perjantai 24. toukokuuta 2019

Leipäjonoista Yhteiseen pöytään

Miten päästä leipäjonoista eroon? Luoda jotakin sellaista, jossa ruoka-avun asiakas, ihminen, tuntisi olonsa hyväksi, arvostetuksi, osaksi yhteisöä? Ettei ihmisen tarvitsisi tuntikausia seistä taivasalla  jonottamassa ruokaa. Olla kiinni elämässä, inhimillisellä ja kestävällä tavalla.

Mitä siis tehdä leipäjonoille? Ja toisaalta valtavalle määrälle hävikkiruokaa, jota jää päivittäin kaupoista ja elintarviketukuista yli? Mitä tehdä, jotta kukaan tai mikään ei menisi hukkaan?
Näihin kysymyksiin Vantaan kaupunki ja seurakuntayhtymä lähtivät yhdessä miettimään ratkaisua. Kehitettiin toimintamalli, jossa hävikkiruoka kulkee lahjoittajalta keskitetysti hävikkiterminaalin kautta ruuan jakelijoille ja sitä kautta ruoka-apua tarvitsevalle. Syntyi Yhteinen pöytä. 

Kuva: Vantaan kaupunginmuseo / Anna-Reetta Rikala
Historian ohella Vantaan kaupunginmuseon tehtävänä on tallentaa myös tätä päivää. Erilaisia arjen ilmiöitä, suuria ja pieniä. Yhteinen pöytä on esimerkki tämän ajan ilmiöstä. Se kertoo osaltaan yhteiskunnan tilasta, jossa ruoka-apuun täytyy turvautua, koska kaikilla ei mene riittävän hyvin. Se kertoo toisaalta yltäkylläisyydestä ja kulutuksesta. Siitä, että ruokaa jää yli tarpeen. Se kertoo ilmastonmuutoksesta ja kestävästä kehityksestä. Se kertoo yhteisöllisyyden merkityksestä.

Museo halusi tallentaa tämän ilmiön yhteiseen muistiin ja kertoa siitä myös tuleville sukupolville. Kertoa tästä ajasta, jolloin oli pakko tarttua sanoista tekoihin ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi ja eriarvoisuuden vähentämiseksi. Herätellä ihmisiä ajattelemaan ja näkemään. Ymmärtämään, että se miten toimimme tänään, vaikuttaa siihen minkälainen huominen on.

Hävikkiterminaalilla pakataan lahjoitetut tuotteet laatikoihin kuljetettavaksi jakelupisteisiin. Vapaaehtoistyöllä on merkittävä rooli Yhteisen pöydän työssä. Kuva: Vantaan kaupunginmuseo / Antti Yrjönen

Miten Yhteinen pöytä sitten toimii? Lähdimme ottamaan selvää ja näin se meni:

Hävikkiterminaalilla aamu alkaa yhteisillä aamukahveilla. Järjestäydytään. On kolme pakettiautoa, kaksi kylmäkuljetuksiin ja yksi kuivamuonalle. Autoihin lastataan laatikot, jotka edellisenä päivänä on pakattu terminaalilla valmiiksi. Ne sisältävät lähinnä elintarvikkeita – joskus myös muutakin – mitä milloinkin kaupoista on saatu. Jakeluverkostossa olevat ruoka-avun jakajat ovat voineet esittää toiveita, mitä kussakin jakelupisteessä on tarpeen. On kulttuurisia eroja, ikäihmisiä ja nuoria. Erilaisia tarpeita ja elämäntilanteita. Kaikkiin toiveisiin ja tilauksiin ei aina voida vastata, koska paljon riippuu siitä mitä lahjoittajilta saadaan, minkälaista hävikkiä on tullut.

Tänään kuormassa on mm. banaaneja, mandariineja, pikapuurohiutaleita, kaaliraastetta, leipää, jogurttia, suklaapatukoita, sipsejä… eli perusruokaa, ja vähän jotain extraakin. Elintarvikkeita, joissa parasta ennen-päivämäärä on tulossa vastaan, ja siitä syystä kaupan hyllyltä poistettuja. Jotta kylmäketju ei elintarvikkeilla katkeaisi, terminaalilla on kylmähuone ja pakastin. Näin taataan, että ruoka-avun ja yhteisruokailun asiakas saa laadukasta ruokaa.

Kuva: Vantaan kaupunginmuseo / Anna-Reetta Rikala
Lähdemme matkaan. Kussakin autossa on autonkuljettaja sekä apukuski (tällä kertaa myös museon havainnoija). Kaksi meistä jää hävikkiterminaalille havainnoimaan ruokien pakkaamista seuraaviin kuljetuksiin.

Yhteisen pöydän autot ajavat ennalta määrättyä reittiä. Listan mukaan mennään. Käymme työttömien toimintakeskuksessa, päihdekuntoutujien talolla, asukastiloissa, seurakunnalla… Välillä poiketaan elintarviketukussa ja kaupoissa ja otamme matkaan lahjoitukset: maitoa, leipää, jauhelihaa, banaaneja, kalaa…



Pääsiäisen jälkeen saatiin lahjoituksena mm.valtava määrä maitoa. Kuvat: Vantaan kaupunginmmuseo / Antti Yrjönen
Kun autot saapuvat takaisin terminaalille, on lounas jo valmiina. Istumme yhteisen pöydän ääreen syömään, hävikkiruokaa tottakai! Lounaan jälkeen jatketaan. Uudet reitit, asukastilat, kauppojen kylmähuoneet, lastauslaiturit… ja takaisin terminaalille. Päivä pulkassa, hyvin meni. Toimii!

Lopuksi kokoonnuttiin yhteiseen pöytään syömään hävikkiruuasta valmistettua maittavaa lounasta.
Kuva: Vantaan kaupunginmuseo / Marjo Eerikäinen

Mutta onko Yhteisen pöydän toiminta vain hävikkiruuan hyötykäyttöä ja ruoka-apua? Se on paljon muutakin. Yksi tärkeä tekijä Yhteisessä pöydässä on se, että ihminen pääsee osaksi jotain kokonaisuutta. Osallistuu, saa yhteyden toisiin ja tulee huomatuksi, ehkä myös työllistyy. Yhteisen pöydän porukka puhaltaa yhteen hiileen, keskustellen, toisiaan kuunnellen. Keskitetyn toiminnan myötä hävikkiruuan lahjoittajien ja jakelijoiden työ helpottuu ja ruoka-avun saajat ja yhteisruokailuun tulijat voivat kiittää. Olkaa hyvä ja käykää pöytään! Yhteinen pöytä on katettu: hävikillä, osallisuudella, yhdessä tekemisellä, ihmisten kohtaamisella, paremmalla huomisella.

Vielä on kuitenkin matkaa siihen, että leipäjonoista päästäisiin kokonaan eroon. Vantaalla ollaan jo aika hyvällä mallilla. Miten on muiden kaupunkien laita?

