"Tänne tullaan ja täältä lähdetään" - pyhäinpäivän tunnelmia Vantaalla

Markkinameininkiä, ajattelen, kun saavun Pyhän Laurin kirkolle. Autoja liukuu tasaiseen tahtiin kirkon parkkipaikalle. Portin vierellä kynttilöiden ja kranssien myyjät seisovat valppaina myymään tuotteitaan niitä kaipaaville. Ihan maltillista meininkiä kuitenkin, arvioin uudelleen.

Olen saapunut havainnoimaan pyhäinpäivän viettoa Vantaalla. Aloitan Helsingin pitäjän hautausmaalta ja Pyhän Laurin kappelista, jossa on alkamassa Muistojen äärellä tapahtuma. Kappeli on kaunis, moderni rakennus, joka on valmistunut vuonna 2010, mutta tuo mieleen suurine lasisine ikkunoineen 1950- ja 60-lukujen modernin arkkitehtuurin. Kappelin vierellä Pyhän Laurin vanha kirkko nousee isona ja jylhänä. Kaksi oman aikakautensa arkkitehtonista luomusta, harmonisesti rinnakkain.

Kappelin eteistilassa on pöytä, jossa voi askarrella erivärisistä helmistä ja styroxsydämistä avaimenperiä ripustettavaksi seinällä olevaan Muistojen verkkoon, tai ottaa halutessaan mukaan. Askartelen pienen koristeen ja liitän sen muiden koristeiden joukkoon. Lähetän terveiseni mummille, ukille, kummitädille… Verkko täyttyy pikkuhiljaa koristeista.

Pienen salin alttariseinällä on ristinmuotoinen reliefi sekä tuohuksille varattu kynttelikkö. Muutama kynttilä on jo sytytetty. Toisella seinustalla on astia, jossa on tuohuksia ja vieressä pino nenäliinoja. On hyvä varautua kyyneliin. Seinän toisella puolella, suuressa kappelisalissa soi J.S. Bachin viulupartita n:o 2. Teos syntyi vuonna 1720 surutyönä, säveltäjän vaimon kuoleman jälkeen. Eteisaulasta kantautuu korviini lapsen itkua, elämän ääntä.

Ulkona on alkanut hämärtää ja haudoille tuodut kynttilät erottuvat selkeämmin. Suuntaan kohti muistelualuetta, pitkää seinämää, jonka eteen voi tuoda kynttilän ja viivähtää hetken muistelemaan. Muurin takana on tuhkahauta-alue, jonne uurnat haudataan satunnaiseen järjestykseen. Omaiset eivät tiedä tarkkaa hautapaikkaa, mutta vainajan nimen saa halutessaan pieneksi laataksi seinään. Muisteluseinä on melko uusi, joten nimiä on tähän mennessä kertynyt vain muutamia. Edelleen monet haluavat oman hautapaikan, mutta tämäkin tapa on yleistymään päin. Muuri on vaikuttava. Nyt sen eteen on tuotu kynttilöitä, joitakin kukkalaitteita ja yksittäinen vaaleanpunainen ruusu.

Kirkon vieressä Tikkurilan seurakunnan vapaaehtoiset tarjoavat kuumaa mehua. Tapa on muodostunut jo perinteeksi, olisiko tämä jo neljäs tai viides vuosi, kun mehua tarjoillaan pyhäinpäivän viettäjille. Tässä vaiheessa iltaa mehua ei tarvitse vielä jonottaa, toisin on myöhemmin, ennustaa rouva vieressäni. Tosiaan, huomaan, että väkeä alkaa tulla pikkuhiljaa enemmän ja kun lähden parkkipaikan suuntaan, alkaa autojen virta olla sellaista, että torvien soitoltakaan ei vältytä. Rauhassa ihmiset, rauhassa!



Lähden kohti Korsoa ja pyhäinpäivän kynttiläkirkkoa. Kun pääsen Korson kirkolle, soivat kellot kutsuvasti – samoin kuin musiikin jytke viereisestä lähiöbaarista. Korson kirkko on tosiaan sananmukaisesti kirkko keskellä kylää, siinä missä ostari ja asemakin.

Kirkossa soi alkumusiikkina Armas Järnefeltin Berceuse, sellolla ja pianolla. Seuraa Psalmi 23, virsi 146, rukous ja virsi 971 ”Maan korvessa kulkevi lapsosen tie, vaan ihana enkeli kotihin vie…” sanat juuttuvat kurkkuuni, kaivan nenäliinaa esiin. Samoin tekee moni muukin. Tuttu kappale herkistää ihmisen mielen. Muisto jostain kaukaa, lapsuudesta.

Virren jälkeen kaksi pappia lukee vuoden aikana siunattujen vainajien nimet, kuukausi kerrallaan. Kunkin vainajan kohdalla sytytetään yksi kynttilä. Tätä varten on kolme avustajaa. Ihmiset istuvat hiiren hiljaa, joku pyyhkäisee silmäkulmaa. Viimeisen kuukauden kohdalla luetaan vain yksi nimi, ollaanhan vasta kuun alussa. Huomaan täriseväni.

Tilaisuuden jälkeen käyn katsomassa kirkon vieressä olevaa uurnalehtoa, johon on tuotu kynttilöitä, kukkia ja pieniä muistoesineitä. Portin pielessä olevalla muistolaattaseinämällä ja sen juurella on monenkirjavia kukkalaitteita ja kynttilöitä. Vastapäätä muistelupaikalla on hautakynttilöistä muodostuva kynttilämeri. Kynttilät ovat enimmäkseen niitä muutamaa mallia, joita kaupoissa myydään. Yhteen on joku kirjoittanut ”Naapurille muistoksi”. Muistolehdon reunalla polun päässä näen kiven, jonka päälle on tuotu myös kynttilöitä, kukkia ja kanervia. Kivessä lukee Tyhjän sylin muistokivi. Se on pystytetty muistoksi lapsettomille, keskenmenon kokeneille tai lapsensa menettäneille – niille joiden syli on tyhjä.

