Veteraanien lippu jää historiaan

Viime vuoden lopulla Vantaan kaupunginmuseon kokoelmista vastaava intendentti sai puhelun Esko Leinoselta, Vantaan seudun Rintamamiesveteraaniyhdistyksen viimeiseltä puheenjohtajalta. Yhdistystä oltiin lakkauttamassa, ja yhdistyksen lippua sekä lipun mukana kulkevaa lippukirjaa tarjottiin museolle. Nyt lippu on luettelointia, puhdistusta ja pakkaamista vaille valmiina. Mitä tiedämme lipusta tai tästä järjestöstä? Meille rauhan ajan ihmisille asia on kaukainen. Minkälaisia ajatuksia se herättää?

Rintamamiesveteraaniyhdistys perustettiin 6.11.1967 tukemaan sodassa olleitten veteraanien ja heidän perheittensä elämää. Yhdistys järjesti jäsenilleen vuosittain virkistystoimintaa: kokouksia, tarinailtoja, retkiä ja kylpylämatkoja. Myös ulkopuolisille järjestettiin juhlia, tansseja sekä iltamia. Näillä kerättiin varoja yhdistyksen toimintaan. Vuonna 1974 järjestö sai oman lippunsa. Pidettiin juhlallinen lipun naulaamistilaisuus, jossa paikalla olleet jäsenet naulasivat rituaalinomaisesti kukin oman naulansa lippuun. Naulaajat kirjoittivat nimensä nahkakantiseen lippukirjaan, siinä järjestyksessä kuin nauloja naulattiin. Lipulla oli tärkeä symbolinen merkitys. Sitä kannettiin Suomen lipun rinnalla  itsenäisyyspäivänä, kaatuneitten muistopäivänä, hautajaisissa ja muissa arvokkaissa tilaisuuksissa.

Viime sotien veteraanien määrät ovat vähentyneet eikä järjestötoiminnalle ole enää ollut jatkajia. Lippukirjan sivut ovat jääneet tyhjiksi. Lipun historia on arvokas, ei vain veteraaneille ja heidän omaisilleen, vaan myös kaikille meille. Tarinaa sen taustalla ei sovi unohtaa. Lipun ja lippukirjan tarina jatkukoon tästä lähtien museon kokoelmissa. 

 

Puhdistuksen, luetteloinnin ja valokuvauksen jälkeen lippu pakataan ja asetetaan säilytykseeen museon kokoelmatiloihin. Oikealla lippukirja, jossa lipunnaulaajien nimet. Kuvat Mikaela Ihander / VKM

Lippu odottaa nyt pakkaamista kokoelmatiloissa. Tarkastelemme pöydälle levitettyä lippua konservaattorin kanssa. Se on sininen, villakankainen ja mitoiltaan 110 x 145 cm. Lippu on kiinnitetty 46 naulalla puiseen tankoon, jonka yläpäässä on messinkinen koriste. Keskellä lippua on Rintamaveteraaniliiton logo, jossa on valkoinen maapalloa kuvaava symboli, ja sen päällä V- kirjain, jonka toinen sakara muodostaa soihdun, toisen päällä on sotilaslakki. Logon molemmilla puolin on kaksi valkoista kolmisakaraista merkkiä. Mitä ne merkitsevät? Rintamalinjaako vai jotain estettä? Ne eivät aivan aukene meille. Lipun alareunassa lukee Vantaan seudun rintamamiesveteraanit ry. Vasemmassa yläkulmassa on Vantaan entinen lohenpyrstölogo. Sekin jo historiaa. Kuten tämä lippukin.

Näillä tiedoin lippu jää historiaan, museon kokoelmiin. Voimme vain toivoa, että jatkossa sotia ei sodittaisi, veteraaneja ei tulisi, ei meillä Suomessa eikä muuallakaan. Rauhan lippu liehukoon, nyt ja tulevaisuudessa. Hyvää veteraanipäivää!




