Nykydokua erotiikan äärellä

Varmasti monelle Hakkilan liikennevaloissa seisseelle ohikulkijalle on silmiin osunut 350 vuotta vanhan Malmarsin kestikievarin kupeessa sijaitseva vaalea puutalo, jonka seinällä komeilee iso mainoskyltti: ”Sexi. Lehdet, videot, dvd.” Hakkilan pornokauppa oli ollut meillä museossa havainnointi-haastattelulistalla jo muutaman vuoden. Tiesimme kauppiaan iäkkääksi, seksikaupan jo vuosikymmeniä toimineeksi ja talon historiankin yli satavuotiseksi. Paikan historia olisi hyvä saada tallennetuksi museon arkistoon, sillä kuuluuhan vantaalainen yrittäjyys museon kokoelmapolitiikan piiriin. Liikkeeseen tutustumista ja haastattelun toteutusta oli kuitenkin aina lykätty. Jospa ensi kesänä sitten… 

Tavallaan vähän vitsinäkin heitetty idea kyti silti mielissämme. Onnistuneiden rokki- ja kaljakelluntadokumentointien jälkeen rohkeutta oli tullut lisää ja usko vahvistunut siihen, että oudoltakin tuntuvia nykydokuaiheita kannattaa kokeilla. Lisäksi museolla oli pikkuhiljaa alkamassa uusi laajempi tallennusprojekti, jonka tuotoksia, vantaalaisen rakkauden eri ilmenemismuotoja, tultaisiin esittelemään kaupunginmuseossa ”Rakkauden kaupunki” -näyttelyssä Suomen itsenäisyysjuhlavuonna. Päätimme, että nyt olisi oikea aika pistäytyä myös Hakkilassa.

Paljon ennakkouhoa ja vähän naureskeluakin mahtui valmisteluihin, kunnes eräänä syyskuun raikkaana ja aurinkoisena iltapäivänä parkkeerasimme kaupan pihaan. Emme olleet varoittaneet tulostamme etukäteen, sillä mitään yhteystietoja ei yrityksestä netin kautta ollut löytynyt. Oven eteen oli pysäköity pakettiauto ja polkupyörä, josta päättelimme, että sisällä saattoi olla asiakkaita. Jännitti ja vähän nolotti. 

Astuimme varovasti sisään parhaat päivänsä nähneeseen, hieman nuhjuiseen talovanhukseen. Ovenpielet repsottivat ja seinän läpi oli porattu jonkin näköinen lukkosysteemi. Heti ulko-oven vieressä sijaitsi kassa, jonka takana palveli vanha harmaantunut ukko harteillaan musta fleecepusakka. Tiskin toisella puolella oli ehkä meidän ikäluokkaa tai hiukan vanhempi miesasiakas. Molemmat katsoivat muistiinpanolehtiö kädessä ja kameralaukku olalla sisään sinkoavaa naiskaksikkoa hieman kummastellen.

Tervehdimme miehiä nopeasti ja jatkoimme kaupan perälle parin huoneen päähän kassasta. Kävi heti selväksi, että tämä oli vanhan ajan pornokauppa, jossa myytiin ainoastaan lehtiä, dvd- ja vhs-filmejä. Tutkailimme kiinnostuneen oloisesti värikkäitä, notkuvia hyllyrivejä ja supattelimme samalla toimintasuunnitelmaamme. Mielessä pyöri, mitäköhän kauppias ja asiakas mahtoivat meistä tuumia. Ajattelivat varmaan, että olimme tulleet hakemaan omaan käyttöömme jotain materiaalia.

Asiakas poistui ja palasimme ensimmäiseen huoneeseen. Kerroimme myyjälle keitä olemme, mistä tulemme ja mitä aiomme. Saimme luvan haastatteluun. Oli jotenkin kiusallista siirtää katsetta pois haastateltavasta, sillä joka puolella kauppaa, niin seinällä olevissa julisteissa kuin pöydällä lojuvissa lehdissä ja hyllyjen filmikoteloissa verkkokalvoillemme piirtyi jalkoväliään levittäviä naisia ja seksiaktia. Tuntui, että olimme ihan väärässä paikassa. Yritimme silti pitää yllä mitään hätkähtämättömän tutkijan vaikutelmaa rennosti, ilmekään värähtämättä.

Saimme selville, että talo oli rakennettu 1900-luvun alussa, kun kauppiaan isoäiti oli palannut Amerikasta ja hänen aviomiehensä jäänyt töihin suolakaivoksiin. Isoäidin perustama siirtomaatavarakauppa toimi Hakkilan puutalossa 1960-luvulle asti, jolloin pojanpoika Kalle, haastateltavamme, palasi armeijasta ja pisti pystyyn peliluolan. Erityisesti 1970-luvulla se oli tärkeä nuorison kokoontumispaikka alueella. 

