keskiviikko 20. maaliskuuta 2019

Palkitun valokuvaajan viisi vinkkiä parempiin kuviin – "älä käske ketään hymyilemään"

1. Etsi kiinnostava kuvakulma

Kiinnostavan kohteen etsiminen linssin eteen on hyvä lähtökohta hyvälle valokuvalle. Jos tavoitteena on kuitenkin saada loistava kuva, tarvitaan muutakin kuin hyvä kuvauskohde. Kuvattavan kohteen lisäksi on vähintään yhtä tärkeää kiinnittää huomiota siihen, mistä ja miten kuvauskohteensa kuvaa.

Kuvan rajaus, kuvakulma ja etäisyys kohteesta vaikuttavat kaikki siihen, miten kuvan katsoja kokee ja näkee kohteen. Kannattaa siis kuvata sellaisesta paikasta, johon haluaisit kuvan katsojan asettaa.

Kun kiinnittää kohteen lisäksi huomiota kuvakulman valitsemiseen, saa aikaan paitsi kuvan kiinnostavasta kohteesta myös kiinnostavan kuvan kiinnostavasta kohteesta.

Kolme samankaltaista kuvaa on otettu eri etäisyyksiltä, ensimmäinen usean metrin päästä ja kolmas hyvin läheltä.
Kuvat: Antti Yrjönen
Esimerkkejä kuvakulmista. Ensimmäinen kuva on kuvattu puusta, toinen banderollin läpi, kolmas leikkimökin parvelta ja neljäs tuolilta kurotellen. Kuvat: Antti Yrjönen

Toisinaan kiinnostava kuvakulma löytyy kuin itsestään, mutta joskus sen eteen joutuu tekemään enemmän töitä. Jos mahdollista, kuvauskohdetta kannattaa tarkastella useammalta puolelta. Kuvaajien näkee usein kyykkivän maassa tai keikkuvan varpaisillaan jakkaralla. Syy on yksinkertainen. Kiinnostavia kuvakulmia löytyy usein sieltä mistä ihmiset harvemmin katsovat maailmaa.

Kuvakulmaa etsiessä on syytä pohtia myös valokuvan rajausta, eli mitä kuvassa haluaa näyttää ja mitä jättää kuvan ulkopuolelle. Kuvauskohteesta voi valita kuvaan yksityiskohdan tai esitellä kohteen lisäksi myös sen ympäristöä. Rajata voi paitsi jättämällä asioita kuvan reunojen ulkopuolelle myös peittämällä asioita kuvasta käyttämällä elementtejä ympäristöstä.

Esimerkkejä rajauksista. Ensimmäisessä kuvassa kuva-alaa peittää auton rikkoutunut tuulilasi. Toinen kuva on rajattu kiinnostavaan yksityiskohtaan. Kolmannessa kuvassa uimari rajaa joukkuetoverinsa. Kuvat: Antti Yrjönen

2. Kuvaa kohteesi hyvässä valossa

Valokuvauksessa on nimensä mukaisesti kyse valon kuvaamisesta. Ei siis kannata aliarvioida valon merkitystä lopputuloksen kannalta. Sama kohde näyttää hyvin erilaiselta erilaisessa valossa.

Pääpiirteissään valo voidaan jakaa jyrkkään ja pehmeään. Valon pehmeyteen vaikuttaa valolähteen koko. Pistemäiset valolähteet kuten aurinko tai kameran salama tuottavat hyvin jyrkkää valoa, joka piirtää terävärajaiset varjot. Hyvin pehmeä valaistus, kuten pilvinen taivas, puolestaan hävittää varjot kokonaan.

Valon väri vaikuttaa siihen minkä värisiltä kohteet kuvassa näyttävät. Ihmissilmä ja digitaaliset kamerat kompensoivat automaattisesti valon värin muutoksia, jolloin kohteet pysyvät saman värisinä valon värin muuttuessa.

Aina tämä ei kameralta onnistu ja tuloksena voi olla erikoisen värisiä kuvia. Hankaluuksia on luvassa myös silloin, kun kuvassa on erivärisiä valolähteitä, esimerkiksi ikkunasta kajastavaa päivänvaloa ja kellertävämpää valoa kattolampusta. Sisätiloissa voikin olla hyvä idea sammuttaa kattovalo ja testata, josko ulkoa tuleva valo riittäisi kohteen valaisemiseen. Hyvä valaistus henkilökuvaan järjestyy usein helposti tuomalla kuvattava lähelle ikkunaa.

Ikkunasta tuleva valo riitti mainiosti valaisemaan taiteilija Risto Vilhusen. Kuva: Antti Yrjönen / VKM

Pehmeyden ja värin lisäksi valon muita ominaisuuksia ovat voimakkuus ja suunta. Voimakkuus tuottaa ongelmia erityisesti silloin, kun valoa on kertakaikkiaan liian vähän tai kuvassa on sekä erittäin kirkkaita että varjoisia kohtia. Jälkimmäisessä tapauksessa kameralla ja kuvaajalla voi olla vaikeuksia päättää jättääkö kuvassa varjot tummiksi vai antaako kirkkaiden alueiden palaa puhki, eli ylivalottua. Molemmissa tilanteissa avuksi voi ottaa salamavalon tuomaan valoa pimeyteen. Jalusta on myös hyvä apu hämärässä kuvattaessa, sillä se mahdollistaa pidemmät valotusajat ilman pelkoa tärähtäneistä kuvista.

Hyvään valoon ei ole yksinkertaista reseptiä. Tasaisen ja pehmeän valon käyttäminen on usein helpompaa, sillä pistemäiset valonlähteet ovat harvoin kuvaajan kannalta parhaassa mahdollisessa paikassa ja varjot lankeavat häiritsevästi. Toisin sanoen valon suunta on huomattavasti merkittävämpi tekijä jyrkässä valossa kuvattaessa.