Täysikuu valaisee taivasta, kun jatkan Korson kirkolta vielä Ruskeasannan hautausmaalle. Ruskeasanta sijaitsee aivan lentokentän ja Tuusulan tien välissä, mutta nyt vanhojen kiviaitojen sisällä hautausmaa on pieni ja hiljainen. Portin pielessä on vastikään peitetty hauta, kukkakimput hiekan päälle aseteltuina, tuoreita vielä. Edessä yksi kynttilä. Kuljen eteenpäin kynttilöiden ja täysikuun valaistessa kulkuani. Jokunen hahmo erottuu tummana hautakivien välissä. Täällä meno on erilaista kuin pitäjän hautausmaalla, poissa on ihmis- ja autovirta. Mutta on täälläkin ihmisiä käynyt, koska kynttilöitä on lähes joka haudalla, joissakin useampia. Muistolehdossa ja muualle haudattujen kiven luona on niin paljon kynttilöitä, että ilma niiden ympärillä on jo lämmin. Tunnen nenässäni kynttilöistä lähtevän katkun. Äkkiä lentokoneen jylinä tuntuu voimakkaana pääni päällä. Todellakin, lentokenttä on aivan lähellä. Ollaan Vantaan ytimessä: tänne tullaan ja täältä lähdetään.

Kuljeskelen ristiin rastiin ja katseeni hakee islamilaista hauta-aluetta. Syrjemmällä, siellä missä kynttilämeri loppuu, huomaan pari yksittäistä kynttilää ja niiden luona muutamia hautamuistomerkkejä. Ja tuossa: kaksi valmiiksi kaivettua hautaa, kannet päällä, odottamassa seuraavia vainajia.

Pois lähtiessäni hautausmaan portilla tulee vastaan perhe. Pieni poika selittää innoissaan vanhemmilleen jotain. On suuri elämys tulla pyhäinpäivän iltana hautausmaalle, saada ehkä vastuullinen tehtävä kynttilän haudalle asettamisessa. Vilkaisen pojan kasvoja. Maalatun Halloween-naamion takaa tuikkivat silmät.

Anna-Reetta Rikala

Teksti pohjautuu vuoden 2017 pyhäinpäivänä tehtyyn dokumentointiin ja siitä kirjoitettuun havainnointikertomukseen. Dokumentointi oli osa Kohti tuntematonta-näyttelyn aineiston keruuta.


Kohti tuntematonta -näyttelyyn liittyviä pyhäinpäivän tapahtumia kaupunginmuseolla:
Viemisiä haudalle -kranssityöpaja 31.10.2019 klo 16-18
Hiljaisuuden lauluja 2.11.2019 klo 12-13

Leipäjonoista Yhteiseen pöytään

Miten päästä leipäjonoista eroon? Luoda jotakin sellaista, jossa ruoka-avun asiakas, ihminen, tuntisi olonsa hyväksi, arvostetuksi, osaksi yhteisöä? Ettei ihmisen tarvitsisi tuntikausia seistä taivasalla  jonottamassa ruokaa. Olla kiinni elämässä, inhimillisellä ja kestävällä tavalla.

Mitä siis tehdä leipäjonoille? Ja toisaalta valtavalle määrälle hävikkiruokaa, jota jää päivittäin kaupoista ja elintarviketukuista yli? Mitä tehdä, jotta kukaan tai mikään ei menisi hukkaan?
Näihin kysymyksiin Vantaan kaupunki ja seurakuntayhtymä lähtivät yhdessä miettimään ratkaisua. Kehitettiin toimintamalli, jossa hävikkiruoka kulkee lahjoittajalta keskitetysti hävikkiterminaalin kautta ruuan jakelijoille ja sitä kautta ruoka-apua tarvitsevalle. Syntyi Yhteinen pöytä. 

Kuva: Vantaan kaupunginmuseo / Anna-Reetta Rikala

Historian ohella Vantaan kaupunginmuseon tehtävänä on tallentaa myös tätä päivää. Erilaisia arjen ilmiöitä, suuria ja pieniä. Yhteinen pöytä on esimerkki tämän ajan ilmiöstä. Se kertoo osaltaan yhteiskunnan tilasta, jossa ruoka-apuun täytyy turvautua, koska kaikilla ei mene riittävän hyvin. Se kertoo toisaalta yltäkylläisyydestä ja kulutuksesta. Siitä, että ruokaa jää yli tarpeen. Se kertoo ilmastonmuutoksesta ja kestävästä kehityksestä. Se kertoo yhteisöllisyyden merkityksestä.

Museo halusi tallentaa tämän ilmiön yhteiseen muistiin ja kertoa siitä myös tuleville sukupolville. Kertoa tästä ajasta, jolloin oli pakko tarttua sanoista tekoihin ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi ja eriarvoisuuden vähentämiseksi. Herätellä ihmisiä ajattelemaan ja näkemään. Ymmärtämään, että se miten toimimme tänään, vaikuttaa siihen minkälainen huominen on.

Hävikkiterminaalilla pakataan lahjoitetut tuotteet laatikoihin kuljetettavaksi jakelupisteisiin. Vapaaehtoistyöllä on merkittävä rooli Yhteisen pöydän työssä. Kuva: Vantaan kaupunginmuseo / Antti Yrjönen

Miten Yhteinen pöytä sitten toimii? Lähdimme ottamaan selvää ja näin se meni:

Hävikkiterminaalilla aamu alkaa yhteisillä aamukahveilla. Järjestäydytään. On kolme pakettiautoa, kaksi kylmäkuljetuksiin ja yksi kuivamuonalle. Autoihin lastataan laatikot, jotka edellisenä päivänä on pakattu terminaalilla valmiiksi. Ne sisältävät lähinnä elintarvikkeita – joskus myös muutakin – mitä milloinkin kaupoista on saatu. Jakeluverkostossa olevat ruoka-avun jakajat ovat voineet esittää toiveita, mitä kussakin jakelupisteessä on tarpeen. On kulttuurisia eroja, ikäihmisiä ja nuoria. Erilaisia tarpeita ja elämäntilanteita. Kaikkiin toiveisiin ja tilauksiin ei aina voida vastata, koska paljon riippuu siitä mitä lahjoittajilta saadaan, minkälaista hävikkiä on tullut.

Tänään kuormassa on mm. banaaneja, mandariineja, pikapuurohiutaleita, kaaliraastetta, leipää, jogurttia, suklaapatukoita, sipsejä… eli perusruokaa, ja vähän jotain extraakin. Elintarvikkeita, joissa parasta ennen-päivämäärä on tulossa vastaan, ja siitä syystä kaupan hyllyltä poistettuja. Jotta kylmäketju ei elintarvikkeilla katkeaisi, terminaalilla on kylmähuone ja pakastin. Näin taataan, että ruoka-avun ja yhteisruokailun asiakas saa laadukasta ruokaa.

