perjantai 26. lokakuuta 2018

Valokuvaa Vantaa: Koivukylä

Valokuvaa Vantaa -kierrosten idea lähti kaupunginmuseon #ThrowbackVantaa -näyttelyn tapahtumasuunnittelusta. Näyttelyn ”päähenkilö” kotiseutuneuvos Lauri Leppänen muutti Vantaalle ja toimi Veromiehen koulussa opettajana, kun sai tehtävän toteuttaa Vantaalle kotiseutukuvasto yhdessä opettajakollegansa Viljo Holopaisen kanssa. Miehet pyöräilivät 1950-luvulta lähtien ympäri Vantaata ottaen valokuvia vantaalaisista rakennuksista ja ympäristöistä. Leppänen totesi: ”Valokuvaaminen auttoi minua juurtumaan Vantaalle”. Tämä on myös Valokuvaa Vantaa -kierrosten taka-ajatus. Vaikka pääasiassa niillä keskitytäänkin oppimaan valokuvaamisesta.

ThrowbackVantaa -näyttelyssä on kotiseutuneuvos Lauri Leppäsen valokuvia Vantaalta 1950-1970-luvuilta sekä museon valokuvaaja Antti Yrjösen valokuvia samoilta kuvauspaikoilta kesältä 2017. Kuva: Antti Yrjönen/Vantaan kaupunginmuseo.


Valokuvaa Vantaa -kierroksia on tehty Tikkurilassa, Myyrmäessä, Korsossa, Helsingin pitäjän kirkonkylässä, Hakunilassa, Aviapoliksessa ja Vantaankoskella. Tämä vuoden viimeinen kierros järjestetään lauantaina 27.10. kello 13:30-15:00. Virallisten kaupunginosarajausten mukaan kierros kierretään Koivukylän, Rekolan ja Asolan kaupunginosissa. Kierrokset ovat herättäneet paljon mielenkiintoa niin kaupungin historiaa kuin sen tallentamista kohtaan. Kierroksilla otettuja valokuvia voi mielellään lähettää valokuvaaja Antti Yrjöselle. 

Valokuvaa Vantaa -kierroksia on tehty jo seitsemässä eri paikassa Vantaalla. Kuva: Antti Yrjönen/Vantaan kaupunginmuseo.

Koivukylän kierrokselle lähdetään Koivutorilta, Koivukylän kirjastolta. Paikka sijaitsee Koivutorin ostoskeskuksessa. Rakennus edustaa 80-luvun postmodernismia, jonka leimaavia piirteitä ovat julkisivujen punatiili, runsaat portaikot ja runsas detaljien käyttö. Alkuperäiset suunnitteluideat ovat yhä hyvin hahmotettavissa rakennuksesta, vaikka muutostyöt ovatkin muuttaneet kokonaisuutta jonkin verran. Koivutori täydentää kaupunginosan alkuperäisen lähiösuunnitelman, jossa korostuu kevyen liikenteen reittien merkitys, 1960-luvulta lähtöisin oleva kompaktikaupunki-ideologia sekä 1980-luvun postmodernismi. Koivutorilla on katsottu olevan rakennustaiteellista arvoa sekä merkittävää kaupunkikuvallista arvoa. Vantaan kaupunginmuseo on ehdottanut rakennuksen suojelua kaavaluonnoksessa vuonna 2013. Ainakin portaikko ja osa rakennuksen ja rakennelmien alkuperäisestä arkkitehtuurista tulisi säilyttää. 

Koivutori on esimerkki kompaktikaupunki-ideologian yhdistymisestä 1980-luvun postmodernismiin. Kuva: Antti Yrjönen/Vantaan kaupunginmuseo.

Koivutorin portaikon ylätasanteelta siirrytään ylikululle, jonka jälkeen saavutaan Havukosken kerrostaloalueelle. Havukoski on osa lähiörakentamisen historiaa ja rakennukset edustavat varsin puhdaspiirteistä suomalaista rakentamistapaa 1970-luvulta. Julkisivujen tehostevärit, levyt, detaljit ja vähäeleistyys kertovat oman aikansa ihanteista. Alue on yhtenäinen, mistä syystä se on pääosin suojeltu asemakaavalla. Suojelulla pyritään edistämään alueen alkuperäisen kaupunkirakenteen, alueen yhtenäisyyden, arkkitehtuurin ja alueen luonteen säilymistä korjaustenkin edessä. Yleiskaava 2020 -hankkeen yhteydessä suojelurajausta kuitenkin tarkennetaan käsittämään vain erityisen arvokkaat kohteet ja niiden lähikorttelit.

