Leipäjonoista Yhteiseen pöytään

Miten päästä leipäjonoista eroon? Luoda jotakin sellaista, jossa ruoka-avun asiakas, ihminen, tuntisi olonsa hyväksi, arvostetuksi, osaksi yhteisöä? Ettei ihmisen tarvitsisi tuntikausia seistä taivasalla  jonottamassa ruokaa. Olla kiinni elämässä, inhimillisellä ja kestävällä tavalla.

Mitä siis tehdä leipäjonoille? Ja toisaalta valtavalle määrälle hävikkiruokaa, jota jää päivittäin kaupoista ja elintarviketukuista yli? Mitä tehdä, jotta kukaan tai mikään ei menisi hukkaan?
Näihin kysymyksiin Vantaan kaupunki ja seurakuntayhtymä lähtivät yhdessä miettimään ratkaisua. Kehitettiin toimintamalli, jossa hävikkiruoka kulkee lahjoittajalta keskitetysti hävikkiterminaalin kautta ruuan jakelijoille ja sitä kautta ruoka-apua tarvitsevalle. Syntyi Yhteinen pöytä. 

Kuva: Vantaan kaupunginmuseo / Anna-Reetta Rikala

Historian ohella Vantaan kaupunginmuseon tehtävänä on tallentaa myös tätä päivää. Erilaisia arjen ilmiöitä, suuria ja pieniä. Yhteinen pöytä on esimerkki tämän ajan ilmiöstä. Se kertoo osaltaan yhteiskunnan tilasta, jossa ruoka-apuun täytyy turvautua, koska kaikilla ei mene riittävän hyvin. Se kertoo toisaalta yltäkylläisyydestä ja kulutuksesta. Siitä, että ruokaa jää yli tarpeen. Se kertoo ilmastonmuutoksesta ja kestävästä kehityksestä. Se kertoo yhteisöllisyyden merkityksestä.

Museo halusi tallentaa tämän ilmiön yhteiseen muistiin ja kertoa siitä myös tuleville sukupolville. Kertoa tästä ajasta, jolloin oli pakko tarttua sanoista tekoihin ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi ja eriarvoisuuden vähentämiseksi. Herätellä ihmisiä ajattelemaan ja näkemään. Ymmärtämään, että se miten toimimme tänään, vaikuttaa siihen minkälainen huominen on.

Hävikkiterminaalilla pakataan lahjoitetut tuotteet laatikoihin kuljetettavaksi jakelupisteisiin. Vapaaehtoistyöllä on merkittävä rooli Yhteisen pöydän työssä. Kuva: Vantaan kaupunginmuseo / Antti Yrjönen

Miten Yhteinen pöytä sitten toimii? Lähdimme ottamaan selvää ja näin se meni:

Hävikkiterminaalilla aamu alkaa yhteisillä aamukahveilla. Järjestäydytään. On kolme pakettiautoa, kaksi kylmäkuljetuksiin ja yksi kuivamuonalle. Autoihin lastataan laatikot, jotka edellisenä päivänä on pakattu terminaalilla valmiiksi. Ne sisältävät lähinnä elintarvikkeita – joskus myös muutakin – mitä milloinkin kaupoista on saatu. Jakeluverkostossa olevat ruoka-avun jakajat ovat voineet esittää toiveita, mitä kussakin jakelupisteessä on tarpeen. On kulttuurisia eroja, ikäihmisiä ja nuoria. Erilaisia tarpeita ja elämäntilanteita. Kaikkiin toiveisiin ja tilauksiin ei aina voida vastata, koska paljon riippuu siitä mitä lahjoittajilta saadaan, minkälaista hävikkiä on tullut.

Tänään kuormassa on mm. banaaneja, mandariineja, pikapuurohiutaleita, kaaliraastetta, leipää, jogurttia, suklaapatukoita, sipsejä… eli perusruokaa, ja vähän jotain extraakin. Elintarvikkeita, joissa parasta ennen-päivämäärä on tulossa vastaan, ja siitä syystä kaupan hyllyltä poistettuja. Jotta kylmäketju ei elintarvikkeilla katkeaisi, terminaalilla on kylmähuone ja pakastin. Näin taataan, että ruoka-avun ja yhteisruokailun asiakas saa laadukasta ruokaa.

Kuva: Vantaan kaupunginmuseo / Anna-Reetta Rikala

Lähdemme matkaan. Kussakin autossa on autonkuljettaja sekä apukuski (tällä kertaa myös museon havainnoija). Kaksi meistä jää hävikkiterminaalille havainnoimaan ruokien pakkaamista seuraaviin kuljetuksiin.