Kuva: Vantaan kaupunginmuseo / Anna-Reetta Rikala

Lähdemme matkaan. Kussakin autossa on autonkuljettaja sekä apukuski (tällä kertaa myös museon havainnoija). Kaksi meistä jää hävikkiterminaalille havainnoimaan ruokien pakkaamista seuraaviin kuljetuksiin.

Yhteisen pöydän autot ajavat ennalta määrättyä reittiä. Listan mukaan mennään. Käymme työttömien toimintakeskuksessa, päihdekuntoutujien talolla, asukastiloissa, seurakunnalla… Välillä poiketaan elintarviketukussa ja kaupoissa ja otamme matkaan lahjoitukset: maitoa, leipää, jauhelihaa, banaaneja, kalaa…

Pääsiäisen jälkeen saatiin lahjoituksena mm.valtava määrä maitoa. Kuvat: Vantaan kaupunginmmuseo / Antti Yrjönen

Kun autot saapuvat takaisin terminaalille, on lounas jo valmiina. Istumme yhteisen pöydän ääreen syömään, hävikkiruokaa tottakai! Lounaan jälkeen jatketaan. Uudet reitit, asukastilat, kauppojen kylmähuoneet, lastauslaiturit… ja takaisin terminaalille. Päivä pulkassa, hyvin meni. Toimii!

Lopuksi kokoonnuttiin yhteiseen pöytään syömään hävikkiruuasta valmistettua maittavaa lounasta.
Kuva: Vantaan kaupunginmuseo / Marjo Eerikäinen

Mutta onko Yhteisen pöydän toiminta vain hävikkiruuan hyötykäyttöä ja ruoka-apua? Se on paljon muutakin. Yksi tärkeä tekijä Yhteisessä pöydässä on se, että ihminen pääsee osaksi jotain kokonaisuutta. Osallistuu, saa yhteyden toisiin ja tulee huomatuksi, ehkä myös työllistyy. Yhteisen pöydän porukka puhaltaa yhteen hiileen, keskustellen, toisiaan kuunnellen. Keskitetyn toiminnan myötä hävikkiruuan lahjoittajien ja jakelijoiden työ helpottuu ja ruoka-avun saajat ja yhteisruokailuun tulijat voivat kiittää. Olkaa hyvä ja käykää pöytään! Yhteinen pöytä on katettu: hävikillä, osallisuudella, yhdessä tekemisellä, ihmisten kohtaamisella, paremmalla huomisella.

Vielä on kuitenkin matkaa siihen, että leipäjonoista päästäisiin kokonaan eroon. Vantaalla ollaan jo aika hyvällä mallilla. Miten on muiden kaupunkien laita?

Anna-Reetta Rikala

Tanssilavan tapoihin tutustumassa

Työelämä haastaa joskus yllättävin tavoin. Tällä kertaa se haastoi kolme tanssitaidotonta museotyöntekijää illaksi pääkaupunkiseudun suurimmalle tanssilavalle, Helsinki-Paville. Helsinki-Pavin lavalla on tanssittu jo vuodesta 1965 – niin pitkään, että paikkakunnan nimikin on ehtinyt vaihtua Helsingin maalaiskunnasta Vantaaksi.

Tanssi-iltana sää oli sateinen. Kuva Stella Karlsson.

Heinäkuisena keskiviikkoiltana keräsimme museolla laukkuihimme nauhureita, muistivihkoja ja kameroita. ”Olette vain ihan rennosti”, kannusti lavatansseja harrastava kollega. ”Mutta muistakaa seistä oikealla reunalla lavaa! Teidän pitää myös jättää käsilaukut naulaan, eikä tanssiinhausta saa kieltäytyä.” Entistä epävarmempina lähdimme matkaan kohti Itä-Hakkilaa.

Helsinki-Pavi rakennettiin metsän keskelle, Itä-Hakkilan pientaloalueen länsipuolelle. Nykyisin lavan ympärillä sijaitsee teollisuusrakennuksia. Vanhojen kotimaisten elokuvien kesäidylli tuntui olevan kaukana kun kävelimme bussipysäkiltä sateessa kohti lavaa. Sisällä lavalla tunnelma oli kuitenkin kotoisa. Saavuimme ennen tanssien alkua, kun yhtye viritti soittimiaan, kahvilan keittiössä leivottiin sämpylöitä ja töiden alkua odottavat vapaaehtoistyöntekijät ehtivät vielä istahtaa kahvion pöytiin. Pääsylippumme talletimme muistivihkojen väliin odottamaan pääsyä museon kokoelmiin.

Kuvan pääsyliput löytyvät nykyisin museon kokoelmista. Kuva Stella Karlsson.

Tanssilava oli sisältä yllättävän suuri. Tanssilattian lisäksi Pavilla on laaja kahvio tiskeineen ja pöytineen, ulkoterassi, ”kosintakammari” kirjahyllyineen ja nojatuoleineen hiljaisempia keskusteluja varten, sekä pitkä eteinen. Pikku hiljaa väkeä saapui lavalle. Eteisalueen tuoleilla istuen tanssijat vaihtoivat sopivammat kengät jalkaan, katselivat tanssikenkiä myyvän kojun tarjontaa ja odottelivat tanssien alkua.

Pavilla järjestetään tanssikursseja ennen illan esiintyjää. Päätimme rohkeasti osallistua tähänkin toimintaan sekä havainnoinnin että uusien kokemusten takia. Illan tanssina oli rumba-bolero ja kuvioihin pääsi hyvän opetuksen myötä tanssitaidotonkin. Huomasimme, että kurssille osallistui myös tanssia paljon harrastaneita henkilöitä. Helpoilta tuntuvien perusaskelten jälkeen alkoi paritanssin opettelu. Osallistua saattoi ilman partneriakin, sillä naiset ja miehet tanssivat sisäkkäisissä ringeissä ja pari vaihtui aina kotvan kuluttua.

Tanssikurssilla oli sekä lavatanssien ensikertalaisia että tanssia pidempään harrastaneita. Kuva Stella Karlsson.

