maanantai 25. kesäkuuta 2018

Tikkurilan Silkki valmisti lämpöasuja ampumahiihtäjille ja balettitossukangasta Neuvostoliittoon

Aivan Keravanjoen äärellä Tikkurilan keskustassa seisoo punatiilinen vanha tehdasalue. Nyt remontin alla oleva tehdas on tuttu tiloina, joissa on ollut monenmoista toimintaa: harjoitustiloja vantaalaisille bändeille, teatteri, kampaamo ja kirpputori.  Osa vielä kuitenkin muistaa tehtaan kulta-ajat Tikkurilan Silkki Oy:n tekstiilitehtaana, joka parhaimmillaan tuotti kaksi miljoonaa metriä kangasta vuodessa.

Tikkurilan Silkin rakennuksia toukokuussa 2017 [Kuva: Antti Yrjönen / Vantaan kaupunginmuseo]

Tekstiilitehtaan juuret löytyvät Aleksis Kiven kadulta, Helsingistä, jossa se perustettiin vuonna 1933 nimellä Suomen Silkkiteollisuus Oy. Tuotanto siirtyi Tikkurilaan tehdasalueen valmistuttua vuonna 1935. Yrityksen nimi vaihtui Tikkurilan Silkki Oy:ksi pari vuotta myöhemmin ja Tikkurila Oy:ksi vuonna 1968. Vuonna 1979 Ab Finlayson Oy osti yrityksen. Perustuotannon loputtua jatkoi tehdas lippujen ja viirien valmistamisen parissa aina vuoteen 1988 saakka. Vaikka nimi antaa niin ymmärtää, silkkikankaat eivät kuuluneet tehtaan tuotantoon, vaan siellä valmistettiin tekokuitukankaisia sisustus- ja pukukankaita, neuleita, Finn Marin lämpö- ja vapaa-ajan asuja ja lippuja.

Tummansinisestä Tikkurilan Silkin kankaasta ommeltu pitkä iltapuku vuodelta 1947. [Kuva: Mikaela Ihander / Vantaan kaupunginmuseo]

Pääraaka-aineena käytettiin raionia eli viskoosia, mutta tekokuitujen lisäksi tuotannossa hyödynnettiin luonnonkuituja. Suurin osa tuotannosta koostui jacquard-koneilla kudotuista kaksipuolisista kankaista, jotka taipuivat moneen eri käyttöön kodinsisustuksessa. Erikoisuuksina Tikkurilan Silkin tuotannossa olivat mm. 50-luvun kirkkotekstiilit ja Neuvostoliittoon tuotetut autoverhoilu-, balettitossu- ja korsettikankaat. Vientimaita tekstiilitehtaalla oli kymmenen ja tilauksia tuli jopa Etelä-Afrikasta ja Pohjois-Amerikasta asti.

Brittiläiset ampumahiihtäjät lähettivät Tikkurilan Silkille kiitoskortin sekä virallisen kiitoskirjeen Ison-Britannian kansalliselta hiihtoliitolta vuonna 1978. [Vantaan kaupunginmuseon arkisto]

Tehtaan riveissä työskenteli vuosien varrella liuta taitavia tekstiilisuunnittelijoita, jotka loivat yrityksen värikylläiset ja omintakeiset kuviokankaat. Suunnittelijakaartiin kuuluivat mm. Saara Hirvisalo, Maija Ketola, Seija Lampinen, Kaarina Hälvä, Marja-Liisa Jyrinkoski, Anneli Synterä, Edward Terzibasiyan, Kaarina Koivumäki ja Timo Sarpaneva.

Polan mekko, joka on valmistettu Saara Hirvisalon Tikkurilan Silkille suunnittelemasta Karamelli-kankaasta.
[Kuva: Antti Yrjönen / Vantaan kaupunginmuseo]

60-luvulle tultaessa tehtaassa keskityttiin enemmän valmisasujen tuotantoon kankaiden kysynnän hiivuttua. 1970-luvulla tehtaan suosituimmiksi tuotteiksi nousivat Finn Marin laskuvarjokankaiset lämpöasut. Näitä käytännöllisiä ulkoiluvaatteita sai lukuisissa eri väreissä ja malleja löytyi sekä miehille, että naisille ja lapsille. Pirteät asut olivat niin näkyviä Vantaan katukuvassa, että ne saivat nimityksen Tikkurilan kansallispuku. Asun kruunasi vielä karvalakki!