 Kun rahapelimonopoli siirtyi valtiolle 1980-luvulla, piti keksiä jotain muuta ja pelit vaihtuivat pornoon. ”Ennen mä aina sanoin, että kyllä mies jotain keksii. Mut en sano enää koskaan sitä. Se ei oo helppoo!” Kalle harmitteli, että seksivideobisnes on siirtynyt nettiin ja tämä näkyy myös Hakkilan asiakasvirroissa. 70-vuotias kauppias pitää kuitenkin liikkeen pyörittämisestä, sillä onhan se ”helpompaa kuin kotona istuisi”. Saa olla rauhassa, kun vaimo ei ole käskemässä. Tosin kauppias antoi tunnustusta vaimolleen, joka käy tuuraamassa liikkeessä ruokatuntien ajan. Muuten naisia ei tässä kaupassa vieraile. 

Jälkikäteen ajatellen pornokauppavierailumme merkitys ei välttämättä ollut kovin kummoinen museon kokoelmien tai tulevan näyttelyn kannalta. Parinkymmenen minuutin haastattelu jäi vähän pintapuoliseksi, johtuen ehkä siitä, että etukäteen laadittua haastattelurunkoa ei ollut. Myös vuorovaikutustilanne tuntui junnaavan paikallaan ja vastaukset olivat täsmällisen lyhyitä. Aiheesta oli loppujen lopuksi vaikea repiä kysymyksiä.

Mutta tällaista sattuu. Haastatteluja ja nykydokumentointeja tehdessä harvemmin etukäteen tietää, mitä tallennuksessa jää käteen. Vuosien varrella olemme huomanneet, että ei voi onnistuakaan, jos ei joskus siirry pois omalta mukavuusalueeltaan. Niin kuin jo opinnoissamme meille iskostettiin, kansatieteilijä tarttuu aiheeseen kuin aiheeseen avoimin mielin ja intohimoisesti. Tilanteessa kuin tilanteessa, paikassa kuin paikassa on aina jotakin uutta opittavaa.

Huolimatta kriittisistä jälkiajatuksistamme, tämä ei ollut turha reissu. Saatuamme tallennetuksi pienen kappaleen paikallishistoriaa, poistuimme liikkeestä mustan muovipussin kanssa. Saimme lahjoituksena vanhoja käytöstä poistettuja vhs- ja dvd-kasetteja, joista joku saattaa vielä hyvinkin päätyä Vantaan kaupunginmuseon vitriiniin Suomen itsenäisyysjuhlavuonna 2017. 

museoamanuenssit Anna ja Mari

Uusi lasten tietokirja tuo kotiseudun lähemmäksi lapsia

Euroopan kulttuuriperintöpäivien yhteydessä 12.9.2014 Vantaan kaupunginmuseo julkaisi kaksikielisen lasten tietokirjan Kylä josta löytyi aarre/Byn med en gömda skatten. Kirjaa voi pitää ainutlaatuisena, sillä lapsille suunnattuja tietokirjoja julkaistaan Suomessa hyvin niukasti, eikä ole tavallista että ne on kuvitettu valokuvin.

Lastenkirjan kansikuva. Lastenkirjan upeat valokuvat otti Kirkonkylässä asuva valokuvaaja Raisa Rautiainen-Laakso.

Suomen kotiseutuliitto on useassa lausunnossaan painottanut lapsille suunnatun kotiseutuopetuksen tärkeyttä. Kuntia onkin ohjeistettu ottamaan sidosryhmiä mukaan paikallisien opetussuunnitelmien laatimiseen. Elokuussa 2014 järjestetyillä Hämeenlinnan kotiseutupäivillä nostettiin esille kysymys kotiseutukirjallisuuden tulevaisuuden näkymistä. Vaikka keskustelu kotiseutupäivillä jäikin lyhyeksi, voi ja kannattaa keskustelua jatkaa muilla foorumeilla.

Kaupunginmuseon Kirkonkylä-tutkimushankkeen tuloksena syntynyt lastenkirja vastaa edellä mainittuihin toiveisiin. Kirjassa on kaksi eri tasoa. Klassista sadun kaavaa mukaileva tarina kuljettaa kahta ekaluokkalaista, Eelistä ja Serafiinaa, ympäri kylää ja tutustuttaa heidät kylän paikkoihin ja rakennuksiin. Tarinan viereltä kirjasta löytyy tietolaatikoita, jotka esittävät historiallisia faktoja entisajan elämästä. Ajatuksena on, että kirjan seikkailun varjolla voi huomaamattaan oppia historiaa.

