Rakkaudella, Red Onion

Vuodesta 1994 asti aika lailla samassa kuosissa säilynyt legendaarinen Red Onion on auki viimeistä päivää lauantaina 11.6.2016. Tämän jälkeen paikka suljetaan kesäksi ja avataan syksyllä perusteellisen remontin jälkeen uudella nimellä Happy Red Onion. 

Vantaan kaupunginmuseo pistäytyi toukokuun lopussa ravintolassa kuvaamassa ja haastattelemassa, jotta ainakin pieni välähdys alkuperäistä tunnelmaa ja siihen liittyvää historiaa ja muistitietoa jäisi talteen museon arkistoon. Myyrmäessä sijaitseva ravintola voidaan lukea kaupunginmuseon valtakunnallisen tallennusvastuun, lähiöelämän, piiriin. Tämän lisäksi paikka kiinnosti myös tulevan rakkausnäyttelymme näkökulmasta, sillä olihan Red Onion saanut viimesyksyisessä Vantaa rakkauden kartalla -verkkokyselyssä useita merkintöjä. Niin kuin kaikki vantaalaiset baarit ja ravintolat, myös ”Redari” on ollut oikein hyvä paikka etsiä rakkautta. 

Ravintolailta Redarissa 1990-luvulla. Kuva Red Onion.

Dokumentointikeikalla (itsekin nuoruusvuosinani 90-luvulla paikassa paljon vierailleena) tuttuuden tunteen herättivät ensimmäiseksi seinille ripustetut peilitaulut, Lite-olutmainokset ja erityisesti looshien päällä roikkuvat Tiffany-lamput. Paikan ensimmäinen ravintolapäällikkö Markku Aaltonen kertoi meille, että lamppujen lasit olivat alun perin oikeaa lasia, ei mitään muovitiffaneita. Kaikki rekvisiitta oli tuotu varta vasten Jenkeistä ja Meksikosta. ”Tää ei oltu feikkikamalla rakennettu”, mikä on varmasti yksi syy siihen, että se on kestänyt näinkin kauan. Toki kokolattiamattoa ei enää ole, ja sohvien päällyksetkin on vaihdettu useampaan kertaan, mutta silti. Nyt alkavassa suuressa remontissa vanhasta jätetään jotakin, mutta muuten uudistetaan kunnolla. ”Teknisesti tää rupes olemaan elinkaarensa päässä. Rakenteet alkoi hajoamaan, niin jotain on pakko tehdä.” Myös ihmisten muuttuneet kulutustottumukset ovat vaikuttaneet muutossuunnitelmiin.
 

Ravintola on säilyttänyt alkuperäisen ilmeensä ja tunnelmansa uskomattoman hyvin viimeiset 22 vuotta. Kuva Vantaan kaupunginmuseo.

Red Onion perustettiin laman aikana. Se oli iso investointi, joka kuitenkin kannatti. ”Meno oli hallittua kaaosta.” Iltaa pidettiin huonona, jos jäätiin alle 600 asiakkaan. Väkeä tuli Myrtsin ja muiden Länsi-Vantaan lähiöiden lisäksi Nurmijärveltä, Klaukkalasta, Espoon keskuksesta, Kauklahdesta ja Tikkurilastakin. Helsingistä tuli vähän vähemmän, koska ”helsinkiläinen ei osta seutulippua”, ainakaan niin helposti. Koska paikka sai olla 04 asti auki, oli tarjottava ohjelmaa ja viihdettä. Oli rulettia, Black Jack ja kaikki sen ajan tähtiartistit. Alkuaikoina kaksikin esiintyjää saattoi olla buukattuna samalle illalle.  

Laura Voutilaisen keikka Red Onionissa 90-luvulla. Kuva Red Onion.

 

Yhdeksänkymmentäluvun toisella puoliskolla Red Onionin kesäterassi oli Myyrmäen rautatieaseman sillan alla. Sijaintinsa takia lyhyeksi jääneet aurinkotunnit ja Paalutorin paisteessa sijainnut naapuriravintola Pantterin aurinkoterassi jättivät tämän kokeilun vain kolmen kesän mittaiseksi. Kuva Red Onion.