Havukosken kerrostaloalue rakenteilla vuonna 1973. Kuvassa Paimenenkatu 1. Kuva: Vantaan kaupunginmuseo.
Lounaaseen kävellessä saavutaan Koivukylänväylälle ja virallisesti Koivukylän kaupunginosaan. Täältä, aivan kaupunginosan reunoilta, on tehty muinaisjäännöslöydöksiä. Jo 1930-luvulla löydettiin Storskogenin varhaiskampakeraaminen asuinpaikka, joka sijaitsee nykyisen Haavikkotien molemmin puolin. Tien länsipuolella sijaitsee nykyään omakotitaloalue ja itäpuolella alueen kohdalla on sekä Rantapuisto että Jalavapuisto. Toinen muinaisjäännös, kivikautinen asuinpaikka, on löytynyt Koivukylänväylän ja Asolanväylän risteyksestä heinäkuussa 2018 tehdyssä inventoinnissa. Paikalla on mäntyä kasvava hiekka- tai soraharjun jäänne ja asutus on todennäköisesti kattanut koko mäkialueen. 

Edetessä Asolanväylää takaisin kohti pohjoista, tullaan vanhalle rintamamiestaloalueelle Asolaan. Asola on malliesimerkki talkoilla rakennetusta rintamamieskylästä. Kaupunginosan synnyn ja asuttamisen historia ulottuu sodanjälkeiseen siirtolaisten ja rintamamiesten asuttamiseen ja maahankintalakiin. Sotien jälkeen maatalousministeriön asutusasiainosasto eli ASO teki piirustukset taloihin, jotka rakennettiin tarvikkeiden puutteesta huolimatta hyvin ripeästi. Asuminen alueella alkoi heti vuoden 1947 syksyllä ja jo kesällä 1951 alueella oli toistasataa valmista rakennusta. Yksinkertaisiin asumuksiin ei kuulunut nykajan mukavuuksia, kuten vesijohtoa tai sisävessaa - ei aina edes keskuslämmitystä. Rakennusaikana alueen nimi oli Kyrkoby, mutta se vaihtui pian asukkaiden tahdosta Asolaksi. Alkuperäinen omakotitalokanta on säilynyt harvinaisen hyvin, mutta tonttien jakaminen on tiivistänyt aluetta huomattavasti, jonka myötä myös alkuperäinen metsäluonto on lähes hävinnyt.

Omakotitalo Asolassa vuonna 1955 tai 1956. Kuva: Vantaan kaupunginmuseo.

Eteenpäin pohjoiseen kävellessä saavutaan vanhalle Rekolan kartanolle, joka kylläkin sijaitsee nykyään virallisesti Asolan kaupunginosassa. Alueen tarina juontaa vuoteen 1401, jolloin Anders Räckhals, Hans Madelin ja Michel Rederwijn lahjoittivat Helsingin pitäjän kirkolle maata taatakseen kuoleman jälkeiset sielunmessut itselleen ja perheilleen. Alue jaettiin vuonna 1776 isossa jaossa Övre Räckhalsiin (Rekola) ja Nedre Räckhalsiin (Hiekkaharju). Vuonna 1880 tilan vuokralainen Alexander Kavaleff rakennutti päärakennuksen Rekolan juna-aseman länsipuolelle. Tila oli vielä 1800-luvun lopulla merkittävä, mutta nykyisin sen loppuvaiheista ei ole tarkkaa tietoa.  

Rekolan kartano vuonna 1956. Kuva: Lauri Leppänen ja Viljo Holopainen/Vantaan kaupunginmuseo.

