keskiviikko 24. kesäkuuta 2020

Ylästöstä keskiajan asutuslöytöjä?

Museo teki kesäkuun alussa arkeologisia koetutkimuksia Ylästönrannan puistoalueella sijaitsevalla kallioisella kumpareella. Paikka on aivan 1600-luvun lopun kartassa erottuvan Övitsbölen vanhan kyläkeskuksen tuntumassa. 1699 kartassa paikka on kuitenkin autio. Se ei erotu kartassa suoraan tonttimaana, mutta yksinkertaisen päättelyn perusteella siinä on aiemmin ollut asutusta. Kumpareen kummallekin puolelle on nimittäin merkitty pellot nimiltä Österåkern ja Västeråkern, siis itäpelto ja länsipelto. Loogisesti ajateltuna pellot on nimetty kumpareella sijainneesta talosta käsin. Nykyään vanhoista peltojen nimistä kertoo tutkimuspaikan pohjoispuolelta kulkeva Itäpellontie, joka on myös Suuren Rantatien vanhempaa linjausta.

Ylästö Broteruksen vuoden 1699 kartalla. Ylästönrannan autiotontti on merkitty karttaan vaaleanpunaisella. Vanha kyläkeskus on autiotontin yläpuolella olevalla alueella. Osa kylän kantataloista on säilynyt nykypäivään asti alueen uudisrakentamisen keskellä. Kartta: Kansallisarkisto.

Erityisen mielenkiintoiseksi paikan tekee se, että tontti on ollut autiona jo vuonna 1699. Sieltä pitäisi siis löytyä tätä vanhempaa asutusta. Toki kumpareella on ollut myöhempääkin toimintaa. Kumpareen keskiosassa on esimerkiksi kiviaidan jäänteitä ja joitakin vuosia sitten palaneen navetan tai muun vastaavan rakennuksen hiiltyneet hirret, joihin johtaa kivinen ramppi.

Ympäristöä tutkiessa tutkimusalueen eteläreunassa erottui pieniä matalia kumpareita, jotka vaikuttivat vanhojen uunien jäänteiltä. Tällaiset uunirauniot ovat tyypillisiä keskiajan kyläkohteilla. Arkeologiset tutkimukset oli siis hyvä aloittaa niistä. Uuniraunioihin ja niiden ympäristöön avattiin pieniä koekuoppia, joiden avulla tarkastettiin olivatko rakenteet ihmisen tekemiä. Koekuopista etsittiin niin sanottuja kulttuurikerroksia. Kulttuurikerroksia voisi yhtä hyvin kutsua likamaakerroksiksi, sillä ne ovat maakerroksia, jotka ovat likaantuneet ihmisen toiminnan tuloksena. Mutta kulttuurikerros kuulostaa ehkä hienommalta.

Nykyään Ylästönrannan autiotontti näyttää tällaiselta joen suunnasta kuvattuna. Kuva: Tiina Mikkanen/Vantaan kaupunginmuseo.

Ylästöstä löytyi kuin löytyikin kulttuurikerroksia. Pienet matalat kumpareet osoittautuivat ihmisten tekemiksi. Useasta koekuopasta löytyi likaisten maakerrosten lisäksi palanutta savea. Savella tiivistettiin usein uunia ja palanut savi säilyy maassa yli vuosisatojen ja jopa vuosituhansien. Muita löytöjä paikalta tuli aika vähänlaisesti. Historiallisen ajan tavaraa 1700- ja 1800-luvulta, kuten liitupiipun katkelma ja fajanssia, tuli jonkin verran. Lisäksi löytyi esimerkiksi modernia pullolasia. 1699 vanhempaa tavaraa saatiin kuitenkin esille todella vähän. Tällaisia vanhempia löytöjä olivat lähinnä kaksi palaa karkeaa keramiikkaa, jonka ajoittaminen ulkonäön perusteella on hyvin hankalaa.

Ei kuitenkaan ole huono merkki, että vanhempaa tavaraa löytyi niukasti. Uudemmat tavarat olivat suurimmaksi osaksi pintakerroksista, joten niitä ei pystytty suoraan liittämään löytyneisiin rakenteisiin. Tämä tarkoitti sitä, että rakenteet vaikuttivat olevan niiden päältä tulleita esinelöytöjä vanhempia. Muilla kohteilla tekemiemme tutkimusten perusteella tiedämme, että keskiaika Vantaalla on yleensä todella vähälöytöistä.

Koska esinelöytöjä oli niin vähän, otettiin uunirakenteista hiilinäytteitä. Ne lähetetään ajoituslaboratorioon ajoitettaviksi radiohiilimenetelmällä. Sen avulla saamme tietää kuinka vanhoja uunissa poltetut hiilet ovat. Jännän äärellä siis ollaan!

Andreas Koivisto

keskiviikko 13. toukokuuta 2020

Korona-ajan ajatuksia puhelinlinjoilta

Välillä saa arkeologikin nousta kuopastaan ja kokeilla aivan uudenlaisia hommia. Koronakriisin myötä aloitin nimittäin tiistaina 24.3.2020 työt Vantaan koronaneuvontapuhelimessa. Tätä työtä sain tehdä vajaan parin kuukauden ajan aina toukokuun puoliväliin asti. Tarkoituksena oli vastata arkisin klo 8–12 välillä kaupunkilaisten kysymyksiin koronaviruksesta. Puhelimeen vastasi moni muukin Vantaan kulttuuripalveluiden eri toimialoilta tehtävään siirretty henkilö. En siis ollut yksin tässä uudessa ja haastavassa tehtävässä. Kaupunki näki puhelinneuvonnan tarpeelliseksi, jotta sairaanhoidon parissa työskentelevät henkilöt saisivat hiukan helpotusta heidän linjoilleen kasautuneeseen ruuhkaan. Heille nimittäin soitti monia henkilöitä, joilla ei ollut suoraan terveyteen liittyviä kysymyksiä, vaan kaipasivat yleistä neuvontaa koronaviruksen aiheuttamaan poikkeusaikaan liittyen. Sellaisiin kysymyksiin meidän koronalinjalaisten oli tarkoitus vastata.

Tämä ei ollut lainkaan sellainen asia, jota olisin ikinä kuvitellut tekeväni. Eikä minulla ollut tehtävään minkäänlaista koulutusta tai kokemusta. Aluksi tehtävä harmitti ja samalla pelotti. Itse olin ajatellut, että olisin kouluesiintymisteni peruuntumisten takia vapautuneen ajan myötä voinut kirjoittaa blogeja Vantaan menneisyydestä ja tuottaa materiaalia koulujen etäopetukseen. Samalla olin ajatellut ehtiväni selvitellä kaikkia rästihommia, mitä oli viime aikoina kaiken kiireen keskellä kertynyt. Nyt suunnitelmat menivät kokonaan uusiksi.

Uuden työn alkaminen

Tehtävä tuntui vähintäänkin haastavalta. Miten minä pystyisin auttamaan ketään, kun en varmasti ollut itse soittajia parempi asiantuntija koronaan liittyvissä kysymyksissä? Suorastaan pelkäsin ensimmäistä puhelua. Meitä oli neuvottu etsimään soittajien kanssa yhdessä luotettavaa informaatiota verkosta. Silti ensimmäinen puhelu oli heti sellainen, että en löytänyt siihen mitään vastausta. Soittaja oli yrittäjä, jonka työmies oli tehnyt remonttia omakotitalossa. Edellisenä päivänä oli selvinnyt, että talon asukkaalla oli todettu koronavirustartunta ja nyt yrittäjä kyseli miten toimia tämän talossa työskennelleen työntekijänsä kanssa. Mikä oli riski, että hän olisi altistunut virukselle ja tarvitsiko hänen jäädä karanteeniin?

