R.I.P. MARTINKESKUS

Sunnuntaina 25.9.2016 juhlittiin näyttävästi Martinlaaksossa sijaitsevan ostoskeskuksen jäähyväisiä. Esiintymässä olivat mm. Amorphis, Balls, Sir Elwood Duo ja Wigwam, joilla kaikilla on vahva kytkös Martinkeskuksen historiaan. Tapahtuma kokosi paikalle tuhansia entisiä ja nykyisiä martsarilaisia. Ostarimuistoja kerrottiin ja niitä jaettiin ahkerasti ennen tapahtumaa Facebookissa ja tapahtuman aikana Vantaan kaupunginmuseon pitämään muistokirjaan. Käsinkirjoitettuja tarinoita kertyi päivän aikana satoja.

Muistokirjan äärelle jopa jonotettiin. Kuva Stella Karlsson, Vantaan kaupunginmuseo.

Alkuperäinen, 1960- ja 70-luvuilla rakennettu, Martinlaakso on juuri nyt suuren muutoksen kourissa. Muutama vuosi sitten purettiin aseman vanha ostari, keväällä Martinkeskusta vastapäätä sijainnut Laajavuoren alakoulu ja muutama viikko sitten nuorisotalo. Pian alkaa myös Martinkeskuksen purkaminen. Vaikka lähiympäristön muuttumiseen ja uuteen kaupunki-ilmeeseen suhtaudutaan Martinlaaksossa pääasiassa positiivisesti, muistorikkaiden maamerkkien katoaminen on monelle myös haikeaa. Martinlaaksossa onkin viime vuosina järjestetty saattohoitoa vanhoille kotinurkille: Laajavuoren ala-asteen viimeinen ristiretki, Viimeinen M-juna ja nyt Jäähyväiset Martinkeskukselle. Tämänkaltaisille yhteisöllisille nostalgiatapahtumille on tässä ajassa selkeästi tarvetta.

Tuhannet entiset ja nykyiset martsarilaiset tulivat jättäämään jäähyväisiä Martinkeskukselle. Kuva Stella Karlsson, Vantaan kaupunginmuseo.

Lähiöostari

Martinkeskus ehti olla keskeinen elementti päivittäistä lähiöarkea melkein 50 vuotta. Lukuisten kauppojen ja muiden liikkeiden kirjo on vuosien saatossa ollut värikäs. Martinkeskuksen liikkeisiin nivoutuu lukemattomia arkisia muistoja ja erityisiä menneisyysvälähdyksiä: Ahonlaidasta ihan ensimmäiset farkut, kultasepänliikkeestä reiät korviin ja yläkerran divarista Sinä Minä -lehdet ja Aku Ankan taskukirjat…

Varhaisteininä kävin yläkerran kampaamossa permanentissa, niin kuin siihen aikaan muotia oli. Permisrullat painoivat niskassa posliiniallasta vasten niin, että tähdet lensivät silmissäni ja kädet puutuivat, mutta ujona tyttönä en tohtinut liikahtaa saati sanoa kampaajalle, että oli oli tukalaa.

Martinkeskus 1970-luvulla. Kuva Vantaan kaupunginmuseo.

Martinkeskus tarjosi monelle perheelle toimeentulon äidin tai isän työskennellessä siellä, toisille myös ensikosketuksen työelämään. Sir Elwood -yhtyeen Juha Lehti kertoi jäähyväiskonsertin välispiikissään, että ensimmäisen virallisen duunipaikkansa, Martinlaakson huollon, toimisto sijaitsi Martinkeskuksen yläkerrassa. Kesätyö piti sisällään ruohonleikkaamista kerrostalojen pihoilta. Palkkarahoillaan Lehti osti ensimmäisen kitaransa.

Ossulla tietysti myös herkuteltiin. Martinkeskuksen ruokamuistoista yli muiden nousevat Marizzan pitsat ja lehtipihvi ranskalaisilla sekä Domin grilli, joka ”tarjoili katuruuan eliittiä”. Erityisesti Domin makkaraperunoita ja lihapiirakoita kehuttiin. Joskus lauantaisin saatettiin grilliltä hakea koko perheen voimin porilaiset, ”jotka oli tehty oikeaoppisesti paahtoleipään”. Domin myymä ”Slush Puppie -jäähilejuoma oli lapsuuden ostosreissujen kohokohta”.