Vuonna 1906 Kirkkoneuvosto myi tilasta viisi hehtaaria epilepsiayhdistykselle, joka muutti alueelle 1909. Samalla vuokralainen Karl Oskar Olenius jatkoi maanviljelystä ja rakennutti nykyisen jugend-tyylisen päärakennuksen vuonna 1901 sekä navetan vuonna 1907. Epileptikkoyhdistys rakennutti tilalle pienen villan vuonna 1910, mutta yhdistyksen toiminta päättyi vuonna 1918, ja seurakunta osti alueen takaisin. 1900-luvun aikana päärakennuksessa toimi venäläisten emigranttien vanhainkoti, Tikkurilasta siirretty lastenkoti, vuodesta 1937 Valtion Tikkurilan maatalouskoelaitos, kansakoulu ja seurakunnan käytössä kirkkona ja diakoniatyössä aina 1969 saakka. Nykyisin rakennus toimii SPR:n turvatalona. 

Mitä tänään syötäisiin?

Niin kauan kuin maapallolla on ollut elämää, on ravinto ollut yksi hengissä pysymisen edellytys. Sen eteen on metsästetty, kalastettu, keräilty ja viljelty. Sitä on paistettu, keitetty, kuivattu tai syöty raakana. Ruualla on käyty kauppaa ja sen ääreen on kokoonnuttu. Se jakaa mielipiteitä ja herättää tunteita. Sille on nyrpistelty ja se on saanut veden herahtamaan kielelle. Sitä on ollut liikaa tai liian vähän. Sen puute on aiheuttanut surua ja tuskaa.

Elintarvikekuponki vuodelta 1917 / VKM
Ruoka ei ole itsestäänselvyys. Jokainen joutuu päivittäin miettimään, mitä suuhunsa laittaa. Tiedostava ihminen pohtii ruuan alkuperää ja vaikutusta ilmastoon sekä omaan ja läheistensä hyvinvointiin. Ja tekee päätöksensä siltä pohjalta. Hyväosaisen on helppo valita. Entä silloin, kun raha ei riitä ruokaan tai maa ei ole tuottanut satoa? Kun sattuu elämään olosuhteissa, jossa päivittäisen ruoka-annoksen eteen täytyy tehdä paljon töitä?

Pulavuosien ruokaohjeita selaillessa alkaa väistämättä verrata mennyttä nykyiseen. Kun nykyään ruokaa tuotetaan yli tarpeiden, eikä se jakaannu tasaisesti, oli vielä 1900-luvun alkuvuosikymmeninä elintarvikepula Suomessakin todellista. Ruoka oli niin sanotusti ”kortilla” eli elintarvikekorttia vastaan sai tiettyjä ruoka-aineita. Tällä säännöstelyllä pyrittiin tasapuoliseen ruoan jakamiseen kansalaisten kesken.

Mitä olivat pula-ajan ruokatrendit? Ei ollut härkistä, nyhtistä, vihersmoothieta tai proteiinivanukasta. Ei tunnettu käsitteitä lakto-ovo-, pesco- tai sipsikaljavegaani. Ruokaa syötiin, että vatsa täyttyi ja työtä jaksoi tehdä. Ruoka oli enimmäkseen lähi- ja kausiruokaa. Tehtiin itse, säilöttiin, säännösteltiin ja syötiin lautanen tyhjäksi.

Pula-ajan leivontaohjeet -vihkosen leivonnaiset, pölkyt ja kyrsät, voivat nykyihmisen silmin näyttää erikoisilta, mutta samoja ohjeita voisi noudattaa tänäänkin, ehkä hieman soveltaen.

Kuva Antti Yrjönen / VKM
Pölkky
½ l ruisjauhoja
½ l graham- tai vehnäjauhoja
4 dl vettä
2 rkl hiivaa
1 kup siirappia
1 tl suolaa

Tehdään tavallinen taikina, joka vaivataan hyvin. Taikina pannaan voideltuun maitokannuun tai kannelliseen purkkiin. Saa kohota 3 tuntia ja keitetään vesihauteessa liedellä noin 5 tuntia.

Kyrsät
Piimää, suolaa, ohrajauhoja

Piimään sekoitetaan suola ja ohrajauhoja, kunnes saadaan pannukakkutaikinan vahvuinen seos. Paistinpannu rasvataan ja siihen levitetään ohuelti seosta. Paistetaan nopeasti uunissa hiilloksen päällä. Syödään heti kuumina.