Yritin epätoivoisesti etsiä neuvoa THL:n sivuilta, mutta en mitään tähän tapaukseen auttavaa löytänyt. Lopulta soittaja sanoi itse voivansa etsiä tietoa ja kiitti puhelusta. Alku ei ollut lupauksia antava, tärisin puhelun jälkeen aika lailla ja harmitti, että en ollut osannut auttaa. Kirjoitin tapauksesta meille puhelinlinjoilla oleville vertaistueksi tarkoitettuun chatiin ja kyselin neuvoa. Chatissa oltiin sitä mieltä, että olisi hyvin voinut yhdistää koronahoitajalle. Eli juuri sille linjalle, jolta meidän piti yrittää saada pois kuormitusta. Mutta myös yhdistää sen piiriin kuuluvat puhelut. Tämän jälkeen uskalsin heti hiukan matalammalla kynnyksellä yhdistää soittajia koronahoitajille.

Korona neuvontapuhelimen keskustelu käynnissä ensimmäisen työviikon aikana. Puhelut hoituivat sankaluurien ja tietokoneohjelman avulla. Kuva: Anu Mönkkönen/Vantaan kaupunginmuseo.

Kuitenkin koko ensimmäisen viikon pelkäsin joka puhelua. Kädet aivan tärisivät, kun aamuisin hain museon yläkerrasta teetä ennen aamuvuoron alkamista. Rappusia alas mentäessä kupista läikkyikin teetä reunojen yli. En halunnut vastata puheluihin etänä, sillä kotona minulla oli kolme tytärtä, joista kaksi oli etäkoulussa ja yksi etäpäivähoidossa. Koin tuon ympäristön liian rauhattomaksi tärkeisiin puheluihin vastaamiseksi. Samalla minua säälitti vaimoni, joka työnsä ohella joutui myös auttamaan ja hoitamaan kaikkia lapsiamme yksin kotona. Sovimmekin, että pyrin aina tulemaan kotiin etätöihin puhelinvuoroni päätyttyä klo 12.

Työhön tottuminen

Ensimmäisen puhelinlinjaviikon jälkeen hiukan rauhoituin. Alussa olin kotona ollut ärtyisä, enkä jaksanut lastemme normaalia riitelyä ja väittelyä sitä vähääkään mitä tavallisesti. Olin myös paljon normaalia väsyneempi. Puhelintyö selvästi vaati paljon henkisiä resursseja. Tarkoituksena oli myös tehdä arkeologin viranomaistyötä loppupäivän klo 12 jälkeen. Tähän työhön oli puhelinvuoron jälkeen tosi vaikea keskittyä. Kuitenkin sain paljon yhteydenottoja kaupunkilaisilta, joilla nyt korona-aikaan oli selvästi enemmän aikaa liikkua ulkona ja etsiä muinaisesineitä. Myös median edustajat olivat yhteydessä ja kyselivät erilaisia historiaan liittyviä asioita.

Onneksi puhelintyöhönkin tuli kuitenkin jonkinlainen rutiini ja soittojen vastaanottaminen alkoi toisella työviikolla olla rennompaa. Suurin osa soittajista oli hyvin ymmärtäväisiä. He tajusivat hyvin, että korona oli aiheuttanut yhteiskunnassa uudelleenjärjestäytymistä. Soittajat olivat kärsivällisiä ja ymmärsivät hyvin, että minulta ei välttämättä saisi kaikkia vastauksia heitä vaivaamiin kysymyksiin. Saimme kuitenkin monen kanssa ratkottua asioita ja usea henkilö sai edes hiukan aikaa keskustella jonkun ulkopuolisen ihmisen kanssa. Moni asia oli sellainen, johon soittajalla oli periaatteessa jo itsellään ratkaisu mielessään, mutta kaipasi siihen vahvistusta keskustelun kautta.

Vaikka totuinkin vastaamiseen ja yleisesti rauhoituin ensimmäisen viikon jälkeen, jännitti jokainen puhelu jatkossakin. Ikinä ei tiennyt mitä koronalinjan puhelu saattoi tuoda tullessaan. Ehkä sen takia vielä kolmenkin viikon jälkeen heräsin viikonloppuna aamuyöstä stressaantuneena, kun olin nähnyt unta koronapuhelimesta.

Esimerkkejä puheluista

Puheluiden aikana sain kuulla monenlaisia mietteitä koronatilanteesta. Eräs nuori mies soitti ja kyseli koska oikein saa palata töihin. Hän oli ollut kotona jo kaksi viikkoa, mutta oli vielä nuhainen. Hän oli omien sanojensa mukana tulossa hulluksi neljän seinänä sisällä. Valitettavasti jouduin neuvomaan pysymään vielä kotona, kunnes hän olisi oireeton. Toisen kerran soitti äiti, joka pelkäsi virusta oikein tosissaan. Hän oli linnoittautunut kotiinsa lapsensa kanssa ja he olivat ainoastaan hakeneet tarvittavat elintarvikkeet hiljaisina aikoina kaupasta. Nyt henkilöllä oli kuitenkin huoli omasta äidistään ja hän kyseli, uskaltaako häntä lähteä auttamaan ja tapaamaan. Hänen pitäisi nimittäin mennä lähijunalla. Silloin lentokentän asemaa ei ollut vielä suljettu ja hän pelkäsi sen kautta kulkeutuvan viruksia junaan. En pystynyt muuten neuvomaan, kuin noudattamaan varovaisuutta, pitämään turvaetäisyyttä ja huolehtimaan käsihygieniasta. Sanoin, että muuten ei ole tullut kehotusta välttää joukkoliikennettä.

Minulle soitti myös huolestunut taksikuski. Kuljettajalla oli astma ja hän pelkäsi saavansa tartunnan asiakkaalta. Kuitenkin työnantaja halusi hänet ajoon. Kuljettaja oli sitä mieltä, että ottaa vaikka lopputilin, jos ei muu auta. Tämä tosin laittaa hänet karenssiin ja sen takia hän jää tuloitta joksikin aikaa. Tämä huoli työpaikasta oli asia, joka tuli esiin useassa puhelussa. Sain ohjata monia soittajia Kelan ja ammattiliittojen puheille. Tämäkin puoli kriisistä tuli siis hyvin selkeästi esille puheluiden kautta.

Yksi hankalimmista tapauksista tuli hallituksen päätettyä sulkea Uudenmaan rajan. Minulle soitti vanhempi rouva, joka oli tulossa Vantaalle leikkaukseen. Hän kuitenkin oleskeli sillä hetkellä oman näkemyksensä mukaan turvallisesti mökillään Uudenmaan ulkopuolella. Leikkauksen jälkeen hänen pitäisi kuitenkin jäädä Vantaalla olevaan omakotitaloonsa. Se ei olisi muuten ollut ongelma, mutta talossa asui myös rouvan jo aikuinen lapsi, joka oli juuri tullut ulkomailta ja saanut kehotuksen pysyä pari viikkoa kotona tartuntavaaran vuoksi. Rouva kyseli miten yhteiselo tällaisessa tapauksessa tulisi järjestää. Tässä tapauksessa minun piti ohjata rouva koronahoitajan puheille. Toivottavasti löysivät ratkaisun!