Tanssin alkeissa vaikeimmalta tuntui viejän seuraaminen ja toisen tanssityyliin mukautuminen. Vaikka tanssipari ei askeleita ihan hallitsekaan, naisen tehtävänä tanssissa on seurata. Tanssin tiimellyksessä keskusteluun ei juuri ollut aikaa eikä sitä odotettukaan. Kohteliasta oli ainakin tervehtiä ja sanoa vuoron vaihtuessa kiitos. Askelvirheet ja törmäilyn sai tosin paremmin anteeksi, jos kertoi olevansa asialla ensimmäistä kertaa.

Dokumentointityöhön kuului tanssimisen kokeilun lisäksi kävijöiden haastatteluita ja yleistä tanssilavakulttuurin havainnointia. Projektistamme oli tiedotteita lavan ovilla, ja nauhureiden ja kameralaukkujen kanssa pyörivät museotyöntekijät herättivätkin huomiota. Kyse ei kuitenkaan ollut vain työvälineiden tuomasta näkyvyydestä, vaan lavalla pidempään käyneet tuntuivat huomaavan kun mukaan tuli uusia kasvoja. Illan aikana haastattelimme sekä sellaisia tanssijoita, joiden ensimmäinen tanssikerta Pavilla oli tapahtunut vuosikymmeniä sitten, että ihan ensimmäistä kertaa paikalle saapunutta nuorempaa tanssiparia.

Vuodelta 1967 peräisin olevan katselmuspöytäkirjan mukaan ”’Helsingin Paviljonki’ nimisessä huvihuoneistossa” saa olla ”yhteensä kaikenkaikkiaan 1525 henkilöä.” Lähes 50 vuotta myöhemmin sateinen ilta verotti kuulemma hieman kävijöitä, mutta näin ensikertalaisten silmin lattialla riitti runsaasti väkeä aivan esiintyjän ensitahdeista alkaen. Jäimme miettimään, kuinka täyttä tanssilattialla niinä täydempinä iltoina onkaan.

Kameran ja nauhureiden lisäksi tärkeitä työvälineitä olivat perinteiset kynä ja paperi. Kuva Stella Karlsson.

Kuten haparoiva rumbamme, myös tanssisalin tapojen havainnointi kävi meiltä välillä kantapään kautta. Kahvilan tasanteelle vihkoineen asettautunut museotyöntekijä huomasi ennen pitkää, että naiset katsoivat tanssia toiselta puolelta salia ja kahvilan tasanne oli muodostunut miesten tilaksi. Oli mielenkiintoista seurata muun muassa sitä, miten tanssisaliin asetuttiin, mitkä olivat hyvien tanssijoiden alueita ja missä sai käydä levähtämässä. Parhaat paikat varattiin nopeasti.

Tanssikurssin aikana aloimme ihmetellä, tutustuuko lavalla uusiin ihmisiin lainkaan kun keskustelu jää tanssikuvioiden tieltä syrjään. Erään haastatellun mukaan tanssilavoilla toiseen tutustuminen voikin olla monivuotinen projekti. Lopulta kuitenkin ne piirteet, joita itse Paville lähtiessä jännitimme, keräsivät monelta haastatellulta kiitosta. Tanssin selkeä etiketti antaa tukea täysin vieraiden ihmisten keskelle menemiseen. Eikä se kuulunut aina tutustumistakaan estäneen -  useampi haastateltu kertoi, kuinka oli tutustunut tulevaan puolisoonsa juuri Pavin tanssilattialla. Kenties tuonakin heinäkuun iltana kohtasi joku pari, joka vuosikymmenten päästä muistelee ensikohtaamistaan Helsinki-Pavilla.

Tanssi jatkui vielä pitkään museon työpäivän päätyttyä. Kuva Stella Karlsson.

Maija Korvenkangas ja Marika Tarkiainen

Viimeinen M-juna

Toukokuisilla Museopäivillä juttelin Helsingin kaupunginmuseon Ville Ylikahrin ja Ulla Teräksen kanssa kesällä aloittavasta Kehäradasta ja sen myötä historiaan jäävästä lähijunan M-tunnuksesta. Ja siitä, että se herättää vähän haikeutta.

Olemme kaikki Länsi-Vantaan kasvatteja ja M-juna on ollut meille tärkeä kulkuväline nuoruudessa ja myöhemmin. Ville kertoi aikovansa muutaman kaverinsa kanssa matkustaa Vantaankoskelle viimeisellä M-junavuorolla, joka lähtee Helsingistä tiistaina 30.6. klo 23.39. Ajatus oli hauska ja päätimme perustaa Facebook-tapahtuman Viimeinen M-juna.

Käsitteeksi muodostuneella M-junalla on ollut merkittävä rooli monen helsinkiläisen, mutta eritoten länsivantaalaisen elämässä viimeisen 40 vuoden aikana. Juna on ollut kätevä kulkuneuvo niin töihin mennessä, koulumatkoilla kuin vapaa-ajan riennoissa ja sillä on päässyt keskustaan kaikkein nopeimmin. Erityisesti radan varren nuorille se on ollut ensisijainen liikkumismuoto pois Vantaalta ja takaisin kotiin.

Viimeinen M-juna -tempaus osui suoraan lähiönostalgian ytimeen. Tapahtumaseinä täyttyi saman tien tunteikkaista muistoista ja valokuvista 1970-luvulta tähän päivään. Osallistujia ilmoittautui lopulta melkein 4000, joista paikalle jonkun arvion mukaan saapui reilu tuhat.

Viimeisen M-junavuoron lähtöryysistä Helsingin päärautatieasemalla. Kuva Stella Karlsson.

Myös virallisemmat tahot suhtautuivat tempaukseemme alusta asti myönteisesti. Muun muassa HSL kirjoitti Facebook-sivuillaan: "Suosittelemme lämpimästi! Emme osaa kuin ihailla ihmisten – tässä tapauksessa M-junanostalgikkojen – joukkoliikenneinnostuksen tasoa."

Viimeinen M-juna profiloitui heti hyvänmielen tempaukseksi. Tapahtuman seinälle ilmestyneet M-junamatkustajien muistot olivat pääosin positiivisia. Aikatauluja häirinneitä lumisateita ja pakkasia, karuja kommelluksia eikä pelottavia asemanseutuja muisteltu kovin pahalla, harvemmin edes mainittiin. Nuoruusmuistot junaan sammumisista olivat vuosien varrella muuttuneet noloista tilanteista hauskoiksi seikkailuiksi.

