keskiviikko 26. helmikuuta 2020

Kokemuksia KoKeMuksesta

Huoneen seinää peittää valkoinen metallihylly, joka on ääriään myöten täynnä ruskeita erikokoisia pahvilaatikoita ja silkkipaperikääröjä. Lattialla on siirtolavojen päällä isompia esineitä ja lisää laatikoita. Laatikoiden kyljissä on lyijykynämerkintöjä vuosien takaisista hankintaeristä diaarinumeroineen, usein lahjoittajan sukunimellä tai talteenoton paikannimellä varustettuna. Laatikoiden sisältöä ne eivät kuitenkaan paljasta, vaan se tulee selvittää seuraavana. Tämä on lähtötilanne.

Osa lähtötilanteesta kokoelmatiloissa.


Liityin itse osaksi kaupunginmuseon henkilökuntaa korkeakouluharjoittelijana, kun suoritin historianopintoihini liittyvän harjoittelun KoKeMus-hankkeen parissa. Museot ovat aiemmin tulleet minulle tutuksi enimmäkseen näyttely- ja yleisötyön kautta, joten harjoittelun aikana olen päässyt ensi kertaa myös kokoelmatyöhön mukaan. Tätä kautta olen oppinut, että tavallinen museokävijä näkee vain pintaraapaisun kaikesta museoissa tehtävästä työstä. Museon ovien takana tapahtuu paljon piiloon jäävää kulttuuriperinnön vaalimista ja historian tallentamistyötä esimerkiksi kokoelmatyön, näyttelyiden suunnittelun ja rakentamisen sekä viranomaistehtävien hoidon muodossa.  

Museokokoelmat ovat tärkeä osa museon identiteettiä. Niiden kautta museot rakentavat näyttelyissä tarinoita menneistä ihmisistä ja tapahtumista sekä siitä, miten nykypäivästä on tullut sellainen kuin se on. Esineistä voi lukea myös loputtomia merkityksiä eri näkökulmista käsin, ja siksi ne ovat tärkeä tiedonlähde myös tutkijoille niin historian, kansantieteen, kädentaitojen kuin konservoinninkin aloilla. 

Siksi kokoelmatyön kehittäminen on tärkeää museon kokonaisuuden kannalta: näin kokoelmien kautta saatavan tiedon hyödyntäminen, esineiden lainaaminen muille museoille sekä omien kokoelmien vahvuuksien ja heikkouksien hahmottaminen helpottuu.  

Luettelointia odottavat niin silmälasit koteloineen, lompakot kuin yliopiston osakuntiin liittyvät nauhat.  

Esineen matka vastaanottohuoneesta omalle säilytyspaikalleen on monivaiheinen. Vaiheista ensimmäinen on mielestäni kaikkein kiehtovin, kun pisimmillään vuosikymmeniä hyllyssä odottaneet laatikot noudetaan vastaanottohuoneesta luettelointipöydälle. On kuin jouluaatto, kun laatikkojen kannet avataan ja silkkipaperikääröjen suojista alkaa paljastua mitä erilaisimpia esineitä kaasunaamareista keittiötarvikkeisiin ja 1800-luvulta nykyaikaan. Seuraavaksi on kuitenkin tehtävä esineestä riippuen enemmän tai vähemmän vaikea päätös: tallennetaanko se kokoelmiin vai ei.  

Vantaan kaupunginmuseon kokoelmapolitiikka säätelee, millaiset esineet soveltuvat museon tallennusvastuuseen. Niiden tulee kertoa jotain Vantaan ja vantaalaisten historiasta ja kulttuurista, olla Vantaalla valmistettuja tai muuten tuoda ilmi jotain olennaista oman aikansa maailmasta. Päätöksiä joudutaan siis välillä pohtimaan pitkään, kun eri kriteerejä punnitaan toisiaan vasten. 

Tuleeko huonokuntoinen esine ottaa kokoelmiin ilman käyttöhistoriatietoja, jos se on Vantaalla valmistettu, tai kelpaako mukaan muualla aikuisikänsä eläneen, mutta Vantaalle eläköityneen henkilön lahjoittama tavara? Näihin kysymyksiin ei ole yhtä oikeaa vastausta, vaan päätös tehdään aina tapauskohtaisesti.  

Esineistön laaja kirjo yllätti minut harjoitteluni aikana. Eri vuosikymmenillä vastaanotetuista esineistä paljastui kaikkea hygieniatuotteista sepän työkaluihin ja sota-ajan esineistöön. Esineet kertoivat koskettavia tarinoita niistä hetkistä ja ajanjaksoista, joita ihmiset ovat pitäneet säilyttämisen arvoisina. Moni on lahjoittanut museolle vanhempiensa perinnöksi jättämiä tavaroita ehkä halusta ylläpitää ja säilyttää heidän muistoaan, ehkä toiveesta jakaa tietoutta vanhempien kokemasta aikakaudesta. Joistain perheistä esineistöä on lahjoitettu useamman sukupolven ajalta, jolloin elintason ja –paikan muutokset, teknologian kehitys sekä perinteiden vaihtuminen toisiin piirtyvät selkeästi esiin.  