Seppeleenlasku Ruskeasannan sankarihaudalle itsenäisyyspäivänä 6.12.1977 Kuva Foto Mannelin  / VKM

Anna-Reetta Rikala

Uusilla kotikulmilla – kuvaamisen juurruttava voima

Kun puolisen vuotta sitten kiertelin ympäri Vantaata tavoitteenani seistä samoissa paikoissa, joissa Lauri Leppänen kameroineen seisoi yli puoli vuosisataa aiemmin, huomasin, että paikkakunnalle on kasvanut paljon uusia pensaita ja liikennemerkkejä. Usein juuri kuvauspaikan ja kuvauskohteen välille.

Kuva: Stella Karlsson, VKM

Huomasin myös, että Lauri Leppäsellä ja minulla on jonkin verran yhteistä. Leppänen perheineen muutti Vantaalle lähes 70 vuotta sitten, vuonna 1949. Valokuvaaminen alkoi harrastuksena, mutta muuttui pian tavoitteelliseksi, sillä 1950-luvun puolivälissä Leppänen sai tehtäväkseen tuottaa opetusmateriaalia kotiseutuopetusta varten. Leppänen koki, että valokuvaaminen auttoi häntä juurtumaan uuteen asuinpaikkaansa.

Jaan kokemuksen valokuvaamisen juurruttavasta vaikutuksesta. Olen kulkenut Vantaalla töissä noin vuoden ajan. Leppäsen kuvauspaikkojen jäljittäminen on auttanut hahmottamaan uutta ympäristöä. Kuvat ja kuvaaminen ovat näyttivät minulle, että Vantaa on monimuotoinen ja kaunis kaupunki.

Leppäsen kuvauspaikoilla vieraileminen on auttanut minua luomaan yhteyden Vantaan historiaan. Moni asia on muuttunut, mutta paljon vanhaa on myös säilynyt. Uskon, että myös Lauri Leppänen pyrki kuvatessaan tekemään näkyväksi yhteyttä nykyhetken ja menneisyyden välillä, sillä hän usein suuntasi kameransa vanhoihin rakennuksiin ja maisemiin, joita piti säilyttämisen arvoisena.

Toivon, että kuvaparit paitsi auttavat havainnollistamaan ajan kerroksia ja Vantaan muutosta viimeisten vuosikymmenien aikana myös kannustavat ihmisiä tutustumaan omaan kotiseutuunsa!

Kuva: Stella Karlsson, VKM

Vantaan kaupunginmuseon näyttely #ThrowbackVantaa – Kuvia kotiseudusta ennen ja nyt koostuu kuvapareista, jotka kertovat muutoksesta, kaupungin väestönkasvusta ja harppauksesta maaseutupitäjästä vilkkaaksi liiketoiminnan keskittymäksi. Kuvat myös osoittavat monen asian arjessa pysyneen samana. Näyttely on avoinna Vantaan kaupunginmuseossa, Tikkurilan vanhalla asemalla, 8.2.-30.11.2018. Näyttelyyn on vapaa pääsy.

Näyttelyn kuvapareista ja Lauri Leppäsen valokuvista on julkaistu myös kirja Kotikulmilla – Kuvia Vantaasta ennen ja nyt, jonka kustantaja on Vantaan historiatoimikunta.

Kuviin voi tutustua myös Vantaan Sanomien juttusarjassa, jossa julkaistaan viikottain yksi näyttelyn kuvapareista.

Kirjoittaja on Vantaan kaupunginmuseon valokuvaaja.

Antti Yrjönen

Kaupunginmuseon kokoelmat ja kulttuuriperintökohteet avautuvat yleisölle

Kaupunginmuseon arkisto-, esine-, ja valokuvakokoelmat ovat laajat ja tähän asti niihin on päässyt tutustumaan ainoastaan paikan päällä ajanvarauksella. Tammikuussa julkaisimme yleisöversion kokoelmapolitiikastamme ja kerroimme miten kokoelmamme ovat muodostuneet ja millä perusteilla niitä laajennetaan. Seuraava askeleemme mahdollistaa kokoelmiin tutustumisen kotisohvalta Finna- sivuston kautta.

Armas Lindgrenin suunnitelma Håkansbölen kartanosta 1905, joka ei ikinä toteutunut.

