maanantai 24. syyskuuta 2012

Tunnelmallisessa talossa on ilo työskennellä


”Täällä historia tulee lähelle”, luonnehtii yksi Tikkurilan vanhalla rautatieasemalla työskentelevä Vantaan kaupunginmuseon työntekijä työympäristöään. Lähelle historia todellakin tulee, sillä asema täyttää tänä vuonna pyöreitä vuosia, ei 50, vaan 150. Asema oli vuonna 1862 valmistuneen ensimmäisen junaradan ensimmäinen väliasema lähdettäessä Helsingistä kohti toista pääteasemaa, Hämeenlinnaa.
Tikkurilan asema oli raideliikenteen käytössä 116 vuotta. 1980-luvun lopulla rakennus kunnostettiin Vantaan kaupunginmuseon toimitilaksi. Siellä, missä aikaisemmin oli rautatiehenkilöstön asuintiloja, on nyt museon toimistohuoneita ja kuva-arkisto: huoneissa katto on korkealla ja seinät etäällä toisistaan – avarissa huoneissa on tunnelmaa. ”Olen iloinen saadessani työskennellä tällaisessa ympäristössä”, sanoo eräs työntekijöistä. ”70-luvun toimistorakennus olisi kauhistus”.
Vanha asema on arkkitehti C. A. Edelfeltin suunnittelema: rakennuksessa on kolme kerrosta ja sen ulkoseinät ovat tiilestä muuratut. Hurmaavia yksityiskohtia on runsaasti: räystäslaudassa koristeellisia puuleikkauksia, ikkunoissa pyörökaaria, sisäovissa peilikoristelua ja kolmanteen kerrokseen johtaa kapea puinen portaikko, alkuperäinen. Tähtikoristelua on porraskaiteissa ja ikkunoissa.

Mutta kuten lähes kaikilla hyvillä asioilla, myös tällä on kääntöpuolensa: hissiä kolmannen kerroksen toimistotiloihin ei ole, joten jalkavaivaisena on työpaikalle hankala tulla. Ikkunat ovat kauniita, ja ne hengittävät: kenellekään ei jää epäselväksi, minkälainen säätila ulkona on. Pohjoisen puolella työskentelevät tietävät varmasti, milloin tuuli käy siitä ilmansuunnasta. Kerrospukeutuminen on välttämättömyys. Ja portaat voi ottaa kuntoilun kannalta.
Myös museokävijät saavat näyttelytiloissa aistia mennyttä maailmaa. Siellä missä aikaisemmin ostettiin matkalippuja ja odotettiin junaa, on nyt näyttelytilaa. Asemalaiturille kuljettiin vuosikymmenet radan puolelta, mutta ne ovet on piilotettu näyttelyseinäkkeen taakse. Lipunmyyntiluukun kätkee vitriini. Toiseen kerrokseen, jossa näyttely jatkuu, päästään 1980-luvulla lisättyä portaikkoa pitkin. Portaat on sijoitettu huoneeseen, jossa 1862 junaa odottivat fiinimmät rouvat. Korkeat huoneet, koristeelliset ikkunat, kaariseinä ja lautalattiat antavat aavistuksen siitä, mitä ennen oli. Ehkä kävijälle tulee mieleen sana ”mahtava”, jollaiseksi talossa työskentelevät sitä luonnehtivat.

Jaana af Hällström

maanantai 10. syyskuuta 2012

Vantaan keramiikkatutkimuksia esiteltiin kansainvälisesti


Elokuun viimeisellä viikolla, 29.8-1.9.2012 välisellä ajalla, Helsingissä oli poikkeuksellisen paljon arkeologeja. Se ei kuitenkaan tarkoittanut, että kadut olisivat olleet täynnä ruoskaa heiluttelevia lierihattuisia ihmisiä, sillä useimmat kulkivat siviilit päällä ja olivat tulleet kuuntelemaan esitelmiä 18 kerran järjestettävään EAA-konferenssiin. EAA, eli European Association of Archaeologists, on Euroopan laajuinen arkeologien yhdistys, joka kerää vuosittain yhteen maanosan arkeologit yhteiseen seminaariin. Helsingin kokoukseen osallistui miltei 1200 arkeologia ympäri Euroopan, mikä oli suurin lukema tapahtuman historiassa.

