Näytetään tekstit, joissa on tunniste historia. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste historia. Näytä kaikki tekstit

perjantai 26. lokakuuta 2018

Mitä tänään syötäisiin?

Niin kauan kuin maapallolla on ollut elämää, on ravinto ollut yksi hengissä pysymisen edellytys. Sen eteen on metsästetty, kalastettu, keräilty ja viljelty. Sitä on paistettu, keitetty, kuivattu tai syöty raakana. Ruualla on käyty kauppaa ja sen ääreen on kokoonnuttu. Se jakaa mielipiteitä ja herättää tunteita. Sille on nyrpistelty ja se on saanut veden herahtamaan kielelle. Sitä on ollut liikaa tai liian vähän. Sen puute on aiheuttanut surua ja tuskaa.

Elintarvikekuponki vuodelta 1917 / VKM
Ruoka ei ole itsestäänselvyys. Jokainen joutuu päivittäin miettimään, mitä suuhunsa laittaa. Tiedostava ihminen pohtii ruuan alkuperää ja vaikutusta ilmastoon sekä omaan ja läheistensä hyvinvointiin. Ja tekee päätöksensä siltä pohjalta. Hyväosaisen on helppo valita. Entä silloin, kun raha ei riitä ruokaan tai maa ei ole tuottanut satoa? Kun sattuu elämään olosuhteissa, jossa päivittäisen ruoka-annoksen eteen täytyy tehdä paljon töitä?

Pulavuosien ruokaohjeita selaillessa alkaa väistämättä verrata mennyttä nykyiseen. Kun nykyään ruokaa tuotetaan yli tarpeiden, eikä se jakaannu tasaisesti, oli vielä 1900-luvun alkuvuosikymmeninä elintarvikepula Suomessakin todellista. Ruoka oli niin sanotusti ”kortilla” eli elintarvikekorttia vastaan sai tiettyjä ruoka-aineita. Tällä säännöstelyllä pyrittiin tasapuoliseen ruoan jakamiseen kansalaisten kesken.

Mitä olivat pula-ajan ruokatrendit? Ei ollut härkistä, nyhtistä, vihersmoothieta tai proteiinivanukasta. Ei tunnettu käsitteitä lakto-ovo-, pesco- tai sipsikaljavegaani. Ruokaa syötiin, että vatsa täyttyi ja työtä jaksoi tehdä. Ruoka oli enimmäkseen lähi- ja kausiruokaa. Tehtiin itse, säilöttiin, säännösteltiin ja syötiin lautanen tyhjäksi.

Pula-ajan leivontaohjeet -vihkosen leivonnaiset, pölkyt ja kyrsät, voivat nykyihmisen silmin näyttää erikoisilta, mutta samoja ohjeita voisi noudattaa tänäänkin, ehkä hieman soveltaen.

Kuva Antti Yrjönen / VKM
Pölkky
½ l ruisjauhoja
½ l graham- tai vehnäjauhoja
4 dl vettä
2 rkl hiivaa
1 kup siirappia
1 tl suolaa

Tehdään tavallinen taikina, joka vaivataan hyvin. Taikina pannaan voideltuun maitokannuun tai kannelliseen purkkiin. Saa kohota 3 tuntia ja keitetään vesihauteessa liedellä noin 5 tuntia.

Kyrsät
Piimää, suolaa, ohrajauhoja

Piimään sekoitetaan suola ja ohrajauhoja, kunnes saadaan pannukakkutaikinan vahvuinen seos. Paistinpannu rasvataan ja siihen levitetään ohuelti seosta. Paistetaan nopeasti uunissa hiilloksen päällä. Syödään heti kuumina.

Kaupunginmuseon arkiston resepteissä on ohjeita myös säilöntään. Syksy on hyvä aika tarttua siihenkin toimeen. Säilöminen on ollut ja on hyvä keino säästää rahaa sekä varmistaa ruoan saanti talvikuukausina. Pullot ja purnukat täyteen -lehdessä on pari ajankohtaista säilöntäohjetta:

Rajakarjalainen suolakaali
Kaalista poistetaan vihreät lehdet, kupu halkaistaan neljään lohkoon, lohkot pannaan saaviin ja mieto suolavesi kaadetaan päälle. Saa jäätyä. Parasta raakasalaattina, mutta sopii kaikkiin kaaliruokiin. Jos pitää kuminan mausta, voi kotoista kuminaa panna lohkojen väliin mausteeksi. Nopeatekoista ja hyvää.