Ennen pääsiäistä minulle soitti skitsofreniasta kärsivä henkilö. Tosin hän ei puhelun aluksi kertonut taustojaan. Hän aloitti kysymällä, jos saisi tavata junaradan varrella asuvaa poikaystäväänsä. Hän kertoi, että suunnitelmissa oli tulla junalla Tikkurilaan, ostaa kaupasta jätskit ja mennä sitten ulos puistoon kävelemään ja istua puistonpenkille syömään jäätelöt. Sanoin, että se ei mielestäni kuulosta vaaralliselta ja että minun mielestä tämä varmaan voisi onnistua, kunhan vain muistaa pitää turvavälit, huolehtia hygieniastaan ja ei koskettele toisiaan (tämä oli mielestäni hirveä asia kertoa rakastavaisille). Sen jälkeen soittaja kyseli, jos voisi kertoa tämän hoitajallensa? Tässä vaiheessa havahduin ja kyselin, kuuluuko hän riskiryhmään ja sain kuulla hänen olevan skitsofreniapotilas. Vastasin, että varmasti voi, mutta pitää myös seurata hoitajan ohjeita. Hänen sanansa on minun sanojani painavampi. Koin tämän aika hankalaksi, sillä hän selvästi haki hyväksyntää jollekin omalle suunnitelmalleen minun kauttani…

Monet soittajat olivat hyvin huolestuneita ja miettivät erilaisia hypoteettisia tilanteita. Minulle soitti esimerkiksi äiti, jolla oli alakouluikäinen lapsi. He olivat miehensä kanssa saaneet lapsen vanhemmalla iällä. Hän mietti tilannetta, jos molemmat vanhemmat sairastuvat ja joutuisivat sairaalaan. Kuka tällaisessa tapauksessa hoitaisi lasta? Oliko kaupungilla jotain turvaverkkoa, johon voisi tällaisessa tilanteessa nojata? Hän sanoi, että omille tai miehen vanhemmille ei varmasti voisi lasta sellaisessa tapauksessa lähettää, sillä kaikki isovanhemmat ovat yli 80-vuotiaita riskiryhmäläisiä. Lupasin tehdä tiedusteluja ja palata asiaan. Päädyttiin siihen, että tällaisessa tilanteessa pitäisi olla yhteydessä lastensuojeluun.

Välillä oli miehisyyskin koetuksella. Eräs iäkäs mies oli soittanut linjalle useasti. Parhaimmillaan hän oli keskustellut puheluun vastanneen henkilön kanssa yli kaksi tuntia. Minäkin pääsin vastaamaan hänelle kerran. Kuulin heti, että hän oli linjoilla vanha tuttu, sillä hän kyseli muiden vastaajien perään. En tiedä oliko minun nimeni niin eksoottinen, laskiko hän leikkiä vai oliko ääneni todella kimeä, mutta hän luuli minua naiseksi. Ensin hän sanoi ”tiedät varmaan naisena…”. Mietin, olinko itse kuullut väärin, mutta kohta hän vielä totesi, että ”te naiset olette niin vaikeita tapauksia!” Vähän hymyilytti. Sentään ei ruvennut parisuhdestatustani kyselemään.

Asiointiapu

Kun koronaneuvonta oli jo ruvennut sujumaan, kaupungissa päätettiin avata uusi puhelinlinja. Oli nimittäin käynyt selväksi, että eristyksessä olevat vanhukset tarvitsevat apua arjessaan. Koska kaupungilla oli monia henkilöitä, joilta oli vapautunut työaikaa koronatilanteen vuoksi, päätettiin laittaa pystyyn kauppa-apupalvelu. Palvelun oli määrä auttaa sellaisia kaupunkilaisia, jotka kuuluivat riskiryhmään, eivätkä pystyneet itse hoitamaan kauppa-asioita. Tosi hieno ja tärkeä apu siis. Tämä asiointiapu kehitettiin yhteistyössä kaupungin ja seurakunnan kanssa. Kaupungin oli määrä hoitaa kauppa-apu ja seurakunnan apteekkiapu. Tämä asiointiapupalvelu alkoi maanantaina 6.4. Siihen saimme myös lyhyen perehdytyksen etäyhteydellä.

Kauppa-avun yhteydessä laadittiin yhdessä soittajan kanssa ostoslistaa. Kuva: Anu Mönkkönen/Vantaan kaupunginmuseo.

Koin kauppa- ja asiointiapupuhelimen paljon koronalinjaa helpommaksi. Asiointipuhelimen soitoista tiesi pääpiirteittäin mitä puhelut koskisivat. Lisäksi meillä oli selkeät ohjeet, miten soittajien asioiden kanssa toimitaan. Hienoa oli, että lähes jokainen asiointiapupuhelimeen soittanut henkilö oli todella iloinen ja kiitollinen palvelusta. Näihin puheluihin vastattaessa todella tunsi auttavansa ja asiakkaat antoivat välitöntä kiitosta.

Tosin nimitys asiointiapu oli hiukan harhaanjohtava. Ensimmäisenä päivänä minulle soitti paniikkihäiriöstä kärsivä henkilö. Hän pyysi apua passikuvaukseen ja passin hakemiseen poliisiasemalta. Häntä ahdisti liikkua kaupungilla ja hän kaipasi kipeästi tähän kaveria avuksi. Yritin selittää, että vaikka puhelimen nimi onkin asiointiapu, emme valitettavasti pysty tarjoamaan hänen tarvitsemaansa apua. Yritin etsiä hänelle muualta kaupungin verkkosivuilta tähän apua, mutta tarjoamani vaihtoehdot olivat soittajan mielestä pidemmän ajan asioita ja hän tarvitsi tällä kertaa vain kertaluonteista apua. Kun en selvästikään pystynyt tällaista apua hänelle suoraan tarjoamaan, hän turhautui ja lopetti puhelun. Asia jäi harmittamaan, mutta en valitettavasti voinut sille mitään.

Toinen puhelu, johon emme pystyneet tarjoamaan apua koski iäkästä rouvaa, joka oli ostanut nuken ja ommellut sille itse vaatteita. Hän halusi lähettää nuken, vaatteet ja kirjoja lastenlapsillensa postipaketilla. Ikävä oli kova, kun ei ollut heitä päässyt pitkään aikaan tapaamaan. Hän kysyi, jos onnistuisi tyhjän pakkauksen hakeminen postista ja sitten nouto häneltä, kun hän oli pakannut paketin valmiiksi. Valitettavasti tällaista palvelua emme pystyneet tarjoamaan. Mutta juttelimme rouvan kanssa, että vastaava palvelu todennäköisesti löytyy ihan postipaketteja toimittavilta yrityksiltä. Rouvalla oli kotona tietokone ja sanoi osaavansa itse etsiä verkosta palvelua. Toivottavasti hän löysi toimivan ratkaisun!

Kauppa-apupuhelin toimi samalla sosiaalisena hetkenä. Kauppalistaa läpikäydessä ehti höpistä soittajan kanssa kaikkea muutakin ja kuuli kaikennäköisiä tarinoita. Samalla sain kuvan siitä ihmiskirjosta, joita en muuten tapaa arjessa. Sain jutella esimerkiksi syöpää sairastavan henkilön kanssa ja yksinelämisen arkeen totuttelevan vaimonsa menettäneen miehen kanssa. Puheluiden aikana sain myös kuulla monta esimerkkiä siitä, kuinka ihmiset auttavat toisiaan. Monella vanhuksella toimi naapuriapu erittäin hyvin, kun samassa rappukäytävässä asuvat henkilöt auttoivat heitä tärkeiden asiointien kanssa. Voin sanoa, että katseeni on avartunut puheluiden kautta valtavan paljon!

