Kohti tuntematonta – vielä kerran, uusin silmin

Kohti tuntematonta -näyttely on päättynyt. Näyttely kertoi kuolemasta. Se kertoi siitä, miten kuolemaan valmistaudutaan ja mitä tapahtuu kuoleman jälkeen. Se kertoi surusta ja muistamisesta. Näyttely kertoi myös siitä, mitä on tehdä työtä kuoleman parissa. Mitä on työ saattohoitajalla, sairaalapapilla, hautaustoimistoyrittäjällä, krematorionhoitajalla tai haudankaivajalla. Näyttelyn käsikirjoitus pohjautui näiden ammattilaisten haastatteluihin.

Näyttelylle oli tarvetta. Se herätti ihmisiä pohtimaan paitsi omaa kuolevaisuuttaan, myös sitä miten haluamme jäljellä olevan aikamme elää. Ja mitä meistä lopulta jää jäljelle.

Nyt näyttelytila on hiljainen. Museo on sulkenut ovensa koronaepidemian vuoksi. Poissa ovat lapsiryhmät, poissa ovat yksittäiset kävijät. Näyttelyn piti jatkua yli pääsiäisen. Tulossa oli monenlaista ohjelmaa: kuoleman kahviloita eri aiheilla, asiantuntijaluentoja, lasten sanataidepajoja…

Kun käsikirjoitin näyttelyä, kuolema oli eri tavalla läsnä. Toki ajattelin sitä paljon. Haastattelin alan ammattilaisia ja ammensin aiheeseen liittyvää sieltä täältä. Yhtäkkiä kuolemaa oli joka puolella. Huomasin pohtivani mennyttä, tuskailin tulevaa. Kaiken päättymistä. Kuolema tuli yöllä uniin. Aamulla jatkoin aiheen parissa. Lehteä lukiessa silmäni hakeutuivat kuolinilmoituksiin. Aihe kosketti ja tuntui välillä raskaalta, välillä itkin. Toisaalta kuolemalle oli pakko välillä myös nauraa. Tätä mieltä olivat myös kuoleman parissa työtä tekevät. Ei sitä muuten jaksaisi.

Mutta kaiken tuon keskellä elämä oli normaalia.

Millä silmin katson näyttelyä nyt, tänä keväänä, kun koronavirus tuli ja heilautti koko maailman toiseen asentoon. Kierrän näyttelyn vielä kerran läpi.

Ensimmäiseen huoneeseen on rakennettu viitteellinen sairaala. Keskellä huonetta on sairaalasänky, jota ympäröi muovisuikaleista tehty, katosta lattiaan ulottuva verho. Sängyllä siniset lakanat tuovat kliinisen sairaalamaailman lähelle. Seinillä röntgenvalotaulut valaisevat huonetta. Ne toimivat näyttelytekstien kehyksinä. Yksi teksti erottuu joukosta:

”Median tarjoama kuolema on kaukana; se koskettaa, mutta helposti sen myös unohtaa --- Nykyään kuolema tapahtuu useimmiten sairaaloissa, suljettujen ovien takana. Tätä kuolemaa media harvemmin nostaa esiin.” 

Kirjoitin tuon tekstin kaksi vuotta sitten, näyttelyn käsikirjoitusta tehdessä. Nyt teksti on saanut aivan uuden merkityksen. Mediasta vyöryvää koronaa ja kuoleman pelkoa on vaikea päästä pakoon. Sille on vaikeaa ummistaa silmiänsä, vaikka kuinka haluaisi.

Seuraavassa näyttelyhuoneessa kuolema on jo tapahtunut. On aika hautajaisjärjestelyille. Seinät on peitetty seppelenauhoilla. Ikkuna toimii kuvakehyksenä kuoleman puutarhurille. Seinällä pyörii kuvasarja Honkanummen hautausmaan krematoriosta. Huoneen toisella sivulla on vitriini, jossa on tuhkauurnia.

”Ennen kuin kuollut saatetaan haudan lepoon, on monta asiaa hoidettavana. Pitää valita arkku, päättää haudataanko vai tuhkataanko, järjestää hautajaiset ja muistotilaisuus. Huolehtia kukat ja tarjoilut. Missä vaiheessa hankitaan hautakivi ja tehdään perunkirjoitus…? Hautaustoimisto voi ottaa nämä asiat kantaakseen. Omaisilla yksin suru on raskas kannettava.” 
  
Nyt omaisten suru ja huoli ulottuu jo tähän aikaan. Miten pitää kuolema ja tuo vaarallinen virus loitolla. ”Älä tule kuolema”. Elämästä on tullut näinä viikkoina yhtä huolivyyhteä.

Astun huoneesta verhojen läpi hautausmaalle. Tila on vuorattu vihreällä ruohomatolla. Toisella seinällä on kuvasuurennos Ruskeasannan hautausmaalta. Kuvaan on upotettu vanhoja valokuvia, joissa näkyy hautajaissaattue ja surevia omaisia. Kuvan edessä hautakivissä näyttelytekstit kertovat faktaa hautauskäytännöistä. Lattialla makaa arkku. Kyltissä kehotetaan levähtämään. Nyt se ei houkuttele kokeilemaan, vaikka tiedän, että ihan hyvä siinä on lepäillä. Kokeiltu on. Sen sijaan mieleni täyttää uutiskuvat Espanjan ja Italian arkkuriveistä. Lohdutonta ja niin kamalaa.

Saattokellot, virrenveisuu, lintujen laulu, hiekkakäytävän rahina… kaikki hautausmaan ääniä. Huoneen valot vaihtuvat vuorokauden rytmin mukaan: ilta hämärtyy, yö saapuu, tulee aamu ja uusi päivä. ”Rauha olkoon teidän kanssanne” lukee seinällä, kukkasin kirjoitettuna. Tärkeä viesti tänäkin päivänä, aina ja kaikkialla.

Jatkan matkaa toiseen kerrokseen, joka on varattu surulle ja muistamiselle. Vitriinissä hautajaiskonvehdit, muistoadressit, suruharsot, -nappi ja hihanauha, nuo suremisen symbolit. Toisessa vitriinissä nainen ja mies mustissaan. On muistotilaisuuden aika.

”Vainajan siunaustilaisuuden ja hautaan laskun jälkeen seuraa muistotilaisuus. Pidetään puheita, luetaan adresseja, syödään ja kahvitellaan. On hyvä hetki muistella yhdessä kuollutta, ehkä päivittää muitakin kuulumisia.” 

Oikeastaan, niinhän se on, että muistotilaisuudet ovat täynnä elämää. Siellä muistellaan vainajaa. Mitä hän teki ja mitä hän sanoi, miten hän eli. Ja miten oma elämä siinä sivussa kulki eteenpäin.

Viimeisessä huoneessa eteeni avautuu vintti: puiset kattorakenteet, kanaverkosta rakennetut vinttikomerot tavaraa täynnä. ”Mitä minusta jää?” on kirjoitettu yhden komeron seinään. Jääkö jälkeeni tavararöykkiö, vai joukko tarkoin vaalittuja esineitä, ja niihin liittyviä tarinoita ja muistoja? Miten voin vaikuttaa siihen minkälaisen jäljen haluan jättää?

”Mikä on minun roolini tässä kaikessa? Minkälaisen perinnön haluan jättää jälkeeni? Usein tulee ajateltua: kunhan saan tämän ja tämän asian tehtyä, sitten kun on aikaa, sitten kun on sopiva hetki, sitten kun jään eläkkeelle, sitten kun…” 

Onko tämä poikkeusaika hyvä hetki kaikelle tälle, tavaroiden läpikäymiselle, sille paljon puhutulle kuolinsiivoukselle? Nyt kun olemme eristyksissä, nyt olisi aikaa käydä kaappeja läpi? Näitä pohdin, kun astun näyttelytilasta ulos.

Päätän, että siivoan kaappeja sitten, kun siltä tuntuu. En tee kuolinsiivousta nyt, vaan ihan tavallista kevätsiivousta vaan. Kaikelle on aikansa. Niin tälle näyttelylle, kuin myös elämälle, joka on tässä ja nyt.

Anna-Reetta Rikala

Kuvat Antti Yrjönen, Vantaan kaupunginmuseo

Sitaatit tekstissä ovat poimintoja Kohti tuntematonta-näyttelyn teksteistä. Näyttely oli Vantaan kaupunginmuseossa 8.10.2019 – 15.3.2020. Se jouduttiin sulkemaan suunniteltua aiemmin koronaviruksen leviämisen estämiseksi.