Kaupunginmuseon arkiston resepteissä on ohjeita myös säilöntään. Syksy on hyvä aika tarttua siihenkin toimeen. Säilöminen on ollut ja on hyvä keino säästää rahaa sekä varmistaa ruoan saanti talvikuukausina. Pullot ja purnukat täyteen -lehdessä on pari ajankohtaista säilöntäohjetta:

Rajakarjalainen suolakaali
Kaalista poistetaan vihreät lehdet, kupu halkaistaan neljään lohkoon, lohkot pannaan saaviin ja mieto suolavesi kaadetaan päälle. Saa jäätyä. Parasta raakasalaattina, mutta sopii kaikkiin kaaliruokiin. Jos pitää kuminan mausta, voi kotoista kuminaa panna lohkojen väliin mausteeksi. Nopeatekoista ja hyvää.

Omenasose (keitetty)
Omenoista poistetaan pilaantuneet kohdat ja siemenkodat. Kasarin pohjalle pannaan tilkkanen vettä sekä omenapalaset ja keitetään hiljalleen kiinteäksi soseeksi. Pannaan kuumana puu- tai lasiastiaan, joka suljetaan heti. Puolukkakerros soseen pinnalla ehkäisee homeen muodostumisen.


Ja koska ilmasto lämpenee, halusimmepa tai emme, on tämän ”kevytmielisen” jälkiruoan ohje erityisen ajatuksia herättävä. Voiko tulevaisuuden lapsi enää syödä tätä pula-ajan herkkua? Ohje on kirjasta Kortiton ruoka ja miten käytän korttiannokseni.

Mehulumi eli kevytmielinen jälkiruoka
3-4 dl mehua
sokeria
maljakollinen lunta

Tuli kerran lumituiskussa lapsivieraita, jotka pyysivät jotain oikein hyvää. Ikkunalle putoili suuria, pehmoisia lumihiutaleita, maljakko pantiin siihen ja kun se oli vallan täysi, tiputettiin varovaisesti makeata mehua, kunnes se oli imeytynyt lumeen. Ja vähän sokeria pantiin päälle. – Kyllä se oli hyvää. Likaista lunta ei tietenkään saa käyttää.

Maistuisikohan näille lapsille lumisodan jälkeen kevytmielinen jälkiruoka? Kuvassa Leppäkorven koulun oppilaita
1960-luvulla. / VKM




tiistai 2. lokakuuta 2018

Valokuvaa Vantaa: Vantaankoski

Vantaanjoen kosket ovat houkutelleet vesivoiman valjastamiseen jo 1500-luvulta lähtien. 1700-luvun lopulla Vantaankoskelle perustettiin hopeasulattamo, mutta teollinen metallinjalostus päästi käyntiin vasta Vantaan ruukin perustamisen jälkeen vuonna 1837. Ruukissa sulatettu malmi oli peräisin omasta pitäjästä, Hämeenkylästä ja Munkkiniemestä. Rautaruukin tarpeisiin valmistui myös kivistä muuraamalla tehty Vantaankosken pato vuosien 1837 - 1938 välillä.

Vantaan ruukki oli merkittävä teollisuuslaitos, ja 1800-luvulla siellä valmistettiin muun muassa tykinkuulia ja pommeja Venäjälle. Masuunin lisäksi ruukkiin kuului yli 30 teollisuusrakennusta, esimerkiksi valimo, rouhinvalssi ja pasutusuuni sekä joukko asuin-, konttori- ja talousrakennuksia. 1830 - 1840-luvuilla ruukki oli tärkeä työllistäjä alueella. Toiminta kuitenkin ajautui vararikkoon ja loppui vuoteen 1860 mennessä. Sata vuotta myöhemmin ruukin viimeisetkin rakennukset purettiin Kehä III:n rakentamisen tieltä.

