keskiviikko 29. huhtikuuta 2020

Vantaan urbanisoitumisen tarina – ruutukaavan ja viljapeltojen välissä

Vantaa50-historiahanke kiinnosti seminaariyleisöä. Kaupungintalon valtuustosalissa oli parhaimmillaan 90 kuulijaa Urbaani Vantaa -seminaarissa, kun tiistaina 3.3. tarkasteltiin pohjoismaisen kaupunkihistorian pitkiä juuria ja ajankohtaisia teemoja.

Kaupunki nimeltä Vantaa syntyi, kun entinen Helsingin maalaiskunta sai ensin kauppalan aseman vuonna 1972 ja kaupunkistatuksen kaksi vuotta myöhemmin. Vantaa kasvoi tuolloin todella nopeasti. Väestökehityksessä ja kaupunkikuvassa näkyi suuri muuttoaalto ja uusien asuinalueiden, lähiöiden, nopea rakentaminen. Samalla Vantaa oli yhä entistä maalaiskunnan aluetta, johon pientalot ja pellot kuuluivat. Juuret juontavat pidemmällekin, kun tarkastellaan Vantaata erilaisten, omaleimaisten keskusten verkostokaupunkina. Vantaa50 on kaupungin historiatoimikunnan hanke, jossa tutkitaan Vantaan kaupunkiajan historiaa. Tutkimus julkaistaan juhlakirjana vuonna 2024.

Urbaani Vantaa -seminaarin avasi kaupunginjohtaja Ritva Viljanen. Hän pohti, että Vantaan eri aluekeskukset ovat merkittävämpiä identiteetin lähteitä kuin vantaalaisuus itsessään. Vantaalla on viime vuosina ilmennyt laajaa kiinnostusta historiaan, mikä antaa hyvät lähtökohdat tutkimushankkeelle. ”On hyvin tärkeää, että kaupungilla on sekä juuret että siivet”, Viljanen päätti puheenvuoronsa.

Kaupunginjohtaja Ritva Viljanen avaa runsaslukuisen yleisön edessä Urbaani Vantaa -seminaaria. Kuva: Antti Yrjönen/Vantaan kaupunginmuseo.

Seminaarin pääpuhujina olivat emeritusprofessori Peter Clark Helsingin yliopistosta ja yliopistonlehtori Rolf Hugoson Uumajan yliopistosta. Clark avasi seminaarin kuulijoille pohjoisten kaupunkien yhteisiä kehityskulkuja keskiajalta tähän päivään ja hahmotteli niiden historian erityispiirteitä. Yhteenvetona Clark totesi, että pohjoinen Eurooppa on otettava huomioon omana kaupunkialueenaan historiantutkimuksessa ja sen ymmärtämiseksi tarvitaan enemmän vertailevaa tutkimusta. Vantaan historia on hyvin pitkä, ja sen tutkiminen on tärkeää myös laajemman kuvan saamiseksi pohjoisten kaupunkien kehityksestä.

Hugosonin aiheena oli historia kaupungin brändin rakentamisen välineenä. Historiantutkimuksessa kaupunkia käsitellään yleensä eri osa-alueiden kautta, joita ovat politiikka, talous, palvelut, asukkaat, luonto, liikenne, kulttuuri ja vaikkapa rikokset. Historia on myös läsnä rakennuskannassa ja kaupunkikuvassa. Tutkimuksen rajaus ja painopisteet vaikuttavat kaupungin historiabrändiin. Hugoson katsoi, että kun historiaa käytetään kaupungin brändäykseen, tarvitaan poliittisia valintoja siitä, mitkä asiat nostetaan kaupunkibrändin tueksi. Tällä hetkellä Vantaa on profiloitunut lentokenttäkaupunkina, entä tulevaisuudessa?

Seminaarin puhujina olivat mm. yliopistonlehtori Rolf Hugoson Uumajan yliopistosta (etualalla) sekä emeritusprofessori Peter Clark Helsingin yliopistosta (takana). Kuva: Antti Yrjönen/Vantaan kaupunginmuseo.

