tiistai 27. elokuuta 2019

Museon vinkit omien valokuvien säilyttämiseen

Yksi museon Valokuvaa Vantaa -kierroksilla usein esiin noussut kysymys on miten omat tai perheen valokuvat kannattaisi säilyttää ja järjestää. Kysymys askarruttaa yhtä lailla puhelimensa aivan huomaamatta kuvilla täyttänyttä kännykkäkuvaajaa, filmiarkistonsa digitointia harkitsevaa valokuvaharrastajaa sekä vanhoihin valokuva-albumeihin uppoutunutta sukututkijaa.



Museo on oiva taho vastaamaan tähän kysymykseen. Vantaan kaupunginmuseon kokoelmiin kuuluu yli 135 000 valokuvaa: vedoksia, tulosteita, diakuvia, negatiiveja, digitaalisia kuvatiedostoja sekä kokonaisia valokuva-albumeita. Kokoelma karttuu jatkuvasti lahjoitusten ja oman dokumentointityön seurauksena. Tässä blogitekstissä pyrin vastaamaan kysymykseen valokuvien säilyttämisestä juuri maallikon näkökulmasta, sillä lähes jokaisella meistä on hallussaan melkoinen määrä valokuvia.

Aivan yksinkertaista kysymykseen vastaaminen ei kuitenkaan ole, sillä ei ole itsestään selvää mitä valokuvalla tarkoitetaan.



Mikä on valokuva?


Valokuva on löyhä yleiskäsite joukolle hyvin erilaisia kuvatyyppejä: aitoja valokuvia, fotomekaanisia vedoksia, tulosteita ja digitaalisia kuvatiedostoja. Yhteistä edellä mainituille on se, että kuva on alkujaan luotu altistamalla valoherkkä pinta – esimerkiksi filmi tai digikameran kenno – valolle, yleensä kameraa apuna käyttäen. Tämän tekstin kannalta oleellisin jako on digitaalisten ja käsinkosketeltavien kuvien välillä, sillä ymmärrettävästi näiden arkistointi poikkeaa merkittävästi toisistaan.

Runsaasti lisätietoa erilaisista kuvatyypeistä ja niiden tunnistamisesta löytyy Valokuvataiteen museon sivuilta.



Filmit, vedokset ja tulosteet


Oikeiden olosuhteiden lisäksi kuvien arkistointia mietittäessä on syytä muistaa kuviin liittyvien tietojen tallentaminen. Vaikka itse tietäisit millaisiin tilanteisiin, paikkoihin ja ihmisiin hallussasi olevat kuvat liittyvät, kuvia tulevaisuudessa katselevat jälkipolvet eivät. Siksi tiedot on tärkeä kirjata ylös kuvien yhteyteen. Jos merkinnät tekee suoraan kuvaan, kannattaa käyttää joko arkistokelpoista tussia tai pehmeää lyijykynää ja kirjoittaa tiedot selkeästi kuvan taakse ja reunaan. Tavallisella mustekynällä kirjoitettu teksti voi syöpyä kuvan läpi tai näkyä painaumina kuvassa. Usein parempi vaihtoehto onkin tehdä merkinnät kuvan yhteyteen valokuva-albumiin.

Erilaiset epäsuotuisat olosuhteet heikentävät kuvien säilymistä. Erityisesti lämpötilan ja ilmankosteuden toistuvat ja voimakkaat vaihtelut ovat haitaksi kuville. Siksipä kuvia ei kannata säilyttää paikoissa, joissa lämpötilat vaihtelevat rajusti, esimerkiksi vintillä. Myös ilmankosteus ullakolla on tyypillisesti liian korkea.

Merkittävimmät kuvien säilymiseen vaikuttavat ulkoiset tekijät ovat lämpötila, ilmankosteus ja valo. Korkea lämpötila nopeuttaa kuvissa tapahtuvia kemiallisia reaktioita, mikä näkyy esimerkiksi värivedosten värien muuttumisena. Mustavalkovedokset säilyvät hyvin tasaisessa huoneenlämmössä, mutta värivedosten ja filmien kohdalla kylmäsäilytys olisi kaikista paras vaihtoehto.

Korkea ilmankosteus edistää niin ikään kemiallisia prosesseja, mutta altistaa kuvan myös biologisille vaurioille kuten homehtumiselle. Sopiva ilmankosteus säilytyksen kannalta on 30–40%.