Näyttelyyn voi tutustua edelleen verkossa. Sieltä löytyy  myös videoitu opastus näyttelyyn.

Uusilla kotikulmilla – kuvaamisen juurruttava voima

Kun puolisen vuotta sitten kiertelin ympäri Vantaata tavoitteenani seistä samoissa paikoissa, joissa Lauri Leppänen kameroineen seisoi yli puoli vuosisataa aiemmin, huomasin, että paikkakunnalle on kasvanut paljon uusia pensaita ja liikennemerkkejä. Usein juuri kuvauspaikan ja kuvauskohteen välille.

Kuva: Stella Karlsson, VKM

Huomasin myös, että Lauri Leppäsellä ja minulla on jonkin verran yhteistä. Leppänen perheineen muutti Vantaalle lähes 70 vuotta sitten, vuonna 1949. Valokuvaaminen alkoi harrastuksena, mutta muuttui pian tavoitteelliseksi, sillä 1950-luvun puolivälissä Leppänen sai tehtäväkseen tuottaa opetusmateriaalia kotiseutuopetusta varten. Leppänen koki, että valokuvaaminen auttoi häntä juurtumaan uuteen asuinpaikkaansa.

Jaan kokemuksen valokuvaamisen juurruttavasta vaikutuksesta. Olen kulkenut Vantaalla töissä noin vuoden ajan. Leppäsen kuvauspaikkojen jäljittäminen on auttanut hahmottamaan uutta ympäristöä. Kuvat ja kuvaaminen ovat näyttivät minulle, että Vantaa on monimuotoinen ja kaunis kaupunki.

Leppäsen kuvauspaikoilla vieraileminen on auttanut minua luomaan yhteyden Vantaan historiaan. Moni asia on muuttunut, mutta paljon vanhaa on myös säilynyt. Uskon, että myös Lauri Leppänen pyrki kuvatessaan tekemään näkyväksi yhteyttä nykyhetken ja menneisyyden välillä, sillä hän usein suuntasi kameransa vanhoihin rakennuksiin ja maisemiin, joita piti säilyttämisen arvoisena.

Toivon, että kuvaparit paitsi auttavat havainnollistamaan ajan kerroksia ja Vantaan muutosta viimeisten vuosikymmenien aikana myös kannustavat ihmisiä tutustumaan omaan kotiseutuunsa!

Kuva: Stella Karlsson, VKM

Vantaan kaupunginmuseon näyttely #ThrowbackVantaa – Kuvia kotiseudusta ennen ja nyt koostuu kuvapareista, jotka kertovat muutoksesta, kaupungin väestönkasvusta ja harppauksesta maaseutupitäjästä vilkkaaksi liiketoiminnan keskittymäksi. Kuvat myös osoittavat monen asian arjessa pysyneen samana. Näyttely on avoinna Vantaan kaupunginmuseossa, Tikkurilan vanhalla asemalla, 8.2.-30.11.2018. Näyttelyyn on vapaa pääsy.

Näyttelyn kuvapareista ja Lauri Leppäsen valokuvista on julkaistu myös kirja Kotikulmilla – Kuvia Vantaasta ennen ja nyt, jonka kustantaja on Vantaan historiatoimikunta.

Kuviin voi tutustua myös Vantaan Sanomien juttusarjassa, jossa julkaistaan viikottain yksi näyttelyn kuvapareista.

Kirjoittaja on Vantaan kaupunginmuseon valokuvaaja.

Antti Yrjönen

Rakkaudella, Red Onion

Vuodesta 1994 asti aika lailla samassa kuosissa säilynyt legendaarinen Red Onion on auki viimeistä päivää lauantaina 11.6.2016. Tämän jälkeen paikka suljetaan kesäksi ja avataan syksyllä perusteellisen remontin jälkeen uudella nimellä Happy Red Onion. 

Vantaan kaupunginmuseo pistäytyi toukokuun lopussa ravintolassa kuvaamassa ja haastattelemassa, jotta ainakin pieni välähdys alkuperäistä tunnelmaa ja siihen liittyvää historiaa ja muistitietoa jäisi talteen museon arkistoon. Myyrmäessä sijaitseva ravintola voidaan lukea kaupunginmuseon valtakunnallisen tallennusvastuun, lähiöelämän, piiriin. Tämän lisäksi paikka kiinnosti myös tulevan rakkausnäyttelymme näkökulmasta, sillä olihan Red Onion saanut viimesyksyisessä Vantaa rakkauden kartalla -verkkokyselyssä useita merkintöjä. Niin kuin kaikki vantaalaiset baarit ja ravintolat, myös ”Redari” on ollut oikein hyvä paikka etsiä rakkautta. 

