Esinetietoja metsästämässä

Museotyö on välillä salapoliisityötä 

Mistä kaikki sai alun perin alkunsa: museoavustajamme Marianne liitti kuvia museon tietokantaan esinetietojen yhteyteen. Joukossa oli kuvia esineistä, joiden käyttötarkoitusta jäimme miettimään. Esineet olivat tulleet lahjoituksena museolle useampi vuosi sitten, mutta selvitystyö oli jäänyt kesken. 

”Mysteeriesineet” Vantaan kaupunginmuseon kokoelmissa.
Kuvat: Pekka J. Heiskanen, VKM. 

Työkalut olivat kuuluneet lahjoittajan Tytin isälle Leolle (1904-1971), joka oli ”moniosaaja”. Leo työskenteli maanmittaajana Helsingin kaupungilla. Aiemmin hän oli opettanut puukäsitöitä kansakoulussa. Tytti kuvasi isäänsä käsityöihmiseksi, joka lisäksi oli rakentanut talon Vapaalaan. Leo tapasi sanoa: "Muut tekee minkä osaa, minä teen minkä haluan". 

Lahjoittaja Tytti ei tiennyt, mitä esineet olivat. Museolla esineiden yhteyteen oli kirjoitettu, että ne olisivat mahdollisesti modistin työvälineitä. Yritimme tunnistaa niitä, mutta kukaan ei tarkalleen osannut sanoa, mitä ne voisivat olla. 

Päädyimme keväällä esittämään kysymyksen museon Facebook-sivustolla, koska arvelimme asiantuntijuutta löytyvän sitä kautta. Ihmisillä on paljon tietoa ”spesifeistä aiheista”, joihin kulttuurihistoriallisen museon intendentin tiedot eivät riitä. 

Huhtikuun lopulla julkaistu Facebook-ilmoitus sai aikaan paljon keskustelua, jossa esitettyjä vaihtoehtoja olen läpikäynyt. Olen iloinen ihmisten aktiivisuudesta tunnistaa esineitä ja jakaa tietojaan. Esineiden ehdotettiin olevan nahkurin työvälineitä, hienopeltisepän työkaluja, lääketieteessä sekä eläinlääketieteessä käytettyjä polttorautoja, tinurin työkaluja, hammaslääkärin välineitä, flyygelin viritystyökaluja ja mehiläishoitajan vahakolveja. 

Aluksi olin vahvasti sitä mieltä, että esineet muistuttavat eniten lääketieteessä verentyrehdytykseen ja amputaatioon käytettyjä polttorautoja ja lämmityslamppua, joita on ollut käytössä 1800-luvun puolivälin tienoilta lähtien (www.gettyimages.fi/license/90729473). 

Helsingin yliopistomuseon museoamanuenssi Henna Sinisalo kertoi, että heidän kokoelmistaan löytyy eläinlääkäreiden instrumenttiluettelo 1920–1930-luvulta, jossa on vastaavan näköisiä instrumentteja: 

Katalog over Dyrlaege-Instrumenter. Instrumente, Geräte und Bedarfsgegenstände für Tierheilkunde, Tierpflege und Tierzucht.
Abteilung V/. Aktiengesellschaft für Feinmechanik, vormals Jetter & Scheerer. 

Helsingin yliopistomuseon kokoelmissa olevat polttoraudat ovat nähtävissä museoiden, arkistojen ja kirjastojen käytössä olevassa FINNA-tietokannassa. Näistä suurin osa oli eläinlääketieteessä käytettyjä polttorautoja, mutta lisäksi löytyi modistin käyttämiä hatturautoja. 

Lopulta totesin, ettei mikään löytämistäni polttoraudoista kuitenkaan ole täysin samanlainen kuin meidän esineet. Kaikista puuttuu varren tyvessä oleva ruuvi, jonka merkitys ei ole selvinnyt. 

Polttorauta ja hatturautoja Helsingin yliopistomuseon kokoelmista.
Kuvat: Helsingin yliopistomuseo

Esineiden käyttötarkoitusta selvittäessäni olen usein huomannut, että todennäköisin käyttötapa on yleensä se oikea. Jäin miettimään, mitä käyttäjä Leo olisi tehnyt tällaisilla työkaluilla. Olin uudelleen yhteydessä lahjoittajaan Tyttiin ja esitin hänelle vaihtoehtoja, joita oli tullut esille. Hän naureskeli, ettei uskonut isänsä amputoineen ketään tai valmistaneen hattuja. 