Kuvia ei kannata myöskään turhaan altistaa valolle. Erityisen haitallista on ultraviolettisäteily. Valon vaikutus näkyy kuvien haalistumisena ja voi lisäksi kellastuttaa emulsion sideaineita. Tästä syystä kuvien pitäminen jatkuvasti esillä erityisesti paikoissa, joissa ne altistuvat toistuvasti suodattamattomalle luonnonvalolle, ei ole suositeltavaa. Valokuva-albumitkin olisi syytä säilyttää umpinaisessa kaapissa.

Yksi tapa edistää valokuvien säilymistä on niiden digitointi. Digitointi vähentää tarvetta käsitellä alkuperäistä kuvaa, jolloin sen kokema rasitus vähenee. Digitoinnissa on myös se etu, että alkuperäisen kuvan tuhoutuessa digitaalinen kuva säilyttää paljon tietoa.



Kuvien digitointi


Valokuvien ja tulosteiden digitointi onnistuu kätevästi tavallisella skannerilla tai monitoimilaitteella. Filmin digitoiminen sen sijaan vaatii siihen sopivaa laitteistoa, kuten esimerkiksi skanneria tai valopöydän ja kameran yhdistelmää.

Laadukkaat filmiskannerit ovat suhteellisen kalliita ja aivan pienen kuvamäärän digitointia varten sellaista ei välttämättä kannata hankkia. Maksutta skannereita pääsee käyttämään monissa kirjastoissa. Esimerkiksi Tikkurilan kirjaston Digipaja Dynamossa on käytössä kuva- ja filmiskanneri sekä tarvittavat Adoben ohjelmistot. Lisäksi monissa kirjastoissa on mahdollista digitoida VHS-kasetteja. Kirjastoista löytyy myös osaavaa henkilökuntaa auttamaan alkuun laitteiden käytössä.

Myös useat yritykset tarjoavat kuvien digitointipalveluita sekä jälkikäsittelyä, kuten naarmujen tai repeämien häivyttämistä. Hintaan vaikuttaa kuvien tyyppi, määrä ja skannauksen laatu. Yleensä on kannattavampaa digitoida kerralla suurempi määrä kuvia, sillä usein työstä veloitetaan kuvien määrästä riippumaton minimihinta.

Skannaaminen altistaa alkuperäisen kuvan valolle ja lämmölle. Tästä syystä prosessia ei kannata toistaa tarpeettoman montaa kertaa, vaan pyrkiä heti digitoimaan kuvat riittävän laadukkaasti. Ja kun kuvien digitointiin on käyttänyt aikaa, rahaa ja vaivaa, kannattaa lopputuloksena syntyneistä digitaalista kuvistakin pitää hyvää huolta!

Teknisemmän perspektiivin kuvien digitointiin tarjoaa tämä Valokuvataiteen museon artikkeli.




Digikuvien arkistointi


Myös digitaalisista kuvista huolehtiminen vaatii aktiivisia toimia. On helppo tuudittautua virheellisesti ajatukseen siitä, että kun kuvat on kerran tallentanut kovalevylle tai CD:lle, ne säilyvät siellä muuttumattomina maailman loppuun saakka. Kovalevyt ja CD:t, samoin kuin mikä tahansa muukin tallennusmedia, on kuitenkin syytä mieltää väliaikaiseksi arkistointipaikaksi. Tietokoneet ja kovalevyt hajoavat ja niiden tekniikka vanhenee. CD-levyjen luvattu käyttöikä vaihtelee seitsemän ja 30 vuoden välillä. Digitaaliset kuvat on siis ajoittain kopioitava uudelle laitteelle.

Koska digitaalisten kuvien kopiointi muuttumattomina onnistuu helposti nappia painamalla, kannattaa kuvatiedostot säilyttää useammassa paikassa. Esimerkiksi pilvipalvelun ja kovalevyn yhdistelmä on toimiva, sillä silloin kuvat ovat tallessa myös fyysisesti eri paikoissa ja säilyvät esimerkiksi tulipalon tai vesivahingon sattuessa.

Myös digitaalisiin kuviin on tärkeää tallentaa tietoa kuvissa esiintyvistä henkilöistä, paikoista, tapahtumista ja kuvausajankohdasta. Nämä tiedot voi tallentaa suoraan kuvaan metatietoina, jolloin ne pysyvät aina kuvan mukana ellei niitä erikseen poisteta. Tietojen lisääminen onnistuu avaamalla kuvan tiedot (Windowsissa esimerkiksi hiiren oikea klikkaus ja ominaisuudet). Metatietojen lisäämistä helpottavia ohjelmia löytyy myös lukuisia, esimerkiksi ilmaiset ExifTool ja PixVue. Myös ulkoisiin kovalevyihin ja muistitikkuihin kannattaa merkitä selvästi päälle mitä ne sisältävät. Tietysti tiedot vai tallentaa myös esimerkiksi erilliseen tekstitiedostoon kuvien yhteyteen.

Itse teetän tärkeimmistä digitaalisista kuvistani myös vedokset, jotka arkistoin kenkälaatikkoon. Digitaalisiin kuvatiedostoihin verrattuna vedoksissa on se verraton etu, että niiden katseluun ei tarvita ohjelmistoja ja laitteita, jotka väistämättä vanhenevat.

Lähteet


Lisää valokuvista




Antti Yrjönen, teksti ja kuvat

Kirjoittaja on Vantaan kaupunginmuseon ja muutenkin valokuvaaja, joka säilyttää kuviaan ainakin kenkälaatikossa ja Instagramissa. Lisää kuvia löydät täältä.

perjantai 23. elokuuta 2019

Vielä kerran Mullankaivajat: Mitä Viertolan koulun oppilaat löysivätkään Jokirannan opetuspisteen pihalta?

Uusi kouluvuosi on juuri pyörähtänyt käyntiin, mutta muistellaan me menneitä ja palataan hetkeksi vielä edellisen lukuvuoden tunnelmiin. Silloin Viertolan koulun Jokirannan opetuspisteen oppilaat pääsivät tutustumaan asuinseutunsa historiaan sekä arkeologiaan Vantaan kaupunginmuseon organisoiman ja Suomen Kulttuurirahaston rahoittaman Mullankaivajat-hankkeen kautta. Kuten aiemmissa Muistaakseni-blogin kirjoituksissa (Arkeologiset kaivaukset Tikkurilan Jokirannan opetuspisteen pihalla ja Koululaiset tutkimassa Tikkurilan vanhaa kylätonttia toukokuussa 2019) kerrottiin, koulun paikalla on sijainnut Dickursbyn kylätontti, jonka juuret ulottuvat keskiajalle saakka. Keskiajan jälkeen maaseutumainen asutus paikalla on jatkunut, kunnes 1950-luvulla tontille rakennettiin uusi koulurakennus ja opettajien asuntola. Maakellaria lukuun ottamatta vanhan tilan rakennukset saivat väistyä uudisrakennusten tieltä. Ennen toukokuisia kenttätöitä ei tiedetty miten vanhemman asutuksen jäänteet ovat säilyneet koulun piha-alueella.

Koekuopitusta viidesluokkalaisten voimin opettajien asuntolan eteläpuolella toukokuussa 2019. Kuva: Elina Terävä/Vantaan kaupunginmuseo.
Arkeologisiin kenttätöihin kuului sekä metallinilmaisinkartoitus että viikon mittaiset koekaivaukset. Kenttäpäivät sujuivat innokkaiden viidesluokkalaisten kanssa loistavasti aurinkoisessa säässä ja tutkimukset herättivät paljon kiinnostusta myös muissa koulun oppilaissa sekä ohikulkijoissa. Niinpä oli ilo palata koululle vielä elokuussa kertomaan nykyisille 6.-luokkalaisille kenttätöiden tuloksista ja esittelemään runsasta löytöaineistoa, jossa riittikin ihmettelemistä.

Elina koululla esittelemässä löytöjä 6.-luokkalaisille ja muistelemassa kevään kenttätöitä. Kuva: Andreas Koivisto/Vantaan kaupunginmuseo.

Mutta mitä kenttätöissä sitten paljastui? 9.5.2019 suoritetussa metallinilmaisinkartoituksessa ei päästy vielä kentällä kiinni vanhempiin kulttuurikerroksiin tai löytöihin. 30 koepistosta löytyi lähinnä 1900-2000-luvun esineistöä. Löytöaineisto oli kuitenkin koulun historian kannalta mielenkiintoinen, sillä se sisälsi leikkikaluja ja niiden osia – kenties koulun entisten oppilaiden ja nykyisten koululaisten vanhempien leikeistä pihalle eksyneitä – sekä olutpullojen korkkeja muiden vapaa-ajan viettäjien jäljiltä.