Alkuvuosina ravintolan palkkalistoilla oli 40-50 työntekijää, jotka olivat pääasiassa reilu parikymppisiä nuoria. He muodostivat kiinteän yhteisön. ”Se oli bailaamista aamusta iltaan.” Vapaa-ajalla viihdyttiin yhdessä ja työpaikkaromanssejakin tietysti syntyi.  

Invavessan on kerrottu olleen kiihkeässä käytössä, sekä asiakkailla että henkilökunnalla. ”Siihen sit vaan piti laittaa lukko, et menoa saatiin vähän rauhoitettua.” Kuva Vantaan kaupunginmuseo.

Tällä hetkellä henkilökuntaan kuuluu 12 työntekijää. Pistäytyessämme Red Onionissa dokumentointikeikalla osoittautui, että yhden haastateltavamme jo kaksitoista vuotta kestänyt työsuhde sai alkunsa rakastumisesta:

Itse henkilökohtaisesti oon ollut täällä asiakkaana, kun oon sitten baarimikon tosta ottanut matkaan ja edelleenkin ollaan yhdessä. Mä olin kauppakeskuksessa töissä ja tyttöjen kanssa saatettiin tähän tulla työpäivän päätteeksi. Mä vaan jotenkin iskin silmäni siihen. Mä taisin aikoinaan jollekin kaverille todeta tossa istuskellessa, et toi on muuten mun tuleva mies. Sit me oltiin tyttöjen kanssa täällä juhlimassa ja totta kai tanssilattialla viihdyttiin paljonkin. Sitten menin tohon tiskille ihan vaan pyytämään tuopillisen vettä ja kysäisin häneltä, et oonks mä tästä jotain velkaa. ”Joo, puhelinnumeron.” ”No, anna kynä ja paperii, minäpä annan ne sulle.” Seuraavana aamuna se taisi heti yövuoron jälkeen laittaa viestiä, että soitellaan. Sitä kautta mä päädyin tänne töihinkin.

Eri sukupolvien lähiönuoret ovat vuorollaan harjoitelleet ravintolayöelämää Red Onionissa. ”Aina odotettiin, et täyttää 18 ja pääsee Redariin.” Yhdeksänkymmentäluvulla sopivaan ravintolapukeutumiseen kiinnitettiin ovella huomiota ihan eri tavalla kuin nykyään.  Jos yritti esimerkiksi lenkkareissa, ”katottiin, et onks lenkkarit monttulenkkarit vai citylenkkarit. Pipo päässä ei päässyt sisään.” Ysärinuorten aikoinaan vakiinnuttama lempinimi Redari on vaihtunut nuoremman sukupolven suussa ”Dondoksi”.  

Noin kymmenisen vuotta sitten Red Onion valomainos ravintolan ovensuussa oli pidemmän aikaa osittain rikki. Ehjistä kirjaimista muodostui Dondoa muistuttava sana, joka jäi elämään. Remontin jälkeen nimi muuttuu Happy Red Onioniksi, mutta todennäköisesti vanhat rakkaat kutsumanimet pysyvät jatkossakin käytössä. Kuva Vantaan kaupunginmuseo.

Museon rakkausnäyttelyä varten tehdyn karttakyselyn vastauksissa kerrottiin muun muassa baari-iltojen pussailuista. ”Nuorena sinkkuna 90-luvulla Red Onionissa tuli monet suudelmat vaihdettua...” Pussailu ja lemmen etsintä jatkui monesti myös valomerkin jälkeen narikassa, ravintolan edustalla ja juna-aseman laiturilla aamun ensimmäistä junaa odotellessa. 

Olin tulossa Myyrmäen yökerhosta Red Onionista kaverini kanssa. Menimme jututtamaan lähellä olevassa poliisiautossa olevia poliiseja. He antoivat meille kyydin minun luo, matka ei ollut pitkä. Tarkkaan en muista mitä tietoja ja kuka vaihtoi, mutta treffeille päädyin myöhemmin toisen kanssa heistä. Seurustelimme vajaan vuoden.