Omenasose (keitetty)
Omenoista poistetaan pilaantuneet kohdat ja siemenkodat. Kasarin pohjalle pannaan tilkkanen vettä sekä omenapalaset ja keitetään hiljalleen kiinteäksi soseeksi. Pannaan kuumana puu- tai lasiastiaan, joka suljetaan heti. Puolukkakerros soseen pinnalla ehkäisee homeen muodostumisen.


Ja koska ilmasto lämpenee, halusimmepa tai emme, on tämän ”kevytmielisen” jälkiruoan ohje erityisen ajatuksia herättävä. Voiko tulevaisuuden lapsi enää syödä tätä pula-ajan herkkua? Ohje on kirjasta Kortiton ruoka ja miten käytän korttiannokseni.

Mehulumi eli kevytmielinen jälkiruoka
3-4 dl mehua
sokeria
maljakollinen lunta

Tuli kerran lumituiskussa lapsivieraita, jotka pyysivät jotain oikein hyvää. Ikkunalle putoili suuria, pehmoisia lumihiutaleita, maljakko pantiin siihen ja kun se oli vallan täysi, tiputettiin varovaisesti makeata mehua, kunnes se oli imeytynyt lumeen. Ja vähän sokeria pantiin päälle. – Kyllä se oli hyvää. Likaista lunta ei tietenkään saa käyttää.

Maistuisikohan näille lapsille lumisodan jälkeen kevytmielinen jälkiruoka? Kuvassa Leppäkorven koulun oppilaita
1960-luvulla. / VKM




tiistai 25. lokakuuta 2016

Munkkeja ja merirosvoja – kotiseutuhistoriaa koululaisille

Uuneihin piilotettuja lehmänkalloja. Jänisten käpäliä, sammakoiden reisiluita ja lepakon siipiä kirkon kellotapulin kivilattian raoista. Itämerellä vaanivia merirosvoja. Kuka väittää, ettei Vantaan historia olisi jännä ja mielenkiintoinen? Eivät ainakaan vantaalaisten alakoulujen lapset kotiseutuhistoriatunnin jälkeen!

Pappilan riihen uuniin piiloitettu lehmänkallo kertoo taikauskosta. Lehmänkallon ajateltiin pitävän tuholaiseläimet poissa rakennuksesta. Kuva: Andreas Koivisto/Vantaan kaupunginmuseo.

Olen viime vuodet kierrellyt paljon Vantaan alakouluja ja kertonut viides- ja kuudesluokkalaisille heidän omasta ympäristöstään ja siihen liittyvästä historiasta. Reaktio on usein ollut: ”WOW, en tiennyt täältäkin löytyvän tuollaista!”. Useimmiten koko luokka jaksaa istua hiirenhiljaa silmät ja korvat tarkkana kuuntelemassa, mitä Vantaalla on keskiajalla tapahtunut. Myös erityisluokat ja -oppilaat imeytyvät mukaan kotikaupunkinsa jännittävään menneisyyteen.

Ja totta se on, Vantaan menneisyys on todella kiehtova! Etenkin keskiaika on jättänyt paljon jälkiä, joita voi helposti havainnoida nyky-yhteiskunnassa. Esimerkiksi by ja böle -päätteiset paikannimet ovat pääosin jälkiä ruotsalaissiirtolaisten keskiajalla perustamista kylistä. Esimerkkejä löytyy vaikkapa junapysäkkien nimistä Dickursby, Åggelby ja Kottby. Lasten suosima kauppakeskus Jumbo sijaitsee Skattmansbyn mailla, kuten Jumbon ympäristön tienviitoista saattaa huomata. Nimensä mukaisesti siellä asui keskiajalla verottaja.