Metallinilmaisinkartoituksen löytöjä. Kuva: Elina Terävä/Vantaan kaupunginmuseo.

Koska metallinilmaisinkartoitus ei antanut viitteitä vanhemmasta asutuksesta, keskityttiin kenttätyöviikolla 13.-17.5.2019 koekuopittamaan opettajien asuntolan eteläpuoleista nurmialuetta. Alueelle kaivettiin yhteensä 25 koekuoppaa, jotka syvimmillään ulottuivat reilusti yli metrin syvyyteen. Pääosin koekuopista paljastui pintakerroksen alta paksuja sekoittuneita savitäyttökerroksia. Kuoppien löytöaineistoa ajoittui ainakin 1700-luvulta 1900-luvulle saakka. Opettajien asuntolan rakennustyö näyttää aikoinaan sekoittaneen pihan maakerroksia. Tutkimusalueen itäosassa havaittiin kuitenkin mielenkiintoiselta vaikuttavia kerroksia, jotka saattaisivat liittyä paikalla sijainneeseen suurtilaan. Asian tarkempaan selvittämiseen olisi vaadittu laajempia tutkimuksia ja savitäyttökerrosten poistamista kaivinkoneella.  Vanhoihin rakenteisiin ei tutkimuksissa päästy tällä kertaa käsiksi, eikä löytöaineistossa ole mitään, minkä varmuudella voisi ajoittaa 1700-lukua vanhemmaksi.

Syvimpään kuoppaan ahtautuivat turvallisuussyistä arkeologit koululaisten sijaan. Kuva: Elina Terävä/Vantaan kaupunginmuseo.

Vaikka kaivetut kerrokset olivat pääosin tiiviitä ja kovia sekoittuneita savitäyttöjä, osoittautui koekuoppien löytöaineisto yllättävän runsaaksi ja monipuoliseksi. Kentällä talletetiin yhteensä 539 löytöä sekä noin 17 kg tiilen kappaleita (muutama kokonainen tiili jouduttiin jättämään kentälle) ja 0,5 kg laastia.

Kaavio koekuoppien löydöistä materiaaleittain. Mukana ei ole tiili- ja laastiaineistoa.

Kuten oheisesta kaaviosta ilmenee, määrällisesti suurin osa löydöistä oli ikkunalasia tai rautaesineiden osia. Myös keramiikka-aineistoa löytyi runsaasti. Siinä punasaviset astiat ja esineet sekä piiposliinista valmistetut astiat ja esineet dominoivat selvästi. Myös eri-ikäistä pullolasia löytyi runsaasti. Muita materiaaleja koekuopista löytyi pääosin yksittäisiä paloja sieltä täältä.

Etualalla mahdollinen reikätiilen kappale 1900-luvulta. Takana karkeasekoitteinen, kovapolttoinen tiilen pääty, keskellä kulmikas, laastimainen kappale sekä tiilenmuotoinen, vaalea kappale, jotka voivat olla myös betoniharkoista. Kuva: Elina Terävä/Vantaan kaupunginmuseo.

Suurin osa rautaesineistä oli hyvin huonokuntoisia. Niistä pääosa oli rautanauloja tai erilaisia heloja esimerkiksi ovista tai ikkunoista. Runsas ikkunalasin määrä sekä tiili- ja laastiaineisto viittaavat siihen, että nämä löydöt voisivat olla esimerkiksi purkujätettä vanhemmista rakenteista. Tämän rakennusjätteen ajoitus on haastavaa. Koska ikkunalasia on kuitenkin useasta erilaatuisesta ja aikaisesta ikkunasta ja tiiliaineisto koostuu hyvin erilaatuisesta materiaalsta, ovat nämä luultavasti peräisin useammasta eriaikaisesta rakenteesta.

Erilaista ja eri-ikäistä ikkunalasia, kaikki löytyneet samasta kerroksesta. Kuva: Elina Terävä/Vantaan kaupunginmuseo.