Finna on valtakunnallinen hakupalvelu, joka kokoaa yhteen museoiden, kirjastojen ja arkistojen aineistot. Vantaan kaupunginmuseon omalle sivulle pääset täältä. Palvelussa voit tutustua esineisiin, kuviin, arkistoaineistoon ja rakennusperintökohteisiin. Uutta materiaalia viedään sivustolle viikottain. Kevään mittaan työn alle pääsee esimerkiksi Håkansbölen kartanon historialliset kuvat, vantaalaiseen teollisuuteen liittyvää aineistoa ja lisää ilmakuvia.

Hakunilan seutua ilmasta 2017. Kuva: Antti Yrjönen / VKM.

Tällä hetkellä Finnassa on julkaistu materiaaleja seuraavilla teemoilla:

-Risto Vilhusen kokoelma
-Håkansbölen kartanon kokoelma
-Arkeologiset kaivaukset Vantaan seudulla
-Uusia ilmakuvia

Tutustu Kaupunginmuseon Finna-näkymään.

Taiteilija Risto Vilhusen kokoelmaan kuuluva harakka, jolla on aivan erityinen tarina. Kuva Mikaela Ihander.

Vantaan kaupunginmuseon Finna-palvelussa julkaistuja kuvia voi käyttää vapaasti, myös kaupallisessa käytössä. Mainoskäyttöön tarvitaan kuvissa olevien henkilöiden lupa. Kuvan yhteydessä on mainittava Vantaan kaupunginmuseo ja kuvaaja (jos tiedossa). Finnassa näytettävät kuvat lisensoidaan Nimeä 4.0 Kansainvälinen (CC BY 4.0) -lisenssillä. Palvelussa näytettävät kuvat eivät ole painokelpoisia. Lisätietoja kuvien käytöstä saat kuva-arkistosta, kuva-arkisto@vantaa.fi.

Stella Karlsson

Kokoelmista kokoelmapolitiikaksi

Vantaan kaupunginmuseon kokoelmapolitiikka on julkaistu museon nettisivuilla. Pääset lukemaan sen tästä linkistä. Tässä kirjoituksessa selvitetään, mikä kokoelmapolitiikka on, mitä sillä tehdään, mitä kokoelmissa on ja mitä sinne kerätään. Sanana kokoelmapolitiikka kuulostaa tylsältä, mutta sen tarkoitus on toimia työkaluna ja selkeyttää museon tehtävää ja samalla avata museon toimintaa ja prosesseja.

Tutustu Vantaan kaupunginmuseon kokoelmapolitiikkaan

Museon ensimmäinen kokoelmapolitiikka valmistui vuonna 2004 ensimmäisten museoiden joukossa Suomessa. Kyseinen versio oli tarkoitettu henkilökunnan käyttöön. Uusi kokoelmapolitiikka on kokoelmatiimin yhdessä päivittämä ja sen tarkoitus on toimia työkaluna kokoelmatyössämme ja samalla avata enemmän kokoelmia yleisölle. Kokoelmapolitiikkaan on tiivistetty, mitä kokoelmissamme on ja mitä tallennamme.

Näyttelyt ovat museon näkyvintä toimintaa. Vaikka näyttelyt ja museon muu toiminta pohjautuu kokoelmiin, vain pieni osa niistä pääsee esille. Vantaan kaupunginmuseo on perustettu vuonna 1986, ja museon suhteellisen nuori ikä näkyy myös kokoelmissamme. Ennen museon perustamista kaupungin kulttuuritoimisto oli aloittanut kokoelmien keräämisen keskittyen valokuva- ja koulukokoelmaan. Tämä on pohja museon nykyisille kokoelmille.

Valokuvat on yksi esimerkki suurista kokonaisuusista. Kuva Antti Yrjönen, VKM.

  Museon kokoelmat muodostuvat esineistä, kuvista, arkistosta, äänitteistä, videoista, lehtileikkeistä, käsikirjastosta ja arkeologista aineistosta. Kokoelmiimme tallennetaan aineistoa, joka liittyy Helsingin pitäjään, Helsingin maalaiskuntaan, Vantaan kauppalaan ja Vantaan kaupunkiin. Tallennamme Vantaalla valmistettua ja historialtaan siihen liittyvää aineistoa. Taustatiedot ovat tärkeitä: tarinan myötä vaatimaton esine saa suuremman merkityksen kuin rahallisesti arvokas esine, jonka käyttäjästä ja käyttöpaikasta emme tiedä mitään. Vantaalainen teollisuus, kodit, kulttuuri ja kunnalliselämä sekä kulttuurimaisema ja rakennuskulttuuri ovat kokoelmiemme painopistealueet.