Vuonna 1882 tehtailija W.W. Wahlberg perusti kosken itärannalle Dahlforsin viilatehtaan ja myöhemmin 1890-luvulla hankki koko vanhan ruukin alueen. Wahlberg rakennutti alueelle huvilamaisen asuinrakennuksen talous- ja työväenrakennuksineen ja terassipuutarhoineen, mutta myös uusi useita alueen teollisuusrakennuksia. Vuonna 1903 Wahlberg rakennutti alueella olleen hirsisen viilatehtaan paikalle kivisen tehdasrakennuksen. Viilatehdasta laajennettiin useaan otteeseen; ensimmäisenä rakennettiin kaareva ja matala lisäosa vuoteen 1912 mennessä. Entisen ruukin yhä toiminnassa olleen myllyn paikalle rakennettiin uusi mylly vuonna 1892 joen oikaisu- ja ruoppaustöiden yhteydessä. Myllyyn perustettiin sähkölaitos vuonna 1914, minkä lisäksi rakennuksessa toimi trasselitehdas ja erilaisia muita yrityksiä ainakin 1970-luvulle asti. Sekä viilatehdas että mylly ovat joutuneet tuhopolton kohteeksi. Viilatehdas on kunnostettu Kuninkaan Lohet -ravintolaksi vuonna 2002 ja myllyn tulevaisuus ja käyttö ratkeavat vuonna 2018. Molemmat ovat suojeltuja rakennuksia.

Nykyinen viilatehdas on vuodelta 1903, mutta jo sitä ennen alueella sijaitsi viilatehdas, ruukki sekä useita myllyjä. Kuva: Antti Yrjönen/Vantaan kaupunginmuseo.
Aluetta halkoo historiallinen Kuninkaantie, joka risteää pian viilatehtaan jälkeen pohjoiseen, Voudintieksi. Tien alkupäässä sijaitsevat kaksi entistä ruotsinkielistä koulua: Vantaankosken kansakoulu ja alakoulu. Vuonna 1891 valmistunut kansakoulu on uusrenessanssi-tyylinen puukoulu, joka perustuu samoihin tyyppipiirustuksiin kuin Tolkbyn kansakoulu, Västra finska folkskola ja Dickursby skolan. Nykyään rakennus toimii ravintolana ja on useista muutoksista huolimatta säilynyt hyvin. Suurista luonnonkivikvaadereista muurattu kivijalka, vaalea ja vaihtelevasuuntainen laudoitus julkisivuissa ja kookkaat ikkunat kertovat alkuperäisestä ilmeestä, kun taas itäpäädyn suuri laajennus sekä kuistin portaikko ovat lisäyksiä myöhemmältä ajalta. Alakoulurakennus taas edustaa 1900-luvun alun vaatimatonta jugendia. Se poikkeaa massoittelultaan ja kattomuodoltaan muista vantaalaisista kouluista.

Vantaankosken ruotsinkielinen kansakoulu on valmistunut vuonna 1891. 
Vantaankoskella on myös kolme keskiaikaista kantatilaa, joista Nystuga on yksi. Nystuga viittaa tilojen jakautumiseen, ja se oli aikoinaan Malmilla sijainneen rusthollin eli ratsutilan aputila. Rakennuksen kivijalasta hahmottuu kolme eri rakennusvaihetta, joista vanhin on 1880-luvulta. Rakennus on suojeltu, ja se edustaa talonpoikaista rakentamistaitoa parhaimmillaan sekä 1900-luvun alkupuolen klassismia: sileäksi käsiteltyjen valkoisten puupylväiden kannattama aumattu katos ja savitiilikatot antavat tästä viitteitä. Päärakennuksen lisäksi kokonaisuuteen kuuluu lato, makasiini, navetta-talli, luhtiaitta, sauna sekä metsästysmaja.

Nystuganin päärakennus.
Teollisuuden lisäksi Vantaankoskella toimi myös vapaapalokunta, joka perustettiin vuonna 1909. Samalla koskelle rakennettiin kalustovaja lahjoituksista ja arpajaisista saaduilla voitoilla. Vaja rakennettiin Erikaksen tilan maille, Kuninkaantien varrelle. Vuonna 1951 palokunta sai käyttöönsä ensimmäisen oman sammutusauton, joten vajaa piti laajentaa. Rakennusta lämmitettiin Wahlbergin myllyn turbiinin tuottamalla sähköllä. Vuonna 1966 valmistui uusi paloasema, ja vanha asema jäi pois käytöstä muutamaksi vuodeksi. VPK sai vajan takaisin käyttöönsä, kun varsinainen palokunta otti uuden paloaseman käyttöön. Korjaustöiden vuoksi rakennus ei ole alkuperäisessä kunnossa, mutta siitä huolimatta rakennus on suojeltu. 
Wanda Frivilliga Brandkårin eli vapaapalokunnan talo vuodelta 1909.