Tärkeä chat

Onneksi kaikille vaikeille puheluille ja kaiken muunkin maailman asioille oli olemassa puheluiden kanssa rinnakkain toimiva sisäinen chat-kanava. Tässä kanavassa oli päivittäin läsnä kaikki puheluihin vastaavat henkilöt sekä kaupungin tiedonhaun ammattilaiset. Tämä oli todella tärkeä apu ja ilman sitä en olisi varmasti selvinnyt tästä tehtävästä. Chatissa huomasin, että en ole yksin tehtävieni parissa ja sieltä sain nopeasti tukea ja vastauksia kysymyksiini. Chatissa pystyi puheluiden välissä miettimään myös kevyempiä asioita.

Puhelimen ja chatin kautta sain monta uutta työkaveria. Jännittäväksi asian teki se, että en ole tavannut yhdenkään kanssa kasvotusten. Kuitenkin olin päivittäin heihin tiiviisti yhteydessä chat-kanavan sekä etäyhteydellä järjestettävien päivittäisten puhelinten purkupalaverien kautta. Odotan jännityksellä, että jossakin vaiheessa saisin myös tavata oikeat ihmiset nimien ja äänien takana!

Andreas Koivisto

keskiviikko 29. huhtikuuta 2020

Vantaan urbanisoitumisen tarina – ruutukaavan ja viljapeltojen välissä

Vantaa50-historiahanke kiinnosti seminaariyleisöä. Kaupungintalon valtuustosalissa oli parhaimmillaan 90 kuulijaa Urbaani Vantaa -seminaarissa, kun tiistaina 3.3. tarkasteltiin pohjoismaisen kaupunkihistorian pitkiä juuria ja ajankohtaisia teemoja.

Kaupunki nimeltä Vantaa syntyi, kun entinen Helsingin maalaiskunta sai ensin kauppalan aseman vuonna 1972 ja kaupunkistatuksen kaksi vuotta myöhemmin. Vantaa kasvoi tuolloin todella nopeasti. Väestökehityksessä ja kaupunkikuvassa näkyi suuri muuttoaalto ja uusien asuinalueiden, lähiöiden, nopea rakentaminen. Samalla Vantaa oli yhä entistä maalaiskunnan aluetta, johon pientalot ja pellot kuuluivat. Juuret juontavat pidemmällekin, kun tarkastellaan Vantaata erilaisten, omaleimaisten keskusten verkostokaupunkina. Vantaa50 on kaupungin historiatoimikunnan hanke, jossa tutkitaan Vantaan kaupunkiajan historiaa. Tutkimus julkaistaan juhlakirjana vuonna 2024.

Urbaani Vantaa -seminaarin avasi kaupunginjohtaja Ritva Viljanen. Hän pohti, että Vantaan eri aluekeskukset ovat merkittävämpiä identiteetin lähteitä kuin vantaalaisuus itsessään. Vantaalla on viime vuosina ilmennyt laajaa kiinnostusta historiaan, mikä antaa hyvät lähtökohdat tutkimushankkeelle. ”On hyvin tärkeää, että kaupungilla on sekä juuret että siivet”, Viljanen päätti puheenvuoronsa.

Kaupunginjohtaja Ritva Viljanen avaa runsaslukuisen yleisön edessä Urbaani Vantaa -seminaaria. Kuva: Antti Yrjönen/Vantaan kaupunginmuseo.

Seminaarin pääpuhujina olivat emeritusprofessori Peter Clark Helsingin yliopistosta ja yliopistonlehtori Rolf Hugoson Uumajan yliopistosta. Clark avasi seminaarin kuulijoille pohjoisten kaupunkien yhteisiä kehityskulkuja keskiajalta tähän päivään ja hahmotteli niiden historian erityispiirteitä. Yhteenvetona Clark totesi, että pohjoinen Eurooppa on otettava huomioon omana kaupunkialueenaan historiantutkimuksessa ja sen ymmärtämiseksi tarvitaan enemmän vertailevaa tutkimusta. Vantaan historia on hyvin pitkä, ja sen tutkiminen on tärkeää myös laajemman kuvan saamiseksi pohjoisten kaupunkien kehityksestä.

Hugosonin aiheena oli historia kaupungin brändin rakentamisen välineenä. Historiantutkimuksessa kaupunkia käsitellään yleensä eri osa-alueiden kautta, joita ovat politiikka, talous, palvelut, asukkaat, luonto, liikenne, kulttuuri ja vaikkapa rikokset. Historia on myös läsnä rakennuskannassa ja kaupunkikuvassa. Tutkimuksen rajaus ja painopisteet vaikuttavat kaupungin historiabrändiin. Hugoson katsoi, että kun historiaa käytetään kaupungin brändäykseen, tarvitaan poliittisia valintoja siitä, mitkä asiat nostetaan kaupunkibrändin tueksi. Tällä hetkellä Vantaa on profiloitunut lentokenttäkaupunkina, entä tulevaisuudessa?

Seminaarin puhujina olivat mm. yliopistonlehtori Rolf Hugoson Uumajan yliopistosta (etualalla) sekä emeritusprofessori Peter Clark Helsingin yliopistosta (takana). Kuva: Antti Yrjönen/Vantaan kaupunginmuseo.

Seminaarin toisessa osassa aiheena oli paikallishistoria tutkimuskohteena. Kaupunki- ja ympäristöhistorian tutkija, FT Matti O. Hannikainen puhui Suomen kaupungistumisen vaiheista 1960-luvulla. Hannikainen nosti esille aikakauden kuntaliitokset: Helsinkikin havitteli lisäalueita maalaiskunnasta vielä Vuosaaren alueliitoksen (1966) jälkeen. Toisin kävi, ja Vantaa itsenäistyi omaksi kaupungikseen. Hannikaisen mukaan Vantaan perustaminen on osa laajempaa yhteiskunnallista murrosta, maaltamuuton ja kuntaliitosten aikaa.

Vantaa50-historiahanke sai myös hyviä vinkkejä Joensuusta, kun tutkija Jani Karhu esitteli paikallista historiahanketta. Joensuussa tutkimus on jaettu neljään teemakokonaisuuteen, joista eri tutkijat vastaavat. Karhun mukaan useampi kirjoittaja on sekä vahvuus että haaste, ja jälkimmäisiä tuottaa etenkin kokonaisuuden hallinta, rajausten tekeminen ja päällekkäisyyksien välttäminen. Kokonaisnäkemystä tällaisessa hankkeessa voisi tuoda historiateoksen toimittaja.

Toimittajan roolin nosti esiin myös FT Pekka Ahtiainen, joka yhdessä FT Jukka Tervosen kanssa kirjoitti vuonna 2002 ilmestyneen Vantaan historian vuosilta 1946–1977. Ahtiainen painotti teoksen toimittamisen ja kuvatoimituksen merkitystä onnistuneen lopputuloksen aikaansaamiseksi. Edellisessä historiahankkeessa historiatoimikunta oli hienosti tukenut kirjoittajien työtä. Kahden tutkijan tutkimustyön lisäksi teokseen tuli runsaasti tietolaatikoita, joita asiantuntevat vantaalaiset kirjoittivat.

Lopuksi museopalveluiden päällikkö Marjo Poutanen puhui Vantaa50-hankkeen merkityksestä museolle. Kaupungin linjausten mukaisesti museon painopisteitä ovat kaupungistuminen ja lähiöiden historia. Poutanen arvioi, että historiantutkimus tuottaa arvokasta lisätietoa museolle muun muassa vantaalaisesta arjesta. Hankkeessa pyritään myös vuorovaikutukseen kaupunkilaisten kanssa jakamalla tietoa ja järjestämällä tapahtumia.