Lastenkirjan tekijät Karoliina Junno-Huikari ja Riina Koivisto ovat ajatelleet, että kirja voi olla tukena koulujen kotiseutuopetuksessa. Kirja lähetetäänkin kaikille Vantaan alakouluille ja päiväkodeille. Ja vaikka kirja sijoittuukin Vantaalla sijaitsevaan Helsingin pitäjän kirkonkylään, ovat kirjassa esiintyvät tiedot yleispäteviä ja kirjaa voi lukea missä päin Suomea tahansa.

 

Kirjan tekemiseen osallistuneet henkilöt kukitettiin julkaisemisen yhteydessä. Kukitettujen joukossa oli monta kylän lasta ja asukasta. Kuva Pekka J. Heiskanen.

Vantaalla lapsille suunnattu kotiseutuopetus on erityisen tärkeää, sillä kaupungissa on paljon tänne muualta muuttanutta väkeä. Heidän lapsilleen Vantaa on usein ensimmäinen kotiseutu. Kun vanhemmat ovat muualta kotoisin, on heidän vaikea kertoa jälkikasvulleen uudesta kotiseudustaan. Kouluissakin on paljon opettajia, jotka eivät ulkopaikkakuntalaisina tai muualta muuttaneina ole perillä kaupungin historiasta. On tärkeää, että kotiseutua koskevaa opetusmateriaalia on hyvin saatavilla.

Lastenkirjan lisäksi Vantaan kaupunginmuseo on pyrkinyt houkuttelemaan uudenlaista yleisöä myös muilla tavoilla. Museossa on esimerkiksi parhaillaan Rock´n Vantaa näyttely, jossa kotiseutua esitellään rock-musiikin kautta. Museo on myös mukana suunnittelemassa Vantaan historiasta kertovaa rock-henkistä musiikkiesitystä, jonka tulevat vielä tänä syksynä näkemään kaikki kaupungin 9-luokkalaiset.

Jos lapsille suunnattua kotiseutuopetusta halutaan lisätä, on oltava käytettävissä laadukasta ja kiinnostavaa opetusmateriaalia. On tärkeää, että kotiseutukirjallisuudessa huomioidaan tulevaisuudessa paremmin lapset ja nuoret. Toivottavasti tämä Vantaan kaupunginmuseon ainutlaatuinen lastenkirja ei siis jää ainoaksi laatuaan, vaan lähitulevaisuudessa nähdään lapsille suunnattua kotiseututietoutta enemmän myös muualla!

Andreas Koivisto

Museo kelluu

Kaljakellunta järjestettiin tänä vuonna jo 18. kertaa. Vantaan kaupunginmuseossa halusimme  dokumentoida tämän ainutlaatuisen, vuosi vuodelta paisuvan ja ristiriitaisia tunteita herättävän vantaalaisen ilmiön. Lisäksi keräämme parhaillaan aineistoa ensi keväänä avattavaan Joki-näyttelyyn. 
 

Osallistujia oli tänä vuonna ennäysmäärä, arviolta noin 3000 - 4000 kellujaa. Jälkipuintia on taas aiheuttanut roskaaminen. Kuva Pekka J. Heiskanen / Vantaan kaupunginmuseo.

Saavumme Tammiston McDonaldsille, lähtöpisteen tuntumaan klo 10.45. Paikalla näkyy olevan monia muitakin kelluntaan osallistuvia. Aluksia valmistellaan. Joka puolelta kuuluu tasaista kumiveneen pumppaamisesta syntyvää vinkumista. Näemme mitä erilaisempia kellumisvälineitä, paljon samanlaisia kuin oman veneemme, mutta myös uima-altaita, ilmapatjoja, pomppulinnoja sekä puusta rakennettuja jykevämpiä lauttoja… 

Jännittää vähän, mitä tästä nyt tulee? Mahdutaanko me todella pikkuruiseen kumiveneeseen kaikkine kamoinemme? Mitä osallistujat mahtavat ajatella kahdesta pelastusliiveihin sonnustautuneesta ja vettä juovasta museotädistä?
 

#kumivene täyttyy Tammiston lähtöpisteellä Tuusulanväylän varrella. #kaljakellunta

Kun vene on valmis, haastattelemme viereistä seuruetta. Kyseessä on tyttöjen polttariporukka ja aluksen nimeksi on annettu Love Boat. Osa on ollut mukana aikaisemminkin ja morsiamen sisko kuvailee tapahtumaa mahtavaksi tavaksi viettää kaunista kesäpäivää. 
 