Yhteisen pöydän autot ajavat ennalta määrättyä reittiä. Listan mukaan mennään. Käymme työttömien toimintakeskuksessa, päihdekuntoutujien talolla, asukastiloissa, seurakunnalla… Välillä poiketaan elintarviketukussa ja kaupoissa ja otamme matkaan lahjoitukset: maitoa, leipää, jauhelihaa, banaaneja, kalaa…

Pääsiäisen jälkeen saatiin lahjoituksena mm.valtava määrä maitoa. Kuvat: Vantaan kaupunginmmuseo / Antti Yrjönen

Kun autot saapuvat takaisin terminaalille, on lounas jo valmiina. Istumme yhteisen pöydän ääreen syömään, hävikkiruokaa tottakai! Lounaan jälkeen jatketaan. Uudet reitit, asukastilat, kauppojen kylmähuoneet, lastauslaiturit… ja takaisin terminaalille. Päivä pulkassa, hyvin meni. Toimii!

Lopuksi kokoonnuttiin yhteiseen pöytään syömään hävikkiruuasta valmistettua maittavaa lounasta.
Kuva: Vantaan kaupunginmuseo / Marjo Eerikäinen

Mutta onko Yhteisen pöydän toiminta vain hävikkiruuan hyötykäyttöä ja ruoka-apua? Se on paljon muutakin. Yksi tärkeä tekijä Yhteisessä pöydässä on se, että ihminen pääsee osaksi jotain kokonaisuutta. Osallistuu, saa yhteyden toisiin ja tulee huomatuksi, ehkä myös työllistyy. Yhteisen pöydän porukka puhaltaa yhteen hiileen, keskustellen, toisiaan kuunnellen. Keskitetyn toiminnan myötä hävikkiruuan lahjoittajien ja jakelijoiden työ helpottuu ja ruoka-avun saajat ja yhteisruokailuun tulijat voivat kiittää. Olkaa hyvä ja käykää pöytään! Yhteinen pöytä on katettu: hävikillä, osallisuudella, yhdessä tekemisellä, ihmisten kohtaamisella, paremmalla huomisella.

Vielä on kuitenkin matkaa siihen, että leipäjonoista päästäisiin kokonaan eroon. Vantaalla ollaan jo aika hyvällä mallilla. Miten on muiden kaupunkien laita?

Anna-Reetta Rikala

Koululaiset tutkimassa Tikkurilan vanhaa kylätonttia toukokuussa 2019

Kun kulkee jokapäiväisessä elinympäristössä, tuleeko joskus miettineeksi sitä, mitä tällä paikalla tapahtui vuosikymmeniä, vuosisatoja tai ehkä vuosituhansia sitten? Viertolan koulun Jokirannan opetuspisteen oppilaat eivät ehkä ole tulleet joka päivä ajatelleeksi, mitä heidän koulun pihallaan on aikojen saatossa tapahtunut, mutta tänä keväänä oli aika pohtia asiaa tarkemmin. Vantaan kaupunginmuseon organisoima ja Suomen Kulttuurirahaston rahoittama Mullankaivajat-hanke tarjosi koulun oppilaille mahdollisuuden tutustua jokapäiväisen elinympäristönsä historiaan hiukan pintaa syvemmälti arkeologisten tutkimusten kautta, jotka toteutettiin koulun piha-alueella toukokuussa 2019. Viikon mittaisten koekaivausten lisäksi projektiin kuului opetusta sekä paikallishistoriasta että arkeologisen tutkimuksen tekemisestä, oppilaiden ryhmätöitä sekä ennen kaivauksia suoritettu metallinilmaisinkartoitus, jonka tarkoituksena oli paikantaa potentiaalisimmat kaivausalueet koulun pihalta (ks. aiempi blogi-kirjoitus).