Tupakkalain uusimisen myötä sauhuttelu siirtyi Red Onionissakin muualta ravintolasta tupakkakoppiin ja ulko-oven edustalle. Dondon tupakkakoppi luokiteltiin Vantaa rakkauden kartalla -nettikyselyssä rakkaudenpaikaksi. Ainakin yksi parisuhde sai alkunsa siellä, kun ravintolariidan päätteeksi tehtiin sovinto ja päätettiin aloittaa virallinen seurustelu. Kuva Vantaan kaupunginmuseo.

Redarista on moni löytänyt niin satunnaista seuraa kuin elämänkumppanin. Alkuaikoina siellä pidettiin muutamia häitäkin, mutta ne eivät vakiintuneet. Häiden jatkoja on sen sijaan ollut monia. On morsiuspareja, jotka ovat varta vasten halunneet päättää juhlansa Redarissa, mistä rakkaus alkoi. Tokihan Red Onionissa on myös riidelty, petetty, erottu ja lähdetty taas uudelle kierrokselle.

Jorausta tanssiorkesterin tahtiin 90-luvulla. Kuva Red Onion.

Kirjoittaja: Anna Kangas, Vantaan kaupunginmuseon amanuenssi

Lisää ravintolarakkaudesta, vantaalaisista rakkauden paikosta ja rakkaudesta ylipäätään: www.rakkaudentiloja.fi

Rokaten kohti kesää

Rock-tutkijan havaintoja:
Sustain sai yleisön pomppimaan.
Kuva Anu Mönkkönen.

Kevät tulee vauhdilla, siltä näyttää niin ulkona kuin rokkirintamallakin. Kaupunginmuseon kesäharjoittelija palkataan tänä vuonna kahdeksi kuukaudeksi Rock´n Vantaa -projektiin. Työtehtävänä tulee olemaan haastattelujen lisäksi erilaiset kesäiset tapahtumat ja keikat. Työpaik-kailmoitus on herättänyt paljon kiinnostusta ja lukuisia yhteydenottoja on tullut. Löydämme varmasti energisen ja idearikkaan tiimiläisen kesän koitoksiin. Työnhaku päättyy perjantaina.

Vaikka Mari onkin ollut nyt tämän kevään virallisesti kotiäitinä, olemme työstäneet kahdestaan pari esitelmää. Maanantaina pidimme Vaskivuoren lukiossa oppitunnin, joka aloitti puolitoista vuotta kestävän medialinjan dokumenttiprojektin. Kerroimme museosta, rokkihankkeesta ja etnografian tekemisestä. Mietimme opiskelijoiden kanssa alustavasti aiheideoita dokumenttifilmeille, joita he tulevat tekemään oman koulunsa bändielämästä. Lisäksi Mari teetti oppilailla pienen vantaalaista identiteettiä koskevan kyselyn, jota aiomme käyttää myös jatkossa. On mielenkiintoista saada tietoa siitä, miten 2010-luvun nuoret kokevat Vantaan ja vantaalaisuu-den. Nyt saaduissa vastauksissa esille nousi ylpeys omasta koulusta ja negatiivisena asiana Vantaan huono taloustilanne.

Perjantaina Kansatieteen päivillä Jyväskylässä pidämme alustuksen työryhmässä, jonka teemana on "Ennustamatonta etnografiaa". Oma esitelmämme "Anna, Mari ja rockin ihmeellinen maailma" käsittelee yhdessä tehtyä etnografiaa. Suurin ongelma tulevassa esitelmässämme lienee se, miten ihmeessä saamme 20 minuutin ajan riittämään, kun vantaalaisesta rockistahan voisi helposti puhua yhteen pötköön ainakin kaksi tuntia. (Abstraktimme muuten löytyy täältä: http://kansatieteenpaivat2012.blogspot.com/p/ennustamatonta-etnografiaa.html)

Ennustamatonta projektissamme on ainakin Marin jatko, mutta vastaus selvinnee ensi viikolla. Toivottavasti myönteisen apurahapäätöksen ja tätä seuraavan Marin paluun jälkeen paneudumme todenteolla kenttätyövalmisteluihin. Myös haastateltavien alati kasvava lista on pitkä.