Eka haastis tehty! #kaljakellunta #loveboat #nykydoku

Etsimme lähtöpistettä ja päädymme kävelemään kahden miehen kanssa. He ovat ensikertalaisia, kuten mekin, ja saapuneet tapahtumaan Mikkelistä ja Espoosta. Päätös kelluntaan osallistumisesta oli syntynyt alkukesästä monen vuoden aikomuksen jälkeen. Nyt viimeistään karisee ajatus siitä, että tämä olisi vain nuorten tapahtuma. Kaverukset ovat samaa ikäluokkaa kuin mekin, neljänkympin tienoilla. Tiedostamme senkin, että kelluminen houkuttelee osallistujia ympäri Suomea ja maailmaa. Kuulemme ympäriltämme iloista puheensorinaa monilla eri kielillä.

Aluksia raahataan pitkin Tammiston peltoja.

Pääsemme sillan alle rantatörmälle, josta laskeutuu tasaisena virtana kellujia jokeen. Porukkaa on käsittämättömän paljon. Taustalla soi Love Boat -televisiosarjan tunnari. Ilmassa on suoranaista karnevaalitunnelmaa. ”On tää kyllä ihan hullu tapahtuma!” 
   

Kohta sekaan. Miten meidän käy? #kaljakellunta #kumivene #nykydoku

Kauhuksemme huomaamme, että veneemme tyhjenee! Mitä tapahtuu? Lähempi tarkastelu osoittaa, että upouuden veneemme pohjaan on tullut ammottava reikä! Epätoivo iskee, jääkö tämä sittenkin vain rannalta katseluksi? 

Voi ei!!!! Reikä!!!! #kaljakellunta

Halusimme ehdottomasti päästä veteen asti kokemaan, mistä todella on kysymys. Viereisen paatin omistaja harmittelee epäonneamme ja tarjoaa kyytiä, mutta paikkoja on vain yksi. Emme voi suostua tähän. Alkaa puhelinrumba, kun uutta venettä metsästetään lähialueen kaupoista. Kaikki kumiset kelluntavälineet on myyty joka paikasta loppuun.

Se siitä? #kumivene #kaljakellunta

Tilanne vaikuttaa toivottamalta, mutta päätämme jatkaa haastattelujen tekemistä rannalta käsin. Törmäämme jo ensimmäisessä Kaljakellunnassa mukana olleeseen Mikko Kiuruun, joka taustoittaa meille sen historiaa. Idea kaljakellunnasta syntyi krapulapäivänä pienessä kaveriporukassa vuonna 1997. ”Me oltiin siihen aikaan aika innovatiivisia ja toteutettiin kaikki pähkähullut ideat.” Ensimmäisinä vuosina kelluttiin Rekolan lähistöllä. Vuosi vuodelta osallistujamäärä tuplaantui. Erilaisten reittikokeilujen jälkeen ovat vesillelaskupaikoiksi vakiintuneet Heurekan ranta sekä Vantaanjoen ja Keravanjoen risteyskohta, joista lähdetään vuorovuosina.
 
Haastattelun jälkeen saamme iloisia uutisia: eräästä kaupasta on löytynyt kaksi lastenkumivenettä! Uudet veneet täytetään tienvarressa.  

Vielä ei luovuteta. #kaljakellunta #nykydoku

Nyt yritämme olla varovaisempia veneiden kanssa. Mutta hetkinen...

Nyt on uudet veneet kaksin kappalein, mutta mihin se joki katosi? #kaljakellunta #kumivene

Joudumme kiipeämään autotietä reunustavan meluvallin yli, mutta onneksi saamme apua kahdelta kellumaan aikovalta nuorelta mieheltä. Olemme huomanneet, että ihmiset ovat hyväntuulisia ja avuliaita. Mikko Kiurun mukaan Kaljakelluntaa voikin luonnehtia uudenlaiseksi yhteisölliseksi tapahtumaperinteeksi. Sen historiaan ei mahdu suurempia järjestyshäiriöitä, myös hukkumisilta on toistaiseksi vältytty, vaikka alkoholilla on merkittävä osa päivän kulussa.

Etsimme väljempää veteen menopaikkaa, meillä ei ole enää aikaa jäädä sumaan lillumaan. Kuva Pekka J. Heiskanen / Vantaan kaupunginmuseo

Olemme pukeneet pelastusliivit yllemme ja herätämme selvästi hilpeyttä. Tilannetta seuraavat VPK:n miehet nostavat peukkua: ”Nyt on tytöillä kunnon varusteet.” Tajuamme, että pelastusliivit ovat oikeastaan mainio tapa erottautua ja tehdä selväksi, että olemme töissä täällä. Ne toimivat hyvänä keskustelunavauksena ja saamme levitettyä kivasti sanaa museoiden nykytoiminnasta. Historiallisen aineiston rinnalla olemme kiinnostuneita tämän päivän ilmiöistä ja tapahtumista.
 

"Nyt tuut Mari, ei nää pistele" #kaljakellunta #nokkoset
 

"Mistä sä oot tullut tänne kellumaan?"

Vaiherikkaan päivän tapahtumia twiittaillaan ahkerasti, myös vesillä.