Anna-Reetta Rikala

maanantai 20. toukokuuta 2019

Koululaiset tutkimassa Tikkurilan vanhaa kylätonttia toukokuussa 2019


Kun kulkee jokapäiväisessä elinympäristössä, tuleeko joskus miettineeksi sitä, mitä tällä paikalla tapahtui vuosikymmeniä, vuosisatoja tai ehkä vuosituhansia sitten? Viertolan koulun Jokirannan opetuspisteen oppilaat eivät ehkä ole tulleet joka päivä ajatelleeksi, mitä heidän koulun pihallaan on aikojen saatossa tapahtunut, mutta tänä keväänä oli aika pohtia asiaa tarkemmin. Vantaan kaupunginmuseon organisoima ja Suomen Kulttuurirahaston rahoittama Mullankaivajat-hanke tarjosi koulun oppilaille mahdollisuuden tutustua jokapäiväisen elinympäristönsä historiaan hiukan pintaa syvemmälti arkeologisten tutkimusten kautta, jotka toteutettiin koulun piha-alueella toukokuussa 2019. Viikon mittaisten koekaivausten lisäksi projektiin kuului opetusta sekä paikallishistoriasta että arkeologisen tutkimuksen tekemisestä, oppilaiden ryhmätöitä sekä ennen kaivauksia suoritettu metallinilmaisinkartoitus, jonka tarkoituksena oli paikantaa potentiaalisimmat kaivausalueet koulun pihalta (ks. aiempi blogi-kirjoitus).

Valittiinko Jokirannan opetuspiste sitten sattumalta arkeologisen tutkimuksen kohteeksi? Ei, sillä koulun oppilaat ovat harvinaisen onnekkaassa asemassa viettäessään välituntinsa kylänpaikalla, jonka juuret ulottuvat ainakin keskiajalle saakka! Dickursbyn (Tikkurila) kylä mainitaan ensimmäisen kerran historiallisissa lähteissä vuonna 1501, mutta todennäköisesti kylä on vanhempi, ehkä jopa yksi Helsingan pitäjän vanhimmista kylistä. 1500-luvulla Dickursbyn kylä kuului Helsingan isoimpien kylien joukkoon ja se koostui useista hajallaan sijanneista tonttimaista, joista vanhin on historiallisen kartta-aineiston perusteella sijainnut nyt tutkimuksen kohteena olevalla alueella. Tonttimaan pohjoispuolella on kulkenut ja kulkee edelleen vanha postitie, Kuninkaantie, jonka reitti ulottu Bergenistä Pietariin. Suomen alueella Suureksi Rantatieksikin kutsuttua osuutta pääsi maareittejä pitkin kävellen tai hevosella Turkuun tai Viipuriin.

Ote Samuel Brotheruksen kartasta vuodelta 1708, jossa näkyvät Dickursbyn kylään kuuluneet Dickursbyn, Beckbyn ja Skeggiasin tonttimaat, Simonsböle sijaitsi näistä pohjoisempana. Kuninkaantie kulkee kuvan oikeassa ylänurkassa. Lähde: Kansallisarkisto, KA B9:9/52-54.

Vielä 1900-luvun alkupuolella Dickursbyn kylätontin paikalla oli maaseutumainen maiseman ja kansan piirissä ”Tikkurilan kartanoksi” kutsutun tilan rakennuksia. Erinäisten omistajanvaihdosten jälkeen vuonna 1912 tontti ja rakennukset siirtyivät kunnalle.  Tilan päärakennuksessa toimi jo tuolloin koulu, joka kuitenkin oppilasmäärien takia alkoi käydä ahtaaksi. Vanhat tilan rakennukset saivat väistyä, kun paikalle valmistui 1950-luvun lopulla opettajien asuntola ja uusi koulurakennus, jossa nykyään toimii Viertolan koulun Jokirannan opetuspiste. Vaikka alue on 1900-luvulla ollut raskaan rakentamisen kohteena, on koulun pihalla säilynyt vielä entisistä ajoista muistuttava maakellari sekä nurmialue, jolla vanhat, ehkä jopa keskiaikaiseen kyläasutukseen liittyvät jäänteet ovat saattaneet säilyä.

Kevätsiivousta vuonna 1956 maakellarin luona. Kuvaaja: Olavi Koistinen. Kuva: Vantaan kaupunginmuseo.

Arkeologiset kenttätyöt aloitettiin Viertolan koulun 5.-luokkalaisten kanssa aurinkoisessa säässä 9.5.2019 metallinilmaisinkartoituksella, johon oppilaiden lisäksi osallistuivat Vantaan Kaupunginmuseon arkeologit. Käytössä oli Helsingin Yliopiston metallinilmaisin sekä pinpointteri tarkempaa etsintää varten. Ideana oli prospektoida koulun joenpuoleisella nurmialueella ja kartoittaa potentiaalisia kaivausalueiden paikkoja koululaisten kanssa. Oppilaat osallistuivat 4-6 hengen ryhmissä tutkimukseen niin, että jokainen sai hetken aikaa käyttää metallinilmaisinta ja yrittää löytää maasta signaaleita. Kun ilmaisin antoi merkkejä metalliesineestä, sai koululainen arkeologien avustuksella kaivaa löytönsä esiin. Kaikilla oppilailla metallinilmaisin ulisi ainakin kertaalleen hiukan kovempaa, osoittaen mahdollisen löydön paikkaa, joten jokainen pääsi kaivamaan koepistoja signaalipaikoille. Muutamasta kuopasta ei innokkaan etsinnän jälkeen löytynyt signaaleista huolimatta kuin lihavia matoja, mutta suurin osa oppilaista pääsi myös löytämään erilaisia esineiden fragmentteja. Löytöihin kuului erilaisia metallifragmentteja, nauloja, vanhoja oven tai ikkunan heloja, lusikka, yksi tinasotilas, yllättävän monta leikkiauton osaa ja yksi 5 sentin kolikko vuodelta 2002, jonka löytäjä sai pitää. Oli ilo seurata oppilaiden kenttätyöskentelyä – tutkimusintoa löytyi niin paljon, että arkeologien oli jopa hiukan haastava pysyä oppilaiden perässä kartoittamassa löytöjä!

Metallinilmaisinlöydön esiin kaivaminen Vantaan kaupunginmuseon arkeologin Andreas Koiviston opastuksella. Kuva: Elina Terävä/Vantaan kaupunginmuseo.