Valittiinko Jokirannan opetuspiste sitten sattumalta arkeologisen tutkimuksen kohteeksi? Ei, sillä koulun oppilaat ovat harvinaisen onnekkaassa asemassa viettäessään välituntinsa kylänpaikalla, jonka juuret ulottuvat ainakin keskiajalle saakka! Dickursbyn (Tikkurila) kylä mainitaan ensimmäisen kerran historiallisissa lähteissä vuonna 1501, mutta todennäköisesti kylä on vanhempi, ehkä jopa yksi Helsingan pitäjän vanhimmista kylistä. 1500-luvulla Dickursbyn kylä kuului Helsingan isoimpien kylien joukkoon ja se koostui useista hajallaan sijanneista tonttimaista, joista vanhin on historiallisen kartta-aineiston perusteella sijainnut nyt tutkimuksen kohteena olevalla alueella. Tonttimaan pohjoispuolella on kulkenut ja kulkee edelleen vanha postitie, Kuninkaantie, jonka reitti ulottu Bergenistä Pietariin. Suomen alueella Suureksi Rantatieksikin kutsuttua osuutta pääsi maareittejä pitkin kävellen tai hevosella Turkuun tai Viipuriin.

Ote Samuel Brotheruksen kartasta vuodelta 1708, jossa näkyvät Dickursbyn kylään kuuluneet Dickursbyn, Beckbyn ja Skeggiasin tonttimaat, Simonsböle sijaitsi näistä pohjoisempana. Kuninkaantie kulkee kuvan oikeassa ylänurkassa. Lähde: Kansallisarkisto, KA B9:9/52-54.

Vielä 1900-luvun alkupuolella Dickursbyn kylätontin paikalla oli maaseutumainen maiseman ja kansan piirissä ”Tikkurilan kartanoksi” kutsutun tilan rakennuksia. Erinäisten omistajanvaihdosten jälkeen vuonna 1912 tontti ja rakennukset siirtyivät kunnalle.  Tilan päärakennuksessa toimi jo tuolloin koulu, joka kuitenkin oppilasmäärien takia alkoi käydä ahtaaksi. Vanhat tilan rakennukset saivat väistyä, kun paikalle valmistui 1950-luvun lopulla opettajien asuntola ja uusi koulurakennus, jossa nykyään toimii Viertolan koulun Jokirannan opetuspiste. Vaikka alue on 1900-luvulla ollut raskaan rakentamisen kohteena, on koulun pihalla säilynyt vielä entisistä ajoista muistuttava maakellari sekä nurmialue, jolla vanhat, ehkä jopa keskiaikaiseen kyläasutukseen liittyvät jäänteet ovat saattaneet säilyä.

Kevätsiivousta vuonna 1956 maakellarin luona. Kuvaaja: Olavi Koistinen. Kuva: Vantaan kaupunginmuseo.

Arkeologiset kenttätyöt aloitettiin Viertolan koulun 5.-luokkalaisten kanssa aurinkoisessa säässä 9.5.2019 metallinilmaisinkartoituksella, johon oppilaiden lisäksi osallistuivat Vantaan Kaupunginmuseon arkeologit. Käytössä oli Helsingin Yliopiston metallinilmaisin sekä pinpointteri tarkempaa etsintää varten. Ideana oli prospektoida koulun joenpuoleisella nurmialueella ja kartoittaa potentiaalisia kaivausalueiden paikkoja koululaisten kanssa. Oppilaat osallistuivat 4-6 hengen ryhmissä tutkimukseen niin, että jokainen sai hetken aikaa käyttää metallinilmaisinta ja yrittää löytää maasta signaaleita. Kun ilmaisin antoi merkkejä metalliesineestä, sai koululainen arkeologien avustuksella kaivaa löytönsä esiin. Kaikilla oppilailla metallinilmaisin ulisi ainakin kertaalleen hiukan kovempaa, osoittaen mahdollisen löydön paikkaa, joten jokainen pääsi kaivamaan koepistoja signaalipaikoille. Muutamasta kuopasta ei innokkaan etsinnän jälkeen löytynyt signaaleista huolimatta kuin lihavia matoja, mutta suurin osa oppilaista pääsi myös löytämään erilaisia esineiden fragmentteja. Löytöihin kuului erilaisia metallifragmentteja, nauloja, vanhoja oven tai ikkunan heloja, lusikka, yksi tinasotilas, yllättävän monta leikkiauton osaa ja yksi 5 sentin kolikko vuodelta 2002, jonka löytäjä sai pitää. Oli ilo seurata oppilaiden kenttätyöskentelyä – tutkimusintoa löytyi niin paljon, että arkeologien oli jopa hiukan haastava pysyä oppilaiden perässä kartoittamassa löytöjä!

Metallinilmaisinlöydön esiin kaivaminen Vantaan kaupunginmuseon arkeologin Andreas Koiviston opastuksella. Kuva: Elina Terävä/Vantaan kaupunginmuseo.

Varsinaiset kenttätyöt pääsivät vauhtiin maanantaina 13.5.2019, jolloin edellisviikolla prospektoidulle nurmialueelle avattiin koekuoppia maakerrosten selvittämiseksi, sillä metallinilmaisinkartoituksessa näihin ei vielä päästy käsiksi. Noin 0,5 m x 0,5 m kokoisia koekuoppia tehtiin systemaattisesti muutamassa eri linjassa noin 5 m välein tutkimuskohteena olleelle alueelle. Yhteensä koekuoppia kaivettiin viikon aikana 25 sekä arkeologien että koululaisten voimin. Pintaturpeen poiston hoitivat arkeologit nurmikkoa säästellen, mutta jo maanantaina nurmikon alaisia kerroksia pääsivät 5.-luokkalaiset tutkimaan kaivauslastoin. Kaivamiseen kuului aluksi perehdytys kaivamisvälineisiin, kaivaustekniikkaan ja seulomiseen, jonka jälkeen jokainen oppilas sai joko oman kuopan tai yhteisen kuopan kaverin kanssa tutkittavakseen.

Koekuopan kaivaminen aluillaan. Kuva: Antti Yrjönen/Vantaan kaupunginmuseo.

Viikon aikana oppilaat kaivoivat 4-6 hengen ryhmissä 45 minuuttia kerrallaan, minkä lisäksi innokkaimmat pääsivät mukaan kentälle vielä toistamiseen perjantaina, kun kevään viimeinen koe oli suoritettu. Ihailtavaa oli, että vaikka maa oli paikoin hyvin kovaa kaivettavaa ja kaivausasennot melko haastavia, niin kiitettävällä sitkeydellä 5.-luokkalaiset saivat maata tehokkaasti poistettua kuopista. Koululaiset osoittautuivat hyvin tarkkasilmäisiksi pikkiriikkistenkin löytöjen bongauksessa, ja tuntui, ettei pieninkään tiilenmuru päässyt livahtamaan heidän silmiensä ohi ainakaan seulapaikalta.

Seulomista arkeologien avustuksella. Kuva: Elina Terävä/Vantaan kaupunginmuseo.

Vaikka Mullankaivajat-projekti keskittyi 5.-luokkalaisiinn, niin heidän lisäkseen koulun muut oppilaat, erityisesti 3.- ja 4.- luokkalaiset, kävivät välituntien aikana tutustumassa kaivauksiin, kyselemässä kysymyksiä, penkomassa maakasoja, seulomassa sekä hiukan kaivamassa avattuja koekuoppiakin. Kiinnostus ja innostus arkeologisia tutkimuksia sekä maassa möyriviä matoja kohtaan yllätti arkeologit positiivisesti ja välituntien ajan kuoppien ympärillä oli aikamoinen vilinä. Oppilaista oli myös paljon apua erityisesti seulomisessa sekä savipaakkujen tutkimisessa ja välituntien aikana kasoista kerättiin talteen mm. paljon tiiltä, lasia, hiukan keramiikkaa ja jopa yksi luunappi. Lisäksi matojen pelastajina ja hoitajina koululaiset osoittautuivat erittäin taidokkaiksi.

Välitunnilla innostuneita kaivajia riitti useampia kuoppaa kohden. Kuva: Elina Terävä/Vantaan kaupunginmuseo.

Oli ilo vastailla myös koululaisten lukuisiin kysymyksiin koskien paikan historiaa, historiaa yleensä, arkeologiaa ja arkeologisia löytöjä sekä sitä, miten kummassa paikalle on voinut tulla niin paljon maata vanhojen löytöjen päälle. Samoja kysymyksiä kävivät toki esittämässä myös uteliaat lähialueiden asukkaat, joita paikan historia ja arkeologien kaivelu askarruttivat. Oli myös hienoa kuulla, miten koululaiset alkoivat kehitellä omia teorioita siitä, mitä paikalla on tapahtunut ja miten arkeologinen aineisto kertoo tapahtumista. Esimerkiksi eräs poikajoukko päätteli löytyneistä olutpullonkorkeista ja ikkunanlasinsirpaleista, että paikalla on ollut aikoinaan baari, jossa tapahtuneessa tappelussa ikkuna on mennyt rikki. Historiallisten lähteiden mukaan Tikkurilassa olleet 1700-luvun krouvit, Kylmänåja krog ja Dricksbacka, eivät kuitenkaan ihan tällä paikalla sijainneet, ja Hertaksen kestikievarikin 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa oli lähempänä Tikkurilan asemaa. Hienoa pohdintaa koululaisten osalta kuitenkin siitä, mistä arkeologinen aineisto voisi kertoa!