Ikkunalasin, naulojen ja tiilen sekä laastin ohella myös kaakelin kappaleet liittyvät lähinnä purettuihin rakenteisiin. Punasavesta, valkosavesta tai piiposliinista valmistettuja kaakeleiden kappaleita löytyi kaivauksilla parikymmentä. Kaakeliaineiston kannalta on jännää, että vuodesta 1911 alkaen 1920-luvulle Tikkurilan kaakelitehdas toimi vain noin 0,5 km päässä tutkimuskohteesta länteen. Olisikin mielenkiintoista tietää, onko osa kaakeliaineistosta sieltä peräisin. Kaakelitehtaalla valmistettiin toki myös muita saviesineitä, joten ei ole poissuljettua, että osa astioidenkin sirpaleista olisi paikallista valmistusta.

Suuri osa löydöistä liittyy 1700-1900-lukujen pöytäkulttuuriin, eli ruuan ja juoman valmistukseen, säilytykseen, tarjoiluun ja nauttimiseen. Tällaisia ovat erityisesti erilaisten savi- ja lasiastioiden sirpaleet sekä yksi kullattu kahvilusikka ja ruostumattomasta teräksestä valmistettu ruokalusikka. Lusikat ja osa keramiikka- aineistosta, kuten Arabian fasaani-lautasen palanen, liittyvät selkeästi 1900-luvun elämään paikalla, samoin kuin modernien olutpullojen sirpaleet ja pullonkorkit. 

1900-luvun pöytäkulttuuriin liittyviä löytöjä: lusikoita, pullonkorkki, sirpale olutpullon pohjasta ja pala Arabian lautasesta. Kuva: Elina Terävä/Vantaan kaupunginmuseo.

Pullolasi osoittautui melko yleiseksi löydöksi tutkimuskohteella. Aineistossa on muutamia modernien olutpullojen sirpaleiksi tunnistettavia paloja, mutta myös vanhempia pullojen kappaleita sekä kulmikkaista että pyöreistä pulloista. Ikkunalasin ohella lasipullot olivatkin yleisin suomalaisten lasitehtaiden valmistama tuote 1700-luvulta alkaen ja ne liittyivät erityisesti juomakulttuuriin, oluen, viinin ja viinan juontiin. Toki pienempiä lasipulloja käytettiin myös esimerkiksi lääkkeiden ja musteen säilytykseen. Muista lasiastioista, kuten juomalaseista ja maljakoista, löytyi myös koekuopista muutamia sirpaleita, vaikka niiden määrä olikin suhteellisen vähäinen. 

Kappale vihreän pullon suuosasta ja toinen pyöreäpohjaisen pullon pohjasta, ehkä 1700-1800-luvulta. Kuva. Elina Terävä/Vantaan kaupunginmuseo.

Piiposliini, joka Dickursbyn aineistossa on melko hyvin edustettuna, alkaa hiljalleen levitä eurooppalaisiin kotitalouksiin 1700-luvun lopulta alkaen ja 1800-luvulla sen määrä kasvaa jo räjähdysmäisesti saatavuuden ja hinnan aletessa. Todennäköisesti suurin osa kaivausten piiposliinipaloista ajoittunee joko 1800- tai 1900-luvulle, mutta hyvin harva pala on sen tarkemmin tunnistettavissa. Mielenkiintoista kuitenkin on, että kaivausten löytöaineistossa on myös 1700-luvun piiposliinia. Hienoimpana esimerkkinä tästä ovat koristellut lautasen palat, jotka vaikuttaisivat olevan englantilaista niin sanottua creamwarea 1700-luvun loppupuolelta. Ehkäpä lautanen oli käytössä virkamiesdynastia Westermackien illallispöydässä? Alue oli heidän hallussaan 1700-luvun lopulla.

Silmänmuotoisin kohokuvioin koristellun, aaltoilevareunaisen lautasen paloja tummasta hiekkakerroksesta. Kuva: Elina Terävä/Vantaan kaupunginmuseo.

Toisin kuin piiposliinia, niin jo sitä ennen Eurooppaan levinnyttä posliinia ja fajanssia löytyi kaivauksilta niukasti. Fajanssiastioiden sirpaleita tunnistettiin vain yksi pieni muru, ja posliiniastioiden paloja kahdeksan. Posliinilöydöt vaikuttivat melko moderneilta, mutta niidenkin tarkempi ajoitus on haastavaa. Mukana aineistossa on yksi pala venäläisen astian pohjasta, jossa erottuu toistaiseksi tunnistamaton valmistajan leima. Näiden ohella valkosaviastiat ovat vähäisesti edustettuna, joskin aineisto sisältää yhden hienon astian reunapalan.

