ole, ja sohvien päällyksetkin on vaihdettu useampaan kertaan, mutta silti. Nyt alkavassa suuressa remontissa vanhasta jätetään jotakin, mutta muuten uudistetaan kunnolla. ”Teknisesti tää rupes olemaan elinkaarensa päässä. Rakenteet alkoi hajoamaan, niin jotain on pakko tehdä.” Myös ihmisten muuttuneet kulutustottumukset ovat vaikuttaneet muutossuunnitelmiin.
 

Ravintola on säilyttänyt alkuperäisen ilmeensä ja tunnelmansa uskomattoman hyvin viimeiset 22 vuotta. Kuva Vantaan kaupunginmuseo.

Red Onion perustettiin laman aikana. Se oli iso investointi, joka kuitenkin kannatti. ”Meno oli hallittua kaaosta.” Iltaa pidettiin huonona, jos jäätiin alle 600 asiakkaan. Väkeä tuli Myrtsin ja muiden Länsi-Vantaan lähiöiden lisäksi Nurmijärveltä, Klaukkalasta, Espoon keskuksesta, Kauklahdesta ja Tikkurilastakin. Helsingistä tuli vähän vähemmän, koska ”helsinkiläinen ei osta seutulippua”, ainakaan niin helposti. Koska paikka sai olla 04 asti auki, oli tarjottava ohjelmaa ja viihdettä. Oli rulettia, Black Jack ja kaikki sen ajan tähtiartistit. Alkuaikoina kaksikin esiintyjää saattoi olla buukattuna samalle illalle.  

Laura Voutilaisen keikka Red Onionissa 90-luvulla. Kuva Red Onion.

 

Yhdeksänkymmentäluvun toisella puoliskolla Red Onionin kesäterassi oli Myyrmäen rautatieaseman sillan alla. Sijaintinsa takia lyhyeksi jääneet aurinkotunnit ja Paalutorin paisteessa sijainnut naapuriravintola Pantterin aurinkoterassi jättivät tämän kokeilun vain kolmen kesän mittaiseksi. Kuva Red Onion.

Alkuvuosina ravintolan palkkalistoilla oli 40-50 työntekijää, jotka olivat pääasiassa reilu parikymppisiä nuoria. He muodostivat kiinteän yhteisön. ”Se oli bailaamista aamusta iltaan.” Vapaa-ajalla viihdyttiin yhdessä ja työpaikkaromanssejakin tietysti syntyi.  

Invavessan on kerrottu olleen kiihkeässä käytössä, sekä asiakkailla että henkilökunnalla. ”Siihen sit vaan piti laittaa lukko, et menoa saatiin vähän rauhoitettua.” Kuva Vantaan kaupunginmuseo.

Tällä hetkellä henkilökuntaan kuuluu 12 työntekijää. Pistäytyessämme Red Onionissa dokumentointikeikalla osoittautui, että yhden haastateltavamme jo kaksitoista vuotta kestänyt työsuhde sai alkunsa rakastumisesta:

Itse henkilökohtaisesti oon ollut täällä asiakkaana, kun oon sitten baarimikon tosta ottanut matkaan ja edelleenkin ollaan yhdessä. Mä olin kauppakeskuksessa töissä ja tyttöjen kanssa saatettiin tähän tulla työpäivän päätteeksi. Mä vaan jotenkin iskin silmäni siihen. Mä taisin aikoinaan jollekin kaverille todeta tossa istuskellessa, et toi on muuten mun tuleva mies. Sit me oltiin tyttöjen kanssa täällä juhlimassa ja totta kai tanssilattialla viihdyttiin paljonkin. Sitten menin tohon tiskille ihan vaan pyytämään tuopillisen vettä ja kysäisin häneltä, et oonks mä tästä jotain velkaa. ”Joo, puhelinnumeron.” ”No, anna kynä ja paperii, minäpä annan ne sulle.” Seuraavana aamuna se taisi heti yövuoron jälkeen laittaa viestiä, että soitellaan. Sitä kautta mä päädyin tänne töihinkin.

Eri sukupolvien lähiönuoret ovat vuorollaan harjoitelleet ravintolayöelämää Red Onionissa. ”Aina odotettiin, et täyttää 18 ja pääsee Redariin.” Yhdeksänkymmentäluvulla sopivaan ravintolapukeutumiseen kiinnitettiin ovella huomiota ihan eri tavalla kuin nykyään.  Jos yritti esimerkiksi lenkkareissa, ”katottiin, et onks lenkkarit monttulenkkarit vai citylenkkarit. Pipo päässä ei päässyt sisään.” Ysärinuorten aikoinaan vakiinnuttama lempinimi Redari on vaihtunut nuoremman sukupolven suussa ”Dondoksi”.  

Noin kymmenisen vuotta sitten Red Onion valomainos ravintolan ovensuussa oli pidemmän aikaa osittain rikki. Ehjistä kirjaimista muodostui Dondoa muistuttava sana, joka jäi elämään. Remontin jälkeen nimi muuttuu Happy Red Onioniksi, mutta todennäköisesti vanhat rakkaat kutsumanimet pysyvät jatkossakin käytössä. Kuva Vantaan kaupunginmuseo.

Museon rakkausnäyttelyä varten tehdyn karttakyselyn vastauksissa kerrottiin muun muassa baari-iltojen pussailuista. ”Nuorena sinkkuna 90-luvulla Red Onionissa tuli monet suudelmat vaihdettua...” Pussailu ja lemmen etsintä jatkui monesti myös valomerkin jälkeen narikassa, ravintolan edustalla ja juna-aseman laiturilla aamun ensimmäistä junaa odotellessa. 

Olin tulossa Myyrmäen yökerhosta Red Onionista kaverini kanssa. Menimme jututtamaan lähellä olevassa poliisiautossa olevia poliiseja. He antoivat meille kyydin minun luo, matka ei ollut pitkä. Tarkkaan en muista mitä tietoja ja kuka vaihtoi, mutta treffeille päädyin myöhemmin toisen kanssa heistä. Seurustelimme vajaan vuoden.

Tupakkalain uusimisen myötä sauhuttelu siirtyi Red Onionissakin muualta ravintolasta tupakkakoppiin ja ulko-oven edustalle. Dondon tupakkakoppi luokiteltiin Vantaa rakkauden kartalla -nettikyselyssä rakkaudenpaikaksi. Ainakin yksi parisuhde sai alkunsa siellä, kun ravintolariidan päätteeksi tehtiin sovinto ja päätettiin aloittaa virallinen seurustelu. Kuva Vantaan kaupunginmuseo.

Redarista on moni löytänyt niin satunnaista seuraa kuin elämänkumppanin. Alkuaikoina siellä pidettiin muutamia häitäkin, mutta ne eivät vakiintuneet. Häiden jatkoja on sen sijaan ollut monia. On morsiuspareja, jotka ovat varta vasten halunneet päättää juhlansa Redarissa, mistä rakkaus alkoi. Tokihan Red Onionissa on myös riidelty, petetty, erottu ja lähdetty taas uudelle kierrokselle.

Jorausta tanssiorkesterin tahtiin 90-luvulla. Kuva Red Onion.

Kirjoittaja: Anna Kangas, Vantaan kaupunginmuseon amanuenssi

Lisää ravintolarakkaudesta, vantaalaisista rakkauden paikosta ja rakkaudesta ylipäätään: www.rakkaudentiloja.fi