Viikon kestäneessä koekuopituksessa paljastui lähinnä, että opettajien asuntolan eteläpuoleisella nurmialueella nurmen alapuolella oli paksuja, pääosin savisia täyttökerroksia, joissa oli sekoittuneena löytömateriaalia useamman vuosisadan ajanjaksolta. Löytöihin kuului melko runsaasti tiiltä, jonkin verran muuta rakennusjätettä, kaakeliuunin kaakeleiden paloja, erilaisia astioiden sirpaleita, kuten posliinia, piiposliinia, fajanssia, punasavikeramiikkaa, valkosavikeramiikkaa, jopa muutama pala kivisavikeramiikkaa, yksi liitupiipun varsi, ikkuna- ja astialasia, 1980-luvun markka, nauloja ja hevosenkenkänauloja, muita rautaesineiden fragmentteja, nahan paloja ja jonkin verran leikkiautojen osia ja muuta modernia aineistoa. Kolme koekuoppaa laajennettiin niissä havaittujen mielenkiintoisten ilmiöiden takia hiukan isommiksi. Kahdessa koekuopassa esiin tuli noin 0,5 m syvyydessä hyvin tummaa, nokista ja melko löytörikasta hiekkamaata, liittyen ehkä johonkin vanhan uunin purkuun tai muuhun palamiseen liittyvään tapahtumaan. Yksi runsaasti rakennusjätettä ja muuta löytömateriaalia sekä erilaisia täyttökerroksia sisältänyt koekuoppa kaivettiin jopa 125 cm syvyiseksi. Siinäkään ei tosin vielä päästy pohjalle, eli luonnollisiin kerroksiin saakka, vaan täyttökerrokset vaikuttivat jatkuvan vielä kymmeniä senttejä alaspäin. Koekuopituksen keskeisin tutkimustulos oli, että Jokirannan koulun pihalla on hyvin paksuja täyttökerroksia, joissa on sekoittuneena materiaalia ehkä jopa 1700-luvulta 1900-luvulle saakka. Löytöaineiston käsittely ja tutkiminen on tosin vielä kesken, joten esimerkiksi erikoisempien keramiikkalöytöjen ajoitus tarkentunee vielä tutkimuksen edistyessä. Keskiaikaisia löytöjä ei koekuopituksessa tavattu, mutta mahdollista toki on, että paksujen täyttökerrosten alla myös vanhempia kulttuurikerroksia olisi säilynyt. Näiden tavoittamiseen tosin vaadittaisiin melkeinpä kaivinkone, sen verran tiukoiksi ja paksuiksi paikalla olleet savikerrokset osoittautuivat viikon aikana.

Eräästä koekuopasta löytynyt pikkuruinen sisilisko. Kuva: Elina Terävä/Vantaan kaupunginmuseo.

Kaiken kaikkiaan viikko oli kuitenkin erinomaisen onnistunut: Aurinko paistoi joka päivä ja linnut, puput, oravat, madot, tuhatjalkaiset sekä yhdessä koekuopassa pesinyt pikkuriikkinen sisilisko tarjosivat luontoelämyksiä sekä koululaisille että arkeologeille. Kaivaus antoi myös paljon tietoa kulttuuriperintökohteen säilyneisyydestä ja tutkimuspotentiaalista. Hienointa oli kuitenkin viikon aikana kokea koulun oppilaiden innostus tutkimuksia, historiaa ja luontoa kohtaan. Vaikka maakerrokset olivat paikoin haastavia kaivaa eikä rakenteita tällä kertaa koekuopista paljastunut ja löydötkin olivat joissain kerroksissa vähäisiä, niin se ei 5.-luokkalaisten intoa latistanut. Taisipa useampi koululainen suunnitella jo tulevaisuuttaan arkeologinakin 😊.

Kiitokset Suomen Kulttuurirahaston Mullankaivajat-apurahalle sekä Viertolan koulun Jokirannan opetuspisteen innostuneille opettajille ja oppilaille hienosta kenttäviikosta! Yhtä mielenkiintoisia ja innostavia projekteja olisi mahtavaa saada Vantaalle tulevaisuudessakin lisää. Tämä projekti jatkuu vielä kaivausten jälkitöiden merkeissä ja syksyllä olisi vielä tarkoitus palata koululle kertomaan koululaisille kaivausten jälkitöistä, tutkimustuloksista sekä esitellä oppilaille löytöjä. Voisikohan jokin niistä liittyä kansanperinteessä mainittuun Tikkurilan tonttuunkin…?