Viime lauantaina tein toisen havainnointikeikkani, tällä kertaa hiphop-musiikkikulttuurin pariin, joka minulle uusi aluevaltaus. Helmikuussa haastattelemani Sustain-yhtyeen Veli oli kutsunut meidät keikalleen 10.3. Tikkurilan Bar Lafkaan, joka on hiljattain perustettu livemusiikkiin satsaava klubiravintola. Työkaverini Anu vastasi valokuvaamisesta ja minä kirjoitin muistiinpanoja kynä sauhuten. Tällä kertaa herätimme jonkin verran kummastusta dokumentointitoimiemme takia, sillä sain selitellä useampaankin kertaan sitä, miksi ihmeessä istun lauantai-iltana baarissa kirjoittamassa. Sustainin ja Iskun yhteiskeikka oli energinen ja sai yleisön pomppimaan. Osa biiseistä soi mielessäni vielä kotiin kahden jälkeen yöllä ajaessani. Hyvä fiilis tästä projek-tista ja siitä, että voi tutustua samalla moniin juttuihin, mihin ei välttämättä muuten tajuaisi pistää päätään. Itse keikka olisi kuitenkin saanut alkaa ehkä hieman aikaisemmin kuin vasta yhdeltä, kun tässä iässä sitä ei oikein enää tahdo pysyä nykynuorten vauhdissa. ;)

Anna

Ekalla keikkalla "Porkussa"

Loppiasaattoiltana oli ohjelmassa ensimmäinen havainnointikeikka vantaalaiselle rokkiklubille. Tämä varmistui vasta edellisenä päivänä, jolloin Mari ilokseni ilmoitti tulevansa mukaan. Marin työsuhde museolla päättyi vuodenvaihteessa leikkiaiheisen projektin myötä ja olen sen jälkeen joutunut tulemaan rockhuumani kanssa toimeen ihan omin voimin. Tämän on kuitenkin tarkoitus olla vain väliaikaista, sillä toiveissani on Marin comeback viimeistään huhtikuussa, kunhan rahoituskuviot selviävät.

 

Havainnointi suoritettiin perinteisessä Velmun klubi-illassa Tikkurilan maineikkaassa Pormestari-ravintolassa eli "Porkussa", jossa oli The Expected -bändin ensiesiintyminen. Ilta oli siis debyytti sekä bändille että meidän havainnointikeikkailulle. Olimme saaneet keikkakutsun bändin rumpalilta Tero Rikkoselta, kun haastattelimme häntä juuri ennen joulua.

Ensimmäinen kerta havainnoivana rocktutkijana hieman jännitti. Tulimme paikalle hyvissä ajoin, kun bändi vielä testaili soittimiaan ja löysimme baarin takaosasta, aika lailla lavaa vastapäätä, sopivan pöydän baarijakkaroineen, johon leiriydyimme tarkkailuasemiin. Kirjoitin ylös kaikki mieleeni nousseet ajatukset ja huomiot, mitä ympäriltäni havaitsin. Illan aikana tekstiä kertyikin 12 sivua! Marin läsnäolo oli hyödyllistä taas monestakin syystä. Henkisen tuen ja odotteluseuran pitämisen lisäksi havainnoistakin tuli monipuolisempia, kun kaverin tekemiin huomioihinkin tarttui. Ennen kuin bändi aloitti soittonsa ehdimme keskustella myös mm. Itä- ja Länsi-Vantaan stereotypioista, varhaiskeski-iän määritelmästä, musiikkigenreistä, vaatetuksesta klubikeikoilla sekä tietysti jatkokehittelimme tätä rokkiprojektiamme.

The Expected -bändissä soittavat laulusolisti-kitaristi Janne Äyräväinen, kitaristi Paul Wallin, basisti Roger Sandell ja rumpali Tero Rikkonen. Viime keväänä perustettu bändi veti debyyttikeikkansa taitavasti ja täysillä. Tunnelma oli hyvä, näki selvästi, että pojat nauttivat soittamisesta ja esiintymisestä. Yleisö oli messissä ja kunnon joraustakin nähtiin lavan edessä keikan loppupuolella. Kappaleet olivat pääosin The Expectedin omia biisejä, mutta myös joku tätä nykyistä kokoonpanoa edeltäneen Ronnie Starr -bändin biisi oli joukossa.