Seminaarin toisessa osassa aiheena oli paikallishistoria tutkimuskohteena. Kaupunki- ja ympäristöhistorian tutkija, FT Matti O. Hannikainen puhui Suomen kaupungistumisen vaiheista 1960-luvulla. Hannikainen nosti esille aikakauden kuntaliitokset: Helsinkikin havitteli lisäalueita maalaiskunnasta vielä Vuosaaren alueliitoksen (1966) jälkeen. Toisin kävi, ja Vantaa itsenäistyi omaksi kaupungikseen. Hannikaisen mukaan Vantaan perustaminen on osa laajempaa yhteiskunnallista murrosta, maaltamuuton ja kuntaliitosten aikaa.

Vantaa50-historiahanke sai myös hyviä vinkkejä Joensuusta, kun tutkija Jani Karhu esitteli paikallista historiahanketta. Joensuussa tutkimus on jaettu neljään teemakokonaisuuteen, joista eri tutkijat vastaavat. Karhun mukaan useampi kirjoittaja on sekä vahvuus että haaste, ja jälkimmäisiä tuottaa etenkin kokonaisuuden hallinta, rajausten tekeminen ja päällekkäisyyksien välttäminen. Kokonaisnäkemystä tällaisessa hankkeessa voisi tuoda historiateoksen toimittaja.

Toimittajan roolin nosti esiin myös FT Pekka Ahtiainen, joka yhdessä FT Jukka Tervosen kanssa kirjoitti vuonna 2002 ilmestyneen Vantaan historian vuosilta 1946–1977. Ahtiainen painotti teoksen toimittamisen ja kuvatoimituksen merkitystä onnistuneen lopputuloksen aikaansaamiseksi. Edellisessä historiahankkeessa historiatoimikunta oli hienosti tukenut kirjoittajien työtä. Kahden tutkijan tutkimustyön lisäksi teokseen tuli runsaasti tietolaatikoita, joita asiantuntevat vantaalaiset kirjoittivat.

Lopuksi museopalveluiden päällikkö Marjo Poutanen puhui Vantaa50-hankkeen merkityksestä museolle. Kaupungin linjausten mukaisesti museon painopisteitä ovat kaupungistuminen ja lähiöiden historia. Poutanen arvioi, että historiantutkimus tuottaa arvokasta lisätietoa museolle muun muassa vantaalaisesta arjesta. Hankkeessa pyritään myös vuorovaikutukseen kaupunkilaisten kanssa jakamalla tietoa ja järjestämällä tapahtumia.

Urbaani Vantaa -seminaari toi esille vantaalaisten suuren kiinnostuksen lähihistoriaa kohtaan. Puheenvuoroissa käsiteltiin hyvin sekä teoriaa että käytäntöä. Esille nousivat kaupungin historian pohjoismaiset yhteydet ja eri suunnista tulevat vaikutteet. Käytännön esimerkit avasivat historiantutkimuksen työvälineitä ja antoivat konkreettisia neuvoja. Kiitos runsaslukuiselle ja aktiivisesti keskusteluun osallistuneelle yleisölle, joka antoi myös oman panoksensa pohdintaan Vantaan historian kirjoittamisesta!

Seminaarin voi käydä kokonaisuudessaan kuuntelemassa Vantaa-kanavalta osoitteesta: https://vantaakanava.fi/urbaani-vantaa-seuraa-vantaa50-historiahankkeen-seminaaria/

Sari Aalto
Vantaa50-historiahankkeen projektisihteeri

perjantai 24. huhtikuuta 2020

Kohti tuntematonta – vielä kerran, uusin silmin

Kohti tuntematonta -näyttely on päättynyt. Näyttely kertoi kuolemasta. Se kertoi siitä, miten kuolemaan valmistaudutaan ja mitä tapahtuu kuoleman jälkeen. Se kertoi surusta ja muistamisesta. Näyttely kertoi myös siitä, mitä on tehdä työtä kuoleman parissa. Mitä on työ saattohoitajalla, sairaalapapilla, hautaustoimistoyrittäjällä, krematorionhoitajalla tai haudankaivajalla. Näyttelyn käsikirjoitus pohjautui näiden ammattilaisten haastatteluihin.