Ravintolailta Redarissa 1990-luvulla. Kuva Red Onion.

Dokumentointikeikalla (itsekin nuoruusvuosinani 90-luvulla paikassa paljon vierailleena) tuttuuden tunteen herättivät ensimmäiseksi seinille ripustetut peilitaulut, Lite-olutmainokset ja erityisesti looshien päällä roikkuvat Tiffany-lamput. Paikan ensimmäinen ravintolapäällikkö Markku Aaltonen kertoi meille, että lamppujen lasit olivat alun perin oikeaa lasia, ei mitään muovitiffaneita. Kaikki rekvisiitta oli tuotu varta vasten Jenkeistä ja Meksikosta. ”Tää ei oltu feikkikamalla rakennettu”, mikä on varmasti yksi syy siihen, että se on kestänyt näinkin kauan. Toki kokolattiamattoa ei enää ole, ja sohvien päällyksetkin on vaihdettu useampaan kertaan, mutta silti. Nyt alkavassa suuressa remontissa vanhasta jätetään jotakin, mutta muuten uudistetaan kunnolla. ”Teknisesti tää rupes olemaan elinkaarensa päässä. Rakenteet alkoi hajoamaan, niin jotain on pakko tehdä.” Myös ihmisten muuttuneet kulutustottumukset ovat vaikuttaneet muutossuunnitelmiin.
 

Ravintola on säilyttänyt alkuperäisen ilmeensä ja tunnelmansa uskomattoman hyvin viimeiset 22 vuotta. Kuva Vantaan kaupunginmuseo.

Red Onion perustettiin laman aikana. Se oli iso investointi, joka kuitenkin kannatti. ”Meno oli hallittua kaaosta.” Iltaa pidettiin huonona, jos jäätiin alle 600 asiakkaan. Väkeä tuli Myrtsin ja muiden Länsi-Vantaan lähiöiden lisäksi Nurmijärveltä, Klaukkalasta, Espoon keskuksesta, Kauklahdesta ja Tikkurilastakin. Helsingistä tuli vähän vähemmän, koska ”helsinkiläinen ei osta seutulippua”, ainakaan niin helposti. Koska paikka sai olla 04 asti auki, oli tarjottava ohjelmaa ja viihdettä. Oli rulettia, Black Jack ja kaikki sen ajan tähtiartistit. Alkuaikoina kaksikin esiintyjää saattoi olla buukattuna samalle illalle.  

Laura Voutilaisen keikka Red Onionissa 90-luvulla. Kuva Red Onion.

 

Yhdeksänkymmentäluvun toisella puoliskolla Red Onionin kesäterassi oli Myyrmäen rautatieaseman sillan alla. Sijaintinsa takia lyhyeksi jääneet aurinkotunnit ja Paalutorin paisteessa sijainnut naapuriravintola Pantterin aurinkoterassi jättivät tämän kokeilun vain kolmen kesän mittaiseksi. Kuva Red Onion.

Alkuvuosina ravintolan palkkalistoilla oli 40-50 työntekijää, jotka olivat pääasiassa reilu parikymppisiä nuoria. He muodostivat kiinteän yhteisön. ”Se oli bailaamista aamusta iltaan.” Vapaa-ajalla viihdyttiin yhdessä ja työpaikkaromanssejakin tietysti syntyi.  

Invavessan on kerrottu olleen kiihkeässä käytössä, sekä asiakkailla että henkilökunnalla. ”Siihen sit vaan piti laittaa lukko, et menoa saatiin vähän rauhoitettua.” Kuva Vantaan kaupunginmuseo.