Finn Marin lämpö- ja tuuliasumainos vuosilta 1977 - 1979. [Vantaan kaupunginmuseon arkisto]

Vantaan kaupunginmuseon kokoelmista löytyy värikäs kokonaisuus tehtaan tuotantoa kuudelta eri vuosikymmeneltä vuoden 1952 tekosilkkisistä Olympia-liinoista herkullisesti kuvioituihin kankaisiin. Merkittävimmän osuuden muodostaa vuosina 1965-1971 pääsunnittelijana toimineen Saara Hirvisalon kangasnäytteet, joita löytyy lähes 200 erilaista mallia.

Tikkurilan Silkin kangasnäytteitä vuosilta 1965 - 71, jolloin Saara Hirvisalo toimi tehtaan pääsuunnittelijana.
[Vantaan kaupunginmuseon kokoelmat]

Tikkurilan Silkin tuotoksia pääsee nyt myös tarkastelemaan tietokanta Finnasta: http://vantaankaupunginmuseo.finna.fi. Tehtaan eri kankaiden monikäyttöisyys näkyy myös kokoelmien annissa. Ehkäpä löydät tuttuja tekstiilejä!

Johanna Jauho
museoharjoittelija

maanantai 18. kesäkuuta 2018

Kotikulmilla – kuvia Vantaasta ennen ja nyt

Tiesitkö, että nykyinen Vantaa, Suomen neljänneksi suurin kaupunki, oli vielä hetki sitten unelias maalaispitäjä lehmineen ja laitumineen? Vielä puoli vuosisataa sitten elämisen tahti ja arjen maisema erosi vahvasti siitä, mitä näemme tänään ympärillämme.


Tammiston tilan länsisuomalaista karjaa ennen ja uusi kerrostaloalue nyt,
kuvat vuosilta 1956 (Leppänen & Holopainen) ja 2017 (Yrjönen).

Vantaan kaupunginmuseo julkaisi kevään korvalla teoksen, joka kertoo juuri tuosta häkellyttävän nopeasti tapahtuneesta muutoksesta rauhallisesta maaseutupitäjästä Suomen oloissa ennennäkemättömän nopeasti kasvavaksi suurkaupungiksi. Kotikulmilla – kuvia Vantaasta ennen ja nyt -valokuvateos on tarpeellinen paluu juurille, aikaan josta muutos alkoi.

Teos aukaisee nykykaupunkilaisen silmät näkemään kotikulmansa uudella tavalla. Kirjassa havainnollistetaan ajan kerroksia viimeisten vuosikymmenien aikana kuvaparien avulla. Moni vanha kuva on saanut vierelleen samasta paikasta vuonna 2017 otetun uuden kuvan. Kuvaparit kertovat konkreettisella tavalla, että kaupunki on uusi ja samaan aikaan ikiaikainen. Kaupungissa on kerrostumia, sillä on sielu ja se elää. 

Maantienäkymä nykyisen Kyläraitin ja Tuusulanväylän, entisen Yästöntien ja Hyryläntien
risteykseen vuodelta 1956 (Leppänen & Holopainen) ja 2017 (Yrjönen).  

Kirjan tekstit avaavat vähäeleisesti kuvien kertomuksia ja antavat lukijalle tiedollisen tuen, joka auttaa kuvaparien viestien tulkinnassa. Päätös esittää tekstit kolmella kielellä kertoo paitsi Vantaan vahvasta ruotsinkielisestä perinnöstä myös Suomen monikulttuurisimman kaupungin asemasta. Teos on tarkoitettu kaikille nykyisille kaupunkilaisille.

Kirjan erityisen kaunis, levollinen ja jopa hivenen ylellinen ilme on palkitun graafikon Anne-Mari Ahosen käsialaa. Tätä kirjaa ei ole tarkoitus piilottaa kirjahyllyyn vaan sen paikka on sohvapöydällä, kahvihetkien selailukirjana, osana arkea. Teos sopii erinomaisesti myös lahjakirjaksi esimerkiksi syntymäpäiväsankarille, uuteen kotiin muuttavalle, hääparille tai opintonsa päättävälle uudelle tai vanhalle kaupunkilaiselle.

Kotikulmilla – kuvia Vantaasta ennen ja nyt -teosta voi ostaa kaupunginmuseon Pienestä museopuodista,
vantaalaisista kirjakaupoista ja verkkokirjakaupoista. (kuva: Antti Yrjönen/VKM 2018)








Kotiseutuneuvos Lauri Leppänen, jonka käsialaa vanhat kuvat ovat, kiersi erityisesti 1950–1970-luvuilla ympäri Vantaata ja kuvasi kaikkea, mitä sen ajan arkeen kuului. Kuvien aiheet löytyivät tavallisten päivien tavallisista tilanteista. Osassa otoksista mainitaan kuvaajaksi Leppäsen ohella Viljo Holopainen, joka yhdessä Leppäsen kanssa tutki ja tallensi Vantaan vaiheita. Antti Yrjönen, nuori ja lahjakas valokuvaaja on onnistunut uusissa kuvissa hienolla tavalla tavoittamaan tähän hetkeen päivitettynä sen saman hengen, joka Leppäsen kuvista välittyy. Yhteistyö toimii, vaikka välissä on kuusi vuosikymmentä.