Näyttelylle oli tarvetta. Se herätti ihmisiä pohtimaan paitsi omaa kuolevaisuuttaan, myös sitä miten haluamme jäljellä olevan aikamme elää. Ja mitä meistä lopulta jää jäljelle.

Nyt näyttelytila on hiljainen. Museo on sulkenut ovensa koronaepidemian vuoksi. Poissa ovat lapsiryhmät, poissa ovat yksittäiset kävijät. Näyttelyn piti jatkua yli pääsiäisen. Tulossa oli monenlaista ohjelmaa: kuoleman kahviloita eri aiheilla, asiantuntijaluentoja, lasten sanataidepajoja…

Kun käsikirjoitin näyttelyä, kuolema oli eri tavalla läsnä. Toki ajattelin sitä paljon. Haastattelin alan ammattilaisia ja ammensin aiheeseen liittyvää sieltä täältä. Yhtäkkiä kuolemaa oli joka puolella. Huomasin pohtivani mennyttä, tuskailin tulevaa. Kaiken päättymistä. Kuolema tuli yöllä uniin. Aamulla jatkoin aiheen parissa. Lehteä lukiessa silmäni hakeutuivat kuolinilmoituksiin. Aihe kosketti ja tuntui välillä raskaalta, välillä itkin. Toisaalta kuolemalle oli pakko välillä myös nauraa. Tätä mieltä olivat myös kuoleman parissa työtä tekevät. Ei sitä muuten jaksaisi.

Mutta kaiken tuon keskellä elämä oli normaalia.

Millä silmin katson näyttelyä nyt, tänä keväänä, kun koronavirus tuli ja heilautti koko maailman toiseen asentoon. Kierrän näyttelyn vielä kerran läpi.

Ensimmäiseen huoneeseen on rakennettu viitteellinen sairaala. Keskellä huonetta on sairaalasänky, jota ympäröi muovisuikaleista tehty, katosta lattiaan ulottuva verho. Sängyllä siniset lakanat tuovat kliinisen sairaalamaailman lähelle. Seinillä röntgenvalotaulut valaisevat huonetta. Ne toimivat näyttelytekstien kehyksinä. Yksi teksti erottuu joukosta:

”Median tarjoama kuolema on kaukana; se koskettaa, mutta helposti sen myös unohtaa --- Nykyään kuolema tapahtuu useimmiten sairaaloissa, suljettujen ovien takana. Tätä kuolemaa media harvemmin nostaa esiin.” 

Kirjoitin tuon tekstin kaksi vuotta sitten, näyttelyn käsikirjoitusta tehdessä. Nyt teksti on saanut aivan uuden merkityksen. Mediasta vyöryvää koronaa ja kuoleman pelkoa on vaikea päästä pakoon. Sille on vaikeaa ummistaa silmiänsä, vaikka kuinka haluaisi.


Seuraavassa näyttelyhuoneessa kuolema on jo tapahtunut. On aika hautajaisjärjestelyille. Seinät on peitetty seppelenauhoilla. Ikkuna toimii kuvakehyksenä kuoleman puutarhurille. Seinällä pyörii kuvasarja Honkanummen hautausmaan krematoriosta. Huoneen toisella sivulla on vitriini, jossa on tuhkauurnia.

”Ennen kuin kuollut saatetaan haudan lepoon, on monta asiaa hoidettavana. Pitää valita arkku, päättää haudataanko vai tuhkataanko, järjestää hautajaiset ja muistotilaisuus. Huolehtia kukat ja tarjoilut. Missä vaiheessa hankitaan hautakivi ja tehdään perunkirjoitus…? Hautaustoimisto voi ottaa nämä asiat kantaakseen. Omaisilla yksin suru on raskas kannettava.” 
  
Nyt omaisten suru ja huoli ulottuu jo tähän aikaan. Miten pitää kuolema ja tuo vaarallinen virus loitolla. ”Älä tule kuolema”. Elämästä on tullut näinä viikkoina yhtä huolivyyhteä.

Astun huoneesta verhojen läpi hautausmaalle. Tila on vuorattu vihreällä ruohomatolla. Toisella seinällä on kuvasuurennos Ruskeasannan hautausmaalta. Kuvaan on upotettu vanhoja valokuvia, joissa näkyy hautajaissaattue ja surevia omaisia. Kuvan edessä hautakivissä näyttelytekstit kertovat faktaa hautauskäytännöistä. Lattialla makaa arkku. Kyltissä kehotetaan levähtämään. Nyt se ei houkuttele kokeilemaan, vaikka tiedän, että ihan hyvä siinä on lepäillä. Kokeiltu on. Sen sijaan mieleni täyttää uutiskuvat Espanjan ja Italian arkkuriveistä. Lohdutonta ja niin kamalaa.

Saattokellot, virrenveisuu, lintujen laulu, hiekkakäytävän rahina… kaikki hautausmaan ääniä. Huoneen valot vaihtuvat vuorokauden rytmin mukaan: ilta hämärtyy, yö saapuu, tulee aamu ja uusi päivä. ”Rauha olkoon teidän kanssanne” lukee seinällä, kukkasin kirjoitettuna. Tärkeä viesti tänäkin päivänä, aina ja kaikkialla.


Jatkan matkaa toiseen kerrokseen, joka on varattu surulle ja muistamiselle. Vitriinissä hautajaiskonvehdit, muistoadressit, suruharsot, -nappi ja hihanauha, nuo suremisen symbolit. Toisessa vitriinissä nainen ja mies mustissaan. On muistotilaisuuden aika.

”Vainajan siunaustilaisuuden ja hautaan laskun jälkeen seuraa muistotilaisuus. Pidetään puheita, luetaan adresseja, syödään ja kahvitellaan. On hyvä hetki muistella yhdessä kuollutta, ehkä päivittää muitakin kuulumisia.” 

Oikeastaan, niinhän se on, että muistotilaisuudet ovat täynnä elämää. Siellä muistellaan vainajaa. Mitä hän teki ja mitä hän sanoi, miten hän eli. Ja miten oma elämä siinä sivussa kulki eteenpäin.

Viimeisessä huoneessa eteeni avautuu vintti: puiset kattorakenteet, kanaverkosta rakennetut vinttikomerot tavaraa täynnä. ”Mitä minusta jää?” on kirjoitettu yhden komeron seinään. Jääkö jälkeeni tavararöykkiö, vai joukko tarkoin vaalittuja esineitä, ja niihin liittyviä tarinoita ja muistoja? Miten voin vaikuttaa siihen minkälaisen jäljen haluan jättää?

”Mikä on minun roolini tässä kaikessa? Minkälaisen perinnön haluan jättää jälkeeni? Usein tulee ajateltua: kunhan saan tämän ja tämän asian tehtyä, sitten kun on aikaa, sitten kun on sopiva hetki, sitten kun jään eläkkeelle, sitten kun…” 



Onko tämä poikkeusaika hyvä hetki kaikelle tälle, tavaroiden läpikäymiselle, sille paljon puhutulle kuolinsiivoukselle? Nyt kun olemme eristyksissä, nyt olisi aikaa käydä kaappeja läpi? Näitä pohdin, kun astun näyttelytilasta ulos.

Päätän, että siivoan kaappeja sitten, kun siltä tuntuu. En tee kuolinsiivousta nyt, vaan ihan tavallista kevätsiivousta vaan. Kaikelle on aikansa. Niin tälle näyttelylle, kuin myös elämälle, joka on tässä ja nyt.

Anna-Reetta Rikala

Kuvat Antti Yrjönen, Vantaan kaupunginmuseo

Sitaatit tekstissä ovat poimintoja Kohti tuntematonta-näyttelyn teksteistä. Näyttely oli Vantaan kaupunginmuseossa 8.10.2019 – 15.3.2020. Se jouduttiin sulkemaan suunniteltua aiemmin koronaviruksen leviämisen estämiseksi.

Näyttelyyn voi tutustua edelleen verkossa. Sieltä löytyy  myös videoitu opastus näyttelyyn.