Varsinaiset kenttätyöt pääsivät vauhtiin maanantaina 13.5.2019, jolloin edellisviikolla prospektoidulle nurmialueelle avattiin koekuoppia maakerrosten selvittämiseksi, sillä metallinilmaisinkartoituksessa näihin ei vielä päästy käsiksi. Noin 0,5 m x 0,5 m kokoisia koekuoppia tehtiin systemaattisesti muutamassa eri linjassa noin 5 m välein tutkimuskohteena olleelle alueelle. Yhteensä koekuoppia kaivettiin viikon aikana 25 sekä arkeologien että koululaisten voimin. Pintaturpeen poiston hoitivat arkeologit nurmikkoa säästellen, mutta jo maanantaina nurmikon alaisia kerroksia pääsivät 5.-luokkalaiset tutkimaan kaivauslastoin. Kaivamiseen kuului aluksi perehdytys kaivamisvälineisiin, kaivaustekniikkaan ja seulomiseen, jonka jälkeen jokainen oppilas sai joko oman kuopan tai yhteisen kuopan kaverin kanssa tutkittavakseen.

Koekuopan kaivaminen aluillaan. Kuva: Antti Yrjönen/Vantaan kaupunginmuseo.

Viikon aikana oppilaat kaivoivat 4-6 hengen ryhmissä 45 minuuttia kerrallaan, minkä lisäksi innokkaimmat pääsivät mukaan kentälle vielä toistamiseen perjantaina, kun kevään viimeinen koe oli suoritettu. Ihailtavaa oli, että vaikka maa oli paikoin hyvin kovaa kaivettavaa ja kaivausasennot melko haastavia, niin kiitettävällä sitkeydellä 5.-luokkalaiset saivat maata tehokkaasti poistettua kuopista. Koululaiset osoittautuivat hyvin tarkkasilmäisiksi pikkiriikkistenkin löytöjen bongauksessa, ja tuntui, ettei pieninkään tiilenmuru päässyt livahtamaan heidän silmiensä ohi ainakaan seulapaikalta.

Seulomista arkeologien avustuksella. Kuva: Elina Terävä/Vantaan kaupunginmuseo.

Vaikka Mullankaivajat-projekti keskittyi 5.-luokkalaisiinn, niin heidän lisäkseen koulun muut oppilaat, erityisesti 3.- ja 4.- luokkalaiset, kävivät välituntien aikana tutustumassa kaivauksiin, kyselemässä kysymyksiä, penkomassa maakasoja, seulomassa sekä hiukan kaivamassa avattuja koekuoppiakin. Kiinnostus ja innostus arkeologisia tutkimuksia sekä maassa möyriviä matoja kohtaan yllätti arkeologit positiivisesti ja välituntien ajan kuoppien ympärillä oli aikamoinen vilinä. Oppilaista oli myös paljon apua erityisesti seulomisessa sekä savipaakkujen tutkimisessa ja välituntien aikana kasoista kerättiin talteen mm. paljon tiiltä, lasia, hiukan keramiikkaa ja jopa yksi luunappi. Lisäksi matojen pelastajina ja hoitajina koululaiset osoittautuivat erittäin taidokkaiksi.

Välitunnilla innostuneita kaivajia riitti useampia kuoppaa kohden. Kuva: Elina Terävä/Vantaan kaupunginmuseo.

Oli ilo vastailla myös koululaisten lukuisiin kysymyksiin koskien paikan historiaa, historiaa yleensä, arkeologiaa ja arkeologisia löytöjä sekä sitä, miten kummassa paikalle on voinut tulla niin paljon maata vanhojen löytöjen päälle. Samoja kysymyksiä kävivät toki esittämässä myös uteliaat lähialueiden asukkaat, joita paikan historia ja arkeologien kaivelu askarruttivat. Oli myös hienoa kuulla, miten koululaiset alkoivat kehitellä omia teorioita siitä, mitä paikalla on tapahtunut ja miten arkeologinen aineisto kertoo tapahtumista. Esimerkiksi eräs poikajoukko päätteli löytyneistä olutpullonkorkeista ja ikkunanlasinsirpaleista, että paikalla on ollut aikoinaan baari, jossa tapahtuneessa tappelussa ikkuna on mennyt rikki. Historiallisten lähteiden mukaan Tikkurilassa olleet 1700-luvun krouvit, Kylmänåja krog ja Dricksbacka, eivät kuitenkaan ihan tällä paikalla sijainneet, ja Hertaksen kestikievarikin 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa oli lähempänä Tikkurilan asemaa. Hienoa pohdintaa koululaisten osalta kuitenkin siitä, mistä arkeologinen aineisto voisi kertoa!

Viikon kestäneessä koekuopituksessa paljastui lähinnä, että opettajien asuntolan eteläpuoleisella nurmialueella nurmen alapuolella oli paksuja, pääosin savisia täyttökerroksia, joissa oli sekoittuneena löytömateriaalia useamman vuosisadan ajanjaksolta. Löytöihin kuului melko runsaasti tiiltä, jonkin verran muuta rakennusjätettä, kaakeliuunin kaakeleiden paloja, erilaisia astioiden sirpaleita, kuten posliinia, piiposliinia, fajanssia, punasavikeramiikkaa, valkosavikeramiikkaa, jopa muutama pala kivisavikeramiikkaa, yksi liitupiipun varsi, ikkuna- ja astialasia, 1980-luvun markka, nauloja ja hevosenkenkänauloja, muita rautaesineiden fragmentteja, nahan paloja ja jonkin verran leikkiautojen osia ja muuta modernia aineistoa. Kolme koekuoppaa laajennettiin niissä havaittujen mielenkiintoisten ilmiöiden takia hiukan isommiksi. Kahdessa koekuopassa esiin tuli noin 0,5 m syvyydessä hyvin tummaa, nokista ja melko löytörikasta hiekkamaata, liittyen ehkä johonkin vanhan uunin purkuun tai muuhun palamiseen liittyvään tapahtumaan. Yksi runsaasti rakennusjätettä ja muuta löytömateriaalia sekä erilaisia täyttökerroksia sisältänyt koekuoppa kaivettiin jopa 125 cm syvyiseksi. Siinäkään ei tosin vielä päästy pohjalle, eli luonnollisiin kerroksiin saakka, vaan täyttökerrokset vaikuttivat jatkuvan vielä kymmeniä senttejä alaspäin. Koekuopituksen keskeisin tutkimustulos oli, että Jokirannan koulun pihalla on hyvin paksuja täyttökerroksia, joissa on sekoittuneena materiaalia ehkä jopa 1700-luvulta 1900-luvulle saakka. Löytöaineiston käsittely ja tutkiminen on tosin vielä kesken, joten esimerkiksi erikoisempien keramiikkalöytöjen ajoitus tarkentunee vielä tutkimuksen edistyessä. Keskiaikaisia löytöjä ei koekuopituksessa tavattu, mutta mahdollista toki on, että paksujen täyttökerrosten alla myös vanhempia kulttuurikerroksia olisi säilynyt. Näiden tavoittamiseen tosin vaadittaisiin melkeinpä kaivinkone, sen verran tiukoiksi ja paksuiksi paikalla olleet savikerrokset osoittautuivat viikon aikana.

Eräästä koekuopasta löytynyt pikkuruinen sisilisko. Kuva: Elina Terävä/Vantaan kaupunginmuseo.

Kaiken kaikkiaan viikko oli kuitenkin erinomaisen onnistunut: Aurinko paistoi joka päivä ja linnut, puput, oravat, madot, tuhatjalkaiset sekä yhdessä koekuopassa pesinyt pikkuriikkinen sisilisko tarjosivat luontoelämyksiä sekä koululaisille että arkeologeille. Kaivaus antoi myös paljon tietoa kulttuuriperintökohteen säilyneisyydestä ja tutkimuspotentiaalista. Hienointa oli kuitenkin viikon aikana kokea koulun oppilaiden innostus tutkimuksia, historiaa ja luontoa kohtaan. Vaikka maakerrokset olivat paikoin haastavia kaivaa eikä rakenteita tällä kertaa koekuopista paljastunut ja löydötkin olivat joissain kerroksissa vähäisiä, niin se ei 5.-luokkalaisten intoa latistanut. Taisipa useampi koululainen suunnitella jo tulevaisuuttaan arkeologinakin 😊.

Kiitokset Suomen Kulttuurirahaston Mullankaivajat-apurahalle sekä Viertolan koulun Jokirannan opetuspisteen innostuneille opettajille ja oppilaille hienosta kenttäviikosta! Yhtä mielenkiintoisia ja innostavia projekteja olisi mahtavaa saada Vantaalle tulevaisuudessakin lisää. Tämä projekti jatkuu vielä kaivausten jälkitöiden merkeissä ja syksyllä olisi vielä tarkoitus palata koululle kertomaan koululaisille kaivausten jälkitöistä, tutkimustuloksista sekä esitellä oppilaille löytöjä. Voisikohan jokin niistä liittyä kansanperinteessä mainittuun Tikkurilan tonttuunkin…?

Löytöjen puhdistus on aloitettu, mukana myös kappale liitupiipun varren päästä. Kuva: Elina Terävä/Vantaan kaupunginmuseo.

Elina Terävä

perjantai 10. toukokuuta 2019

Arkeologiset kaivaukset Tikkurilan Jokirannan opetuspisteen pihalla

Maanantaina 13.5.2019 alkaa Viertolan koulun Jokirannan toimipisteen pihan arkeologiset tutkimukset. Kaivaukset suoritetaan yhdessä koulun viidesluokkalaisten kanssa. Kyseessä ei ole mikä tahansa koulupiha vaan paikalla on sijainnut Dickursbyn, eli Tikkurilan kylän vanha keskus. Kaivausten aikana koulun oppilaat saavat tutustua arkeologiaan sekä selvittää onko koulun ympäristössä säilynyt maan alla merkkejä vanhoista kyläkerrostumista. Nykyiselle paikalleen Tikkurila siirtyi vasta 1860-luvulla junaradan rakentamisen myötä. Vantaan kaupunginmuseo on saanut Suomen kulttuurirahaston Mullankaivajat -hankkeen avustuksen, jonka avulla tutkimukset tehdään.

Oppilaan tekemä pienoismalli Dickursbyn kylässä sijainneesta historiallisesta rakennuksesta. Kuva: Andreas Koivisto/Vantaan kaupunginmuseo.

Ennen kaivauksia oppilaat ovat saaneet tutustua seudun keskiaikaiseen historiaan arkeologien Andreas Koiviston ja Elina Terävän johdolla. Oppituntien lisäksi oppilaat ovat tehneet ryhmätöitä Tikkurilan kylän historiasta. Aiheina olivat mm. alueen vanhat kartat, entisaikojen uskomukset, kylän vierestä kulkenut Kuninkaantie sekä seudulta Tallinnaan matkanneet talonpoikaispurjehtijat, jotka kävivät kauppaa Tallinnassa asuneiden hansakauppiaiden kanssa.

Jokirannan opetuspiste sijaitsee paikalla, jossa aiemmin sijaitsi Dickursbyn kylän kolme tilaa, eli Dynnas, Hertas ja Erikas. 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa kerätyn kansatieteellisen aineiston mukaan Dickursbyn kylässä uskottiin eläneen tonttuja. Tontut oleskelivat mielellään saunoissa ja pitivät hyvää huolta tilojen hevosista. Mutta jo tontuille oltiin ilkeitä, saattoivat he suistaa koko tilan perikatoon.

Koululaiset saivat osallistua koulunsa pihan tutkimiseen metallinetsimen avulla. Kuva: Andreas Koivisto/Vantaan kaupunginmuseo.

Koulu paikalla on ollut jo kauan. Vantaan ensimmäinen suomenkielinen kansakoulu aloitti Kirkonkylässä vuonna 1896, mutta sai vuonna 1910 sattuneen palon jälkeen muuttaa kansan suussa Tikkurilan kartanoksi kutsuttuun rakennukseen nykyisen Jokirannan opetuspisteen paikalla. Rakennus edelsi nykyistä vuonna 1959 valmistunutta koulurakennusta. Vuonna 1910 aloittaneen koulun johtokunnan puheenjohtajana toimi vuoteen 1917 saakka maamme tuleva presidentti Lauri Kristian Relander.

Metallinpaljastimella löytynyt vuosikymmenten takaisen koulun oppilaan hukkaama tinasotilas. Kuva: Andreas Koivisto/Vantaan kaupunginmuseo.

Uskomusten ja koulunsa historiasta oppimisen lisäksi oppilaat saivat myös tehdä käytännön töitä ennen kaivauksia. Oppilaat tarkistivat nimittäin arkeologien johdolla koulunsa pihaa metallinpaljastimella. Vanhasta historiallisesta pihapiiristä muistuttaa nykyään vain parkkipaikan laidalla oleva vanha maakellari. Koulun pihalla järjestetyn metallinetsinnän tuloksena löytyi kuitenkin jälkiä koulun oppilaiden leikeistä pitkältä ajalta. Löytöinä tuli esimerkiksi tinasotilas sekä pikkuautoja ja niiden osia. Lisäksi metallinpaljastimen avulla löytyi useita rautanauloja ja muutama pullonkorkki. Jännityksellä jäämme odottamaan mitä itse kaivaukset paljastavat!

Andreas Koivisto

keskiviikko 20. maaliskuuta 2019

Valokuvaajan viisi vinkkiä parempiin kuviin – "älä käske ketään hymyilemään"

1. Etsi kiinnostava kuvakulma

Kiinnostavan kohteen etsiminen linssin eteen on hyvä lähtökohta hyvälle valokuvalle. Jos tavoitteena on kuitenkin saada loistava kuva, tarvitaan muutakin kuin hyvä kuvauskohde. Kuvattavan kohteen lisäksi on vähintään yhtä tärkeää kiinnittää huomiota siihen, mistä ja miten kuvauskohteensa kuvaa.

Kuvan rajaus, kuvakulma ja etäisyys kohteesta vaikuttavat kaikki siihen, miten kuvan katsoja kokee ja näkee kohteen. Kannattaa siis kuvata sellaisesta paikasta, johon haluaisit kuvan katsojan asettaa.

Kun kiinnittää kohteen lisäksi huomiota kuvakulman valitsemiseen, saa aikaan paitsi kuvan kiinnostavasta kohteesta myös kiinnostavan kuvan kiinnostavasta kohteesta.

Kolme samankaltaista kuvaa on otettu eri etäisyyksiltä, ensimmäinen usean metrin päästä ja kolmas hyvin läheltä.
Kuvat: Antti Yrjönen
Esimerkkejä kuvakulmista. Ensimmäinen kuva on kuvattu puusta, toinen banderollin läpi, kolmas leikkimökin parvelta ja neljäs tuolilta kurotellen. Kuvat: Antti Yrjönen

Toisinaan kiinnostava kuvakulma löytyy kuin itsestään, mutta joskus sen eteen joutuu tekemään enemmän töitä. Jos mahdollista, kuvauskohdetta kannattaa tarkastella useammalta puolelta. Kuvaajien näkee usein kyykkivän maassa tai keikkuvan varpaisillaan jakkaralla. Syy on yksinkertainen. Kiinnostavia kuvakulmia löytyy usein sieltä mistä ihmiset harvemmin katsovat maailmaa.

Kuvakulmaa etsiessä on syytä pohtia myös valokuvan rajausta, eli mitä kuvassa haluaa näyttää ja mitä jättää kuvan ulkopuolelle. Kuvauskohteesta voi valita kuvaan yksityiskohdan tai esitellä kohteen lisäksi myös sen ympäristöä. Rajata voi paitsi jättämällä asioita kuvan reunojen ulkopuolelle myös peittämällä asioita kuvasta käyttämällä elementtejä ympäristöstä.

Esimerkkejä rajauksista. Ensimmäisessä kuvassa kuva-alaa peittää auton rikkoutunut tuulilasi. Toinen kuva on rajattu kiinnostavaan yksityiskohtaan. Kolmannessa kuvassa uimari rajaa joukkuetoverinsa. Kuvat: Antti Yrjönen

2. Kuvaa kohteesi hyvässä valossa

Valokuvauksessa on nimensä mukaisesti kyse valon kuvaamisesta. Ei siis kannata aliarvioida valon merkitystä lopputuloksen kannalta. Sama kohde näyttää hyvin erilaiselta erilaisessa valossa.

Pääpiirteissään valo voidaan jakaa jyrkkään ja pehmeään. Valon pehmeyteen vaikuttaa valolähteen koko. Pistemäiset valolähteet kuten aurinko tai kameran salama tuottavat hyvin jyrkkää valoa, joka piirtää terävärajaiset varjot. Hyvin pehmeä valaistus, kuten pilvinen taivas, puolestaan hävittää varjot kokonaan.

Valon väri vaikuttaa siihen minkä värisiltä kohteet kuvassa näyttävät. Ihmissilmä ja digitaaliset kamerat kompensoivat automaattisesti valon värin muutoksia, jolloin kohteet pysyvät saman värisinä valon värin muuttuessa.

Aina tämä ei kameralta onnistu ja tuloksena voi olla erikoisen värisiä kuvia. Hankaluuksia on luvassa myös silloin, kun kuvassa on erivärisiä valolähteitä, esimerkiksi ikkunasta kajastavaa päivänvaloa ja kellertävämpää valoa kattolampusta. Sisätiloissa voikin olla hyvä idea sammuttaa kattovalo ja testata, josko ulkoa tuleva valo riittäisi kohteen valaisemiseen. Hyvä valaistus henkilökuvaan järjestyy usein helposti tuomalla kuvattava lähelle ikkunaa.

Ikkunasta tuleva valo riitti mainiosti valaisemaan taiteilija Risto Vilhusen. Kuva: Antti Yrjönen / VKM

Pehmeyden ja värin lisäksi valon muita ominaisuuksia ovat voimakkuus ja suunta. Voimakkuus tuottaa ongelmia erityisesti silloin, kun valoa on kertakaikkiaan liian vähän tai kuvassa on sekä erittäin kirkkaita että varjoisia kohtia. Jälkimmäisessä tapauksessa kameralla ja kuvaajalla voi olla vaikeuksia päättää jättääkö kuvassa varjot tummiksi vai antaako kirkkaiden alueiden palaa puhki, eli ylivalottua. Molemmissa tilanteissa avuksi voi ottaa salamavalon tuomaan valoa pimeyteen. Jalusta on myös hyvä apu hämärässä kuvattaessa, sillä se mahdollistaa pidemmät valotusajat ilman pelkoa tärähtäneistä kuvista.

Hyvään valoon ei ole yksinkertaista reseptiä. Tasaisen ja pehmeän valon käyttäminen on usein helpompaa, sillä pistemäiset valonlähteet ovat harvoin kuvaajan kannalta parhaassa mahdollisessa paikassa ja varjot lankeavat häiritsevästi. Toisin sanoen valon suunta on huomattavasti merkittävämpi tekijä jyrkässä valossa kuvattaessa.

Kun taivas tarjoaa vain jyrkkää keskipäivän suoraa auringonpaistetta, voi kuvattavan kanssa paeta porttikonkiin tai alikulkutunneliin. Tunnelissa kuvatessa valo on tasaisempaa, sillä käytännössä koko tunnelinsuu toimii valonlähteenä.

Rakennusten, maisemien ja muistomerkkien kohdalla sama ei onnistu, joten on parempi jäädä odottamaan parempaa valoa. Usein jo pieni ja ohut pilvenhattara, joka asettuu hetkeksi auringon eteen, parantaa kuvaa merkittävästi tarjoamalla pehmeämpää valoa.

Ikkunoista heijastuvaa valoa aurinkoisena päivänä. Kuva: Antti Yrjönen

Jyrkässä auringonpaisteessa kannattaa pitää silmät auki myös erilaisten heijastusten varalta. Heijastukset tarjoavat usein kiinnostavia mahdollisuuksia kohteen valaisuun tai voivat toisinaan olla jopa itsessään kiinnostavia kuvauskohteita.

3. Etsi erilaisuutta ja vastakohtia

Jos kuvassa ei ole minkäänlaisia eroavaisuuksia, on linssinsuojus todennäköisesti unohtunut paikalleen. Erilaisuus, eli kontrasti, mahdollistaa asioiden erottamisen kuvasta. Kontrastia on valojen ja varjojen sekä värien välillä. Myös muut eroavaisuudet toimivat. Pienen asian asettaminen suuren viereen korostaa molempien kokoa. Kontrasti siis auttaa paitsi hahmottamaan asioita kuvista myös erottamaan mikä on kuvassa tärkeää. Kontrastien löytäminen ei ole hankalaa, sillä ihmisen katse kiinnittyy luonnostaan poikkeavuuksiin.

Mustavalkoisten kuvien kuvaaminen auttaa keskittymään yhteen valokuvauksen peruselementtiin: valojen ja varjojen suhteeseen. Monissa kameroissa on mahdollista muuttaa näytöllä näkyvä etsinkuva mustavalkoiseksi, jolloin valoihin ja varjoihin keskittyminen on helpompaa. Myös värikuvia kuvattaessa valojen ja varjojen suhteen tulisi olla kunnossa, muuten kuvasta tulee helposti litteän tai mitäänsanomattoman oloinen.

Esimerkkejä kontrastista valojen ja varjojen välillä. Ensimmäisessä kuvassa kontrasti on äärimmäinen, kuva koostuu lähes pelkästään mustasta ja valkoisesta. Toisessa ja viimeisessä kuvassa kasvot eivät erottuisi valkoista taustaa vasten. Kuvat: Antti Yrjönen

Esimerkkejä värien käytöstä. Yksiväriset pinnat toimivat hyvin taustoina ja korostavat kohdetta. Värikkäät kohteet nousevat hyvin esiin harmaasta taustasta. Kuvat: Antti Yrjönen

Myös muut poikkeavuudet ohjaavat ihmisen katsetta ja tekevät kuvasta mielenkiintoisen. Kuva: Antti Yrjönen

4. Yksinkertaista

Toisinaan saattaa tuntua, että valokuvaa ottaessa tai rakentaessa pitää kiinnittää huomiota lukemattoman moneen yksityiskohtaan. On kuitenkin olemassa monia tapoja yksinkertaistaa kuvaa siten, että niin oma kuin kuvan katsojankin huomio kiinnittyy olennaiseen. Aivan aluksi on tietysti päätettävä mikä kuvassa on tärkeää. Henkilökuvassa ihminen on yleensä taustaa tärkeämpi, ja taka-alalla kulkevat muut ihmiset, kulkuneuvot ja mainokset häiritsevät kuvaa.

Häiritseviä tekijöitä voi pyrkiä rajoittamaan kuvauspaikkaa vaihtamalla, esimerkiksi etsimällä taustalle miellyttävän miljöön tai vaikkapa lähimpään pensaikkoon sukeltamalla. Jos paikan vaihtaminen ei ole mahdollista kohteen voi pyrkiä eristämään kuvaamalla suurella aukolla siten, että kuvan tausta jää sumeaksi. Hankalassa ympäristössä kannattaa myös pysyä riittävän lähellä kohdetta, sillä monista häiritsevistä asioista pääsee eroon yksinkertaisesti rajaamalla ne kuvan ulkopuolelle.

Yksinkertaisenkaan taustan ei tarvitse olla tylsä. Kuvat: Antti Yrjönen

5. Ole läsnä ja älä käske ketään hymyilemään

Ihmisen kuvaamista kannattaa ajatella aivan tavallisena vuorovaikutustilanteena. Jos olet ystäväsi kanssa lounaalla ja haluat saada hänet hymyilemään, käskemistä parempi keino on kuunnella, keskustella ja ehkäpä kertoa jokin hyvä juttu. Kuvissa ei myöskään ole lainkaan välttämätöntä hymyillä.

Kuvattaville ei ikinä kannata kertoa miten heidän ei tulisi mielestäsi olla. Se on helpoin tapa saada ihminen tuntemaan olonsa vääränlaiseksi, joka on varsin huono lähtökohta onnistuneelle kuvalle. Sen sijaan kuvattavan kehuminen ei ole ollenkaan huono idea.

Kuvattavan näkeminen ja kohtaaminen ovat lopulta kuvaustilanteessa ne kaikista tärkeimmät asiat. Jos kuvattava luottaa kuvaajaan, hän uskaltaa olla oma itsensä.

Ihmiset ottavat luonnostaan hyviä asentoja ja poseeraaminen on vain harvoille ihmisille luontevaa toimintaa. Jos siis toivot kuvattavan kääntävän katseensa vasemmalle, on usein helpompi kysyä kuvattavalta vaikkapa taulusta sillä suunnalla kuin käskeä häntä kääntämään päätään.

Kuva: Antti Yrjönen

Lopuksi: Kokeile rohkeasti, riko sääntöjä ja älä noudata näitäkään ohjeita

Näiden ohjeiden ja vinkkien ensisijainen tarkoitus on tehdä kuvaamisesta helpompaa niin, että siihen oleelliseen – eli maailman katsomiseen – jäisi enemmän aikaa. Sillä lopulta kuvaamisessa on kysymys siitä mitä näen, ei ikinä ohjeiden orjallisesta noudattamisesta. Hyvä kuva syntyy katsomalla ja vuorovaikutuksessa ympäröivän maailman kanssa.



Antti Yrjönen, teksti ja kuvat

Kirjoittaja on Vantaan kaupunginmuseon ja muutenkin valokuvaaja, joka ei usko kolmanneksen sääntöön. Lisää kuvia löydät täältä.

tiistai 12. helmikuuta 2019

Vantaalta löytyy vanhaa ja rivoa paikannimistöä

1.2.2019 avattiin uusi nimistöverkkopalvelu Nimisampo. Nimisampo on kaikille avoin verkkopalvelu suomalaisesta paikannimistöstä. Järjestelmä perustuu Kotimaisten kielten keskuksen (Kotus) digitoimaan Nimiarkistoon, johon on kerätty kansalaisilta 2,3 miljoonaa paikannimitietoa yli sadan vuoden aikana, sekä Maanmittauslaitoksen 800 000 nimeä sisältävään Paikannimirekisteriin.

Nimistöä on siis aktiivisesti kerätty Suomessa jo yli sadan vuoden ajan. Kuitenkin osa maamme nimistöstä on sitäkin paljon vanhempaa. Osa nimistöstä voi olla jopa monia tuhansia vuosia vanhaa. Esimerkiksi suuret vesistöt, kuten Saimaa, Imatra, Päijänne ja Inari vaikuttavat olevan muistoja jostakin kielestä, jota on puhuttu Suomen alueella jo kauan ennen suomen ja saamen kielten saapumista tänne.

1800-luvun lopussa kansallisen heräämisen yhteydessä paikannimiä ruvettiin kuitenkin aktiivisesti keräämään. Vantaallakin tällaista nimistön keräilyä on tehty useaan eri otteeseen. Esimerkiksi 1960-luvulla, kun Vantaalla alkoi toden teolla aluerakentaminen, kiersi kansatieteilijä professori Bo Lönnqvist silloisen Helsingin maalaiskunnan alueella keräämässä väistyvän maatalousväen tietoja ja muistoja paikannimistä.

Vanhan Helsingin maalaiskunnan paikannimistö on monikerroksista. Paljon nykyäänkin näkyvästä nimistöstä periytyy keskiajalle, jolloin seudulle saapui ruotsalaisia uudisasukkaita. By ja Böle päätteiset paikannimet ovat suurimmaksi osaksi ruotsalaissiirtolaisten perustamia kyliä, joiden etuliitteenä on usein henkilön nimi. Sitten on esimerkiksi Åggelby, eli Oulunkylä, jonka alkuosa saattaisi olla jäänne vanhan suomen tulvatasankoa tarkoittava sana Oulu. Siihen rinnastuu vielä lapinkielten sanat åulōi ja òulŏi, jotka merkitsevät keväisin jään päälle nousevia sohjoisia tulvavesiä. Näin ollen kylännimi voisi olla ruotsalaissiirtolaisia edeltäneiden hämäläisten perua.

Nimisampoa tutkaillessa on noussut esille Suomen monet rivot paikannimet (esimerkiksi tässä Helsingin Sanomien jutussa). Vantaaltakin löytyy rivoja nimiä, vaikka suurin osa niistä ovat niin paikallisia, että ne eivät Nimisammosta löydykään. Esimerkiksi lentokentän nykyisen kiitotien eteläpäässä Krakanojan vieressä on sijainnut kolme lähdettä, joiden nimet olivat 1920-luvun haastattelutiedon mukaan Fittan, Pittan ja Kvittan, eli Vittu, Kyrpä ja Kuitti.

Vuoden 1958 peruskartassa vasemmalla erottuvat hyvin kolme vierekkäistä lähdettä Fittan, Pittan ja Kvittan.

Toinen esimerkki rivosta paikannimestä Vantaalla on Sotungissa sijaitseva kallionyppylä, jota paikalliset kutsuvat nimellä Skituklimpen, eli ’Paskaklimppi’. Professori Bo Lönnqvist sai siitä tiedon 1960-luvulla haastatellessaan erästä kylän talon emäntää seudun paikannimistä. Rivo nimi meinasi jäädä mainitsematta, mutta onneksi haastattelutilanteessa mukana ollut lapsenlapsi totesi haastattelun päätteeksi: ”Mummo, unohdit Paskaklimpin!”. ”Äsh, sellaista!”, mummo oli yrittänyt viittoa pois rujon nimen, mutta lapsen suusta sen totuuden kuulee! (Bo Lönnqvist on kirjoittanut 1960-luvun nimistökeräilystään Helsingin maalaiskunnassa Vantaa-Seuran vuoden 2018 Helsingin pitäjä – Vantaa vuosikirjaan.)

Andreas Koivisto

torstai 10. tammikuuta 2019

Tikkurilan kirkon aikakapseli ja kirkkojen rakennuskätköt

Juuri puretun Tikkurilan kirkon perustuksista löytyi kuparinen aikakapseli. Suhteellisen pienikokoinen aikakapseli olisi helposti saattanut jäädä huomaamatta suurten koneiden purkaessa kirkkoa, mutta onneksi sen olemassaolosta tiedettiin ja sitä osattiin etsiä. Tieto peruskiveen muuratun uurnan olemassaolosta selvisi museon näyttelyssä esillä olevien #Throwback Vantaa kuvien ottajan, kotiseutuneuvos Lauri Leppäsen kirjoittamasta artikkelista Helsingin pitäjä 1987 vuosikirjassa. Kapseli saatiin siis talteen ja reilun 63 vuoden jälkeen aikakapseli avattiin Vantaan seurakuntien tiloissa.

Aikakapseli ja sen avaamista varten varattuja työkaluja. Kuva: Antti Yrjönen / Vantaan kaupunginmuseo
Rakennusten perustusten muuraaminen on pitkään ollut tärkeä rituaali. Edelleenkin tehdään usein jonkinlainen numero peruskiven muuraamisesta, kun jotakin isoa julkista rakennusta lähdetään rakentamaan. Nykyään perustuksiin laitetaan usein aikakapseli antamaan ajankuvaa rakentamisajankohdasta ja ehkä kertomaan jotakin rakennuttajista. Myös ennen aikakapseleita rakennusten perustuksiin on piilotettu asioita.

Rakennusten kätkölöytöjä on ansiokkaasti selvitellyt Sonja Hukantaival vuonna 2016 ilmestyneessä väitöskirjassaan. Teoksesta löytyy myös tietoa kirkkojen rakennuskätköistä. Vanhimmat tiedot rakennuskätköistä kirkollisessa ympäristössä on islantilaisessa Landnámabók -teoksessa, eli Maanasuttamisirjassa. Luultavasti tämä on alun perin kirjoitettu 1097-1125 välisenä aikana. Alkuperäistä kirjaa ei ole säilynyt, mutta siitä on olemassa myöhempiä kopioita. Kirjan vanhimmassa versiossa Ørlygr niminen mies haluaa rakentaa kirkon Islantiin ja sai irlantilaiselta piispalta siihen hirret, rautakellon, pyhän kirjan sekä pyhää maata hirsien alle. Kirjan myöhemmässä versiossa hän sai myös kultaisen pennin kulmahirren alle.

Kirkkoherra Janne Silvast ja Vantaan kaupunginmuseon museomestari Mats Miinalainen avaavat aikakapselia.
Kuva: Antti Yrjönen / Vantaan kaupunginmuseo
Kirjallisen tiedon lisäksi monet skandinaaviset löydöt kielivät rakennuskätköistä kirkkojen perustusrituaaleissa. Suomessa Koroisten kirkon raunioista kastealtaan perustusten alta on löytynyt viisi 1300-luvun kolikkoa. Keskiajalta on peräisin myös Turun Pyhän Olavin Dominikaaniluostarista löytynyt saviastia, jossa oli 100 kolikkoa. Suomesta tunnetaan myös keskiajan jälkeisiä kolikkokätköjä kirkoista. Lisäksi kansanperinteessä on kertomuksia kirkkojen perustamisen yhteydessä tehdyistä kolikkokätköistä. Kansanperinteen mukaan kolikko oli uhri kirkon suojelijalle, jotta tämä pitäisi hyvää huolta kirkosta.

Kätkölöydöt kertovat, että taikausko eli vahvana kristinuskon rinnalla aina 1900-luvun alkuun asti. Taikausko näkyy selvästi myös täällä Vantaalla, jossa Pyhän Laurin kirkkoa ja etenkin sen ympäristöä on 2010-luvulla tutkittu paljon arkeologisesti. Kirkon vieressä sijaitsevan pappilan 1600-luvun riihen uunin perustuksista löytyi esimerkiksi lehmän pääkallo. Kallon toivottiin tuovan rakennukselle onnea sekä suojaavan sitä tuhoeläimiltä, erityisesti pistäviltä hyönteisiltä.

Museon henkilökunta tustuu aikakapselin sisältöön. Kuva: Antti Yrjönen / Vantaan kaupunginmuseo


Pappilan riihen lisäksi Pyhän Laurin kirkon kellotapulista löytyi jäniksen käpälä, sammakon reisiluu ja lepakon siipiluu. Ne näyttävät liittyvän jonkinlaisiin kansanuskomusten yhteydessä harjoitettuihin rituaaleihin. Ei voida tarkkaan tietää mitä luilla haluttiin, mutta yleensä tällaiset luut on liitetty parantamiseen, onneen elinkeinon harjoittamisessa (kuten kalaonni tai hyvä viljasato), vastaloitsuihin jos joku muu on sinut noitunut ja muille pahan onnen aiheuttamiseen. Arveltiin, että rituaali saa enemmän voimaa jos se suoritetaan kirkon alueella.