Jos esine saa paikan museon kokoelmista, seuraa luettelointivaihe ja valokuvaus. Esineen kannalta keskeiset tiedot sen käyttöhistoriasta, ominaisuuksista sekä aiemmista omistajista kirjataan ylös tietokantaan, minkä jälkeen se päätyy valopöydälle kuvaukseen. Tunnistekuva on tärkeä osa esineen tietoja, sillä kuvien kautta kokoelmien kokonaisuus on helppo hahmottaa tietokannassa eikä esinettä aina tarvitse noutaa laatikostaan yksityiskohtien tutkailua varten. Kun esine on kuvattu, se viedään oikealle paikalleen kokoelmatiloihin. 

Harjoittelun aikana oma Vantaa-tuntemukseni laajentui valtavasti. Koen oppineeni myös ymmärtämään paremmin yhteiskunnan kollektiivisen muistin toimintaa. Kaikki tarvitsevat oman elämäntarinansa kertomiseen kiintopisteitä jaetuista kokemuksista, niin perheen, suvun, kyläyhteisön tai kansakunnan tasolla. Museo on juuri se paikka, jossa näitä kiintopisteitä uusinnetaan ja säilytetään. Ne saattavat olla laajasti jaettuja, kuten merkittävät uutistapahtumat, nopeat yhteiskunnan muutokset tai pitkälle levinneet arkikokemukset, tai sitten vain pienen joukon omia, mutta museoesineiden kautta ne konkretisoituvat yksilön ja yhteisön tasoilla.  

Tyhjien hyllyjen määrä on lisääntynyt huomattavasti, kun esineet ovat matkanneet inventoinnin kautta vastaanottotiloista kokoelmatiloihin.  


Kokoelmatyön noviisina hyppäsin KoKeMus-projektin kautta niin sanotusti suoraan syvään päähän, kun pääsin osallistumaan laajasti museolaisten työhön. Harjoittelun aikana työtehtäväni vaihtelivat inventoinnista ja valokuvauksesta esineiden puhdistukseen, kokoelmatietokannan haltuunottoon sekä kaikkiaan kokoelmapolitiikan periaatteiden ja arvojen toteuttamiseen käytännössä. Olen kiitollinen luottamuksesta, jota minulle osoitettiin alusta saakka, kun pääsin tekemään ja kokemaan museotyötä laidasta laitaan kokoelmatilojen sokkeloissa silkkipaperin ja puuvillahanskojen maailmassa. 

Nyt harjoitteluni päätyttyä KoKeMus-hanke on myös omalta osaltani päätöksessä. Harjoittelun aikana ehdimme luetteloida satoja esineitä ja tehdä myös saman verran kokoelmapoistoja, kun osa laatikoista paljastuneista tavaroista ei sopinut kaupunginmuseon talletusvastuualueisiin. Näiden oppien pohjalta tulevaisuuden kokoelmatyötä voidaan tehdä vankemmalta perustalta, kun vastaanottohuoneisiin vielä jääneitä luetteloimattomia laatikoita aletaan käydä läpi KoKeMus-hankkeen jatkuessa. Kuten opin harjoitteluni myötä, elämä on lyhyt, mutta museotyö pitkä.   

Korkeakouluharjoittelija
Aino Kirjonen

keskiviikko 12. helmikuuta 2020

Veromiehenkylän lyhyt historia - Kylän maat Otaniemen urheilukentän täytteenä

Keskiaikaisperäinen Skattmansby, eli Veromiehenkylä, on noussut viime päivinä otsikoihin, kun Vantaa on miettinyt Veromiehen kaupunginosan nimen vaihtoa modernimmaksi Aviapolikseksi. Ottamatta sen kummemmin kantaa nimen vaihdokseen, ajattelin kirjoittaa muutaman sanan kylän historiasta.

Skattmansbyn alkuperäinen tonttimaa on sijainnut Backaksen kartanon mäellä. Vaikka Backaksen kartano sijaitseekin pienellä kumpareella, on sitä ympäröivä alue suhteellisen alavaa seutua. Alue oli pitkään merenpinnan alla. Kumpare, jossa kartano nykyään sijaitsee, oli pitkään yksinäinen pieni saari ulkosaaristossa. Vasta nuorakeraamisella ajalla, noin 4500 vuotta sitten Backaksen alueesta tuli osa mannerta. Kartanon pihapiiristä tunnetaan yksi kivikautinen irtolöytö, sillä paikalla aiemmin sijainneiden kasvihuoneiden itäpuolelta on löytynyt kivikirves. Kirveen tarkka löytöpaikka on kuitenkin epäselvä. Kivikirveen perusteella ei siis ole poissuljettua, että paikalla olisi voinut olla asutusta jo kivikaudella.