Urbaani Vantaa -seminaari toi esille vantaalaisten suuren kiinnostuksen lähihistoriaa kohtaan. Puheenvuoroissa käsiteltiin hyvin sekä teoriaa että käytäntöä. Esille nousivat kaupungin historian pohjoismaiset yhteydet ja eri suunnista tulevat vaikutteet. Käytännön esimerkit avasivat historiantutkimuksen työvälineitä ja antoivat konkreettisia neuvoja. Kiitos runsaslukuiselle ja aktiivisesti keskusteluun osallistuneelle yleisölle, joka antoi myös oman panoksensa pohdintaan Vantaan historian kirjoittamisesta!

Seminaarin voi käydä kokonaisuudessaan kuuntelemassa Vantaa-kanavalta osoitteesta: https://vantaakanava.fi/urbaani-vantaa-seuraa-vantaa50-historiahankkeen-seminaaria/

Sari Aalto
Vantaa50-historiahankkeen projektisihteeri

perjantai 24. huhtikuuta 2020

Kohti tuntematonta – vielä kerran, uusin silmin

Kohti tuntematonta -näyttely on päättynyt. Näyttely kertoi kuolemasta. Se kertoi siitä, miten kuolemaan valmistaudutaan ja mitä tapahtuu kuoleman jälkeen. Se kertoi surusta ja muistamisesta. Näyttely kertoi myös siitä, mitä on tehdä työtä kuoleman parissa. Mitä on työ saattohoitajalla, sairaalapapilla, hautaustoimistoyrittäjällä, krematorionhoitajalla tai haudankaivajalla. Näyttelyn käsikirjoitus pohjautui näiden ammattilaisten haastatteluihin.

Näyttelylle oli tarvetta. Se herätti ihmisiä pohtimaan paitsi omaa kuolevaisuuttaan, myös sitä miten haluamme jäljellä olevan aikamme elää. Ja mitä meistä lopulta jää jäljelle.

Nyt näyttelytila on hiljainen. Museo on sulkenut ovensa koronaepidemian vuoksi. Poissa ovat lapsiryhmät, poissa ovat yksittäiset kävijät. Näyttelyn piti jatkua yli pääsiäisen. Tulossa oli monenlaista ohjelmaa: kuoleman kahviloita eri aiheilla, asiantuntijaluentoja, lasten sanataidepajoja…

Kun käsikirjoitin näyttelyä, kuolema oli eri tavalla läsnä. Toki ajattelin sitä paljon. Haastattelin alan ammattilaisia ja ammensin aiheeseen liittyvää sieltä täältä. Yhtäkkiä kuolemaa oli joka puolella. Huomasin pohtivani mennyttä, tuskailin tulevaa. Kaiken päättymistä. Kuolema tuli yöllä uniin. Aamulla jatkoin aiheen parissa. Lehteä lukiessa silmäni hakeutuivat kuolinilmoituksiin. Aihe kosketti ja tuntui välillä raskaalta, välillä itkin. Toisaalta kuolemalle oli pakko välillä myös nauraa. Tätä mieltä olivat myös kuoleman parissa työtä tekevät. Ei sitä muuten jaksaisi.

Mutta kaiken tuon keskellä elämä oli normaalia.

Millä silmin katson näyttelyä nyt, tänä keväänä, kun koronavirus tuli ja heilautti koko maailman toiseen asentoon. Kierrän näyttelyn vielä kerran läpi.

Ensimmäiseen huoneeseen on rakennettu viitteellinen sairaala. Keskellä huonetta on sairaalasänky, jota ympäröi muovisuikaleista tehty, katosta lattiaan ulottuva verho. Sängyllä siniset lakanat tuovat kliinisen sairaalamaailman lähelle. Seinillä röntgenvalotaulut valaisevat huonetta. Ne toimivat näyttelytekstien kehyksinä. Yksi teksti erottuu joukosta:

”Median tarjoama kuolema on kaukana; se koskettaa, mutta helposti sen myös unohtaa --- Nykyään kuolema tapahtuu useimmiten sairaaloissa, suljettujen ovien takana. Tätä kuolemaa media harvemmin nostaa esiin.” 

Kirjoitin tuon tekstin kaksi vuotta sitten, näyttelyn käsikirjoitusta tehdessä. Nyt teksti on saanut aivan uuden merkityksen. Mediasta vyöryvää koronaa ja kuoleman pelkoa on vaikea päästä pakoon. Sille on vaikeaa ummistaa silmiänsä, vaikka kuinka haluaisi.


Seuraavassa näyttelyhuoneessa kuolema on jo tapahtunut. On aika hautajaisjärjestelyille. Seinät on peitetty seppelenauhoilla. Ikkuna toimii kuvakehyksenä kuoleman puutarhurille. Seinällä pyörii kuvasarja Honkanummen hautausmaan krematoriosta. Huoneen toisella sivulla on vitriini, jossa on tuhkauurnia.

”Ennen kuin kuollut saatetaan haudan lepoon, on monta asiaa hoidettavana. Pitää valita arkku, päättää haudataanko vai tuhkataanko, järjestää hautajaiset ja muistotilaisuus. Huolehtia kukat ja tarjoilut. Missä vaiheessa hankitaan hautakivi ja tehdään perunkirjoitus…? Hautaustoimisto voi ottaa nämä asiat kantaakseen. Omaisilla yksin suru on raskas kannettava.” 
  
Nyt omaisten suru ja huoli ulottuu jo tähän aikaan. Miten pitää kuolema ja tuo vaarallinen virus loitolla. ”Älä tule kuolema”. Elämästä on tullut näinä viikkoina yhtä huolivyyhteä.

Astun huoneesta verhojen läpi hautausmaalle. Tila on vuorattu vihreällä ruohomatolla. Toisella seinällä on kuvasuurennos Ruskeasannan hautausmaalta. Kuvaan on upotettu vanhoja valokuvia, joissa näkyy hautajaissaattue ja surevia omaisia. Kuvan edessä hautakivissä näyttelytekstit kertovat faktaa hautauskäytännöistä. Lattialla makaa arkku. Kyltissä kehotetaan levähtämään. Nyt se ei houkuttele kokeilemaan, vaikka tiedän, että ihan hyvä siinä on lepäillä. Kokeiltu on. Sen sijaan mieleni täyttää uutiskuvat Espanjan ja Italian arkkuriveistä. Lohdutonta ja niin kamalaa.

Saattokellot, virrenveisuu, lintujen laulu, hiekkakäytävän rahina… kaikki hautausmaan ääniä. Huoneen valot vaihtuvat vuorokauden rytmin mukaan: ilta hämärtyy, yö saapuu, tulee aamu ja uusi päivä. ”Rauha olkoon teidän kanssanne” lukee seinällä, kukkasin kirjoitettuna. Tärkeä viesti tänäkin päivänä, aina ja kaikkialla.


Jatkan matkaa toiseen kerrokseen, joka on varattu surulle ja muistamiselle. Vitriinissä hautajaiskonvehdit, muistoadressit, suruharsot, -nappi ja hihanauha, nuo suremisen symbolit. Toisessa vitriinissä nainen ja mies mustissaan. On muistotilaisuuden aika.

”Vainajan siunaustilaisuuden ja hautaan laskun jälkeen seuraa muistotilaisuus. Pidetään puheita, luetaan adresseja, syödään ja kahvitellaan. On hyvä hetki muistella yhdessä kuollutta, ehkä päivittää muitakin kuulumisia.” 