Marizzassa syötiin elämän ekat pizzat italialaisessa tunnelmassa. Domi-grillissä käytiin salaa ostamassa ranskalaiset, vaikka äiti odotti kotona karjalanpaistin kanssa.

Vuosikymmenestä toiseen koululaiset suuntasivat ostarin ruokakauppaan hakemaan kouluruualle korviketta, kuten kokista, ranskanleipää tai pilttiä. Muistojen perusteella näyttää siltä, että melko monella eväät ovat olleet hyvinkin munkkipainotteiset.

Martsarin koulussa oltiin 8-9-luokalla. Kerran viikossa Heikkosella oli munkkipäivä. Minä ja ystäväni ja monet muut livahtivat välitunnilla ostamaan pussillisen per nassu. Funtsikaa, et munkit aivan tuoreita ja 10 kpl maksoi muistaakseni 1 markan! Ja myöhemmin 2 mk. Taisi koulun kokolattiamatot olla silloin ihan sokerissa.

Varubudenissa oli kans näitä munkkitarjouksia ja sit safkiksella jengi haki niitä hullunlailla ja ahmi.


Lapsuuden ”runsauden sarvi”

Ostari kuului erottamattomana martsarilaiseen lähiölapsuuteen. Alakerrassa 70-luvun alussa sijainneen autoliikkeen muistavat ainakin ne pikkupojat, jotka säännöllisesti kävivät koeistumassa kulkupelejä. Lapsuuden unelmaliikkeiksi on mainittu Valojuova ja Info. Niistä löytyi vaikka mitä. Valojuovasta sai Länsi-Vantaan halvimmat papatit, pienoismalleja ja kaikkia mahdollisia poikien juttuja. Infosta haviteltiin leluja, koulutarvikkeita ja meikkejä. R-kioskilla käytiin ostamassa merkkareita, erilaisia keräilypurkkakortteja ja Coca Cola-, Sprite- ja Fanta-jojoja.

Jossain tapahtumassa jonotin ilmapalloa ja ala-asteikäisenä, kemikalio-lelukaupasta alakerrassa sain toivoa syntymäpäivälahjan, lankakaupasta ostin langat ensimmäiseen villapaitaan ja yläkerran Jenkin's oli jotain uutta ja upeaa. Ja ostarilla tuli tietysti vietettyä aikaa kavereiden kanssa: pienempinä inspiroiduimme Vakoilijan käsikirjasta ja piilotimme ossun täyteen salaisia viestejä.

”Martinkeskuksen ylätasanteen lentokonekiipeilyteline oli niin komea, että siinä kelpasi ottaa potretti Itävallan-tädin kanssa.” Kuva Sakari Multala.

Ostarin lumo houkutteli siinä määrin, että ala-asteen ehdotonta kieltoa käydä Martinkeskuksessa koulupäivän aikana uskallettiin välillä uhmata. Ensiksi oli livahdettava välituntivalvojan huomaamatta ala-asteen ja ostoskeskuksen välisen kävelytien, ”ei-kenenkään maan”, yli päiväkodin seinän suojaan ja sen jälkeen ”reitti oli selvä ostarin mahdollisuuksien runsaudensarven antimiin.”

Viereiseltä ala-asteelta oli jyrkästi kiellettyä poistua ostarille. Yläkerran divarin houkutus oli kuitenkin vastumaton ja seiniä pitkin sinne hiivittiin. Divarin nainen täytti slam bookkimme ja sillä aikaa selailtiin ilmeisesti turhan innokkaasti divarin lehtitarjontaa, sillä eräänä päivänä aikuisimmille asiakkaille suunnattu materiaali oli pakattu muovipusseihin. Alepan avajaisista käytiin hakemassa ilmaiset ostoskassit, tästä jäätiin kiinni, kun myöhästyttiin. Istuimme tunnin jälkässä. 