Vaikka kutsuimme tapahtuman koolle yksityishenkilöinä, tarjosi se ainutlaatuisen mahdollisuuden myös museotyön tekemiseen. Aiheenahan nostalgiaa pursuva, matalan osallistumiskynnyksen some-tapahtuma on vahvasti tätä päivää ja siksi mitä herkullisin nykydokumentointikohde. Helsingin ja Vantaan kaupunginmuseot valokuvasivat, haastattelivat ja havainnoivat yhdessä M-junan viimeisen ajelun.

Tuukka Määttänen suunnitteli tapahtumaan juhlakangasmerkin, jota nopeimmat saivat ostaa ennen viimeisen M-junan lähtöä. Merkkejä voi kesällä ostaa Vantaan kaupunginmuseosta Tikkurilasta. Kuva Terhi Lamminpää.

Viimeisen M-juna -tempaus oli karnevaalihenkinen, ”Skumpat messii ja hymy korvii!” -meininki, mutta hilpeyteen oli sekoittunut hitunen haikeutta ja aimo annos nostalgiaa. Saattojoukko oli kirjavaa, ei siis pelkästään perinteiseen nostalgia-ikään ehtineitä keski-ikäisiä, vaan joukossa oli lisäksi sekä vanhempaa väkeä että paljon parikymppisiä nuoria. Oli hienoa huomata, että nostalgia ei olekaan keski-iän kynnyksellä heräilevä tunnetila, vaan sen valtaan on luontevaa antautua minkä ikäisenä vain.

Oli hauska meininki ja kiva, kun oli porukkaa nuoresta vanhaan, vaunut täynnä!

Tapahtuman perustajat Vantaankoskella, kun viimeinen M-juna on saapunut päätepisteeseensä. VR lahjoitti vanhan M-junakyltin Vantaan kaupunginmuseon kokoelmiin.

Tapahtuman suosio ja siihen liittyvä tunnelataus yllätti museoväenkin. Mikä ihme sai näin valtavan joukon jakamaan henkilökohtaisia muistojaan tapahtuman seinällä ja matkustamaan arkiyönä Vantaankosken asemalle, josta ei ainakaan junavuorolla pääsyt enää takaisin Helsinkiin? Kysymyksessä oli kuitenkin ihan tavallinen lähijuna.

Viimeisen M-junavuoron jälkeen, kalusto pysyy samana, tutut asemat säilyvät, matkustusmahdollisuudet lisääntyvät, mutta kirjain muuttuu. Jotakin tuttua ja turvallista häviää. Tästä lähtien junan päätepysäkki ei ole enää kotikulmilla Länsi-Vantaalla vaan se jatkaa matkaansa maagisen Itä-Vantaan rajan toiselle puolelle. Yön viimeiseen junaan nukahtava ei herääkään enää Vantaankoskella vaan pahimmassa tapauksessa löytää itsensä jostakin Itä- tai Keski-Vantaan lähiöstä.

Onhan siinä tietynlainen jännä fiilis, että M-juna loppuu. Vaikka siihen tuleekin sitten uusi linja ja käytännössä mikään ei muutu. Mutta tavallaan joku  tietty aikakausi loppuu ja toinen aikakausi alkaa. Onhan siinä semmosta muutoksen fiilistä ilmassa jonkin verran.

 

Sarjakuva Heli Kärkkäinen.

Monet paikalle tulleet kertoivat, että Viimeinen M-juna oli kokemus, jota ei haluttu missata. Mukana oli ihmisiä, jotka olivat olleet ajelemassa ensimmäisessä M-junassa 40 vuotta sitten ja halusivat olla myös viimeisessä. Toiset kertoivat aikovansa matkustaa viimeisen M-junan lisäksi myös ensimmäisellä Kehäjunalla. Ylipäätään uudet, ainutlaatuiset ja vähän kreisitkin jutut houkuttelevat. Kokemukset itsessään nähdään rikkautena. Se että voi olla mukana jossakin ainutkertaisessa jutussa, olla tekemässä historiaa.

Huopalahden asemalla. Kuva Tuukka Tuomisto.

Viimeinen M-juna ei varmastikaan olisi paisunut näin isoksi ilmiöksi ilman sosiaalista mediaa. Facebook-tapahtuman seinä tarjosi innostavan kanavan muistojen ja kuvien jakamiseen. Yhteisten kokemusten kautta arkinen lähijuna muuttui erityiseksi, meidän kaikkien M-junaksi, jonka poismenoa saatiin surra yhdessä, vaikka sitten vähän pilke silmäkulmassakin.

Kyllä tuolla M-junalla tulee aina olemaan paikka meikäläisen sydämessä. Mukavia muistoja. Tuntuu uskomattomalta että kohta ei enää stogen nokassa komeile kirjainta M. Mutta maailma muuttuu ja tulee varmasti tuosta kehäradasta ja niiden junien tunnuksesta nykypäivän nuorille myös vanhempana tärkeä. M-juna R.I.P.

Kannelmäen asemalla. Kuva Iris Shalal.

Anna Kangas

(Lainaukset haastatteluista ja Facebook-tapahtuman seinältä)

Rakkauden Vantaa

Vantaan kaupunginmuseossa sukelletaan rakkauden syövereihin. Osallistumme vuonna 2017 Suomen itsenäisyyden juhlintaan näyttelyllä, jossa ihastutaan, rakastutaan, lemmitään ja – erotaan.

Hääpari Pyhän Laurin kirkon ovella 11.8.1951. Kuva Vantaan kaupunginmuseo.

Olemme käynnistäneet dokumentointihankkeen, jonka aikana kerätään eri-ikäisten  kaupunkilaisten omakohtaisia rakkausmuistoja. Sallittuja ovat  kaikki tunnetilat onnen, ilon, surun ja epätoivon väliltä. Innoitusta aiheeseen olemme saaneet kroatialaisesta Särkyneiden sydämien museosta ja Orhan Pamukin Viattomuuden museo -klassikkoteoksesta, jotka molemmat ovat rakentuneet esineiden ja niihin liittyvien muistojen ympärille. Museologian professorin Janne Vilkunan mukaan museokokoelmien arvokkaimmat esineet ovat niitä, joilla on koskettava tarina.