Leppäsen asenne kotikulmiinsa välittyy kirjan kuvista lämpimänä. Hän kohdisti katseensa hyvään ja näki Vantaassa paljon kaunista, huolehtimisen ja suojelemisen arvoista. Kaiken globaalin hälinän ja levottomuuden keskellä se ohjaa lukijaa saman kokemuksen äärelle. Pysähdy, näe hyvät asiat ympärilläsi ja huolehdi niistä, opastaa teos meitä.

Karoliina Junno-Huikari
Kirjoittaja on toimittanut Kotikulmilla-teoksen. Hänen tuotantoaan ovat myös kaupunginmuseon samanaiheisen #ThrowbackVantaa-näyttelyn tekstit. Näyttely on avoinna 30.11.2018 saakka.

keskiviikko 6. kesäkuuta 2018

Tavastkullan kartanon vanhaa paikkaa tutkitaan arkeologisesti

Tällä viikolla alkoi arkeologiset kaivaukset Tavastkullan kartanon vanhalla tonttipaikalla. Kaupunginmuseo suorittaa Vantaan historiatoimikunnan toimeksiannosta tutkimukset 4.-21.6.2018. Tutkimuspaikka sijaitsee nykyisestä Hämeenkylän kartanosta noin 900 metriä koilliseen Kakolanmäen juurella. Kartano on aikanaan sijainnut komealla paikalla Pikkujärven rannan tuntumassa. Nykyään järvi on kuivunut ja järven alue soistunut.

Tavastkullan kartano Samuel Broteruksen vuoden 1691 kartassa Lillträskin (Pikkujärvi) rannalla. Kartano on merkitty karttaan nimellä Gården. Kartta: Kansallisarkisto.

Nyt tutkittavalla vanhalla paikalla on historiallisten lähteiden mukaan ollut asutusta ainakin 1500-luvun alkupuoliskolta saakka. Tavastkullan kartano perustettiin 1500-luvun lopussa, kun paikalle rakennettiin Nygårdin säteri. Kartano muutti vanhalta tonttimaaltaan nykyiselle paikalleen 1700-luvun kuluessa.

Kartano syntyi, kun amiraali Bengt Juusten sai kuningas Juhana III:lta kaikkiaan 40 tilaa läänityksenä palkkiona hyvästä sotapalveluksesta. Läänityksen myötä Juusten sai oikeuden kerätä verot läänitykseen kuuluvalta maa-alueelta. Osa Juustenin saamista tiloista sijaitsi Hämeenkylässä, jonne hän perusti säterin nimeltä Tavastkulla. Juusten, jonka aatelisnimi oli Gyllenlood, oli aiemmin toiminut muun muassa Käkisalmen ja Turun linnojen päällikkönä (Hämeenkylän kartanon historiallisista vaiheista löytyy hyvin tietoa Jukka Hakon ja Pia Vuorikosken uutuuskirjasta Kartanoelämää Vantaalla). Gyllenloodien jälkeen tila siirtyi Petter Sund nimiselle kauppiaalle (Sundin vaiheista on puolestaan kirjoittanut Kaisa Kyläkoski).

Tutkimalla hylättyä kartanopaikkaa, museo toivoo saavansa tietoa kartanon arkielämästä 1500–1700-luvulla. Museo ei ole aiemmin tutkinut aatelissäädyn kohteita, joten on mielenkiintoista nähdä, miten esineellinen kulttuuri eroaa papiston, kauppiaiden ja talonpoikien esineistöstä. Näitä muita säätyjä kaupunginmuseo on tutkinut aiempina vuosina ja niistä kertyneet tiedot on julkaistu Riikka Väisäsen kirjoittamassa Kolme kylää -teoksessa.

Tavastkullan vanhan kartanopaikoan kaivaukset alkoivat maanantaina 4.6.2018. Kuvan kaivausalue on avattu päärakennuksen ja sen pihan alueelle. Kuva: Riikka Väisänen/Vantaan kaupunginmuseo.

Tavastkullan vanha kartanonpaikka tarjoaa ainutlaatuisen tutkimusmahdollisuuden, sillä se on säilynyt koskemattomana aina siitä, kun kartanon siirrettiin nykyiselle paikalleen. Kaivauksilta toivotaan myös tietoa kartanoa edeltävältä ajalta.