Varmasti Skattmansby on asutettu keskiajalla, kun alueelle tuli ruotsalaissiirtolaisia. Skattmansby mainitaan ensimmäisen kerran historiallisissa lähteissä vuonna 1480. Uudenmaan vuoden 1543 maakirjan mukaan Veromiehenkylässä oli kahdeksan taloa. Tontti on merkitty Samuel Broteruksen vuoden 1699 kartalle. Paikalla oli tuolloin neljä tilaa: Silfwastas, Backas, Anntas ja säteri. Tämän lisäksi kylään on kuulunut nykyisestä kartanorakennuksesta noin 350 m etelään sijainnut tontti, joka on merkitty vuoden 1699 karttaan. Kyseinen tontti on tullut käyttöön vuoden 1700 tienoilla, ja sinne ovat vuoteen 1760 mennessä siirtyneet talot Spanski, Sandbacka, Storbäskas ja Lillbäskas.

Ote Samuel Broteruksen vuonna 1699 piirtämästä kartasta Skattmansbysta. Kartta: Kansallisarkisto.

Parin kilometrin päässä Veromiehenkylästä itään sijaitseva Kirkonkylä oli keskiajalla pitäjän hallinnollinen keskus. Veromiehenkylän nimi viittaa Skattmaniin eli verokuntien verot keränneeseen verokuntamieheen, joka oli yksi kruunun hallinnon virkamiehistä. Kirkonkylän ja Veromiehenkylän ympärillä asui myös muita hallintoon liittyviä virkamiehiä, joista on jäänyt jälkiä naapurikylien nimiin. Vielä nykyisinkin alueella sijaitsee kyliä kuten Domarby, Tolkby ja Brutuby. Nimistä Domarby viittaa kylässä asuneeseen tuomariin ja Tolk vanhan hämäläisasutuksen ja uuden kolonisaatioasutuksen välillä toimineeseen tulkkiin. Bryti on sen sijaan todennäköisesti tarkoittanut kruunun tai kirkon palveluksessa ollutta henkilöä, joka on johtanut uudisasutuksen paikallista järjestämistä.

1600–1700-luvuilla Backaksen tilan paikalle muodostui tilojen yhdistyessä säteri eli ratsutila. 1800-luvun alussa siitä muodostui huomattava herraskartano, kun se siirtyi Tomtbackan (Haltialan) säterin omistajan, aatelisen Gustav von Boismanin omistukseen. Tämän jälkeen tila oli pitkään aatelissukujen hallussa. Nykyinen kartanon päärakennus on rakennettu vuonna 1818. Kartanon omistajat hankkivat omistukseensa myös ympärillä sijaitsevien tilojen maat, jotka yhdistettiin Backakseen. 1900-luvun alkupuolella tila myytiin Osuusliike Elannolle. Backas on edelleen HOK-Elannon omistuksessa.

Vantaan kaupunginmuseo on myös tehnyt arkeologisia tutkimuksia Backaksen kartanon alueella. Vuosina 2015 ja 2016 kartanomäeltä etsittiin kaivauksin merkkejä keskiaikaisesta asutuksesta. Tutkimusalue oli hyvin potentiaalinen paikka muinaisjäännösten löytämisen kannalta, sillä se sijaitsi etelärinteellä lähellä joen rantaa. Kaivausten perusteella kuitenkin selvisi, että paikalta ei enää löytynyt merkkejä vanhasta kyläasutuksesta. Toimiessaan kauppapuutarhana alueen kaikki vanhat maakerrokset olivat kuorittu pois ja korvattu uudella puutarhamultakerroksella.

Kerroin puuttuvista maista opastaessani bussiretkellä, jossa tutustuttiin Kuninkaantiehen Vantaalla. Silloin yksi osallistujista totesi, että ei tietenkään ole mitään jäljellä. Hän oli ollut kaivamassa pois kerroksia. Maat oli hänen mukaansa viety Espooseen rakenteilla olevan Otaniemen urheilukentän täytteeksi. Kenttä on rakennettu Helsingin olympialaisia varten, joten siinä tapauksessa maat olisi viety pois 1950-luvulla. Jukka Hakon ja Pia Vuorikosken kirjoittamassa "Kartanoelämää Vantaalla" -kirjassa käy ilmi, että lämmitetyt kasvihuoneet rupesivat nousemaan kartanomäelle vuodesta 1946 alkaen samanaikaisesti keinokastelulaitoksen kanssa. Siten maan siirto sopisi ajallisesti aika hyvin yhteen Otaniemen kentän rakentamisen kanssa. Valitettavasti en retken yhteydessä huomannut ottaa talteen miehen yhteystietoja, vaan toteamus jäi kuulopuheeksi. Mutta mikäli Otaniemen urheilukentän alta yhtäkkiä rupeaa löytymään keskiaikaista esineistöä, tiedetään mistä ne ovat peräisin. Herääkin kysymys pitäisikö nimi siirtää maiden mukana Otaniemeen?

Andreas Koivisto