perjantai 1. kesäkuuta 2018

Oranssi osanen omintakeista paikallishistoriaa

Oletko miettinyt, kuinka museon kokoelmat oikeastaan kasvavat? Millaisia esineitä sinne valitaan, ja millä perustein? Edellytyksiä on useita. On toivottavaa, että esineen historia tunnetaan, sen käyttötarkoitus tiedetään ja että se liittyy vahvasti johonkin aikansa ilmiöön. Peruskoululaisesta saakka olemme (onneksi) saaneet kiertää museoita ja kuunnella opastuksia, joissa kerrotaan esivanhempiemme elämäntavoista. Olemme nähneet mysteerisiä esineitä, joiden käyttötarkoitusta yleisöltä arvuutetaan -museon henkilökunnan toivoessa, että oikea vastaus löytyy siinä sivussa. Ajatukset jäävät heinäntuoksuiseen maalaismaisemaan, taidokkaasti koristemaalattuihin talonpoikaisarkkuihin ja leipä- tahi nahkurin orsiin.

Kulttuuriperintömme ei tietenkään polje paikallaan ja kasvata pölykerrosta päälleen. Se elää ja hengittää koko ajan, on museoiden vastuulla tallentaa myös meidän aikamme ilmentymiä. Nykyhetki tulee eittämättä museokamana vastaan itse kullekin. Tuttu lause vanhemmalta polvelta museossa onkin, ”tuollainen meilläkin oli silloin joskus” tai, ”samanlaisella leikin minäkin pikkutyttönä”.

”Tuollaista kumivenettä seilasin silloin nuorena kaljakellunnassa!”


Vantaan kaupunginmuseon yksi tehtävä on dokumentoida ja tallentaa vantaalaisia ilmiöitä, myös joidenkin mielestä arveluttavia sellaisia. Kesällä 2014 kaksi museon työntekijää osallistui kaljakelluntaan havainnoidakseen tapahtumaa, sen osallistujia, tunnelmaa ja lieveilmiöitä. Tapahtumassa talteen kerätyt esineet olivat esillä Joki -kivikaudelta kaljakelluntaan -näyttelyssä vuosina 2015-2016.

Muutamaa vuotta myöhemmin konservaattoriharjoittelija löytää työpöydältään rapaisen, ja juuri ja juuri vienosti vieläkin jokivedeltä tuoksuvan kumiveneen. Eheässä kunnossa säilynyt vene pitää edelleen ilmat sisällään, sillä voisi aivan hyvin lähteä saman tien soutamaan kohti taivaanrantaa. Tämän veneen kohtalo vie kuitenkin varhaiseläkkeelle.

Se puhdistettiin pintaa kuluttavasta irtoliasta imuroiden ja mikrokuituliinalla pyyhkien, sitten veneestä ja airoista otettiin selkeä valokuva tietokantaa varten. Lopuksi vene oli tyhjennettävä, sillä ajan saatossa happi muuten hapertaisi kumia sekä sisältä että ulkoa. Haurastuminen tulee tapahtumaan muoville joka tapauksessa, mutta tietyin toimenpitein konservaattori voi pyrkiä hidastamaan ja ennaltaehkäisemään prosessia. Veneelle valmistettiin mittojen mukaan säilytyslaatikko, jossa se mahtuu pötköttelemään koko pituudessaan kera airojen. Hapottomat silkkipaperit antavat lisäsuojaa ja pitävät esineet paikallaan laatikossa.


Näiden kellunnassa haaksirikkoutuneiden sandaalien mahdollista tuoksua konservaattoriharjoittelija ei halua kommentoida. Kuivapuhdistetut ja silkkipaperilla tuetut kesäläppöset niin ikään jäävät kokoelmaan.


Osa paikallista kulttuuriperintöä on näin talletettu jälkipolvien kummasteltavaksi ja tutkittavaksi. Kuinka moni nykyajan ilmiö on silloin jo kadonnut? Muoviroskat, roskaaminen… Joki itse? Suomalaisten taito kehittää itselleen uusia kesäurheilulajeja tuskin katoaa koskaan. Museo pitää huolen, etteivät vanhatkaan unohdu.

Sanna Kainulainen
Konservaattoriharjoittelija

Ei kommentteja: