Jo useamman vuoden ajan kaupunginmuseon museolehtori on
vieraillut vantaalaisissa vanhainkodeissa, hoitokodeissa ja päiväkeskuksissa,
mukanaan pari matkalaukullista kuvallisia, esineellisiä ja tarinallisia muistoja
menneiltä vuosikymmeniltä. Matkalaukkujen sisältö koostuu lähinnä 1940-50-lukujen
kodeissa tyypillisesti olleista asioista, niistä jotka ovat tuttuja monille
tämän päivän seniori-ikäisille heidän omasta nuoruudestaan. Esineet eivät ole
museoesineitä vaan juuri tätä tarkoitusta varten hankittuja käyttötarvikkeita:
villalangan vyyhdityspuu, kalaverkon paikkauspuikula, kalossit,
filmitähtikortit, tulitikkuaskien keräilyvihko ja monia muita mummolan ullakon aarteita.
Vierailut ovat olleet antoisia molemmin puolin. Näyttelytuokiot on useimmiten
järjestetty pienryhmille yhteiseen ruokailu- tai oleskelutilaan. Laukut avataan
ja niiden sisältö asetellaan nähtäville. Muistoja on jaettu yhdessä ja monenlaisia
keskusteluja on virinnyt. Erilaisia arkielämän valokuvia ja esineitä
katsellessa, tunnustellessa ja niistä puhuessa, yhteinen keskustelu on
toisinaan siirtynyt lähempiin henkilökohtaisiin muistoihin, kuten vaikkapa paikkakunnan
työpaikkoihin. Joskus kuullaan muistoja paikkakunnan postista, apteekista ja
kamferinkäytöstä tai siitä, kuinka nuori morsian sai valita itselleen lahjaksi työantajan
valikoimista, Tikkurilan Silkiltä, mieluisan hääpukukankaan. Mukavaa on myös
arvoitusten, kiiltokuva-muistovihkojen runojen, sanontojen tai luonnon ennusmerkkien
muistelu.
Mieleenpainuvin kokemus museon työntekijän näkökulmasta
lienee liki 100 vuotiaan rouvan kohtaaminen. Museon Liisa-nukkea sylissä
pidellessään hän alkoi kertoa, kuinka sai oman ensimmäisen nukkensa vasta
17-vuotiaana. Kauan kaivatun nuken saaminen oli aiheuttanut liki jo aikuiseksi
ehtineelle tytölle itkuisan tunnemyrskyn, josta äitinsä oli häntä torunut. Liikuttavan
tarinan lisäksi merkittävää tapahtuneessa oli se, että rouva ei ennen tätä ollut
kyennyt tuottamaan ymmärrettävää puhetta enää moneen vuoteen. Konkreettinen
nuken sylissä pitely sai hänet puhumaan tuossa hetkessä jälleen.
Ruokaan liittyviä tarinoita on kauppavalokuvia katsellessa
kuultu monia. Kuinka 1940- luvunlapsuudesta on jäänyt mieleen erityisen hyvä
tappajaiskeiton liemi, jota teurastuspäivän kunniaksi tuoreesta
riiputtamattomasta lihasta keitettiin. Tai kuinka entinen maalaistalon emäntä
silmäilee kiinnostuneena 1952 vuoden Kotiliettä, jossa kerrotaan ”Kuinka katat
kauniisti sekä omille että olympiavieraille”. Kahvimyllyn kammen kääntäminen
jauhaa papujen hyvän aromin ilmoille ja kahvipakettien keräilykorttien selailu
tuo tuttuuden ilmeitä kasvoille.
Pienissä ryhmissä seurustelu, vanhojen tuttujen esineiden ja
kuvien toimiessa virikkeinä, on jokaisella mahdollisuus kertoa arvokkaita omia muistojaan. Se, että muut ryhmäläiset sekä museon
opas ovat tarinoista kiinnostuneita, voi olla henkilökohtaisesti hyvinkin
merkityksellistä. Oppaan roolissa tunnen monesti olevani mukana oppijana ja
saavani kuulla kiinnostavaa kokemustietoa oikeasti eletystä, isovanhempien
aikaisesta elämästä.
Marjo Eerikäinen
Museolehtori
Museolehtori