Haasteet voitettu! Nyt haastateltavia haalimaan. #kaljakellunta #kumivene #nykydoku

Kelluminen jää osaltamme melko lyhyeen, kun seuraavat työt odottavat Tikkurila Festivaalilla.  Kokemuksena tämä on kuitenkin hauska ja olemme tyytyväisiä siitä, että pääsemme veteen asti. Nyt ymmärrämme paremmin, miksi tapahtuma paisuu vuosi vuodelta. Laskeutuminen jyrkältä rannalta äkkisyvään veteen, puhelimen ja muiden tavaroiden kastumisen pelko, kiikkerä ja liian pieni kulkupeli, vaaran tuntu yhdistettynä vapauttavaan fiilikseen, kun etenee virran ja muiden veneiden mukana, ihmisten iloisuus ja kärsivällisyys sumakohdissakin ja lopulta veneestä pääseminen takaisin rannalle housut märkänä.    

Anna Kangas ja Mari Immonen

Ja pakollinen jokiselfie.

Katsaus museon arkeologisiin tutkimuksiin

Olemme juuri saaneet päätökseen Helsingin pitäjän kirkonkylän kevään 2014 kenttätyöt ja nyt on jo täysi tohina päällä museon kellaritiloissa. Maasta ylöskaivettu mutainen ja likainen kaivausaineisto pitää saada siististi ja nätisti kansien väliin kaivausraportiksi. Tunnelma on innostunut, kun saamme käydä tarkasti läpi mitä kentällä oikein tuli tehtyä. Samalla on kuitenkin hiukan haikea olo, sillä nämä olivat toistaiseksi viimeiset tutkimuskaivaukset Vantaalla vähään aikaan. Nyt on aika ruveta puuhamaan tutkimuksia kokoavaa julkaisua, jotta tulokset saadaan myös suuren yleisön ulottuville.

Museon kellari on täyttynyt pahvilaatikoilla, joissa on kaivauksilta tuotua aineistoa kuten löytöjä ja maanäytepusseja. Kuva Andreas Koivisto/Vantaan kaupunginmuseo.

Vantaan historiatoimikunnan kustantamien ja kaupunginmuseon toteuttamien kaivaustutkimuksien alkamisesta on kulunut jo lähes kymmenen vuotta. Vuonna 2006 aloitettiin kaivamalla Pyhän Laurin kirkon hautausmaan alueella. Tällöin tutkittiin muun muassa kirkkomaan keskiaikaista kiviaitaa ja kaivauksia jatkettiin kesällä 2007, jolloin kaivettiin myös kellotapulin sisällä.

Vuonna 2008 siirryttiin Länsisalmen Gubbackan autioituneen kylän alueelle. Siellä viihdyttiin kolme vuotta. Gubbackasta jatketiin vuonna 2011 Martinlaakson kupeeseen Mårtensbyn Lillaksen yksittäistontille. Lillaksen tutkimukset kestivät Gubbackan tavoin kolme kenttäkautta. Vuoden 2013 aikana oltiin keväällä vielä Lillaksella ja syksyllä jatkettiin uudelleen tutkimusten alkupaikassa, Kirkonkylässä. Tällä kertaa kaivauksia tehtiin kuitenkin kirkkomaan ulkopuolella, pappilan alueella.

Kenttätöiden avulla on saatu melko hyvä läpileikkaus keskiajan ja uuden ajan alun Vantaasta, tai tarkemmin sanottuna Helsingin pitäjästä, joksi sitä näinä aikoina nimitettiin. Kenttätöitä on suoritettu niin Itä-Vantaalla Gubbackassa, Länsi-Vantaalla Mårtensbyssa kuin kaupungin keskiosassa Kirkonkylässä. Maantieteellisen leikkauksen lisäksi on saatu katsaus eri yhteiskuntaluokkiin ja niiden jätöksiin. Gubbackassa tutkittiin tavallisten talonpoikien hylkäämää kylää. Mårtensbyn Lillaksella oli asunut varakas kauppiassuku, jonka ehkä tunnetuin jäsen oli 1500-luvun Helsingin pitäjän rikkaimpiin ihmisiin kuulunut Jöran Bonde. Pappila puolestaan oli suurtila, jossa asui pitäjän kirkkoherra. Tilan varakkuus tuli pitäjäläisten kirkolle maksamasta kymmenysverosta.