Todennäköisintä on, että kyseiset työkalut ovat polttorautoja, mutta käyttökohteesta ei ole toistaiseksi varmaa tietoa. Ehkä alkuperäinen käyttäjä Leokaan ei ole tiennyt työkalujen varsinaista käyttötarkoitusta vaan ihastellut niiden muotoilua. Tämä jää toistaiseksi arvailujen varaan, mutta ehkä jonain päivänä oikea vastaus löytyy. 

Tuleeko museoiden kokoelmissa tallettaa tällaisia esineitä, joiden käyttötarkoitus on epäselvä? Tätä asiaa voisi pohtia pitkään monelta kannalta, mutta toistaiseksi nämä polttoraudat säilyvät kokoelmissamme. Ainakin ne ovat herättäneet kovasti keskustelua. 

Kirjoittaja:

Intendentti Annamari Juvonen-Eskola, joka vastaa museon esinekokoelmista 

Rakkauden Vantaa

Vantaan kaupunginmuseossa sukelletaan rakkauden syövereihin. Osallistumme vuonna 2017 Suomen itsenäisyyden juhlintaan näyttelyllä, jossa ihastutaan, rakastutaan, lemmitään ja – erotaan.

Hääpari Pyhän Laurin kirkon ovella 11.8.1951. Kuva Vantaan kaupunginmuseo.

Olemme käynnistäneet dokumentointihankkeen, jonka aikana kerätään eri-ikäisten  kaupunkilaisten omakohtaisia rakkausmuistoja. Sallittuja ovat  kaikki tunnetilat onnen, ilon, surun ja epätoivon väliltä. Innoitusta aiheeseen olemme saaneet kroatialaisesta Särkyneiden sydämien museosta ja Orhan Pamukin Viattomuuden museo -klassikkoteoksesta, jotka molemmat ovat rakentuneet esineiden ja niihin liittyvien muistojen ympärille. Museologian professorin Janne Vilkunan mukaan museokokoelmien arvokkaimmat esineet ovat niitä, joilla on koskettava tarina.

Hanabölen kylän mökistä löytynyt hiuksista punottu sormus, jonka kultaiseen laattaan on kaiverrettu nimikirjaimet. Minkälaisia muistoja tai elämää suurempia tunteita koruun liittyy, sitä emme valitettavasti tiedä. Esine Vantaan kaupunginmuseo.

Alkaneessa projektissa keskiössä ovat esineet ja niihin liittyvät rakkaustarinat. Ihastumisen, rakastumisen ja intohimon tunteet ovat universaaleja ja ne koskettavat myös meitä museoammattilaisia, niinpä testasimme esineistä kumpuavaa tarinankerrontaa museon henkilökunnan kesken. Jokainen toi oman rakkausesineensä kahvipöytään ja kertoi vuorollaan siihen liittyvän tarinan. Kuulimme riemastuttavia kertomuksia muun muassa bussikuskilta saadusta ihailijaviestistä, silmälasien hankinnasta mustasukkaisen poikakaverin kanssa, perunaan kätketystä kosintalapusta sekä rippiraamatusta 1990-luvun Tinderinä. 

Tarkoituksena on koota näyttelyn esineet ja tarinat yhdessä kaupunkilaisten kanssa. Tässä tulemme kokeilemaan pienissä ryhmissä tapahtuvaa, museon henkilökunnan hyväksi havaitsemaa päiväkahvikeskusteluhetkeä. Millaisia muistoja ja tunteita esineet herättävät? Miksi joku esine on ylipäätään otettu talteen ja pidetty tallessa vuosien saatossa? 

Rakkauslukkoja Heurekan sillalla Tikkurilassa. Tähän mahtuu vielä lukko poikineen. ;)

Paikallismuseona meitä kiinnostavat paikat, joihin liittyy rakkautta ja vahvoja tunteita. Missä on treffailtu, riidelty tai erottu? Entä missä on tapahtunut se eka kerta tai muuten vaan lemmitty? Vantaalta löytyy lukemattomia rakkauteen yhdistettäviä paikkoja niin lentokentästä Vetokannaksen uimapaikan pusikoihin kuin Länsimäen pusupysäkistä Hotelli Vantaaseen tai Etelä-Suomen suosituimpaan vihkipaikkaan, Pyhän Laurin kirkkoon. Kaupunginmuseo dokumentoi syksyllä Hakkilan seksikaupan ja tammikuun lopulla Vantaan maistraatin vihkipäivän. Ensi kesälle on suunnitteilla ainakin Pavin tanssilavalla puhjenneiden romanssien tallennus. Mitä kaikkia vantaalaisesta rakkaudesta ja rakkaudenpaikoista vielä paljastuukaan! 