Liukuportaat, jotka ostarilla alun perin olivat, muistetaan hyvin. Nuorempaa väkeä ne kiinnostivat erityisesti. Tavallista hupia oli taiteilla liukuportaita vastakkaiseen suuntaan.

Rullaportaat olivat mielenkiintoinen ”leikkipaikka” vaikka niissä ei tietenkään saanut leikkiä. Rullaportaiden liikkuvaan kaiteeseen oli liimailtu purukumeista saatuja tarroja ja siirtokuvia. Niitä kavereiden kanssa bongailtiin ja odotettiin jonkun suosikkitarran näkemistä.

Yllättävän monen lapsen kerrotaan jääneen liukuportaisiin kiinni. Yksi loukkaantuneista oli Mika Häkkinen. Kukkakaupan myyjänä silloin toiminut nainen kertoo tapauksesta:

Ne pikkupojat leikki siinä rappusissa ja niitähän me aina käytiin komentamassa, että pois. Mutta se Mika jäi. Verta tuli niin kauheesti, että mä laitoin pyyhkeen. Mä soitin sit sen äitille Ailalle ja ne vei sen lääkäriin. Siitä oli joku nivel mennyt, hän näytti sitä mulle jälkeenpäin.

Martinkeskuksen liukuportaat 1970-luvulla. Kuva Vantaan kaupunginmuseo.

Martinristi

Ylätasanteella sijainneeseen seurakunnan Martinristiin liittyy perhejuhlamuistoja ristiäisistä ja häistä lähtien. Moni Martsarissa varttunut on käynyt siellä päiväkerhossa, pyhäkoulussa, poika- ja tyttökerhoissa ja rippikoulussa. Kerhotoiminnan ja jumalanpalvelusten lisäksi Martinristissä järjestettiin erilaisia tilaisuuksia, mm. itsenäisyyspäivän marttojen riisipuuro, kirpputoreja ja myyjäisiä. Ainakin muutamalla lapsella kirkossa käynnin tai muihin seurakunnan tilaisuuksiin lähtemisen houkutuksena toimi pulla.

Mä muistan, et mä oon ollut äidin mukana ja sit sinne oli niin kiva mennä, kun siellä sai sitä pullaa. Tädit siellä… Mä rakastin pullaa ja äiti veisas niitä virsiä. 

Seurakunnan kerhon joulukuvaelma Martinristissä vuonna 1976. Kuva Vappu Multala.

 Ostarin jengi

Martsarin jengin tärkeimpänä oleilupaikkana olivat Martsarin kaltsit ja ostari. Yksi muistelija kertoi, kuinka pelottavilta ostarilla hengailevat nuoret tuntuivat ala-asteikäisestä. Tilanne kuitenkin muuttui, kun itse pääsi yläasteelle ja päätyi vuorostaan ostarille notkumaan. Nuorison maleksiminen on vuosien aikana ehtinyt aiheuttaa paheksuntaa erityisesti aikuisväestön suunnalta, mutta ”ei sen yleensä annettu häiritä”. Toisaalta kyllähän ostarin nuoruusmuistoihin kuuluvat myös tappelut ja myymälävarkaudet.  Yöllä kattoikkunan kautta toteutuneella kaljanhakureissulla rikkoutunut ikkunalasi viilsi keikkakaverin reiteen ison vekin. Entä kuinkahan monen ensikaljat on maisteltu juuri Martsarin ossun liepeillä?

Minähän en teininä ostarilla pyörinyt... En ainakaan kovin usein. Kerran olin kuitenkin kulkemassa Domin ohi koripalloharjoitusten jälkeen. Jano oli kova Martinlaakson koululta lähtiessä puolentoista tunnin ankaran pallon pompottelun jälkeen. Domilla oli muutama kaveri kaljottelemassa. Tarjosivat minulle ja treenikaverillenikin. En kieltäytynyt, jotta katu-uskottavuus säilyisi. Istuin penkille juomaan. Joku siinä yritti kyynärpäällä vähän kylkeen tökkiä. Minä kuitenkin olin päättänyt juoda koko pullon kerralla, kun kerran leikkiin ryhdyin. No niinhän siinä kävi, että eräs setä sen pullon huuliltani nappas. Sedällä oli sininen uniformu ja iso pakettiauto. Taisivat kysyä nimen ja osoitteen. Antoivat kuitenkin armon käydä oikeudesta, kun ikääkin oli vasta neljätoista. En ole tähään päivään mennessä oppinut tykkäämään kaljasta.