Valkosaviastian reunapala sekoittuneesta savitäytöstä. Kuva: Elina Terävä/Vantaan kaupunginmuseo.

Osa löydetyistä punasaviastioiden sirpaleista saattaisi hyvinkin olla jopa vanhempaa perua kuin muu keramiikka-aineisto. Esimerkiksi punasavipadat- ja pannut olivat tyypillisiä keittoastioita Suomessa jo keskiajalla, mutta niiden ajoittaminen on usein haastavaa. 1500-luvulta alkaen punasavikeramiikan määrä Suomessa kasvaa voimakkaasti ja esinetyypit lisääntyvät, eikä punasaviastioiden suosio täysin katoa, vaikka fajanssi, posliini ja piiposliini valtaavatkin niiltä alaa erityisesti 1700-luvulla. Tämä näkyy myös näiden kaivausten aineistossa, jossa punasavikeramiikan osuus kaikesta keramiikasta on huomattavan suuri. Aineisto sisältää lasittamatonta, mutta myös lyijylasitettua, maalattua ja koristeltua punasavikeramiikka ja astiatyypeistä on pystytty tunnistamaan ainakin muutama vati ja kukkaruukku. 

Kaivausten löytöaineistoon kuuluu myös muutama kivisaviastian sirpale, joista kaksi on seltteripulloista. Seltteripullot olivat tyypillisesti käytössä 1700-1800-luvuilla ja niissä periaatteessa tuotiin ja säilytettiin mineraalivettä esimerkiksi Keski-Euroopassa, mutta mahdollisesti muitakin juomia voitiin pulloissa pitää. Kolmas koekuopista löytynyt kivisavikeramiikan pala vaikuttaisi olevan Westerwaldissa valmistetusta astiasta ja sen ajoitus saattaisi olla hiukan varhaisempi, jopa 1600-luku. 

Kaivauksilta löytynyttä kivisavikeramiikkaa: etualalla pala Westerwaldilaisesta astiasta ja takana kaksi palaa seltteripulloista. Kuva: Elina Terävä/Vantaan kaupunginmuseo.

Savesta toki on aina valmistettu muitakin esineitä kuin tiiliä, kaakeleita ja astioita. Hauskoja löytöjä koekuopista olivat yksi valkosavesta valmistetun liitupiipun varren pää ja mahdollinen punasavipiipun kopan pala.

Liitupiipun varsi ja punasavipiipun kopan osa. Kuva: Elina Terävä/Vantaan kaupunginmuseo. 

Lisäksi kaivauksilta löytyi muutama savenkappale, joista näytti muotoillun pelimerkkejä. Olisivatko nämä ehkä viitteitä lasten aktiviteeteista ennen tinasotilaita ja leikkiautoja Tikkurilassa? Pelailu ja leikkiminen on ollut osa ihmisten arkea jo keskiajalla, eikä aina välineiksi tarvittu luunoppia ja kauniisti sorvattuja pelinappuloita ja pelimerkkejä, vaikka niitäkin erityisesti keskiaikaisissa arkeologisissa aineistoissa esiintyy. Välillä pelivälineet tehtiin jätteistä, kuten rikkoutuneiden astioiden sirpaleista. Vain mielikuvitus lienee ollut rajana, mitä leikkeihin ja pelailuun ja niissä hyödynnettyihin esineisiin tulee. 

Metallinilmaisinkartoituksessa ja koekuoppien pintakerroksista löytyneitä leikkikaluja, jotka kertovat 1900-luvun lasten huveista. Kuva: Elina Terävä/Vantaan kaupunginmuseo.

Kuten edellä olevasta kuvauksesta on selvinnyt, kertoo löytöaineisto monipuolisesti sekä lasten että aikuisten elämästä historiallisella asuin- ja koulupaikalla. Pimentoon vielä jää, olisiko jossakin syvemmällä, paksujen savitäyttöjen alla, säilynyt jäänteitä keskiaikaisen Dickursbyn kylän asukkaiden arjesta. Vaikka projektiin osallistuneiden koululaisten innokkuudella savikerroksia oltaisiin varmasti kaivettu syvemmällekin, niin tämän asian selvittäminen kannattanee jättää siihen, että paikalle saadaan hiukan jykevämpiä kaivausvälineitä 😊.