En osaa sanoa, herätimmekö "Porkussa" huomiota istuessamme kohtalaisen näkyvällä paikalla, korkeilla keikkuvilla tuoleilla, kynän sauhutessa lähes tauotta. Mitään suurta ääntä itsestämme emme pitäneet, mitä nyt ne muutamat valokuvauspyrähdykset lavan eteen ja keikan päätyttyä haastattelutilannekuvat bändin poikien kanssa. Illan saldo valokuvien ja muistiinpanojen lisäksi oli neljä uutta haastateltavaa ja Pormestari-pääsylippuranneke museon kokoelmiin. Fiilikset olivat hyvät niin bändillä, yleisöllä kuin meilläkin hyvin menneen debyyttikeikan jälkeen. Museotätien keikkailulle on varmasti luvassa jatkoa.

Anna

Museotäti rockhuumassa

Ensimmäiset haastattelut tehty! Hyvin on siis lähtenyt käyntiin tämä vantaalainen rokkiprojekti ja intoa tuntuu riittävän loputtomasti. En tiedä, missä vaiheessa työkaverit ja läheiset ihmiset kyllästyvät totaaliseen rokkiryöpytykseeni, mutta vielä ovat ainakin kestäneet.

Marin kanssa on ollut mukava tehdä haastatteluita ja ne ovat sujuneet helposti ja rennolla meiningillä. Kun toinen on mukana, haastattelua pystyy kuuntelemaan keskittyneemmin ja samalla voi paremmin valmistautua seuraaviin kysymyksiin. Tosin ei niissä yksin tehdyissä haastatteluissakaan mitään vikaa ole, hyvin nekin ovat onnistuneet ja jatkossa niillä tulee olemaan pääpaino. Nyt kuitenkin tämä parityöskentely on ollut piristävää vaihtelua normaaleihin dokumentointirutiineihin ja muutenkin näin aluksi se on ollut hyvä keino muokata neljäsivuinen, lähes 200 kysymyksen haastattelurunko toimivaksi.

Tosi kivaa aineistoa on tähän mennessä jo tullut. Haastatteluissa on noussut esiin monia mielenkiintoisia teemoja. Herkullisia tarinoita on paljastunut jokaiselta informantilta ja niitä on tullut sitten makusteltua mielessä haastattelun jo loputtua. Projektin työstäminen jatkuu tavallaan siis työajan jälkeenkin, ainakin vielä tässä vaiheessa osaksi siksi, koska se vaan on niin hauskaa.

Mari ja minä olemme aika hyvä kansatieteilijätiimi. Ideoita sinkoilee ja ne jalostuvat keskusteluissamme, joita käydään kahvipöydästä työmatkaliikennevälineisiin. On helpottavaa, ettei rocktutkijahurmosta tarvitse kokea yksin. Uusin hanketta koskeva suunnitelmamme liittyy Lasten ja nuorten kulttuuritalo Vernissassa toimivaan hienoon animaatioasemaan. Tarkoitus on, että Vantaan nuorisopalveluiden käsityöpajan nuoret tekevät animaatioelokuvan aiheesta "vantaalainen rokkari". Nuoret vastaavat nukkien, lavasteiden ja käsikirjoituksen teosta sekä animaation toteutuksesta. Elokuvan käsikirjoituksen pohjana käytetään yhtä valitsemaamme haastattelua, toki kyseisen rokkarin suostumuksella. Luulen, että tämä on aika hauska ja erilainen tapa tuoda esiin rockmusiikin vaikutusta yksilön elämänkulkuun.

Oikeastaan aina, kun otan puheeksi alkaneen rokkiprojektimme, saan paljon keskustelua ja muisteluksia aikaiseksi. Olenkin pyrkinyt tuomaan hanketta esille mahdollisimman aktiivisesti, sillä keskustelut herättävät yleensä aina jotakin uutta. Viime aikoina olen saanut huomata, kuinka monella kuuluisallakin bändillä on vantaalaistausta. Jostakin syystä kaikki rokkarit eivät tätä seikkaa liiemmin korosta. Yksi tämän hankkeen tavoite voisikin olla asenteen muuttaminen, vantaalaisen rockin kaapista tulo! Kun rocknäyttelymme vuonna 2014 avautuu, voi musiikin ammattilainen ääneen julistaa: "Olen rokkari ja Vantaalta. Ja olen ylpeä siitä!" :D

Anna