Oikeastaan, niinhän se on, että muistotilaisuudet ovat täynnä elämää. Siellä muistellaan vainajaa. Mitä hän teki ja mitä hän sanoi, miten hän eli. Ja miten oma elämä siinä sivussa kulki eteenpäin.

Viimeisessä huoneessa eteeni avautuu vintti: puiset kattorakenteet, kanaverkosta rakennetut vinttikomerot tavaraa täynnä. ”Mitä minusta jää?” on kirjoitettu yhden komeron seinään. Jääkö jälkeeni tavararöykkiö, vai joukko tarkoin vaalittuja esineitä, ja niihin liittyviä tarinoita ja muistoja? Miten voin vaikuttaa siihen minkälaisen jäljen haluan jättää?

”Mikä on minun roolini tässä kaikessa? Minkälaisen perinnön haluan jättää jälkeeni? Usein tulee ajateltua: kunhan saan tämän ja tämän asian tehtyä, sitten kun on aikaa, sitten kun on sopiva hetki, sitten kun jään eläkkeelle, sitten kun…” 



Onko tämä poikkeusaika hyvä hetki kaikelle tälle, tavaroiden läpikäymiselle, sille paljon puhutulle kuolinsiivoukselle? Nyt kun olemme eristyksissä, nyt olisi aikaa käydä kaappeja läpi? Näitä pohdin, kun astun näyttelytilasta ulos.

Päätän, että siivoan kaappeja sitten, kun siltä tuntuu. En tee kuolinsiivousta nyt, vaan ihan tavallista kevätsiivousta vaan. Kaikelle on aikansa. Niin tälle näyttelylle, kuin myös elämälle, joka on tässä ja nyt.

Anna-Reetta Rikala

Kuvat Antti Yrjönen, Vantaan kaupunginmuseo

Sitaatit tekstissä ovat poimintoja Kohti tuntematonta-näyttelyn teksteistä. Näyttely oli Vantaan kaupunginmuseossa 8.10.2019 – 15.3.2020. Se jouduttiin sulkemaan suunniteltua aiemmin koronaviruksen leviämisen estämiseksi.

Näyttelyyn voi tutustua edelleen verkossa. Sieltä löytyy  myös videoitu opastus näyttelyyn.


keskiviikko 26. helmikuuta 2020

Kokemuksia KoKeMuksesta

Huoneen seinää peittää valkoinen metallihylly, joka on ääriään myöten täynnä ruskeita erikokoisia pahvilaatikoita ja silkkipaperikääröjä. Lattialla on siirtolavojen päällä isompia esineitä ja lisää laatikoita. Laatikoiden kyljissä on lyijykynämerkintöjä vuosien takaisista hankintaeristä diaarinumeroineen, usein lahjoittajan sukunimellä tai talteenoton paikannimellä varustettuna. Laatikoiden sisältöä ne eivät kuitenkaan paljasta, vaan se tulee selvittää seuraavana. Tämä on lähtötilanne.

Osa lähtötilanteesta kokoelmatiloissa.


Liityin itse osaksi kaupunginmuseon henkilökuntaa korkeakouluharjoittelijana, kun suoritin historianopintoihini liittyvän harjoittelun KoKeMus-hankkeen parissa. Museot ovat aiemmin tulleet minulle tutuksi enimmäkseen näyttely- ja yleisötyön kautta, joten harjoittelun aikana olen päässyt ensi kertaa myös kokoelmatyöhön mukaan. Tätä kautta olen oppinut, että tavallinen museokävijä näkee vain pintaraapaisun kaikesta museoissa tehtävästä työstä. Museon ovien takana tapahtuu paljon piiloon jäävää kulttuuriperinnön vaalimista ja historian tallentamistyötä esimerkiksi kokoelmatyön, näyttelyiden suunnittelun ja rakentamisen sekä viranomaistehtävien hoidon muodossa.  

Museokokoelmat ovat tärkeä osa museon identiteettiä. Niiden kautta museot rakentavat näyttelyissä tarinoita menneistä ihmisistä ja tapahtumista sekä siitä, miten nykypäivästä on tullut sellainen kuin se on. Esineistä voi lukea myös loputtomia merkityksiä eri näkökulmista käsin, ja siksi ne ovat tärkeä tiedonlähde myös tutkijoille niin historian, kansantieteen, kädentaitojen kuin konservoinninkin aloilla. 

Siksi kokoelmatyön kehittäminen on tärkeää museon kokonaisuuden kannalta: näin kokoelmien kautta saatavan tiedon hyödyntäminen, esineiden lainaaminen muille museoille sekä omien kokoelmien vahvuuksien ja heikkouksien hahmottaminen helpottuu.  

Luettelointia odottavat niin silmälasit koteloineen, lompakot kuin yliopiston osakuntiin liittyvät nauhat.  

Esineen matka vastaanottohuoneesta omalle säilytyspaikalleen on monivaiheinen. Vaiheista ensimmäinen on mielestäni kaikkein kiehtovin, kun pisimmillään vuosikymmeniä hyllyssä odottaneet laatikot noudetaan vastaanottohuoneesta luettelointipöydälle. On kuin jouluaatto, kun laatikkojen kannet avataan ja silkkipaperikääröjen suojista alkaa paljastua mitä erilaisimpia esineitä kaasunaamareista keittiötarvikkeisiin ja 1800-luvulta nykyaikaan. Seuraavaksi on kuitenkin tehtävä esineestä riippuen enemmän tai vähemmän vaikea päätös: tallennetaanko se kokoelmiin vai ei.  

Vantaan kaupunginmuseon kokoelmapolitiikka säätelee, millaiset esineet soveltuvat museon tallennusvastuuseen. Niiden tulee kertoa jotain Vantaan ja vantaalaisten historiasta ja kulttuurista, olla Vantaalla valmistettuja tai muuten tuoda ilmi jotain olennaista oman aikansa maailmasta. Päätöksiä joudutaan siis välillä pohtimaan pitkään, kun eri kriteerejä punnitaan toisiaan vasten. 

Tuleeko huonokuntoinen esine ottaa kokoelmiin ilman käyttöhistoriatietoja, jos se on Vantaalla valmistettu, tai kelpaako mukaan muualla aikuisikänsä eläneen, mutta Vantaalle eläköityneen henkilön lahjoittama tavara? Näihin kysymyksiin ei ole yhtä oikeaa vastausta, vaan päätös tehdään aina tapauskohtaisesti.  

Esineistön laaja kirjo yllätti minut harjoitteluni aikana. Eri vuosikymmenillä vastaanotetuista esineistä paljastui kaikkea hygieniatuotteista sepän työkaluihin ja sota-ajan esineistöön. Esineet kertoivat koskettavia tarinoita niistä hetkistä ja ajanjaksoista, joita ihmiset ovat pitäneet säilyttämisen arvoisina. Moni on lahjoittanut museolle vanhempiensa perinnöksi jättämiä tavaroita ehkä halusta ylläpitää ja säilyttää heidän muistoaan, ehkä toiveesta jakaa tietoutta vanhempien kokemasta aikakaudesta. Joistain perheistä esineistöä on lahjoitettu useamman sukupolven ajalta, jolloin elintason ja –paikan muutokset, teknologian kehitys sekä perinteiden vaihtuminen toisiin piirtyvät selkeästi esiin.  