Tutkimusten myötä saadaan jälleen uutta tietoa yhdestä kaupungin kartanosta. Vaikka Vantaan kartanoita on ansiokkaasti tutkittu viime vuosina, käsittelee tehty tutkimus lähinnä melko uutta aikaa ja kartanoiden varhaisvaiheet tunnetaan verrattain huonosti. Näiden tutkimusten myötä toivotaan parannusta tähän tilanteeseen.

Andreas Koivisto

perjantai 1. kesäkuuta 2018

Oranssi osanen omintakeista paikallishistoriaa

Oletko miettinyt, kuinka museon kokoelmat oikeastaan kasvavat? Millaisia esineitä sinne valitaan, ja millä perustein? Edellytyksiä on useita. On toivottavaa, että esineen historia tunnetaan, sen käyttötarkoitus tiedetään ja että se liittyy vahvasti johonkin aikansa ilmiöön. Peruskoululaisesta saakka olemme (onneksi) saaneet kiertää museoita ja kuunnella opastuksia, joissa kerrotaan esivanhempiemme elämäntavoista. Olemme nähneet mysteerisiä esineitä, joiden käyttötarkoitusta yleisöltä arvuutetaan -museon henkilökunnan toivoessa, että oikea vastaus löytyy siinä sivussa. Ajatukset jäävät heinäntuoksuiseen maalaismaisemaan, taidokkaasti koristemaalattuihin talonpoikaisarkkuihin ja leipä- tahi nahkurin orsiin.

Kulttuuriperintömme ei tietenkään polje paikallaan ja kasvata pölykerrosta päälleen. Se elää ja hengittää koko ajan, on museoiden vastuulla tallentaa myös meidän aikamme ilmentymiä. Nykyhetki tulee eittämättä museokamana vastaan itse kullekin. Tuttu lause vanhemmalta polvelta museossa onkin, ”tuollainen meilläkin oli silloin joskus” tai, ”samanlaisella leikin minäkin pikkutyttönä”.

”Tuollaista kumivenettä seilasin silloin nuorena kaljakellunnassa!”


Vantaan kaupunginmuseon yksi tehtävä on dokumentoida ja tallentaa vantaalaisia ilmiöitä, myös joidenkin mielestä arveluttavia sellaisia. Kesällä 2014 kaksi museon työntekijää osallistui kaljakelluntaan havainnoidakseen tapahtumaa, sen osallistujia, tunnelmaa ja lieveilmiöitä. Tapahtumassa talteen kerätyt esineet olivat esillä Joki -kivikaudelta kaljakelluntaan -näyttelyssä vuosina 2015-2016.

Muutamaa vuotta myöhemmin konservaattoriharjoittelija löytää työpöydältään rapaisen, ja juuri ja juuri vienosti vieläkin jokivedeltä tuoksuvan kumiveneen. Eheässä kunnossa säilynyt vene pitää edelleen ilmat sisällään, sillä voisi aivan hyvin lähteä saman tien soutamaan kohti taivaanrantaa. Tämän veneen kohtalo vie kuitenkin varhaiseläkkeelle.

Se puhdistettiin pintaa kuluttavasta irtoliasta imuroiden ja mikrokuituliinalla pyyhkien, sitten veneestä ja airoista otettiin selkeä valokuva tietokantaa varten. Lopuksi vene oli tyhjennettävä, sillä ajan saatossa happi muuten hapertaisi kumia sekä sisältä että ulkoa. Haurastuminen tulee tapahtumaan muoville joka tapauksessa, mutta tietyin toimenpitein konservaattori voi pyrkiä hidastamaan ja ennaltaehkäisemään prosessia. Veneelle valmistettiin mittojen mukaan säilytyslaatikko, jossa se mahtuu pötköttelemään koko pituudessaan kera airojen. Hapottomat silkkipaperit antavat lisäsuojaa ja pitävät esineet paikallaan laatikossa.


Näiden kellunnassa haaksirikkoutuneiden sandaalien mahdollista tuoksua konservaattoriharjoittelija ei halua kommentoida. Kuivapuhdistetut ja silkkipaperilla tuetut kesäläppöset niin ikään jäävät kokoelmaan.


Osa paikallista kulttuuriperintöä on näin talletettu jälkipolvien kummasteltavaksi ja tutkittavaksi. Kuinka moni nykyajan ilmiö on silloin jo kadonnut? Muoviroskat, roskaaminen… Joki itse? Suomalaisten taito kehittää itselleen uusia kesäurheilulajeja tuskin katoaa koskaan. Museo pitää huolen, etteivät vanhatkaan unohdu.

Sanna Kainulainen
Konservaattoriharjoittelija