Tällä hetkellä henkilökuntaan kuuluu 12 työntekijää. Pistäytyessämme Red Onionissa dokumentointikeikalla osoittautui, että yhden haastateltavamme jo kaksitoista vuotta kestänyt työsuhde sai alkunsa rakastumisesta:

Itse henkilökohtaisesti oon ollut täällä asiakkaana, kun oon sitten baarimikon tosta ottanut matkaan ja edelleenkin ollaan yhdessä. Mä olin kauppakeskuksessa töissä ja tyttöjen kanssa saatettiin tähän tulla työpäivän päätteeksi. Mä vaan jotenkin iskin silmäni siihen. Mä taisin aikoinaan jollekin kaverille todeta tossa istuskellessa, et toi on muuten mun tuleva mies. Sit me oltiin tyttöjen kanssa täällä juhlimassa ja totta kai tanssilattialla viihdyttiin paljonkin. Sitten menin tohon tiskille ihan vaan pyytämään tuopillisen vettä ja kysäisin häneltä, et oonks mä tästä jotain velkaa. ”Joo, puhelinnumeron.” ”No, anna kynä ja paperii, minäpä annan ne sulle.” Seuraavana aamuna se taisi heti yövuoron jälkeen laittaa viestiä, että soitellaan. Sitä kautta mä päädyin tänne töihinkin.

Eri sukupolvien lähiönuoret ovat vuorollaan harjoitelleet ravintolayöelämää Red Onionissa. ”Aina odotettiin, et täyttää 18 ja pääsee Redariin.” Yhdeksänkymmentäluvulla sopivaan ravintolapukeutumiseen kiinnitettiin ovella huomiota ihan eri tavalla kuin nykyään.  Jos yritti esimerkiksi lenkkareissa, ”katottiin, et onks lenkkarit monttulenkkarit vai citylenkkarit. Pipo päässä ei päässyt sisään.” Ysärinuorten aikoinaan vakiinnuttama lempinimi Redari on vaihtunut nuoremman sukupolven suussa ”Dondoksi”.  

Noin kymmenisen vuotta sitten Red Onion valomainos ravintolan ovensuussa oli pidemmän aikaa osittain rikki. Ehjistä kirjaimista muodostui Dondoa muistuttava sana, joka jäi elämään. Remontin jälkeen nimi muuttuu Happy Red Onioniksi, mutta todennäköisesti vanhat rakkaat kutsumanimet pysyvät jatkossakin käytössä. Kuva Vantaan kaupunginmuseo.

Museon rakkausnäyttelyä varten tehdyn karttakyselyn vastauksissa kerrottiin muun muassa baari-iltojen pussailuista. ”Nuorena sinkkuna 90-luvulla Red Onionissa tuli monet suudelmat vaihdettua...” Pussailu ja lemmen etsintä jatkui monesti myös valomerkin jälkeen narikassa, ravintolan edustalla ja juna-aseman laiturilla aamun ensimmäistä junaa odotellessa. 

Olin tulossa Myyrmäen yökerhosta Red Onionista kaverini kanssa. Menimme jututtamaan lähellä olevassa poliisiautossa olevia poliiseja. He antoivat meille kyydin minun luo, matka ei ollut pitkä. Tarkkaan en muista mitä tietoja ja kuka vaihtoi, mutta treffeille päädyin myöhemmin toisen kanssa heistä. Seurustelimme vajaan vuoden.

Tupakkalain uusimisen myötä sauhuttelu siirtyi Red Onionissakin muualta ravintolasta tupakkakoppiin ja ulko-oven edustalle. Dondon tupakkakoppi luokiteltiin Vantaa rakkauden kartalla -nettikyselyssä rakkaudenpaikaksi. Ainakin yksi parisuhde sai alkunsa siellä, kun ravintolariidan päätteeksi tehtiin sovinto ja päätettiin aloittaa virallinen seurustelu. Kuva Vantaan kaupunginmuseo.

Redarista on moni löytänyt niin satunnaista seuraa kuin elämänkumppanin. Alkuaikoina siellä pidettiin muutamia häitäkin, mutta ne eivät vakiintuneet. Häiden jatkoja on sen sijaan ollut monia. On morsiuspareja, jotka ovat varta vasten halunneet päättää juhlansa Redarissa, mistä rakkaus alkoi. Tokihan Red Onionissa on myös riidelty, petetty, erottu ja lähdetty taas uudelle kierrokselle.

Jorausta tanssiorkesterin tahtiin 90-luvulla. Kuva Red Onion.

Kirjoittaja: Anna Kangas, Vantaan kaupunginmuseon amanuenssi

Lisää ravintolarakkaudesta, vantaalaisista rakkauden paikosta ja rakkaudesta ylipäätään: www.rakkaudentiloja.fi