Vantaalla toimivan Sokevan tuotantoa tallennettiin museon kokoelmiin vuonna 2017. Kuva Antti Yrjönen, VKM.

Yleinen oletus on, että museot tallentavat vain vanhaa. Nykydokumentointi, tämän hetken ilmiöt ja asiat, kuuluvat myös tallennettaviin kohteisiin. Vantaan kaupunginmuseo on aktiivisesti mukana museoiden valtakunnallisessa tallennus- ja kokoelmayhteistyössä (TAKO). Museot ovat tietoisia, että samanlaista aineistoa on tallennettu ympäri Suomea ja yhteistyöllä on tarkoitus estää kokoelmien päällekkäisyyksiä ja kehittää nykydokumentointia. Vantaan kaupunginmuseon valtakunnalliset tallennusvastuualueet ovat olleet lähiö, lähiöasuminen, ostoskeskittymät ja nuorisobänditoiminta. Viimeaikaiset dokumentoinnit ovat käsittäneet mm. lapsiperheiden arjen haasteita sekä Martinlaakson ostarin jäähyväisiä.

Museo osallistui Arjen haasteet-hankkeeseen dokumentoimalla lapsiperheiden arkea. Kuva Antti Yrjönen, VKM.

Kokoelmissamme on noin 26 000 esinettä, 127 000 kuvaa, 75 hyllymetriä arkistoaineistoa, 500 äänite- ja kuvatallennetta, 4000 teosta käsikirjastossa ja 11 200 arkeologista löytöä. Arkeologisen kokoelman omistaa Museovirasto, mutta ne säilytetään kaupunginmuseon kokoelmatiloissa. Kokoelmat vaativat oikeinlaiset olosuhteet säilyäkseen tuleville sukupolville. Tärkeä osa kokoelmatyötä on luettelointi ja tallentaminen tietokantaan, jotta tiedämme mitä kokoelmissamme on ja missä ne sijaitsevat. Valtakunnallisen Suomen museoiden, kirjastojen ja arkistojen hakupalvelun Finnan (www.finna.fi)  kautta pääsee kurkistamaan osaan kokoelmistamme. Aineiston määrä täydentyy jatkuvasti. 

Kuva Antti Yrjönen, VKM.

Totuus on, että tunnemme kokoelmistamme vain osan: moni vastaanotettu laatikko ja niiden sisältö ovat edelleen läpikäymättä. Sama haaste on monessa muussakin museossa. Tarkoitus olisi aloittaa lähitulevaisuudessa inventointiprojekti, jonka jälkeen tiedämme mitä kokoelmissamme on, mitä sieltä puuttuu ja mitä tulisi poistaa. Valtakunnallisen tallennusvastuualueen myötä emme tallenna kaikkea ja olemme opetelleet sanomaan ei: museot eivät ole kaatopaikkoja, jotka vastaanottavat kaiken sinne tarjottavan. Tämän myötä tulemme päivittämään uudelleen kokoelmapolitiikkaamme.

Håkansbölen kartanon kokoelma on laajin kokonaisuus museon kokoelmissa. Kuva Matti Huuhka / Museokuva, VKM.

Tutustu kokoelmapolitiikkaamme ja kerro, mitä meidän tulevaisuudessa tulisi tallettaa! Mitä tästä päivästä tulisi tallettaa tuleville sukupolville? Pitäisikö kokoelmissamme olla esimerkiksi Ikean pöytä? Otamme mielellämme ideoita vastaan.

Kirjoittaja: Intendentti Annamari Juvonen-Eskola, joka vastaa kokoelmapolitiikan kehittämisestä ja toteuttamisesta yhdessä kokoelmatiimin kanssa

Vuosi 2016 toi ennätysmäärän esitelmiä ja kuulijoita

Viimeksi kirjoitin blogissa koululaisesitelmistä, toivottavasti jaksatte kuitenkin vielä lukea esiintymisistäni. Halusin niistä vielä kirjoittaa, sillä olen puhunut monelle muullekin kuin pelkästään koululaisille. 