Seitsemänkymmentäluvulla syntyneet nuoret puhuivat Ossusta. Oli noloa jos vahingossa lipsautti kavereiden kesken sanan Martinkeskus. Kuva Saija Kemppainen.

Pääasiassa ostarinuoruudesta näyttää jääneen positiiviset muistot. ”Ossu oli paikka mihin voi aina tulla. Aina oli kavereita, koskaan ei tarvinnut olla yksin.” Nuoriso istuskeli ostarilla väliköissä pattereiden päällä. Jos oli jotain ”biiffii” olevinaan, niin osa istui ylhäällä ja osa alhaalla.  Vastakkaisen sukupuolen kanssa vetäydyttiin vähän sivummalle, jos haluttiin omaa rauhaa. Kauppakeskuksen käytävillä on koettu monet ihastukset, seurustelut ja suudelmat sekä ”surun ja onnen kyyneleet”. Uimahallinpuoleisella seinustalla sijainnut Domi-grilli veti puoleensa nuorisoa grilliruuan ohella myös siksi, koska ”siellä oli niin hyvännäköisiä pimuja töissä”. Domin vanhempi naismyyjä oli myös reilu ja pidetty Martsarin nuorison keskuudessa. Jos oli kovat pakkaset, hän saattoi päästää sisälle lämmittelemään.

Muutettiin Martsariin joskus 1969. Ei meillä silloisilla nuorilla ollu paljon kokoontumispaikkoja. Oli suuri asia, kun ostari vihdoinkin valmistui. Siellä hengailtiin, tavattiin toisia nuoria, jotka Myrtsistä tulivat myös sinne notkuilemaan. Muistan joskus myös bänditapahtuman ostarin käytävällä, alakerrassa. Alakerta oli täynnä ja me jorailtiin, koko jengi.. Nuoret olivat nuoria, silloinkin. Mukava muistaa "oi niitä aikoja..." Me oltiin Martsarin jengi.

Ostarin jengi Martsarin kaltseilla vuonna 1976. Kuva Kirsi Vihanto.

”Muistojen ostari”

Martinkeskus on aina ollut eri-ikäisten martsarilaisten olohuone. Sen etuina on pidetty erityisesti avaraa aulatilaa, jossa on voinut kokoontua ja tavata tuttuja. Martinkeskus ehti viiden vuosikymmenen aikana tarjota martinlaaksolaisille suojaa, lämpöä, ystäviä, rakkautta, jännitystä ja jokapäiväisen arjen palasia. Martinkeskus-muistot pitävät sisällään koko lähiöelämän kirjon. Lepää rauhasta Martinkeskus!

Martinlaakson ostari, muistojen ostari. Aikuisten ja lasten ostoskeskus, tapaamisia, keskusteluja sekä tapahtumia. Muistot elävät. Onneksi.

Martinkeskuksen muistokirjaan kirjoitettiin satoja muistoja jäähyväiskonsertissa sunnuntaina 25.9.2016.

Kirjoittaja: Anna Kangas, Vantaan kaupunginmuseon amanuenssi

Rakkaudella, Red Onion

Vuodesta 1994 asti aika lailla samassa kuosissa säilynyt legendaarinen Red Onion on auki viimeistä päivää lauantaina 11.6.2016. Tämän jälkeen paikka suljetaan kesäksi ja avataan syksyllä perusteellisen remontin jälkeen uudella nimellä Happy Red Onion. 