Arkeologit etsivät maasta merkkejä Vantaan menneisyydestä. Joskus menneisyyden tavoittamiseksi on kaivettava syviä kuoppia ja laitettava itsensä likoon. Kuva: Andreas Koivisto/Vantaan kaupunginmuseo.

Myös tutut symbolit - kuten Vantaan, Helsingin ja Uudenmaan vaakunat - juontavat juurensa keskiajalta. Helsingin ja Uudenmaan vaakunoissa esiintyvä vene on tietenkin ruotsalaissiirtolaisten käyttämä alus. Vantaan lohenpyrstö taas liittyy Virossa sijaitsevaan Padisen luostariin, jonka munkit saivat lohenkalastusoikeuden Vantaanjokeen 1300-luvulla. Tämän kuultuaan lapset ymmärtävät myös paremmin, minkä takia Helsingissä on Munkkivuori ja Munkkiniemi -nimiset paikat. Ne eivät liity hillomunkkien valmistukseen, kuten koululaiset välillä arvelevat, vaan paikka on joskus ollut Padisen luostarin munkkien omistuksessa.

Itämerellä vaani keskiajalla merirosvoja, jotka ryöstivät kauppiaiden aluksia. Kuva on lasten tietokirjasta Aikamadot ja Hansaseikkailu, jossa kerrotaan Vantaan ja Itämeren alueen keskiajasta seikkailun turvin. Kuvassa vantaalaiskauppiaat Pär ja Lasse Bonde ovat juuri jäämässä merirosvojen kaappaamiksi. Piirros: Elina Terävä.

Rinnastuksena nykyaikaan toimivat hyvin myös vilkkaat yhteydet Suomenlahden yli Tallinnaan. Siellä käydään nykyäänkin shoppailemassa aivan samalla tapaa, kuin keskiajalla tehtiin. Keskiajalla Vantaan ja Tallinnan välinen ero oli kuitenkin paljon suurempi kuin nykyään. Vantaa, vanhalta nimeltään Helsinga tai Helsingin pitäjä, oli tuolloin harvaan asuttua maaseutua. Siellä oli vain yksi kivirakennus, Pyhän Laurin kirkko. Tallinna taas oli kokonaan kivestä rakennettu vilkas Hansakaupunki. Oman mausteensa veden yli kulkeviin kontakteihin tuo myös merellä vaanineet merirosvot.

Saksassa Kölnin ympäristössä 1500-luvulla valmistetun niin sanotun partamiehen kanun sirpaleita Vantaankosken lähettyviltä. Sirpaleet kertovat vantaalaisillakin olleen kontakteja ympäri Euroopan jo kauan aikaa sitten. Kannu on ehkä kulkeutunut Vantaalle Tallinnan kautta. Omistajaa on varmasti harmittanut kannun rikkoontuminen, mutta arkeologit ovat löydöstä innoissaan. Kuva: Pekka J. Heiskanen, piirros: Elina Terävä /Vantaan kaupunginmuseo

Nykyään Suomeen tulee paljon työvoimaa Virosta, mutta keskiajalla tilanne oli päinvastainen. Silloin työn perässä mentiin täältä Tallinnaan. Tämä on erityisen jännä tieto virolaisoppilaille, joita on Vantaan kouluissa paljon. Tämän kautta hekin voivat tuntea ylpeyttä omasta taustastaan. Samalla todetaan pitkä side kahden naapurimaan välillä.

Jännät yksityiskohdat ja nykyelämään sitovat elementit herättävät lapsissa paljon mielenkiintoa ja tarjoavat heille ahaa-elämyksiä. Kysymyksiä ja keskusteluakin riittää yleensä paljon tuntien jälkeen. Usein oppilaat kysyvät hienoimmista löydöistä tai kertovat omista kokemuksistaan. Yllättävän usein minulta on viime aikoina myös kyselty, pelaanko Pokémon Go:ta. Välillä opettajilta tulee kehuja, ne lämmittävät aina. Viimeksi kuulin eräältä opettajalta, että oppilaatkin olivat kehuneet kotiseututuntia jälkeenpäin. Se on kuulemma harvinaista…

Arkeologi Andreas Koivisto