Tällä viikolla pidin näillä näkymin viimeisen esitelmäni tältä vuodelta, kun olin puhumassa Aalto-yliopiston maisema-arkkitehtiopiskelijoille. Kerroin heille arkeologin työnkuvasta ja siitä, millaista on työskennellä kaupungissa kaavoituksen parissa. Kuten kaupunginkin kokouksissa, yritin painottaa, että arkeologiaa ja muinaisuutta ei tulisi nähdä kaavoituksessa pelkkänä rasitteena, vaan myös mahdollisuutena. Arkeologisista kaivauksista tulleita löydöksiä voi esimerkiksi hyödyntää alueen suunnittelussa ja tuoda niiden avulla esille paikan menneisyyttä ja luoda paikalle identiteettiä. Toivottavasti tällainen ajattelutapa juurtuisi täällä Vantaallakin pikku hiljaa. Merkit ovat ainakin lupaavat, ja konkreettisia tuloksia saatetaan nähdä pian!

Kaupunginmuseolla esitelmöimässä Vantaan keskiajasta. Kuva Anni Rissanen, Vantaan kaupunginmuseo.

Olen vuodesta 2013 pitänyt esitelmistäni kirjaa, ja ajattelinkin tässä jakaa muutamia lukuja kanssanne. Tämän vuoden alusta olen ehtinyt pitää 52 esitelmää, joissa olen puhunut noin 2775 henkilölle. Itse asiassa esitelmäkertoja on vielä enemmän, sillä lasken kouluvierailun vain yhdeksi kerraksi, vaikka olen parhaimmillaan saattanut puhua niissä jopa neljälle luokalle saman päivän aikana. Kulunut vuosi on ollut selvä ennätysvuosi sekä esitelmien että kuulijoiden määrään nähden. Edellisinä vuosina olen yltänyt vain vajaan 2000 henkilön kuulijajoukkoon.

Esitelmiä olen pitänyt kaikenlaisille ja ikäisille yleisöille, vauvoista vaareihin. Vauvoille ja heidän vanhemmilleen pääsin esitelmöimään kaupunginmuseon Vauvojen museomaanantaissa, kun näytin kuvia siitä, miten omat lapseni ovat vauvoina vierailleet kaivauksillani ja lähinnä tehneet kaikkensa sabotoidakseen kaivausalueita. Onneksi vaimoni on aina ollut paikan päällä kameran kanssa ja tallentanut tihutöitä, niin oli mistä ammentaa. Eskarilaisia olen suhteellisen paljon kierrättänyt kaivauksilla ja näyttelyssä - ja kuten mainittua - olen kierrellyt paljon alakouluja. Tämän lisäksi olen pitänyt erilaisia iltaesitelmiä ja luentoja aikuisille ja erikseen vielä päiväsaikaan eläkeläisille.

Eskarilaisia tutustumassa Jokiniemen kaivauksiin kesällä 2015. Kuva Riikka Väisänen, Vantaan kaupunginmuseo

Vuosien mittaan matkaan on mahtunut myös hiukan erikoisempia esitelmiä. Erikoisin aihe oli varmaan Vantaan taidemuseon - nykyisen Artsin - taannoisessa näyttelyssä, jossa keskustelin taiteilijan kanssa aiheesta ”Robotit ja arkeologia”. Keskustelu oli mielestäni hyvin hedelmällinen ja pakotti miettimään uusia näkökulmia omaan aiheeseeni. Yleisöä olisi kuitenkin voinut olla muutama enemmän sen kolmen paikalle saapuneen lisäksi…

Toinen mielenkiintoinen paikka puhua oli viime vuonna Vantaalla järjestettyjen herättäjäjuhlien yhteydessä pidetyssä virsiseurassa. Itse puhuin siitä, miten uskomukset näkyvät Vantaan arkeologisissa aineistoissa. Siitäkin pystyi puhumaan yllättävän paljon, sillä ihmiset näyttävät olleen kautta historian hyvin taikauskoisia, ja pakanuutta on selvästi harjoitettu pitkään kristillisyyden ohella. Vähän epäilytti, miten herkkä yleisö tulee olemaan näistä asioista, mutta turhaan pelkäsin. Välillä laulettiin virsiäkin. Mielestäni oikein onnistunut tapahtuma!