Löytöjen puhdistus on aloitettu, mukana myös kappale liitupiipun varren päästä. Kuva: Elina Terävä/Vantaan kaupunginmuseo.

Elina Terävä

Arkeologiset kaivaukset Tikkurilan Jokirannan opetuspisteen pihalla

Maanantaina 13.5.2019 alkaa Viertolan koulun Jokirannan toimipisteen pihan arkeologiset tutkimukset. Kaivaukset suoritetaan yhdessä koulun viidesluokkalaisten kanssa. Kyseessä ei ole mikä tahansa koulupiha vaan paikalla on sijainnut Dickursbyn, eli Tikkurilan kylän vanha keskus. Kaivausten aikana koulun oppilaat saavat tutustua arkeologiaan sekä selvittää onko koulun ympäristössä säilynyt maan alla merkkejä vanhoista kyläkerrostumista. Nykyiselle paikalleen Tikkurila siirtyi vasta 1860-luvulla junaradan rakentamisen myötä. Vantaan kaupunginmuseo on saanut Suomen kulttuurirahaston Mullankaivajat -hankkeen avustuksen, jonka avulla tutkimukset tehdään.

Oppilaan tekemä pienoismalli Dickursbyn kylässä sijainneesta historiallisesta rakennuksesta. Kuva: Andreas Koivisto/Vantaan kaupunginmuseo.

Ennen kaivauksia oppilaat ovat saaneet tutustua seudun keskiaikaiseen historiaan arkeologien Andreas Koiviston ja Elina Terävän johdolla. Oppituntien lisäksi oppilaat ovat tehneet ryhmätöitä Tikkurilan kylän historiasta. Aiheina olivat mm. alueen vanhat kartat, entisaikojen uskomukset, kylän vierestä kulkenut Kuninkaantie sekä seudulta Tallinnaan matkanneet talonpoikaispurjehtijat, jotka kävivät kauppaa Tallinnassa asuneiden hansakauppiaiden kanssa.

Jokirannan opetuspiste sijaitsee paikalla, jossa aiemmin sijaitsi Dickursbyn kylän kolme tilaa, eli Dynnas, Hertas ja Erikas. 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa kerätyn kansatieteellisen aineiston mukaan Dickursbyn kylässä uskottiin eläneen tonttuja. Tontut oleskelivat mielellään saunoissa ja pitivät hyvää huolta tilojen hevosista. Mutta jo tontuille oltiin ilkeitä, saattoivat he suistaa koko tilan perikatoon.

Koululaiset saivat osallistua koulunsa pihan tutkimiseen metallinetsimen avulla. Kuva: Andreas Koivisto/Vantaan kaupunginmuseo.

Koulu paikalla on ollut jo kauan. Vantaan ensimmäinen suomenkielinen kansakoulu aloitti Kirkonkylässä vuonna 1896, mutta sai vuonna 1910 sattuneen palon jälkeen muuttaa kansan suussa Tikkurilan kartanoksi kutsuttuun rakennukseen nykyisen Jokirannan opetuspisteen paikalla. Rakennus edelsi nykyistä vuonna 1959 valmistunutta koulurakennusta. Vuonna 1910 aloittaneen koulun johtokunnan puheenjohtajana toimi vuoteen 1917 saakka maamme tuleva presidentti Lauri Kristian Relander.

Metallinpaljastimella löytynyt vuosikymmenten takaisen koulun oppilaan hukkaama tinasotilas. Kuva: Andreas Koivisto/Vantaan kaupunginmuseo.

Uskomusten ja koulunsa historiasta oppimisen lisäksi oppilaat saivat myös tehdä käytännön töitä ennen kaivauksia. Oppilaat tarkistivat nimittäin arkeologien johdolla koulunsa pihaa metallinpaljastimella. Vanhasta historiallisesta pihapiiristä muistuttaa nykyään vain parkkipaikan laidalla oleva vanha maakellari. Koulun pihalla järjestetyn metallinetsinnän tuloksena löytyi kuitenkin jälkiä koulun oppilaiden leikeistä pitkältä ajalta. Löytöinä tuli esimerkiksi tinasotilas sekä pikkuautoja ja niiden osia. Lisäksi metallinpaljastimen avulla löytyi useita rautanauloja ja muutama pullonkorkki. Jännityksellä jäämme odottamaan mitä itse kaivaukset paljastavat!

Andreas Koivisto