Elina Terävä

tiistai 20. elokuuta 2019

Punakaartilaiset siunattiin haudan lepoon yli 30 vuotta sisällissodan jälkeen - Hiekkaharjun muistomerkki 70 vuotta

70 vuotta sitten, 21.8.1949, yli 30 vuotta sisällissodan päättymisen jälkeen, paljastettiin juhlallisesti Hiekkaharjun punaisten muistomerkki. Tilaisuudessa rovasti Otto Weckström siunasi viimein haudan lepoon sisällissodassa kaatuneet punakaartilaiset. Tie muistomerkin pystyttämiseen ja vainajien siunaamiseen oli kuitenkin ollut pitkä.

Seppeelenlasku Hiekkaharjun vakaumuksensa puolesta kaatuneiden muistomerkille itsenäisyyspäivänä 1977. Kuvassa oikealla seisoo sotaveteraaneja lippujen ja partiolaisia soihtujen kanssa. Kuva: Foto Mannelin/Vantaan kaupunginmuseo.

Sisällissodan jälkeen maamme oli voimakkaasti kahtiajakautunut. Nykyisen Vantaan edeltäjä, Helsingin maalaiskunta ei ollut tässä suhteessa poikkeus. Sisällissodan taisteluissa ja vankileireillä oli kuollut toistasataa punakaartiin kuulunutta maalaiskunnan asukkia. Valkoisten apuun tulleita saksalaissotilaita oli kaatunut alle kymmenen.

Taistelujen päätyttyä voittajat siirsivät omat vainajansa Helsingin pitäjän Pyhän Laurin kirkon hautausmaalle sivistyneeseen tapaan heidän muistoaan kunnioittaen. Näin ei tapahtunut punaisten vainajien osalta. Taisteluissa kaatuneet haudattiin lähelle taistelukenttää kaivettuihin joukkohautoihin ja nykyisen Hiekkaharjun aseman ympäristössä kuolleet ja teloitetut punakaartilaiset päätyivät läheisiin hiekkakuoppiin. Vainajien nimiä ei selvitetty eikä niitä merkitty mihinkään luetteloon. Haudoista ei saanut jäädä muistoa, eikä niille saanut tuoda kukkia tai pystyttää muistomerkkejä.

Entisen Simonkyläntien, nykyisen Osmankäämintien varrella punaisten ketju puolustautui saksalaisia joukkoja vastaan 12.4.1918. Viljo Sohkasen mukaan tien varrelle kaivettiin taistelun jälkeen kaksi joukkohautaa. Nykyisin paikalla on rivi- ja omakotitaloja. Kuva: Riina Koivisto.

Paluu sovittelevaan yhteiskuntaan oli hidasta. Vasta 1930-luvun edetessä alkoi ajatuksien jyrkkyydessä tapahtua lieventymistä. Vuonna 1940 Helsingin ja Helsingin maalaiskunnan sosiaalidemokraattiset kunnallisjärjestöt pitivät Malmin hautausmaalla vuonna 1918 kaatuneiden ja surmattujen punaisten joukkohaudalla yhteisen muistotilaisuuden. Tämän jälkeen alkoi muistomerkkien suunnittelu.

Vuonna 1946 Helsingin maalaiskunnan kunnanvaltuusto päätti yksimielisesti pystyttää muistomerkin kaikkien sisällissodassa kaatuneiden vainajien kunniaksi. Toimikunnan puheenjohtajaksi nimettiin Tikkurilan punakaartin jäsenenä toiminut Viljo Sohkanen. Muistomerkkiasia oli esillä myös kirkkovaltuustossa ja rovasti Otto Weckströmin ehdotuksesta hautatoimikuntien työ yhdistettiin. Yhteistyötä johtivat yhdessä Sohkanen ja Weckström.

Weckström oli sisällissodan aikana liittynyt valkokaartiin ja kovasanaisesti tuominnut punakaartin toiminnan. Mutta aloitettuaan Helsingin maalaiskunnan kirkkoherrana 1922 hän saavutti kaikkien kansanryhmien sekä kieliryhmien suosion asettumalla sovinnon tielle. Niinpä oli luonnollista, että juuri Weckström lopulta siunasi haudan lepoon sisällissodassa kaatuneet punakaartilaiset vanhalla joukkohautapaikalla Hiekkaharjussa.