Jos esine saa paikan museon kokoelmista, seuraa luettelointivaihe ja valokuvaus. Esineen kannalta keskeiset tiedot sen käyttöhistoriasta, ominaisuuksista sekä aiemmista omistajista kirjataan ylös tietokantaan, minkä jälkeen se päätyy valopöydälle kuvaukseen. Tunnistekuva on tärkeä osa esineen tietoja, sillä kuvien kautta kokoelmien kokonaisuus on helppo hahmottaa tietokannassa eikä esinettä aina tarvitse noutaa laatikostaan yksityiskohtien tutkailua varten. Kun esine on kuvattu, se viedään oikealle paikalleen kokoelmatiloihin. 

Harjoittelun aikana oma Vantaa-tuntemukseni laajentui valtavasti. Koen oppineeni myös ymmärtämään paremmin yhteiskunnan kollektiivisen muistin toimintaa. Kaikki tarvitsevat oman elämäntarinansa kertomiseen kiintopisteitä jaetuista kokemuksista, niin perheen, suvun, kyläyhteisön tai kansakunnan tasolla. Museo on juuri se paikka, jossa näitä kiintopisteitä uusinnetaan ja säilytetään. Ne saattavat olla laajasti jaettuja, kuten merkittävät uutistapahtumat, nopeat yhteiskunnan muutokset tai pitkälle levinneet arkikokemukset, tai sitten vain pienen joukon omia, mutta museoesineiden kautta ne konkretisoituvat yksilön ja yhteisön tasoilla.  

Tyhjien hyllyjen määrä on lisääntynyt huomattavasti, kun esineet ovat matkanneet inventoinnin kautta vastaanottotiloista kokoelmatiloihin.  


Kokoelmatyön noviisina hyppäsin KoKeMus-projektin kautta niin sanotusti suoraan syvään päähän, kun pääsin osallistumaan laajasti museolaisten työhön. Harjoittelun aikana työtehtäväni vaihtelivat inventoinnista ja valokuvauksesta esineiden puhdistukseen, kokoelmatietokannan haltuunottoon sekä kaikkiaan kokoelmapolitiikan periaatteiden ja arvojen toteuttamiseen käytännössä. Olen kiitollinen luottamuksesta, jota minulle osoitettiin alusta saakka, kun pääsin tekemään ja kokemaan museotyötä laidasta laitaan kokoelmatilojen sokkeloissa silkkipaperin ja puuvillahanskojen maailmassa. 

Nyt harjoitteluni päätyttyä KoKeMus-hanke on myös omalta osaltani päätöksessä. Harjoittelun aikana ehdimme luetteloida satoja esineitä ja tehdä myös saman verran kokoelmapoistoja, kun osa laatikoista paljastuneista tavaroista ei sopinut kaupunginmuseon talletusvastuualueisiin. Näiden oppien pohjalta tulevaisuuden kokoelmatyötä voidaan tehdä vankemmalta perustalta, kun vastaanottohuoneisiin vielä jääneitä luetteloimattomia laatikoita aletaan käydä läpi KoKeMus-hankkeen jatkuessa. Kuten opin harjoitteluni myötä, elämä on lyhyt, mutta museotyö pitkä.   

Korkeakouluharjoittelija
Aino Kirjonen

keskiviikko 12. helmikuuta 2020

Veromiehenkylän lyhyt historia - Kylän maat Otaniemen urheilukentän täytteenä

Keskiaikaisperäinen Skattmansby, eli Veromiehenkylä, on noussut viime päivinä otsikoihin, kun Vantaa on miettinyt Veromiehen kaupunginosan nimen vaihtoa modernimmaksi Aviapolikseksi. Ottamatta sen kummemmin kantaa nimen vaihdokseen, ajattelin kirjoittaa muutaman sanan kylän historiasta.

Skattmansbyn alkuperäinen tonttimaa on sijainnut Backaksen kartanon mäellä. Vaikka Backaksen kartano sijaitseekin pienellä kumpareella, on sitä ympäröivä alue suhteellisen alavaa seutua. Alue oli pitkään merenpinnan alla. Kumpare, jossa kartano nykyään sijaitsee, oli pitkään yksinäinen pieni saari ulkosaaristossa. Vasta nuorakeraamisella ajalla, noin 4500 vuotta sitten Backaksen alueesta tuli osa mannerta. Kartanon pihapiiristä tunnetaan yksi kivikautinen irtolöytö, sillä paikalla aiemmin sijainneiden kasvihuoneiden itäpuolelta on löytynyt kivikirves. Kirveen tarkka löytöpaikka on kuitenkin epäselvä. Kivikirveen perusteella ei siis ole poissuljettua, että paikalla olisi voinut olla asutusta jo kivikaudella.

Varmasti Skattmansby on asutettu keskiajalla, kun alueelle tuli ruotsalaissiirtolaisia. Skattmansby mainitaan ensimmäisen kerran historiallisissa lähteissä vuonna 1480. Uudenmaan vuoden 1543 maakirjan mukaan Veromiehenkylässä oli kahdeksan taloa. Tontti on merkitty Samuel Broteruksen vuoden 1699 kartalle. Paikalla oli tuolloin neljä tilaa: Silfwastas, Backas, Anntas ja säteri. Tämän lisäksi kylään on kuulunut nykyisestä kartanorakennuksesta noin 350 m etelään sijainnut tontti, joka on merkitty vuoden 1699 karttaan. Kyseinen tontti on tullut käyttöön vuoden 1700 tienoilla, ja sinne ovat vuoteen 1760 mennessä siirtyneet talot Spanski, Sandbacka, Storbäskas ja Lillbäskas.

Ote Samuel Broteruksen vuonna 1699 piirtämästä kartasta Skattmansbysta. Kartta: Kansallisarkisto.

Parin kilometrin päässä Veromiehenkylästä itään sijaitseva Kirkonkylä oli keskiajalla pitäjän hallinnollinen keskus. Veromiehenkylän nimi viittaa Skattmaniin eli verokuntien verot keränneeseen verokuntamieheen, joka oli yksi kruunun hallinnon virkamiehistä. Kirkonkylän ja Veromiehenkylän ympärillä asui myös muita hallintoon liittyviä virkamiehiä, joista on jäänyt jälkiä naapurikylien nimiin. Vielä nykyisinkin alueella sijaitsee kyliä kuten Domarby, Tolkby ja Brutuby. Nimistä Domarby viittaa kylässä asuneeseen tuomariin ja Tolk vanhan hämäläisasutuksen ja uuden kolonisaatioasutuksen välillä toimineeseen tulkkiin. Bryti on sen sijaan todennäköisesti tarkoittanut kruunun tai kirkon palveluksessa ollutta henkilöä, joka on johtanut uudisasutuksen paikallista järjestämistä.

1600–1700-luvuilla Backaksen tilan paikalle muodostui tilojen yhdistyessä säteri eli ratsutila. 1800-luvun alussa siitä muodostui huomattava herraskartano, kun se siirtyi Tomtbackan (Haltialan) säterin omistajan, aatelisen Gustav von Boismanin omistukseen. Tämän jälkeen tila oli pitkään aatelissukujen hallussa. Nykyinen kartanon päärakennus on rakennettu vuonna 1818. Kartanon omistajat hankkivat omistukseensa myös ympärillä sijaitsevien tilojen maat, jotka yhdistettiin Backakseen. 1900-luvun alkupuolella tila myytiin Osuusliike Elannolle. Backas on edelleen HOK-Elannon omistuksessa.