Vantaan kaupunginmuseo pistäytyi toukokuun lopussa ravintolassa kuvaamassa ja haastattelemassa, jotta ainakin pieni välähdys alkuperäistä tunnelmaa ja siihen liittyvää historiaa ja muistitietoa jäisi talteen museon arkistoon. Myyrmäessä sijaitseva ravintola voidaan lukea kaupunginmuseon valtakunnallisen tallennusvastuun, lähiöelämän, piiriin. Tämän lisäksi paikka kiinnosti myös tulevan rakkausnäyttelymme näkökulmasta, sillä olihan Red Onion saanut viimesyksyisessä Vantaa rakkauden kartalla -verkkokyselyssä useita merkintöjä. Niin kuin kaikki vantaalaiset baarit ja ravintolat, myös ”Redari” on ollut oikein hyvä paikka etsiä rakkautta. 

Ravintolailta Redarissa 1990-luvulla. Kuva Red Onion.

Dokumentointikeikalla (itsekin nuoruusvuosinani 90-luvulla paikassa paljon vierailleena) tuttuuden tunteen herättivät ensimmäiseksi seinille ripustetut peilitaulut, Lite-olutmainokset ja erityisesti looshien päällä roikkuvat Tiffany-lamput. Paikan ensimmäinen ravintolapäällikkö Markku Aaltonen kertoi meille, että lamppujen lasit olivat alun perin oikeaa lasia, ei mitään muovitiffaneita. Kaikki rekvisiitta oli tuotu varta vasten Jenkeistä ja Meksikosta. ”Tää ei oltu feikkikamalla rakennettu”, mikä on varmasti yksi syy siihen, että se on kestänyt näinkin kauan. Toki kokolattiamattoa ei enää ole, ja sohvien päällyksetkin on vaihdettu useampaan kertaan, mutta silti. Nyt alkavassa suuressa remontissa vanhasta jätetään jotakin, mutta muuten uudistetaan kunnolla. ”Teknisesti tää rupes olemaan elinkaarensa päässä. Rakenteet alkoi hajoamaan, niin jotain on pakko tehdä.” Myös ihmisten muuttuneet kulutustottumukset ovat vaikuttaneet muutossuunnitelmiin.
 

Ravintola on säilyttänyt alkuperäisen ilmeensä ja tunnelmansa uskomattoman hyvin viimeiset 22 vuotta. Kuva Vantaan kaupunginmuseo.

Red Onion perustettiin laman aikana. Se oli iso investointi, joka kuitenkin kannatti. ”Meno oli hallittua kaaosta.” Iltaa pidettiin huonona, jos jäätiin alle 600 asiakkaan. Väkeä tuli Myrtsin ja muiden Länsi-Vantaan lähiöiden lisäksi Nurmijärveltä, Klaukkalasta, Espoon keskuksesta, Kauklahdesta ja Tikkurilastakin. Helsingistä tuli vähän vähemmän, koska ”helsinkiläinen ei osta seutulippua”, ainakaan niin helposti. Koska paikka sai olla 04 asti auki, oli tarjottava ohjelmaa ja viihdettä. Oli rulettia, Black Jack ja kaikki sen ajan tähtiartistit. Alkuaikoina kaksikin esiintyjää saattoi olla buukattuna samalle illalle.  

Laura Voutilaisen keikka Red Onionissa 90-luvulla. Kuva Red Onion.

 

Yhdeksänkymmentäluvun toisella puoliskolla Red Onionin kesäterassi oli Myyrmäen rautatieaseman sillan alla. Sijaintinsa takia lyhyeksi jääneet aurinkotunnit ja Paalutorin paisteessa sijainnut naapuriravintola Pantterin aurinkoterassi jättivät tämän kokeilun vain kolmen kesän mittaiseksi. Kuva Red Onion.

Alkuvuosina ravintolan palkkalistoilla oli 40-50 työntekijää, jotka olivat pääasiassa reilu parikymppisiä nuoria. He muodostivat kiinteän yhteisön. ”Se oli bailaamista aamusta iltaan.” Vapaa-ajalla viihdyttiin yhdessä ja työpaikkaromanssejakin tietysti syntyi.  

Invavessan on kerrottu olleen kiihkeässä käytössä, sekä asiakkailla että henkilökunnalla. ”Siihen sit vaan piti laittaa lukko, et menoa saatiin vähän rauhoitettua.” Kuva Vantaan kaupunginmuseo.