Ehkä tähänastisen urani hauskimpia esitelmiä oli kuvajournalisti Touko Hujasen järjestämissä tammikuisissa kesäbileissä, jossa juhlittiin Toukon tekemän Uuden Maan Sanomien ensimmäisen numeron julkistamista. Juhlissa tutustuttiin Uuteenmaahan taatusti uusista vinkkeleistä ja siellä oli hyvin monipuolinen esiintyjäkaarti. Yleisö sai ihailla muun muassa posetiivaria, rintakarvansa polttanutta performanssitaiteilijaa, spoken word -artistia, jonkinmoista s&m esitystä sekä tietenkin minua, arkeologia. Täytyy myöntää, että oli mieleenpainuvat kesäbileet keskellä talvea, ja yleisökin oli taatusti uusi!

Arkeologi Andreas Koivisto

Munkkeja ja merirosvoja – kotiseutuhistoriaa koululaisille

Uuneihin piilotettuja lehmänkalloja. Jänisten käpäliä, sammakoiden reisiluita ja lepakon siipiä kirkon kellotapulin kivilattian raoista. Itämerellä vaanivia merirosvoja. Kuka väittää, ettei Vantaan historia olisi jännä ja mielenkiintoinen? Eivät ainakaan vantaalaisten alakoulujen lapset kotiseutuhistoriatunnin jälkeen!

Pappilan riihen uuniin piiloitettu lehmänkallo kertoo taikauskosta. Lehmänkallon ajateltiin pitävän tuholaiseläimet poissa rakennuksesta. Kuva: Andreas Koivisto/Vantaan kaupunginmuseo.

Olen viime vuodet kierrellyt paljon Vantaan alakouluja ja kertonut viides- ja kuudesluokkalaisille heidän omasta ympäristöstään ja siihen liittyvästä historiasta. Reaktio on usein ollut: ”WOW, en tiennyt täältäkin löytyvän tuollaista!”. Useimmiten koko luokka jaksaa istua hiirenhiljaa silmät ja korvat tarkkana kuuntelemassa, mitä Vantaalla on keskiajalla tapahtunut. Myös erityisluokat ja -oppilaat imeytyvät mukaan kotikaupunkinsa jännittävään menneisyyteen.

Ja totta se on, Vantaan menneisyys on todella kiehtova! Etenkin keskiaika on jättänyt paljon jälkiä, joita voi helposti havainnoida nyky-yhteiskunnassa. Esimerkiksi by ja böle -päätteiset paikannimet ovat pääosin jälkiä ruotsalaissiirtolaisten keskiajalla perustamista kylistä. Esimerkkejä löytyy vaikkapa junapysäkkien nimistä Dickursby, Åggelby ja Kottby. Lasten suosima kauppakeskus Jumbo sijaitsee Skattmansbyn mailla, kuten Jumbon ympäristön tienviitoista saattaa huomata. Nimensä mukaisesti siellä asui keskiajalla verottaja.

Arkeologit etsivät maasta merkkejä Vantaan menneisyydestä. Joskus menneisyyden tavoittamiseksi on kaivettava syviä kuoppia ja laitettava itsensä likoon. Kuva: Andreas Koivisto/Vantaan kaupunginmuseo.

Myös tutut symbolit - kuten Vantaan, Helsingin ja Uudenmaan vaakunat - juontavat juurensa keskiajalta. Helsingin ja Uudenmaan vaakunoissa esiintyvä vene on tietenkin ruotsalaissiirtolaisten käyttämä alus. Vantaan lohenpyrstö taas liittyy Virossa sijaitsevaan Padisen luostariin, jonka munkit saivat lohenkalastusoikeuden Vantaanjokeen 1300-luvulla. Tämän kuultuaan lapset ymmärtävät myös paremmin, minkä takia Helsingissä on Munkkivuori ja Munkkiniemi -nimiset paikat. Ne eivät liity hillomunkkien valmistukseen, kuten koululaiset välillä arvelevat, vaan paikka on joskus ollut Padisen luostarin munkkien omistuksessa.