Kolikkokätköistä kirkon lattian alla on tietoa vielä Kerimäen kirkon rakentamisen aikoihin 1840-luvulla. Joskus 1800-luvulla näyttää kuitenkin tullut tapa kätkeä perustuksiin maagisten esineiden sijasta joku ajan historiasta kertova asia, eli jonkinlainen aikakapseli. Vantaalta löytyy esimerkki ainakin Hanabölen Lill-Petaksen riihestä, josta 1970-luvun aikana tehtyjen korjausten aikana löytyi pahasti ruostunut metallipurkki, jonka sisällä oli kirje, lehtileike ja kolikoita vuodelta 1897, jolloin riihi oli rakennettu.


Tässä on kuitenkin eksytty hiukan alkuperäisestä aiheesta, kun on puhuttu paljon rakennuskätköistä ja unohdettu kokonaan Tikkurilan kirkon aikakapselin sisältö. Mennään siis takaisin kapseliin ja katsotaan mitä se kätki sisäänsä. Kapselista löytyi kirkon piirustukset, kirje Tikkurilan alueesta ja seurakunnasta rakentamisajankohtana sekä sen aikaisia kolikoita. Seuraavaksi onkin pohdinnassa Tikkurilan uuden kirkon aikakapseli ja sen sisältö. Siihen kaivataan ideoita ja niitä voi ehdottaa suoraan seurakunnalle osoitteeseen tikkurilantaivaanalla@gmail.com.

Andreas Koivisto

torstai 22. marraskuuta 2018

Lelujen yö museolla Pepe-apinan kanssa


Oletko miettinyt, mitä lelut tekevät öisin, kun olet nukkumassa?

Entä mitä tapahtuu museossa, kun valot on sammutettu ja ovet lukittu yöksi? Siitä otettiin selvää, kun rohkeita leluja tuotiin museolla asuvan, 1970-luvulla syntyneen Pepe-pehmoapinan luo seikkailemaan lokakuun viimeisenä viikonloppuna. 

Pepe sai vieraakseen myös useita ennen tuntemattomia sukulaisiaan!

Leluja sai tuoda museolle torstaina ja perjantaina museon aukioloaikana. Ikähaitari lelujen omistajilla vaihteli kahdesta vuodesta noin 70-vuotiaisiin. Itse vierailevat lelut olivat samoin iältään parivuotiaasta lähes seniori-ikäisiin. Joukossa oli paljon eri eläinkuntien edustajia, nalleja, satu- ja sarjakuvahahmoja sekä viimevuosina syntyneitä uudenlajisia, isosilmäisiä pehmoja.


Eräästä yökyläläisestä kerrottiin, että hän pitää paljon vanhoista rakennuksista. Siksi Vantaan kaupunginmuseo, Tikkurilan vanha asema olikin hänelle erityisen mieluisa ja mielenkiintoinen yökyläpaikka

Pepe oli ottamassa vieraita vastaan ja samalla jokaiselle lelulle täytettiin oma tunnistekortti. Siihen omistaja piirsi muotokuvan lelustaan ja kirjoitti ylös tärkeitä tietoja lelun hoidosta, esimerkiksi jos hän tykkää nukkua erityisen pehmeässä paikassa, jonkun kaverin vieressä tai laput silmillä ja ketä pitää mielellään silitellä mahdollisimman paljon. Näin Pepe osasi järjestää kullekin lelulle sopivaa tekemistä vierailun ajaksi. Erityisiksi lelujen lempiasioiksi kirjattiin muun muassa haliminen, pusut, leikkiminen, matkustaminen, sisällä lenkkeily, liila väri sekä tykätyt herkut kuten makaroni, jäätelö, lankamadot, banaanit ja juusto. Lupa annettiin esimerkiksi poikkeuksellisesti iltapalakeksien napostelulle, jos Pepekin sai syödä niitä.

Leluilla oli hyvin selkeitä ja inhimillisiä mielipiteitä myös siitä mistä he eivät pitäneet. Kiusaaminen tai yksin jääminen, roskaaminen, lumipalloilla heittely, tylsyys, möröt tai riitely oli monilla epämielekkäiden asioiden listalla. Tältä listalta löytyi myös vähän tarkemminkin eriteltyjä asioita kuten korppikotkat, kasvissyöjädinosaurukset, HIFK tai paistinpannulla keitetty puuro. Suurin osa yövieraista ei pitänyt myöskään vedestä, niinpä iltasuihkut jätettiin itsestään selvästi pois ohjelmasta. 

Tämä Nalle on asunut aikoinaan museorakennuksessa, Tikkurilan vanhalla asemalla yhdeksän vuoden ajan.  Nyt oli nostalgista päästä istuskelemaan entisen kodin ikkunalle.

Museon Pepellä on jo useamman vuoden kokemus museotyöstä, joten hänen vieraakseen oli turvallista tulla. Hänen kanssaan pehmojen ja muidenkin lelujen oli mukava liikkua niin näyttelyssä, toimistossa kuin kokoelmatiloissakin. Pepe kuuli myös jonkun kuiskauksen, että koska lelun yövierailu meni niin hyvin, niin omistaja itsekin uskaltaa kokeilla yökylään menemistä.

Vierailun aikana oli kamera mukana koko ajan, joten kuviin ikuistettiin kaverikuvia ja tunnelmia muistoiksi. Sitten samalla kun yökyläiset haettiin kotiin, kotiväelle näytettiin kuvia yöllisistä seikkaluista. Näitä kuvia voi käydä katsomassa lisää osoitteesta
https://www.flickr.com/photos/92469004@N04/albums/72157672886551987

Yökyläily museossa oli niin kivaa, että Pepe kutsuu kavereita yökylään toistekin!
Kiitos kun kävitte! Aappa, Aarak, Ananas, Apina Taru, Apsi Apina, Auto, Ariel, Barbapupu, Fifi, Glamour, Hedvig, Na, Nalle, Miia, Mursu, Mönkä, Kaakao, Kaaleppi, Kappu, Lamba, Lenni, Iinu, Läpsy, Tipi, Långben, Pepi, Pii, Pikku-Nalle, Plopsy, Putte, Rege, Rekku, Repe-koira, Rotuska, Sanni, Siiri Hiiri, Tyrannosaurus Rex ja Vihertassu. 


Museon kokoelmatilojen hyllyistä löytyi monenlaista kiinnostavaa.

Kuunneltiinkohan kokoelmatiloissa yöradiota?



Teksti: Marjo Eerikäinen
Kuvat: VKM