Vantaan kaupunginmuseo on myös tehnyt arkeologisia tutkimuksia Backaksen kartanon alueella. Vuosina 2015 ja 2016 kartanomäeltä etsittiin kaivauksin merkkejä keskiaikaisesta asutuksesta. Tutkimusalue oli hyvin potentiaalinen paikka muinaisjäännösten löytämisen kannalta, sillä se sijaitsi etelärinteellä lähellä joen rantaa. Kaivausten perusteella kuitenkin selvisi, että paikalta ei enää löytynyt merkkejä vanhasta kyläasutuksesta. Toimiessaan kauppapuutarhana alueen kaikki vanhat maakerrokset olivat kuorittu pois ja korvattu uudella puutarhamultakerroksella.

Kerroin puuttuvista maista opastaessani bussiretkellä, jossa tutustuttiin Kuninkaantiehen Vantaalla. Silloin yksi osallistujista totesi, että ei tietenkään ole mitään jäljellä. Hän oli ollut kaivamassa pois kerroksia. Maat oli hänen mukaansa viety Espooseen rakenteilla olevan Otaniemen urheilukentän täytteeksi. Kenttä on rakennettu Helsingin olympialaisia varten, joten siinä tapauksessa maat olisi viety pois 1950-luvulla. Jukka Hakon ja Pia Vuorikosken kirjoittamassa "Kartanoelämää Vantaalla" -kirjassa käy ilmi, että lämmitetyt kasvihuoneet rupesivat nousemaan kartanomäelle vuodesta 1946 alkaen samanaikaisesti keinokastelulaitoksen kanssa. Siten maan siirto sopisi ajallisesti aika hyvin yhteen Otaniemen kentän rakentamisen kanssa. Valitettavasti en retken yhteydessä huomannut ottaa talteen miehen yhteystietoja, vaan toteamus jäi kuulopuheeksi. Mutta mikäli Otaniemen urheilukentän alta yhtäkkiä rupeaa löytymään keskiaikaista esineistöä, tiedetään mistä ne ovat peräisin. Herääkin kysymys pitäisikö nimi siirtää maiden mukana Otaniemeen?

Andreas Koivisto

perjantai 10. tammikuuta 2020

Ennätyksellinen ja tapahtumarikas vuosi 2019 – Esiintymisiä, palkintoja ja Sperm machine

Tällä viikolla palasin töihin kahden ja puolen viikon rentouttavan ja hienon joululoman jälkeen. Loman aikana pysyin lähes kokonaan irti tietokoneesta, puhelimesta ja muista ärsykkeistä. Sen sijaan keskityin perheeseen. Pelasimme paljon pelejä ja nukuimme pitkään. Jopa perheen nuorin, joka yleensä vapaapäivinä herättää minut ja vaimoni aina tasan kello seitsemän heittämällä kirjan sänkyymme ja kapuamalla itse perään, nukkui yhtenä aamuna kymmeneen saakka. Sain siis levättyä ja ladattua akkuja kunnolla. Täytyy myöntää, että lepo tuli tarpeeseen. Vuosi 2019 oli nimittäin ollut ennätyksellisen vilkas.

Ennätyksellisen vilkkaalla vuodella todella tarkoitan, että rikoin omia ennätyksiäni. Vuodesta 2013 olen nimittäin pitänyt kirjaa menoistani. Vuonna 2019 minulla oli yhteensä 58 esiintymiskertaa, joiden yhteydessä tavoitin noin 2980 ihmistä. Iso osa esiintymisistä olivat koululaisille pidettyjä oppitunteja Vantaan keskiajasta, mutta joukkoon mahtui myös useita opastuksia, luentoja ja muita esiintymisiä. Edellinen ennätys oli vuodelta 2016, jolloin minulla oli 52 esiintymiskertaa ja 2775 kuulijaa.

Loppusyksystä 2019 olimme museon väen, Vantaa-Seuran ja pelifirma Visian kanssa tutustumassa Jonkiniemen mobillipelin alueeseen. Peli on valmiina pelattavaksi keväällä 2020. Kuva: Riina Koivisto.

Vuonna 2019 olin myös paljon esillä mediassa. Tässä isona syyllisenä oli vuoden alussa aloittanut uusi Helsingin Sanomien paikallislehti HS-Vantaa, joka julkaisi paljon uutisia Vantaan historiasta. Ehkä ikimuistoisin media-aihe itseni kannalta oli viime keväänä esillä ollut SPERM MACHINE -lasipullon kappale, josta olin kirjoittanut blogin ja josta myös HS:n paikallisliite kirjoitti. Olin siis vuonna 2000 ensimmäisillä kaivauksillani löytänyt pullon palan kyseisellä tekstillä. Vasta 15 vuoden jälkeen minulle selvisi, että kyse oli valaan öljystä. Asian otti puheeksi myös YleX Iltapäivä, jossa mietittiin pitkää selvitystyötä: "Vaimo on käynyt katsomassa selaushistoriaa. Andreas, edelleenkö Sperm machine? Andreas, ollaan puhuttu tästä!"

Syksy on minun kannaltani aina erityisen kiireistä aikaa. Silloin on nimittäin aika saattaa valmiiksi Vantaa-Seuran vuosikirja Helsingin pitäjä-Vantaa. Olen kirjan päätoimittaja, mikä käytännössä syksyisin merkitsee sitä, että minulla on toinen työ leipätyöni ohella. Edellinen kirja oli jo viides minun toimittama kirja, joten rutiinia sen tekemisessä on kyllä tullut jo paljon, enkä tarvinnut stressata sitä yhtä paljon kuin ennen. Sitä paitsi olen todella tyytyväinen lopputulokseen.

Yksi hienoimmista asioista vuosikirjan kanssa työskentelyssä on uusien asioiden oppimisen lisäksi, että saan sen parissa aina tutustua uusiin mukaviin ja mielenkiintoisiin henkilöihin. Koska kirjassa käsitellään laajasti eri aiheita, on niille nimittäin löydettävä asiantuntevat kirjoittajat. Uusinta kirjaa varten sain esimerkiksi tutustua kieltolaista kirjoittaneeseen Eero Haapaseen. Ja kieltolain myötä tapasin myös pääkaupunkiseudulla toimineen pirtukeisarin jälkeläisen, joka tarjosi hienoja kuvia kirjaa varten.

Se mikä oli myös mukavaa vuonna 2019 oli että työni historian ja arkeologian parissa oli huomattu myös muualla. Sain nimittäin monta hienoa palkintoa. Alkuvuodesta minulle jaettiin Nordenskiöld-samfundetin toimesta tieteen popularisoinnista Björn Kurtén -palkinto. Loppuvuodesta puolestaan sain Vandalax -palkinnon, joka jaetaan vuosittain Vantaan kaupungin imagon ja sen ruotsinkielisyyden eteen työtä tehneelle henkilölle. Siinä välissä sain myös matkustaa Strasbourgiin, jossa Euroopan neuvosta jakoi Vantaa-Seuralle ja Vantaan kaupunginmuseolle apurahan mobiilipelin tekemisestä Jokiniemen Muinaispuistoon.

Mobiilipelin pariin sainkin palata heti tällä viikolla palattuani joululomalta töihin. Tästä pelistä olen todella innoissani, se näyttää hirvittävän hyvältä. Saamme varmasti julki pelin kevään aikana niin kaikki muutkin saavat käydä pelaamassa ja testaamassa peliä. Jokiniemen Muinaispuistoon ja sen ympäristöön liittyy moni muukin minun tämän vuoden projekti, joita näytän pääseväni edistämään lähiaikoina oikein kunnolla. Virtaakin työhön näyttää taas piisaavan hyvin levätyn joulun jälkeen!

Andreas Koivisto