Itämerellä vaani keskiajalla merirosvoja, jotka ryöstivät kauppiaiden aluksia. Kuva on lasten tietokirjasta Aikamadot ja Hansaseikkailu, jossa kerrotaan Vantaan ja Itämeren alueen keskiajasta seikkailun turvin. Kuvassa vantaalaiskauppiaat Pär ja Lasse Bonde ovat juuri jäämässä merirosvojen kaappaamiksi. Piirros: Elina Terävä.

Rinnastuksena nykyaikaan toimivat hyvin myös vilkkaat yhteydet Suomenlahden yli Tallinnaan. Siellä käydään nykyäänkin shoppailemassa aivan samalla tapaa, kuin keskiajalla tehtiin. Keskiajalla Vantaan ja Tallinnan välinen ero oli kuitenkin paljon suurempi kuin nykyään. Vantaa, vanhalta nimeltään Helsinga tai Helsingin pitäjä, oli tuolloin harvaan asuttua maaseutua. Siellä oli vain yksi kivirakennus, Pyhän Laurin kirkko. Tallinna taas oli kokonaan kivestä rakennettu vilkas Hansakaupunki. Oman mausteensa veden yli kulkeviin kontakteihin tuo myös merellä vaanineet merirosvot.

Saksassa Kölnin ympäristössä 1500-luvulla valmistetun niin sanotun partamiehen kanun sirpaleita Vantaankosken lähettyviltä. Sirpaleet kertovat vantaalaisillakin olleen kontakteja ympäri Euroopan jo kauan aikaa sitten. Kannu on ehkä kulkeutunut Vantaalle Tallinnan kautta. Omistajaa on varmasti harmittanut kannun rikkoontuminen, mutta arkeologit ovat löydöstä innoissaan. Kuva: Pekka J. Heiskanen, piirros: Elina Terävä /Vantaan kaupunginmuseo

Nykyään Suomeen tulee paljon työvoimaa Virosta, mutta keskiajalla tilanne oli päinvastainen. Silloin työn perässä mentiin täältä Tallinnaan. Tämä on erityisen jännä tieto virolaisoppilaille, joita on Vantaan kouluissa paljon. Tämän kautta hekin voivat tuntea ylpeyttä omasta taustastaan. Samalla todetaan pitkä side kahden naapurimaan välillä.

Jännät yksityiskohdat ja nykyelämään sitovat elementit herättävät lapsissa paljon mielenkiintoa ja tarjoavat heille ahaa-elämyksiä. Kysymyksiä ja keskusteluakin riittää yleensä paljon tuntien jälkeen. Usein oppilaat kysyvät hienoimmista löydöistä tai kertovat omista kokemuksistaan. Yllättävän usein minulta on viime aikoina myös kyselty, pelaanko Pokémon Go:ta. Välillä opettajilta tulee kehuja, ne lämmittävät aina. Viimeksi kuulin eräältä opettajalta, että oppilaatkin olivat kehuneet kotiseututuntia jälkeenpäin. Se on kuulemma harvinaista…

Arkeologi Andreas Koivisto

Esinetietoja metsästämässä

Museotyö on välillä salapoliisityötä 

Mistä kaikki sai alun perin alkunsa: museoavustajamme Marianne liitti kuvia museon tietokantaan esinetietojen yhteyteen. Joukossa oli kuvia esineistä, joiden käyttötarkoitusta jäimme miettimään. Esineet olivat tulleet lahjoituksena museolle useampi vuosi sitten, mutta selvitystyö oli jäänyt kesken. 

”Mysteeriesineet” Vantaan kaupunginmuseon kokoelmissa.
Kuvat: Pekka J. Heiskanen, VKM. 

Työkalut olivat kuuluneet lahjoittajan Tytin isälle Leolle (1904-1971), joka oli ”moniosaaja”. Leo työskenteli maanmittaajana Helsingin kaupungilla. Aiemmin hän oli opettanut puukäsitöitä kansakoulussa. Tytti kuvasi isäänsä käsityöihmiseksi, joka lisäksi oli rakentanut talon Vapaalaan. Leo tapasi sanoa: "Muut tekee minkä osaa, minä teen minkä haluan". 