Myös Vantaa oli edustettuna konferenssissa, sillä esittelemme Riikka Väisäsen ja Elisabeth Holmqvist-Saukkosen kanssa uusia tutkimustuloksia, jotka koskivat Gubbackasta löytyneitä punasavikeramiikkoja. Esiinnyimme keskiajan maaseutua käsittelevässä sessiossa yhdessä ruotsalaisten sekä muiden suomalaisten tutkijoiden kanssa. Muualla Euroopassa keskiajan tutkimus näytti esitelmien perusteella keskittyvän lähinnä kaupunkien tutkimiseen.

Vantaalla on siis parhaillaan meneillään pilottihanke koskien keskiaikaisia punasavikermaiikkoja. Tämä olisi onnistuessaan erityisen hieno hanke, sillä punasavikeramiikoista ei olla tähän mennessä paljoa pystytty sanomaan. Kuitenkin ne ovat yleisin keraaminen löytömateriaali keskiajan kaivauksilla. Yleensä niistä on vain todettu, että ne ovat tuontia ja että punasavea on mahdollisesti ruvettu valmistamaan paikallisesti Suomessa joskus 1400-luvulla Turussa. Tieto on kuitenkin perustunut olettamuksiin ja se on ollut hirveän epämääräistä.

Kuvassa Gubbackasta löytyneitä punasavikeramiikkoja. Kuva Pekka J. Heiskanen.

Tutkimushankkeemme tarkoituksena oli analysoida punasavikeramiikkojen kemiallisia koostumuksia ja tutkia jos niiden perusteella voisi sanoa missä ne ovat valmistettu. Olettamuksena oli, että savien koostumus vaihtelee ympäri Itämeren alueen ja tutkimalla tarkemmin keramiikoissa käytetyn saven koostumusta voisi määrittää missä astia on valmistettu. Hankkeessamme analysoitiin 10 Gubbackasta löytynyttä keramiikan sirpaletta. Vertailumateriaalina meillä oli 5 Espoon Mankbyn keskiaikaiselta kylätontilta löytynyttä palaa sekä 5 palaa Tallinnasta.

Vaikka tutkimusaineisto oli pieni, oli tulokset lupaavia. Pystyimme toteamaan, että viisi Gubbackan paloista oli luultavasti paikallista tuotantoa ja kolme oli luultavasti tuontia Tallinnasta. Mankbyn paloista neljä oli myös paikallista valmistusta, mutta peräisin jostakin muusta paikasta kun Gubbackan keramiikat. Yksi Mankbyn astianpaloista oli valmistettu samassa paikassa kun Gubbackan viisi palaa. Tallinnan palat muodostivat kaikki oman ryhmänsä, johon siis kuului myös kolme Gubbackan palaa. Kaksi Gubbackan palasista muodostivat vielä oman ryhmänsä, josta ei ollut vertailumateriaalia saatavilla. Ehkä ne edustivat tuontia jostakin muualta, mahdollisesti Keskieuroopasta tai Ruotsista.

Nyt meillä on siis näyttöä, että punasavikeramiikkaa näyttää valmistetun paikallisesti Gubbackan ympäristössä 1400–1500-luvuilla. Tutkimukset osoittavat myös keramiikkaa tuodun Tallinnan seudulta. Analysoitujen astiakappaleiden määrä on kuitenkin pieni ja tarvitsemme jatkossa analysoida paljon enemmän paloja ja saada verrokkimateriaalia esimerkiksi keskiaikaisista keskuspaikoista, kuten Turusta ja Porvoosta. Kiva lisä olisi myös jos löytyisi konkreettisesti vanha keramiikanvalmistuspaikka maastosta.

Punasavikeramiikkoja koskevat tuloksemme ovat kuitenkin lupaavia ja ne innostavat jatkamaan tutkimuksia. Tutkimuksemme herätti myös kiinnostusta kansainvälisestikin. Erityisen kiinnostunut oli eräs tanskalainen kollega, joka oli kamppaillut samanlaisten ongelmien kanssa kuin me, koskien Tanskasta löytyneitä epämääräisiä keramiikkoja. Jos saamme rakennettua tarpeeksi suuren tietokannan koskien Itämeren ympäristöstä löytyneitä keramiikan kappaleita, voisimme keramiikkojen kemiallista koostumusta tarkastelemalla päätellä mistä keramiikat ovat peräisin. Tällaisen tietokannan tekeminen on kuitenkin suuren työn takana…

Andreas Koivisto