Vaikka tutkimuksista ollaankin tekemässä kokoavaa loppujulkaisua, ovat kaivaukset olleet esillä myös tässä välissä. Niistä on aktiivisesti pyritty tiedottamaan ja kaivauksista on jo julkaistu monia lyhyempiä artikkeleita muun muassa Helsingin Pitäjä-vuosikirjoissa. Myös muutamia isompia teoksia on tehty. Osaan teoksista voi tutustua sähköisesti kaupunginmuseon sivuilla. Vuonna 2010 julkaistua Gubbcka-kirjaa voi puolestaan hankkia kustantajan verkkosivuilta. Kirjoitusten lisäksi tutkimusten tiimoilta on pidetty seminaareja ja luentoja. Muutamana vuonna järjestettiin yhteistyössä Vantaa-Seuran kanssa myös yleisökaivauksia. Tällöin kaivauksille sai osallistua vapaaehtoisia, jotka pientä maksua vastaan saivat arkeologeilta opastusta kaivaustyön saloihin.

Julkaisuja liittyen Vantaan kylätonttitutkimuksiin.

Mukavaa on ollut, kaivausporukka on ollut motivoitunutta ja kaivauksilla on kukoistanut hauska, mutta toisinaan ala-arvoinen huumori. Hauskuus ei kuitenkaan ole kokonaan vielä ohi, sillä jälkityöt ovat vasta käynnistyneet ja jännäämme vielä eri analyysien tuloksia. Kun kaikki aineisto on koossa, on luvassa palapelin kokoaminen ja se vasta jännittävää on!

Andreas Koivisto

Hilman puvussa

Näkymätön purkkapallo lentää ilmassa kimeän äänen saattelemana. Sen nappaa kiinni iäkäs rouva ja heittää eteenpäin nuorukaiselle, jota ei tunne. Molemmat hymyilevät. Vaikka kymmenkunta eri-ikäistä naista ja miestä yhtäkkiä kuvittelevat heittelevänsä purkkapalloa vuonna 1957, ei paikka ole Houruniemen mielisairaala. Kyseessä on Matti Kassila – ohjaaja omalla maallaan -näyttelyn draamaopastus Kino Hertaksen paikannäyttäjä Hilma Kaarnekorven johdolla.

Valkokankaasta vasemmalle -draamakierroksen koki näyttelyn aikana 23 ryhmää. Suurin osa opastetuista oli koululaisia, mutta mukaan mahtui myös työ- ja harrastusryhmiä sekä kaikille avoimia yleisöopastuksia. Nyt – näyttelyn sulkeuduttua – on aika paljastaa, millaista oli esiintyä Hilman puvussa.

Kiharat

Hilman frisyyri oli olennainen osa 50-luvun vaikutelmaa. Pyörittelin sormikiharat aina edellisenä iltana kosteisiin hiuksiin, kiinnitin ne pinneillä ja annoin kuivua yön aikana. Aamulla poistin pinnit ja availin kiharat. Kun hiuksiin suihkutti riittävästi lakkaa, ne pysyivät edustavina parikin päivää. Vaikka kampauksen teko oli melko työlästä, auttoi se Hilman rooliin siirtymisessä.

Univormu

Paikannäyttäjän univormu oli kasattu kirpparilöydöistä. Myyjän mekkoon kiinnittämässä pahvilapussa luki: ”seilorimekko, pienennetty n. kokoon 38”. Alkujaan leningin on valmistanut Kati-Myynti Oy kokoon 46. Pienennys oli toteutettu sen verran huolettomasti, että sain askaroida ompelukoneen kanssa muutaman tovin, ennen kuin sain mekon näyttämään hyvältä. Se ei kuitenkaan tuntunut koskaan mukavalta päällä, sillä kangas on jotain keinotekoista hiostavaa materiaalia. Mekon hyvä puoli oli, että siinä tarkeni lyhyistä hihoista huolimatta myös talvella.

Paikannäyttäjän univormuun on yleensä kuulunut koppalakki tai ryhdikäs pillerihattu. Oikeanlaista päähinettä ei kirpputoreilta löytynyt, mutta ”T:mi Katri Hellman, om. Maija Paju, Tampere” -merkkauksella varustettu naisten pieni musta hattu toimi hyvänä korvikkeena. Kun kokonaisuuden täydensi mustilla korkokengillä ja valkoisilla hansikkailla, oli yleisvaikutelma asiakaspalautteesta päätellen riittävän aito.

Rannekello

Opastuksia pitäessä täytyy seurata ajan kulumista, jotta kierros etenee siinä tahdissa kuin on sovittu. Eräs kokenut kollega neuvoi, että oppaalla täytyy aina olla rannekello, sillä kännykän vilkuilu kesken kierroksen ei ole kohteliasta. Hilman tapauksessa rannekello kuului itsestään selvästi myös 50-luvun ajankuvaan.

Aika oli Hilmalle aina vähän ongelmallinen käsite. Koko opastus perustui siihen, että ryhmäläiset olivat Hilman mielestä tulleet elokuvateatteriin aivan liian aikaisin. Hyvänä asiakaspalvelijana hän alkoi kuitenkin johdattaa joukkoa elokuvasaliin – ja onnistui käyttämään tähän aikaa noin puoli tuntia, koska innostui matkan varrella puhumaan kaikesta elokuviin ja elokuvanäyttelemiseen liittyvästä.