Hanabölen kylän mökistä löytynyt hiuksista punottu sormus, jonka kultaiseen laattaan on kaiverrettu nimikirjaimet. Minkälaisia muistoja tai elämää suurempia tunteita koruun liittyy, sitä emme valitettavasti tiedä. Esine Vantaan kaupunginmuseo.

Alkaneessa projektissa keskiössä ovat esineet ja niihin liittyvät rakkaustarinat. Ihastumisen, rakastumisen ja intohimon tunteet ovat universaaleja ja ne koskettavat myös meitä museoammattilaisia, niinpä testasimme esineistä kumpuavaa tarinankerrontaa museon henkilökunnan kesken. Jokainen toi oman rakkausesineensä kahvipöytään ja kertoi vuorollaan siihen liittyvän tarinan. Kuulimme riemastuttavia kertomuksia muun muassa bussikuskilta saadusta ihailijaviestistä, silmälasien hankinnasta mustasukkaisen poikakaverin kanssa, perunaan kätketystä kosintalapusta sekä rippiraamatusta 1990-luvun Tinderinä. 

Tarkoituksena on koota näyttelyn esineet ja tarinat yhdessä kaupunkilaisten kanssa. Tässä tulemme kokeilemaan pienissä ryhmissä tapahtuvaa, museon henkilökunnan hyväksi havaitsemaa päiväkahvikeskusteluhetkeä. Millaisia muistoja ja tunteita esineet herättävät? Miksi joku esine on ylipäätään otettu talteen ja pidetty tallessa vuosien saatossa? 

Rakkauslukkoja Heurekan sillalla Tikkurilassa. Tähän mahtuu vielä lukko poikineen. ;)

Paikallismuseona meitä kiinnostavat paikat, joihin liittyy rakkautta ja vahvoja tunteita. Missä on treffailtu, riidelty tai erottu? Entä missä on tapahtunut se eka kerta tai muuten vaan lemmitty? Vantaalta löytyy lukemattomia rakkauteen yhdistettäviä paikkoja niin lentokentästä Vetokannaksen uimapaikan pusikoihin kuin Länsimäen pusupysäkistä Hotelli Vantaaseen tai Etelä-Suomen suosituimpaan vihkipaikkaan, Pyhän Laurin kirkkoon. Kaupunginmuseo dokumentoi syksyllä Hakkilan seksikaupan ja tammikuun lopulla Vantaan maistraatin vihkipäivän. Ensi kesälle on suunnitteilla ainakin Pavin tanssilavalla puhjenneiden romanssien tallennus. Mitä kaikkia vantaalaisesta rakkaudesta ja rakkaudenpaikoista vielä paljastuukaan! 

Vihkitilaisuus Vantaan maistraatissa 30.1.2015.

Vantaan kaupunginmuseon ei tarvitse tarpoa rakkauden polkuja yksin, sillä vuoden 2017 aihevalinta osuu yhteen myös Hotelli- ja ravintolamuseon ja Teatterimuseon kanssa. Rakkauden tiloja -yhteishanke kokoaa kunkin museon näyttelysuunnitelmat ja luvassa on taatusti tunteiden paloa, värikkäitä näkökulmia aiheeseen ja…

Osallistu näyttelyn tekemiseen ja museoi rakkausmuistosi!

Tulemme järjestämään rakkaustarina-aiheisia työpajoja, joihin toivomme mukaan esimerkiksi kaveri-, työ- ja polttariporukoita. Olemme kiinnostuneita myös valokuvista, joita otamme mielellämme skannattavaksi. Tarinan kera tietysti. :)

Lisätietoja tallennushankkeesta amanuenssi Anna Kankaalta (anna.kangas@vantaa.fi, p. 050 302 4097) tai Mari Immoselta

Nykydokua erotiikan äärellä

Varmasti monelle Hakkilan liikennevaloissa seisseelle ohikulkijalle on silmiin osunut 350 vuotta vanhan Malmarsin kestikievarin kupeessa sijaitseva vaalea puutalo, jonka seinällä komeilee iso mainoskyltti: ”Sexi. Lehdet, videot, dvd.” Hakkilan pornokauppa oli ollut meillä museossa havainnointi-haastattelulistalla jo muutaman vuoden. Tiesimme kauppiaan iäkkääksi, seksikaupan jo vuosikymmeniä toimineeksi ja talon historiankin yli satavuotiseksi. Paikan historia olisi hyvä saada tallennetuksi museon arkistoon, sillä kuuluuhan vantaalainen yrittäjyys museon kokoelmapolitiikan piiriin. Liikkeeseen tutustumista ja haastattelun toteutusta oli kuitenkin aina lykätty. Jospa ensi kesänä sitten… 

Tavallaan vähän vitsinäkin heitetty idea kyti silti mielissämme. Onnistuneiden rokki- ja kaljakelluntadokumentointien jälkeen rohkeutta oli tullut lisää ja usko vahvistunut siihen, että oudoltakin tuntuvia nykydokuaiheita kannattaa kokeilla. Lisäksi museolla oli pikkuhiljaa alkamassa uusi laajempi tallennusprojekti, jonka tuotoksia, vantaalaisen rakkauden eri ilmenemismuotoja, tultaisiin esittelemään kaupunginmuseossa ”Rakkauden kaupunki” -näyttelyssä Suomen itsenäisyysjuhlavuonna. Päätimme, että nyt olisi oikea aika pistäytyä myös Hakkilassa.

Paljon ennakkouhoa ja vähän naureskeluakin mahtui valmisteluihin, kunnes eräänä syyskuun raikkaana ja aurinkoisena iltapäivänä parkkeerasimme kaupan pihaan. Emme olleet varoittaneet tulostamme etukäteen, sillä mitään yhteystietoja ei yrityksestä netin kautta ollut löytynyt. Oven eteen oli pysäköity pakettiauto ja polkupyörä, josta päättelimme, että sisällä saattoi olla asiakkaita. Jännitti ja vähän nolotti. 

Astuimme varovasti sisään parhaat päivänsä nähneeseen, hieman nuhjuiseen talovanhukseen. Ovenpielet repsottivat ja seinän läpi oli porattu jonkin näköinen lukkosysteemi. Heti ulko-oven vieressä sijaitsi kassa, jonka takana palveli vanha harmaantunut ukko harteillaan musta fleecepusakka. Tiskin toisella puolella oli ehkä meidän ikäluokkaa tai hiukan vanhempi miesasiakas. Molemmat katsoivat muistiinpanolehtiö kädessä ja kameralaukku olalla sisään sinkoavaa naiskaksikkoa hieman kummastellen.