Lauantaina 24.8.2019 Hiekkaharjun punaisten muistomerkillä vietetään 70-vuotisjuhlaa. Samalla muistomerkillä paljastetaan sisällissodasta kertova muistotaulu. Taulun yhteydessä on linkki verkkosivuille (https://tarinasoitin.fi/vantaa1918), jonne on kerätty yhteensä 144 sisällissodan tapahtumien yhteydessä kuolleen punakaartilaisen nimet.

Andreas Koivisto

Luettavaa:
Koivisto, Katarina 2018: Från bondpojke till präst och från Borgå till Reval. Vantaa-Seuran vuosikirjassa Helsingin pitäjä – Vantaa 2019.

Koivisto, Riina 2018: Vantaalaisia muistoja ensimmäisestä maailmansodasta. Vantaa-Seuran vuosikirjassa Helsingin pitäjä – Vantaa 2019.

Tahvanainen, Aarno H. 2017: Kaatuneiden muistomerkit Helsingin maalaiskunnassa. Vantaa-Seuran vuosikirjassa Helsingin pitäjä – vantaa 2018.

Tahvanainen, Aarno H. 2018: Tikkurilan seudulla huhtikuussa 1918 kaatuneet punakaartilaiset. Vantaa-Seuran vuosikirjassa Helsingin pitäjä – Vantaa 2019.

tiistai 6. elokuuta 2019

Tikkurilan nimen alkuperää setvimässä - Minkä arvoinen oli tikkuri?

Tikkurilan nimi tulee mittayksiköstä tikkuri. Kylän alkuperäinen ruotsinkielinen nimi Dickursby on nimittäin johdettu ruotsin kielen sanasta ”däcker”, joka on tarkoittanut kymmenen nahan nippua. Usein sillä on tarkoitettu oravannahkoja, mutta yksikköä on käytetty myös esimerkiksi kymmenen hirvennahan nipusta. Todennäköisesti Tikkurila nimi viittaa täällä joskus sijainneeseen turkisten ja viljan markkinapaikkaan tai paikalla asuneisiin turkisvälitykseen keskittyneiden henkilöiden asuinpaikkaan.

Oravannahat ja muut pohjoisilta alueilta peräisin olevat turkikset olivat kysyttyä tavaraa eteläisen Euroopan markkinoilla. Kuva: Stella Karlsson/Vantaan kaupunginmuseo.

Puhutaan, että oravannahat olisivat joskus toimineet maksuvälineenä rahojen sijaan. Minkä arvoinen yksi tikkuri oravannahkoja siinä tapauksessa oli? Koska hinnoista on hyvin vähän tietoa ja käytössä oli niin sanottu luontaistalous, joka perustui vaihtokauppaan, on tikkurin arvoa hirvittävän vaikea selvittää. Vasta 1200-luvulla ruvettiin kolikoita käyttämään yleisemmin maksuvälineenä Ruotsin valtakunnassa. Kyllä sitä aiemminkin esiintyi kolikoita, sillä niin Ruotsista kuin täältä Suomesta on löytynyt monia hopearahakätköjä. Viikinkiajan (n. 800-1100-luvulla) alussa tänne Pohjolaankin saapui esimerkiksi itämaisia dirhemeitä. Mutta rahoja ei käytetty samaan tapaan kuin myöhemmin.

Mikäli jalometallisia kolikoita käytettiin, laskettiin aluksi sen paino. Islamilainen dirhem oli hopearaha, jonka paino oli 2,97 grammaa. Islamilaisten matkailijoiden kertomuksissa on tietoa mitä eri eurooppalaisista kaupungeista sai yhdellä dirhemillä. Prahassa sai esimerkiksi 25 kanaa vuonna 965 ja Venäjällä sai yhden neljäsosan härästä 1000-luvulla. Tikkuriin ja oravannahkoihin liittyen on mainittu, että yhdellä dirhemillä sai 18 oravannahkaa. Näin saadaan karkea arvo oravannahoille ja tikkurille. Voidaan siis ajatella, että yhden tikkurin, eli kymmenen oravannahan arvo olisi voinut olla puoli dirhemiä. Niillä olisi tämän logiikan mukaan saanut hankittua 12 kanaa tai kahdeksasosan härästä riippuen vähän missä päin Eurooppaa oikein liikkui.

Andreas Koivisto