Hilma eli vuodessa 1957, joten hän ei tiennyt mitään asioista, jotka olivat tapahtuneet tämän jälkeen. Hilman pelasti monesta hankalasta tilanteesta se, että hän eli puolittain elokuvien maailmassa, ja ”elokuvissahan voi tapahtua mitä tahansa”. Niinpä hän ei juuri hämmentynyt, jos joku asiakkaista puhui oman menneisyytensä mutta Hilman tulevaisuuden asioista. Hilma kyllä ihmetteli niitä ja vertasi omaan kokemusmaailmaansa.

Elokuvateatterin henkilökunnan käsikirja

Paikannäyttäjän työnkuva oli määritelty Onni Sinervän kirjoittamassa ”Elokuvateatterin henkilökunnan tärkeimmät tehtävät. Yleisö ja sen merkitys” -kirjasessa. Taiteellisena ihmisenä Hilman oli kuitenkin vaikea noudattaa annettuja ohjeita, joten hän saattoi esimerkiksi järjestää ihmiset jonoon, vaikka se kuului oikeasti vahtimestarin tehtäviin. Tämän hän kuitenkin muisti aina myös rehellisesti tunnustaa. Yleensä ihmiset sanoivat saaneensa hyvää palvelua, vaikkei kaikki mennytkään ihan käsikirjan mukaan.

Keräilykuvat

Henkilökuntakäsikirjan välissä Hilma säilytti keräilykuvia näyttelijöistä. Ihanat nuoruudenkuvat Ansasta ja Taunosta hän näytti aina myös asiakkaille. Vanhemmille sukupolville kuvat toivat mieleen muistoja, mutta koululaisille suomifilmien tähdet olivat usein tuntemattomia. Siksi oli tärkeää esitellä heidät oikein kuvien kanssa.

Elokuva-Aitta -lehdet

Elokuva-alan tietämyksen lisäksi koko Hilman yleissivistys perustui suurelta osin Elokuva-Aitta -lehtiin. Hilman englanninkielisten nimien ääntämys noudatti Elokuva-Aitan tarjoamia lausumisohjeita. Lehdistä hän sai myös tietää 50-luvun muoti-ilmiöistä ja ajankohtaisista henkilöistä. Elokuva-Aitat olivatkin Hilman kalliita aarteita. Asiakkaat saivat kyllä selata lehtiä, mutta Hilma vaati käsittelemään niitä varovasti ja keräsi ne aina huolellisesti takaisin.

Draamaopastusta käsikirjoittaessani luin tietysti muutakin kuin elokuvalehtiä. Suurin osa tiedosta ei koskaan päätynyt opastukseen, mutta ne vaikuttivat varmasti Hilman hahmon taustalla. Monet Hilman parhaista jutuista olivat peräisin Kari Uusitalon mainioista kaskukokoelmista. Hilma tietysti väitti hauskojen tapausten sattuneen itselleen tai tuttavilleen, kuten kaskuja kerrottaessa kuuluukin.

Näyttelyn esineet

Hilmalle rakkaimpia esineitä näyttelyssä olivat nimikirjoituksilla varustetut valokuvat Taunosta, Jussista ja Jopista, kuvasuurennos Kurittomasta sukupolvesta, filmitähtien keräilyvihkot sekä tietysti elokuvateatterin konehuoneen ja elokuvasalin esineistö. Paras kaikista oli kuitenkin ”löytötavarakaappi”.

Kaapin saimme lainaksi Espoon kaupunginmuseolta, ja täytimme sen kirpputoreilta löytyneillä 50-luvun tyylisillä asusteilla ja esineillä. ”Kino Hertakseen unohtuneilla tavaroilla” Hilma kertoi leikkivänsä salaa aina silloin, kun vahtimestari ei ole keksinyt hänelle muuta puuhaa. Opastusten parhaat hetket koettiin usein juuri löytötavarakaapilla, jonka sisällön avulla myös ryhmäläiset pääsivät kokeilemaan oman mielikuvituksensa rajoja.

Hilman olemassaolo oli vahvasti riippuvainen Kassila-näyttelystä. En voi ajatellakaan esittäväni hahmoa jossain muussa ympäristössä. Kun museon ovet on suljettu yleisöltä ja esineitä pakataan palautettaviksi omistajilleen, on aika sanoa hyvästit myös Hilma Kaarnekorvelle. Pesen seilorimekon ja pakkaan sen muiden asusteiden kanssa odottamaan uusia projekteja. - Anni Rissanen

Huojentunut Hilma viimeisellä kahvitauollaan. 

Uraauurtavaa punasavitutkimusta

Vantaalla tehdään parhaillaan uraauurtavaa keramiikkatutkimusta. Ensimmäiset tulokset tutkimuksista on juuri julkaistu tuoreessa Historiallisen aikakauskirjan numerossa 4/2013. Tutkimuksessa käsitellään keskiaikaisilta kohteilta löydettyä punasavikeramiikkaa, jota tarkastellaan SEM-EDS-menetelmällä, eli pyyhkäisyelektronimikroskooppianalyysillä. Analyysin on tehnyt Elisabeth Holmqvist-Saukkonen ja sen avulla on saatu lupaavia tuloksia punasaviastioiden valmistuksessa käytetystä materiaalista, valmistusalueesta ja teknologiasta.

Vantaan Gubbackan kylätontilta löytynyt pala punasavikeramiikkaa, joka analysoitiin SEM-EDS-menetelmällä. Kuva Pekka J. Heiskanen/Vantaan kaupunginmuseo.

Punasavikeramiikka vastaa lähinnä kukkaruukuissa nykyään käytettyä keramiikkaa. Keskiajalla dreijavalmisteisia vedenpitäviksi lyijylasitettuja punasaviastioita käytettiin yleisesti esimerkiksi ruoanvalmistuksessa. Ruokaa valmistettiin niin sanotuissa kolmijalkapadoissa, joita lämmitettiin avotulen tai kuumien hiilien päällä.  Punasaviset astiat ovat yleisin Suomen keskiaikaisilla kohteilla esiintyvä keramiikkatyyppi. Tästä huolimatta kyseessä on vaikeasti tulkittava ja vähän tutkittu löytömateriaali.

Astioiden valmistusmenetelmä oli suhteellisen helppo omaksua ja astioita valmistettiin yleisesti ympäri Euroopan. Tämän takia arkeologien on ollut vaikea nähdä punasaviastioiden sirpaleissa ajallista tai alueellista eroa. Vantaan kaupunginmuseon pilottiprojektissa keramiikkoja on tutkittu pyyhkäisyelektronimikroskoopilla. Sen avulla selvitetään keramiikan kemiallista koostumusta, mikrorakennetta ja teknologiaa. Esineiden valmistustekniset ominaisuudet ja alkuainepitoisuudet antavat viitteitä niiden valmistusalueista ja tämän tiedon avulla voidaan kartoittaa yhteisöjen välisiä kontakteja ja kauppasuhteita.

Analyysissa verrattiin Vantaan Gubbackan ja Espoon Mankbyn keskiaikaisilta kylätonteilta ja Tallinnan keskiaikaisista kaupunkikerrostumista löydettyjä punasaviastioiden palasia. Aineistossa pystyttiin tunnistamaan koostumuksellisia ja teknologisia eroja eri palojen välillä ja muodostamaan paloista erilaisia ryhmiä niiden ominaisuuksien perusteella. Analyysituloksen sekä muun arkeologisen todistusaineiston perusteella ryhmien pääteltiin ilmentävän sekä kotimaista tuotantoa että tuontiesineistöä. Tuontiastiat on esimerkiksi saatettu tuoda Gubbackaan Tallinnan kautta, sillä Gubbackasta löytyneet ja tuontiastioiksi tulkitut palat muistuttavat Tallinnasta analysoituja verrokkeja.

SEM-BSE-mikroskooppikuvia punasavikeramiikan poikkileikkauksista. Kuvissa päällimmäisenä näkyy lyijylasitekerros. Vasemmalla olevissa, nk. kotimaisen ryhmän paloissa näkyy lasitteen epätasaisuus ja oikealla olevissa tuontiastioiden ryhmässä lasitteen pintaa rikkova runsas hiekkasekoite. Kuva Elisabeth Holmqvist-Saukkonen.

Punasaviprojekti sai alkunsa Vantaan ja virolaisen Padisen kunnan välisen EU-projektin aikana vuonna 2011 ja tuloksia esiteltiin ensimmäisen kerran 2012 Helsingissä järjestetyssä kansainvälisessä EAA-kokouksessa (European Association of Archaeologists, katso blogikirjoitus vuodelta 2012). Projekti on nyt saamassa jatkoa kun Svenska kulturfonden myönsi sille avustuksen. Uuden avustuksen myötä on tarkoitus analysoida muutama pala lisää Tallinnasta sekä ottaa mukaan sirpaleita Turusta sekä Vantaan Mårtensbysta. Näistä tutkimuksista pyritään myös julkaisemaan tuloksia kunhan ne ensin valmistuvat. Projektityöryhmässä on itseni ja analyysin tekijän, Elisabeth Holmqvist-Saukkosen lisäksi mukana myös Riikka Väisänen.

Andreas Koivisto