Vihkitilaisuus Vantaan maistraatissa 30.1.2015.

Vantaan kaupunginmuseon ei tarvitse tarpoa rakkauden polkuja yksin, sillä vuoden 2017 aihevalinta osuu yhteen myös Hotelli- ja ravintolamuseon ja Teatterimuseon kanssa. Rakkauden tiloja -yhteishanke kokoaa kunkin museon näyttelysuunnitelmat ja luvassa on taatusti tunteiden paloa, värikkäitä näkökulmia aiheeseen ja…

Osallistu näyttelyn tekemiseen ja museoi rakkausmuistosi!

Tulemme järjestämään rakkaustarina-aiheisia työpajoja, joihin toivomme mukaan esimerkiksi kaveri-, työ- ja polttariporukoita. Olemme kiinnostuneita myös valokuvista, joita otamme mielellämme skannattavaksi. Tarinan kera tietysti. :)

Lisätietoja tallennushankkeesta amanuenssi Anna Kankaalta (anna.kangas@vantaa.fi, p. 050 302 4097) tai Mari Immoselta

Nykydokua erotiikan äärellä

Varmasti monelle Hakkilan liikennevaloissa seisseelle ohikulkijalle on silmiin osunut 350 vuotta vanhan Malmarsin kestikievarin kupeessa sijaitseva vaalea puutalo, jonka seinällä komeilee iso mainoskyltti: ”Sexi. Lehdet, videot, dvd.” Hakkilan pornokauppa oli ollut meillä museossa havainnointi-haastattelulistalla jo muutaman vuoden. Tiesimme kauppiaan iäkkääksi, seksikaupan jo vuosikymmeniä toimineeksi ja talon historiankin yli satavuotiseksi. Paikan historia olisi hyvä saada tallennetuksi museon arkistoon, sillä kuuluuhan vantaalainen yrittäjyys museon kokoelmapolitiikan piiriin. Liikkeeseen tutustumista ja haastattelun toteutusta oli kuitenkin aina lykätty. Jospa ensi kesänä sitten… 

Tavallaan vähän vitsinäkin heitetty idea kyti silti mielissämme. Onnistuneiden rokki- ja kaljakelluntadokumentointien jälkeen rohkeutta oli tullut lisää ja usko vahvistunut siihen, että oudoltakin tuntuvia nykydokuaiheita kannattaa kokeilla. Lisäksi museolla oli pikkuhiljaa alkamassa uusi laajempi tallennusprojekti, jonka tuotoksia, vantaalaisen rakkauden eri ilmenemismuotoja, tultaisiin esittelemään kaupunginmuseossa ”Rakkauden kaupunki” -näyttelyssä Suomen itsenäisyysjuhlavuonna. Päätimme, että nyt olisi oikea aika pistäytyä myös Hakkilassa.

Paljon ennakkouhoa ja vähän naureskeluakin mahtui valmisteluihin, kunnes eräänä syyskuun raikkaana ja aurinkoisena iltapäivänä parkkeerasimme kaupan pihaan. Emme olleet varoittaneet tulostamme etukäteen, sillä mitään yhteystietoja ei yrityksestä netin kautta ollut löytynyt. Oven eteen oli pysäköity pakettiauto ja polkupyörä, josta päättelimme, että sisällä saattoi olla asiakkaita. Jännitti ja vähän nolotti. 

Astuimme varovasti sisään parhaat päivänsä nähneeseen, hieman nuhjuiseen talovanhukseen. Ovenpielet repsottivat ja seinän läpi oli porattu jonkin näköinen lukkosysteemi. Heti ulko-oven vieressä sijaitsi kassa, jonka takana palveli vanha harmaantunut ukko harteillaan musta fleecepusakka. Tiskin toisella puolella oli ehkä meidän ikäluokkaa tai hiukan vanhempi miesasiakas. Molemmat katsoivat muistiinpanolehtiö kädessä ja kameralaukku olalla sisään sinkoavaa naiskaksikkoa hieman kummastellen.