Tervehdimme miehiä nopeasti ja jatkoimme kaupan perälle parin huoneen päähän kassasta. Kävi heti selväksi, että tämä oli vanhan ajan pornokauppa, jossa myytiin ainoastaan lehtiä, dvd- ja vhs-filmejä. Tutkailimme kiinnostuneen oloisesti värikkäitä, notkuvia hyllyrivejä ja supattelimme samalla toimintasuunnitelmaamme. Mielessä pyöri, mitäköhän kauppias ja asiakas mahtoivat meistä tuumia. Ajattelivat varmaan, että olimme tulleet hakemaan omaan käyttöömme jotain materiaalia.

Asiakas poistui ja palasimme ensimmäiseen huoneeseen. Kerroimme myyjälle keitä olemme, mistä tulemme ja mitä aiomme. Saimme luvan haastatteluun. Oli jotenkin kiusallista siirtää katsetta pois haastateltavasta, sillä joka puolella kauppaa, niin seinällä olevissa julisteissa kuin pöydällä lojuvissa lehdissä ja hyllyjen filmikoteloissa verkkokalvoillemme piirtyi jalkoväliään levittäviä naisia ja seksiaktia. Tuntui, että olimme ihan väärässä paikassa. Yritimme silti pitää yllä mitään hätkähtämättömän tutkijan vaikutelmaa rennosti, ilmekään värähtämättä.

Saimme selville, että talo oli rakennettu 1900-luvun alussa, kun kauppiaan isoäiti oli palannut Amerikasta ja hänen aviomiehensä jäänyt töihin suolakaivoksiin. Isoäidin perustama siirtomaatavarakauppa toimi Hakkilan puutalossa 1960-luvulle asti, jolloin pojanpoika Kalle, haastateltavamme, palasi armeijasta ja pisti pystyyn peliluolan. Erityisesti 1970-luvulla se oli tärkeä nuorison kokoontumispaikka alueella. 

 Kun rahapelimonopoli siirtyi valtiolle 1980-luvulla, piti keksiä jotain muuta ja pelit vaihtuivat pornoon. ”Ennen mä aina sanoin, että kyllä mies jotain keksii. Mut en sano enää koskaan sitä. Se ei oo helppoo!” Kalle harmitteli, että seksivideobisnes on siirtynyt nettiin ja tämä näkyy myös Hakkilan asiakasvirroissa. 70-vuotias kauppias pitää kuitenkin liikkeen pyörittämisestä, sillä onhan se ”helpompaa kuin kotona istuisi”. Saa olla rauhassa, kun vaimo ei ole käskemässä. Tosin kauppias antoi tunnustusta vaimolleen, joka käy tuuraamassa liikkeessä ruokatuntien ajan. Muuten naisia ei tässä kaupassa vieraile. 

Jälkikäteen ajatellen pornokauppavierailumme merkitys ei välttämättä ollut kovin kummoinen museon kokoelmien tai tulevan näyttelyn kannalta. Parinkymmenen minuutin haastattelu jäi vähän pintapuoliseksi, johtuen ehkä siitä, että etukäteen laadittua haastattelurunkoa ei ollut. Myös vuorovaikutustilanne tuntui junnaavan paikallaan ja vastaukset olivat täsmällisen lyhyitä. Aiheesta oli loppujen lopuksi vaikea repiä kysymyksiä.

Mutta tällaista sattuu. Haastatteluja ja nykydokumentointeja tehdessä harvemmin etukäteen tietää, mitä tallennuksessa jää käteen. Vuosien varrella olemme huomanneet, että ei voi onnistuakaan, jos ei joskus siirry pois omalta mukavuusalueeltaan. Niin kuin jo opinnoissamme meille iskostettiin, kansatieteilijä tarttuu aiheeseen kuin aiheeseen avoimin mielin ja intohimoisesti. Tilanteessa kuin tilanteessa, paikassa kuin paikassa on aina jotakin uutta opittavaa.

Huolimatta kriittisistä jälkiajatuksistamme, tämä ei ollut turha reissu. Saatuamme tallennetuksi pienen kappaleen paikallishistoriaa, poistuimme liikkeestä mustan muovipussin kanssa. Saimme lahjoituksena vanhoja käytöstä poistettuja vhs- ja dvd-kasetteja, joista joku saattaa vielä hyvinkin päätyä Vantaan kaupunginmuseon vitriiniin Suomen itsenäisyysjuhlavuonna 2017. 

museoamanuenssit Anna ja Mari

Museo kelluu

Kaljakellunta järjestettiin tänä vuonna jo 18. kertaa. Vantaan kaupunginmuseossa halusimme  dokumentoida tämän ainutlaatuisen, vuosi vuodelta paisuvan ja ristiriitaisia tunteita herättävän vantaalaisen ilmiön. Lisäksi keräämme parhaillaan aineistoa ensi keväänä avattavaan Joki-näyttelyyn. 
 

Osallistujia oli tänä vuonna ennäysmäärä, arviolta noin 3000 - 4000 kellujaa. Jälkipuintia on taas aiheuttanut roskaaminen. Kuva Pekka J. Heiskanen / Vantaan kaupunginmuseo.

Saavumme Tammiston McDonaldsille, lähtöpisteen tuntumaan klo 10.45. Paikalla näkyy olevan monia muitakin kelluntaan osallistuvia. Aluksia valmistellaan. Joka puolelta kuuluu tasaista kumiveneen pumppaamisesta syntyvää vinkumista. Näemme mitä erilaisempia kellumisvälineitä, paljon samanlaisia kuin oman veneemme, mutta myös uima-altaita, ilmapatjoja, pomppulinnoja sekä puusta rakennettuja jykevämpiä lauttoja… 

Jännittää vähän, mitä tästä nyt tulee? Mahdutaanko me todella pikkuruiseen kumiveneeseen kaikkine kamoinemme? Mitä osallistujat mahtavat ajatella kahdesta pelastusliiveihin sonnustautuneesta ja vettä juovasta museotädistä?
 

#kumivene täyttyy Tammiston lähtöpisteellä Tuusulanväylän varrella. #kaljakellunta

Kun vene on valmis, haastattelemme viereistä seuruetta. Kyseessä on tyttöjen polttariporukka ja aluksen nimeksi on annettu Love Boat. Osa on ollut mukana aikaisemminkin ja morsiamen sisko kuvailee tapahtumaa mahtavaksi tavaksi viettää kaunista kesäpäivää. 
 