Tällä hetkellä henkilökuntaan kuuluu 12 työntekijää. Pistäytyessämme Red Onionissa dokumentointikeikalla osoittautui, että yhden haastateltavamme jo kaksitoista vuotta kestänyt työsuhde sai alkunsa rakastumisesta:

Itse henkilökohtaisesti oon ollut täällä asiakkaana, kun oon sitten baarimikon tosta ottanut matkaan ja edelleenkin ollaan yhdessä. Mä olin kauppakeskuksessa töissä ja tyttöjen kanssa saatettiin tähän tulla työpäivän päätteeksi. Mä vaan jotenkin iskin silmäni siihen. Mä taisin aikoinaan jollekin kaverille todeta tossa istuskellessa, et toi on muuten mun tuleva mies. Sit me oltiin tyttöjen kanssa täällä juhlimassa ja totta kai tanssilattialla viihdyttiin paljonkin. Sitten menin tohon tiskille ihan vaan pyytämään tuopillisen vettä ja kysäisin häneltä, et oonks mä tästä jotain velkaa. ”Joo, puhelinnumeron.” ”No, anna kynä ja paperii, minäpä annan ne sulle.” Seuraavana aamuna se taisi heti yövuoron jälkeen laittaa viestiä, että soitellaan. Sitä kautta mä päädyin tänne töihinkin.

Eri sukupolvien lähiönuoret ovat vuorollaan harjoitelleet ravintolayöelämää Red Onionissa. ”Aina odotettiin, et täyttää 18 ja pääsee Redariin.” Yhdeksänkymmentäluvulla sopivaan ravintolapukeutumiseen kiinnitettiin ovella huomiota ihan eri tavalla kuin nykyään.  Jos yritti esimerkiksi lenkkareissa, ”katottiin, et onks lenkkarit monttulenkkarit vai citylenkkarit. Pipo päässä ei päässyt sisään.” Ysärinuorten aikoinaan vakiinnuttama lempinimi Redari on vaihtunut nuoremman sukupolven suussa ”Dondoksi”.  

Noin kymmenisen vuotta sitten Red Onion valomainos ravintolan ovensuussa oli pidemmän aikaa osittain rikki. Ehjistä kirjaimista muodostui Dondoa muistuttava sana, joka jäi elämään. Remontin jälkeen nimi muuttuu Happy Red Onioniksi, mutta todennäköisesti vanhat rakkaat kutsumanimet pysyvät jatkossakin käytössä. Kuva Vantaan kaupunginmuseo.

Museon rakkausnäyttelyä varten tehdyn karttakyselyn vastauksissa kerrottiin muun muassa baari-iltojen pussailuista. ”Nuorena sinkkuna 90-luvulla Red Onionissa tuli monet suudelmat vaihdettua...” Pussailu ja lemmen etsintä jatkui monesti myös valomerkin jälkeen narikassa, ravintolan edustalla ja juna-aseman laiturilla aamun ensimmäistä junaa odotellessa. 

Olin tulossa Myyrmäen yökerhosta Red Onionista kaverini kanssa. Menimme jututtamaan lähellä olevassa poliisiautossa olevia poliiseja. He antoivat meille kyydin minun luo, matka ei ollut pitkä. Tarkkaan en muista mitä tietoja ja kuka vaihtoi, mutta treffeille päädyin myöhemmin toisen kanssa heistä. Seurustelimme vajaan vuoden.

Tupakkalain uusimisen myötä sauhuttelu siirtyi Red Onionissakin muualta ravintolasta tupakkakoppiin ja ulko-oven edustalle. Dondon tupakkakoppi luokiteltiin Vantaa rakkauden kartalla -nettikyselyssä rakkaudenpaikaksi. Ainakin yksi parisuhde sai alkunsa siellä, kun ravintolariidan päätteeksi tehtiin sovinto ja päätettiin aloittaa virallinen seurustelu. Kuva Vantaan kaupunginmuseo.