Lahjoittaja Tytti ei tiennyt, mitä esineet olivat. Museolla esineiden yhteyteen oli kirjoitettu, että ne olisivat mahdollisesti modistin työvälineitä. Yritimme tunnistaa niitä, mutta kukaan ei tarkalleen osannut sanoa, mitä ne voisivat olla. 

Päädyimme keväällä esittämään kysymyksen museon Facebook-sivustolla, koska arvelimme asiantuntijuutta löytyvän sitä kautta. Ihmisillä on paljon tietoa ”spesifeistä aiheista”, joihin kulttuurihistoriallisen museon intendentin tiedot eivät riitä. 

Huhtikuun lopulla julkaistu Facebook-ilmoitus sai aikaan paljon keskustelua, jossa esitettyjä vaihtoehtoja olen läpikäynyt. Olen iloinen ihmisten aktiivisuudesta tunnistaa esineitä ja jakaa tietojaan. Esineiden ehdotettiin olevan nahkurin työvälineitä, hienopeltisepän työkaluja, lääketieteessä sekä eläinlääketieteessä käytettyjä polttorautoja, tinurin työkaluja, hammaslääkärin välineitä, flyygelin viritystyökaluja ja mehiläishoitajan vahakolveja. 

Aluksi olin vahvasti sitä mieltä, että esineet muistuttavat eniten lääketieteessä verentyrehdytykseen ja amputaatioon käytettyjä polttorautoja ja lämmityslamppua, joita on ollut käytössä 1800-luvun puolivälin tienoilta lähtien (www.gettyimages.fi/license/90729473). 

Helsingin yliopistomuseon museoamanuenssi Henna Sinisalo kertoi, että heidän kokoelmistaan löytyy eläinlääkäreiden instrumenttiluettelo 1920–1930-luvulta, jossa on vastaavan näköisiä instrumentteja: 

Katalog over Dyrlaege-Instrumenter. Instrumente, Geräte und Bedarfsgegenstände für Tierheilkunde, Tierpflege und Tierzucht.
Abteilung V/. Aktiengesellschaft für Feinmechanik, vormals Jetter & Scheerer. 

Helsingin yliopistomuseon kokoelmissa olevat polttoraudat ovat nähtävissä museoiden, arkistojen ja kirjastojen käytössä olevassa FINNA-tietokannassa. Näistä suurin osa oli eläinlääketieteessä käytettyjä polttorautoja, mutta lisäksi löytyi modistin käyttämiä hatturautoja. 

Lopulta totesin, ettei mikään löytämistäni polttoraudoista kuitenkaan ole täysin samanlainen kuin meidän esineet. Kaikista puuttuu varren tyvessä oleva ruuvi, jonka merkitys ei ole selvinnyt. 

Polttorauta ja hatturautoja Helsingin yliopistomuseon kokoelmista.
Kuvat: Helsingin yliopistomuseo

Esineiden käyttötarkoitusta selvittäessäni olen usein huomannut, että todennäköisin käyttötapa on yleensä se oikea. Jäin miettimään, mitä käyttäjä Leo olisi tehnyt tällaisilla työkaluilla. Olin uudelleen yhteydessä lahjoittajaan Tyttiin ja esitin hänelle vaihtoehtoja, joita oli tullut esille. Hän naureskeli, ettei uskonut isänsä amputoineen ketään tai valmistaneen hattuja. 

Todennäköisintä on, että kyseiset työkalut ovat polttorautoja, mutta käyttökohteesta ei ole toistaiseksi varmaa tietoa. Ehkä alkuperäinen käyttäjä Leokaan ei ole tiennyt työkalujen varsinaista käyttötarkoitusta vaan ihastellut niiden muotoilua. Tämä jää toistaiseksi arvailujen varaan, mutta ehkä jonain päivänä oikea vastaus löytyy. 

Tuleeko museoiden kokoelmissa tallettaa tällaisia esineitä, joiden käyttötarkoitus on epäselvä? Tätä asiaa voisi pohtia pitkään monelta kannalta, mutta toistaiseksi nämä polttoraudat säilyvät kokoelmissamme. Ainakin ne ovat herättäneet kovasti keskustelua. 

Kirjoittaja:

Intendentti Annamari Juvonen-Eskola, joka vastaa museon esinekokoelmista