Eka haastis tehty! #kaljakellunta #loveboat #nykydoku

Etsimme lähtöpistettä ja päädymme kävelemään kahden miehen kanssa. He ovat ensikertalaisia, kuten mekin, ja saapuneet tapahtumaan Mikkelistä ja Espoosta. Päätös kelluntaan osallistumisesta oli syntynyt alkukesästä monen vuoden aikomuksen jälkeen. Nyt viimeistään karisee ajatus siitä, että tämä olisi vain nuorten tapahtuma. Kaverukset ovat samaa ikäluokkaa kuin mekin, neljänkympin tienoilla. Tiedostamme senkin, että kelluminen houkuttelee osallistujia ympäri Suomea ja maailmaa. Kuulemme ympäriltämme iloista puheensorinaa monilla eri kielillä.

Aluksia raahataan pitkin Tammiston peltoja.

Pääsemme sillan alle rantatörmälle, josta laskeutuu tasaisena virtana kellujia jokeen. Porukkaa on käsittämättömän paljon. Taustalla soi Love Boat -televisiosarjan tunnari. Ilmassa on suoranaista karnevaalitunnelmaa. ”On tää kyllä ihan hullu tapahtuma!” 
   

Kohta sekaan. Miten meidän käy? #kaljakellunta #kumivene #nykydoku

Kauhuksemme huomaamme, että veneemme tyhjenee! Mitä tapahtuu? Lähempi tarkastelu osoittaa, että upouuden veneemme pohjaan on tullut ammottava reikä! Epätoivo iskee, jääkö tämä sittenkin vain rannalta katseluksi? 

Voi ei!!!! Reikä!!!! #kaljakellunta

Halusimme ehdottomasti päästä veteen asti kokemaan, mistä todella on kysymys. Viereisen paatin omistaja harmittelee epäonneamme ja tarjoaa kyytiä, mutta paikkoja on vain yksi. Emme voi suostua tähän. Alkaa puhelinrumba, kun uutta venettä metsästetään lähialueen kaupoista. Kaikki kumiset kelluntavälineet on myyty joka paikasta loppuun.

Se siitä? #kumivene #kaljakellunta

Tilanne vaikuttaa toivottamalta, mutta päätämme jatkaa haastattelujen tekemistä rannalta käsin. Törmäämme jo ensimmäisessä Kaljakellunnassa mukana olleeseen Mikko Kiuruun, joka taustoittaa meille sen historiaa. Idea kaljakellunnasta syntyi krapulapäivänä pienessä kaveriporukassa vuonna 1997. ”Me oltiin siihen aikaan aika innovatiivisia ja toteutettiin kaikki pähkähullut ideat.” Ensimmäisinä vuosina kelluttiin Rekolan lähistöllä. Vuosi vuodelta osallistujamäärä tuplaantui. Erilaisten reittikokeilujen jälkeen ovat vesillelaskupaikoiksi vakiintuneet Heurekan ranta sekä Vantaanjoen ja Keravanjoen risteyskohta, joista lähdetään vuorovuosina.
 
Haastattelun jälkeen saamme iloisia uutisia: eräästä kaupasta on löytynyt kaksi lastenkumivenettä! Uudet veneet täytetään tienvarressa.  

Vielä ei luovuteta. #kaljakellunta #nykydoku

Nyt yritämme olla varovaisempia veneiden kanssa. Mutta hetkinen...

Nyt on uudet veneet kaksin kappalein, mutta mihin se joki katosi? #kaljakellunta #kumivene

Joudumme kiipeämään autotietä reunustavan meluvallin yli, mutta onneksi saamme apua kahdelta kellumaan aikovalta nuorelta mieheltä. Olemme huomanneet, että ihmiset ovat hyväntuulisia ja avuliaita. Mikko Kiurun mukaan Kaljakelluntaa voikin luonnehtia uudenlaiseksi yhteisölliseksi tapahtumaperinteeksi. Sen historiaan ei mahdu suurempia järjestyshäiriöitä, myös hukkumisilta on toistaiseksi vältytty, vaikka alkoholilla on merkittävä osa päivän kulussa.

Etsimme väljempää veteen menopaikkaa, meillä ei ole enää aikaa jäädä sumaan lillumaan. Kuva Pekka J. Heiskanen / Vantaan kaupunginmuseo

Olemme pukeneet pelastusliivit yllemme ja herätämme selvästi hilpeyttä. Tilannetta seuraavat VPK:n miehet nostavat peukkua: ”Nyt on tytöillä kunnon varusteet.” Tajuamme, että pelastusliivit ovat oikeastaan mainio tapa erottautua ja tehdä selväksi, että olemme töissä täällä. Ne toimivat hyvänä keskustelunavauksena ja saamme levitettyä kivasti sanaa museoiden nykytoiminnasta. Historiallisen aineiston rinnalla olemme kiinnostuneita tämän päivän ilmiöistä ja tapahtumista.
 

"Nyt tuut Mari, ei nää pistele" #kaljakellunta #nokkoset
 

"Mistä sä oot tullut tänne kellumaan?"

Vaiherikkaan päivän tapahtumia twiittaillaan ahkerasti, myös vesillä.

Haasteet voitettu! Nyt haastateltavia haalimaan. #kaljakellunta #kumivene #nykydoku

Kelluminen jää osaltamme melko lyhyeen, kun seuraavat työt odottavat Tikkurila Festivaalilla.  Kokemuksena tämä on kuitenkin hauska ja olemme tyytyväisiä siitä, että pääsemme veteen asti. Nyt ymmärrämme paremmin, miksi tapahtuma paisuu vuosi vuodelta. Laskeutuminen jyrkältä rannalta äkkisyvään veteen, puhelimen ja muiden tavaroiden kastumisen pelko, kiikkerä ja liian pieni kulkupeli, vaaran tuntu yhdistettynä vapauttavaan fiilikseen, kun etenee virran ja muiden veneiden mukana, ihmisten iloisuus ja kärsivällisyys sumakohdissakin ja lopulta veneestä pääseminen takaisin rannalle housut märkänä.    

Anna Kangas ja Mari Immonen

Ja pakollinen jokiselfie.