Redarista on moni löytänyt niin satunnaista seuraa kuin elämänkumppanin. Alkuaikoina siellä pidettiin muutamia häitäkin, mutta ne eivät vakiintuneet. Häiden jatkoja on sen sijaan ollut monia. On morsiuspareja, jotka ovat varta vasten halunneet päättää juhlansa Redarissa, mistä rakkaus alkoi. Tokihan Red Onionissa on myös riidelty, petetty, erottu ja lähdetty taas uudelle kierrokselle.

Jorausta tanssiorkesterin tahtiin 90-luvulla. Kuva Red Onion.

Kirjoittaja: Anna Kangas, Vantaan kaupunginmuseon amanuenssi

Lisää ravintolarakkaudesta, vantaalaisista rakkauden paikosta ja rakkaudesta ylipäätään: www.rakkaudentiloja.fi

Nykydokua erotiikan äärellä

Varmasti monelle Hakkilan liikennevaloissa seisseelle ohikulkijalle on silmiin osunut 350 vuotta vanhan Malmarsin kestikievarin kupeessa sijaitseva vaalea puutalo, jonka seinällä komeilee iso mainoskyltti: ”Sexi. Lehdet, videot, dvd.” Hakkilan pornokauppa oli ollut meillä museossa havainnointi-haastattelulistalla jo muutaman vuoden. Tiesimme kauppiaan iäkkääksi, seksikaupan jo vuosikymmeniä toimineeksi ja talon historiankin yli satavuotiseksi. Paikan historia olisi hyvä saada tallennetuksi museon arkistoon, sillä kuuluuhan vantaalainen yrittäjyys museon kokoelmapolitiikan piiriin. Liikkeeseen tutustumista ja haastattelun toteutusta oli kuitenkin aina lykätty. Jospa ensi kesänä sitten… 

Tavallaan vähän vitsinäkin heitetty idea kyti silti mielissämme. Onnistuneiden rokki- ja kaljakelluntadokumentointien jälkeen rohkeutta oli tullut lisää ja usko vahvistunut siihen, että oudoltakin tuntuvia nykydokuaiheita kannattaa kokeilla. Lisäksi museolla oli pikkuhiljaa alkamassa uusi laajempi tallennusprojekti, jonka tuotoksia, vantaalaisen rakkauden eri ilmenemismuotoja, tultaisiin esittelemään kaupunginmuseossa ”Rakkauden kaupunki” -näyttelyssä Suomen itsenäisyysjuhlavuonna. Päätimme, että nyt olisi oikea aika pistäytyä myös Hakkilassa.

Paljon ennakkouhoa ja vähän naureskeluakin mahtui valmisteluihin, kunnes eräänä syyskuun raikkaana ja aurinkoisena iltapäivänä parkkeerasimme kaupan pihaan. Emme olleet varoittaneet tulostamme etukäteen, sillä mitään yhteystietoja ei yrityksestä netin kautta ollut löytynyt. Oven eteen oli pysäköity pakettiauto ja polkupyörä, josta päättelimme, että sisällä saattoi olla asiakkaita. Jännitti ja vähän nolotti. 

Astuimme varovasti sisään parhaat päivänsä nähneeseen, hieman nuhjuiseen talovanhukseen. Ovenpielet repsottivat ja seinän läpi oli porattu jonkin näköinen lukkosysteemi. Heti ulko-oven vieressä sijaitsi kassa, jonka takana palveli vanha harmaantunut ukko harteillaan musta fleecepusakka. Tiskin toisella puolella oli ehkä meidän ikäluokkaa tai hiukan vanhempi miesasiakas. Molemmat katsoivat muistiinpanolehtiö kädessä ja kameralaukku olalla sisään sinkoavaa naiskaksikkoa hieman kummastellen.

Tervehdimme miehiä nopeasti ja jatkoimme kaupan perälle parin huoneen päähän kassasta. Kävi heti selväksi, että tämä oli vanhan ajan pornokauppa, jossa myytiin ainoastaan lehtiä, dvd- ja vhs-filmejä. Tutkailimme kiinnostuneen oloisesti värikkäitä, notkuvia hyllyrivejä ja supattelimme samalla toimintasuunnitelmaamme. Mielessä pyöri, mitäköhän kauppias ja asiakas mahtoivat meistä tuumia. Ajattelivat varmaan, että olimme tulleet hakemaan omaan käyttöömme jotain materiaalia.