Tervehdimme miehiä nopeasti ja jatkoimme kaupan perälle parin huoneen päähän kassasta. Kävi heti selväksi, että tämä oli vanhan ajan pornokauppa, jossa myytiin ainoastaan lehtiä, dvd- ja vhs-filmejä. Tutkailimme kiinnostuneen oloisesti värikkäitä, notkuvia hyllyrivejä ja supattelimme samalla toimintasuunnitelmaamme. Mielessä pyöri, mitäköhän kauppias ja asiakas mahtoivat meistä tuumia. Ajattelivat varmaan, että olimme tulleet hakemaan omaan käyttöömme jotain materiaalia.

Asiakas poistui ja palasimme ensimmäiseen huoneeseen. Kerroimme myyjälle keitä olemme, mistä tulemme ja mitä aiomme. Saimme luvan haastatteluun. Oli jotenkin kiusallista siirtää katsetta pois haastateltavasta, sillä joka puolella kauppaa, niin seinällä olevissa julisteissa kuin pöydällä lojuvissa lehdissä ja hyllyjen filmikoteloissa verkkokalvoillemme piirtyi jalkoväliään levittäviä naisia ja seksiaktia. Tuntui, että olimme ihan väärässä paikassa. Yritimme silti pitää yllä mitään hätkähtämättömän tutkijan vaikutelmaa rennosti, ilmekään värähtämättä.

Saimme selville, että talo oli rakennettu 1900-luvun alussa, kun kauppiaan isoäiti oli palannut Amerikasta ja hänen aviomiehensä jäänyt töihin suolakaivoksiin. Isoäidin perustama siirtomaatavarakauppa toimi Hakkilan puutalossa 1960-luvulle asti, jolloin pojanpoika Kalle, haastateltavamme, palasi armeijasta ja pisti pystyyn peliluolan. Erityisesti 1970-luvulla se oli tärkeä nuorison kokoontumispaikka alueella. 

 Kun rahapelimonopoli siirtyi valtiolle 1980-luvulla, piti keksiä jotain muuta ja pelit vaihtuivat pornoon. ”Ennen mä aina sanoin, että kyllä mies jotain keksii. Mut en sano enää koskaan sitä. Se ei oo helppoo!” Kalle harmitteli, että seksivideobisnes on siirtynyt nettiin ja tämä näkyy myös Hakkilan asiakasvirroissa. 70-vuotias kauppias pitää kuitenkin liikkeen pyörittämisestä, sillä onhan se ”helpompaa kuin kotona istuisi”. Saa olla rauhassa, kun vaimo ei ole käskemässä. Tosin kauppias antoi tunnustusta vaimolleen, joka käy tuuraamassa liikkeessä ruokatuntien ajan. Muuten naisia ei tässä kaupassa vieraile. 

Jälkikäteen ajatellen pornokauppavierailumme merkitys ei välttämättä ollut kovin kummoinen museon kokoelmien tai tulevan näyttelyn kannalta. Parinkymmenen minuutin haastattelu jäi vähän pintapuoliseksi, johtuen ehkä siitä, että etukäteen laadittua haastattelurunkoa ei ollut. Myös vuorovaikutustilanne tuntui junnaavan paikallaan ja vastaukset olivat täsmällisen lyhyitä. Aiheesta oli loppujen lopuksi vaikea repiä kysymyksiä.

Mutta tällaista sattuu. Haastatteluja ja nykydokumentointeja tehdessä harvemmin etukäteen tietää, mitä tallennuksessa jää käteen. Vuosien varrella olemme huomanneet, että ei voi onnistuakaan, jos ei joskus siirry pois omalta mukavuusalueeltaan. Niin kuin jo opinnoissamme meille iskostettiin, kansatieteilijä tarttuu aiheeseen kuin aiheeseen avoimin mielin ja intohimoisesti. Tilanteessa kuin tilanteessa, paikassa kuin paikassa on aina jotakin uutta opittavaa.

Huolimatta kriittisistä jälkiajatuksistamme, tämä ei ollut turha reissu. Saatuamme tallennetuksi pienen kappaleen paikallishistoriaa, poistuimme liikkeestä mustan muovipussin kanssa. Saimme lahjoituksena vanhoja käytöstä poistettuja vhs- ja dvd-kasetteja, joista joku saattaa vielä hyvinkin päätyä Vantaan kaupunginmuseon vitriiniin Suomen itsenäisyysjuhlavuonna 2017. 

museoamanuenssit Anna ja Mari