Asiakas poistui ja palasimme ensimmäiseen huoneeseen. Kerroimme myyjälle keitä olemme, mistä tulemme ja mitä aiomme. Saimme luvan haastatteluun. Oli jotenkin kiusallista siirtää katsetta pois haastateltavasta, sillä joka puolella kauppaa, niin seinällä olevissa julisteissa kuin pöydällä lojuvissa lehdissä ja hyllyjen filmikoteloissa verkkokalvoillemme piirtyi jalkoväliään levittäviä naisia ja seksiaktia. Tuntui, että olimme ihan väärässä paikassa. Yritimme silti pitää yllä mitään hätkähtämättömän tutkijan vaikutelmaa rennosti, ilmekään värähtämättä.

Saimme selville, että talo oli rakennettu 1900-luvun alussa, kun kauppiaan isoäiti oli palannut Amerikasta ja hänen aviomiehensä jäänyt töihin suolakaivoksiin. Isoäidin perustama siirtomaatavarakauppa toimi Hakkilan puutalossa 1960-luvulle asti, jolloin pojanpoika Kalle, haastateltavamme, palasi armeijasta ja pisti pystyyn peliluolan. Erityisesti 1970-luvulla se oli tärkeä nuorison kokoontumispaikka alueella. 

 Kun rahapelimonopoli siirtyi valtiolle 1980-luvulla, piti keksiä jotain muuta ja pelit vaihtuivat pornoon. ”Ennen mä aina sanoin, että kyllä mies jotain keksii. Mut en sano enää koskaan sitä. Se ei oo helppoo!” Kalle harmitteli, että seksivideobisnes on siirtynyt nettiin ja tämä näkyy myös Hakkilan asiakasvirroissa. 70-vuotias kauppias pitää kuitenkin liikkeen pyörittämisestä, sillä onhan se ”helpompaa kuin kotona istuisi”. Saa olla rauhassa, kun vaimo ei ole käskemässä. Tosin kauppias antoi tunnustusta vaimolleen, joka käy tuuraamassa liikkeessä ruokatuntien ajan. Muuten naisia ei tässä kaupassa vieraile. 

Jälkikäteen ajatellen pornokauppavierailumme merkitys ei välttämättä ollut kovin kummoinen museon kokoelmien tai tulevan näyttelyn kannalta. Parinkymmenen minuutin haastattelu jäi vähän pintapuoliseksi, johtuen ehkä siitä, että etukäteen laadittua haastattelurunkoa ei ollut. Myös vuorovaikutustilanne tuntui junnaavan paikallaan ja vastaukset olivat täsmällisen lyhyitä. Aiheesta oli loppujen lopuksi vaikea repiä kysymyksiä.

Mutta tällaista sattuu. Haastatteluja ja nykydokumentointeja tehdessä harvemmin etukäteen tietää, mitä tallennuksessa jää käteen. Vuosien varrella olemme huomanneet, että ei voi onnistuakaan, jos ei joskus siirry pois omalta mukavuusalueeltaan. Niin kuin jo opinnoissamme meille iskostettiin, kansatieteilijä tarttuu aiheeseen kuin aiheeseen avoimin mielin ja intohimoisesti. Tilanteessa kuin tilanteessa, paikassa kuin paikassa on aina jotakin uutta opittavaa.

Huolimatta kriittisistä jälkiajatuksistamme, tämä ei ollut turha reissu. Saatuamme tallennetuksi pienen kappaleen paikallishistoriaa, poistuimme liikkeestä mustan muovipussin kanssa. Saimme lahjoituksena vanhoja käytöstä poistettuja vhs- ja dvd-kasetteja, joista joku saattaa vielä hyvinkin päätyä Vantaan kaupunginmuseon vitriiniin Suomen itsenäisyysjuhlavuonna 2017. 

museoamanuenssit Anna ja Mari