Kun taivas tarjoaa vain jyrkkää keskipäivän suoraa auringonpaistetta, voi kuvattavan kanssa paeta porttikonkiin tai alikulkutunneliin. Tunnelissa kuvatessa valo on tasaisempaa, sillä käytännössä koko tunnelinsuu toimii valonlähteenä.

Rakennusten, maisemien ja muistomerkkien kohdalla sama ei onnistu, joten on parempi jäädä odottamaan parempaa valoa. Usein jo pieni ja ohut pilvenhattara, joka asettuu hetkeksi auringon eteen, parantaa kuvaa merkittävästi tarjoamalla pehmeämpää valoa.

Ikkunoista heijastuvaa valoa aurinkoisena päivänä. Kuva: Antti Yrjönen

Jyrkässä auringonpaisteessa kannattaa pitää silmät auki myös erilaisten heijastusten varalta. Heijastukset tarjoavat usein kiinnostavia mahdollisuuksia kohteen valaisuun tai voivat toisinaan olla jopa itsessään kiinnostavia kuvauskohteita.

3. Etsi erilaisuutta ja vastakohtia

Jos kuvassa ei ole minkäänlaisia eroavaisuuksia, on linssinsuojus todennäköisesti unohtunut paikalleen. Erilaisuus, eli kontrasti, mahdollistaa asioiden erottamisen kuvasta. Kontrastia on valojen ja varjojen sekä värien välillä. Myös muut eroavaisuudet toimivat. Pienen asian asettaminen suuren viereen korostaa molempien kokoa. Kontrasti siis auttaa paitsi hahmottamaan asioita kuvista myös erottamaan mikä on kuvassa tärkeää. Kontrastien löytäminen ei ole hankalaa, sillä ihmisen katse kiinnittyy luonnostaan poikkeavuuksiin.

Mustavalkoisten kuvien kuvaaminen auttaa keskittymään yhteen valokuvauksen peruselementtiin: valojen ja varjojen suhteeseen. Monissa kameroissa on mahdollista muuttaa näytöllä näkyvä etsinkuva mustavalkoiseksi, jolloin valoihin ja varjoihin keskittyminen on helpompaa. Myös värikuvia kuvattaessa valojen ja varjojen suhteen tulisi olla kunnossa, muuten kuvasta tulee helposti litteän tai mitäänsanomattoman oloinen.

Esimerkkejä kontrastista valojen ja varjojen välillä. Ensimmäisessä kuvassa kontrasti on äärimmäinen, kuva koostuu lähes pelkästään mustasta ja valkoisesta. Toisessa ja viimeisessä kuvassa kasvot eivät erottuisi valkoista taustaa vasten. Kuvat: Antti Yrjönen

Esimerkkejä värien käytöstä. Yksiväriset pinnat toimivat hyvin taustoina ja korostavat kohdetta. Värikkäät kohteet nousevat hyvin esiin harmaasta taustasta. Kuvat: Antti Yrjönen

Myös muut poikkeavuudet ohjaavat ihmisen katsetta ja tekevät kuvasta mielenkiintoisen. Kuva: Antti Yrjönen

4. Yksinkertaista

Toisinaan saattaa tuntua, että valokuvaa ottaessa tai rakentaessa pitää kiinnittää huomiota lukemattoman moneen yksityiskohtaan. On kuitenkin olemassa monia tapoja yksinkertaistaa kuvaa siten, että niin oma kuin kuvan katsojankin huomio kiinnittyy olennaiseen. Aivan aluksi on tietysti päätettävä mikä kuvassa on tärkeää. Henkilökuvassa ihminen on yleensä taustaa tärkeämpi, ja taka-alalla kulkevat muut ihmiset, kulkuneuvot ja mainokset häiritsevät kuvaa.

Häiritseviä tekijöitä voi pyrkiä rajoittamaan kuvauspaikkaa vaihtamalla, esimerkiksi etsimällä taustalle miellyttävän miljöön tai vaikkapa lähimpään pensaikkoon sukeltamalla. Jos paikan vaihtaminen ei ole mahdollista kohteen voi pyrkiä eristämään kuvaamalla suurella aukolla siten, että kuvan tausta jää sumeaksi. Hankalassa ympäristössä kannattaa myös pysyä riittävän lähellä kohdetta, sillä monista häiritsevistä asioista pääsee eroon yksinkertaisesti rajaamalla ne kuvan ulkopuolelle.

Yksinkertaisenkaan taustan ei tarvitse olla tylsä. Kuvat: Antti Yrjönen

5. Ole läsnä ja älä käske ketään hymyilemään

Ihmisen kuvaamista kannattaa ajatella aivan tavallisena vuorovaikutustilanteena. Jos olet ystäväsi kanssa lounaalla ja haluat saada hänet hymyilemään, käskemistä parempi keino on kuunnella, keskustella ja ehkäpä kertoa jokin hyvä juttu. Kuvissa ei myöskään ole lainkaan välttämätöntä hymyillä.

Kuvattaville ei ikinä kannata kertoa miten heidän ei tulisi mielestäsi olla. Se on helpoin tapa saada ihminen tuntemaan olonsa vääränlaiseksi, joka on varsin huono lähtökohta onnistuneelle kuvalle. Sen sijaan kuvattavan kehuminen ei ole ollenkaan huono idea.

Kuvattavan näkeminen ja kohtaaminen ovat lopulta kuvaustilanteessa ne kaikista tärkeimmät asiat. Jos kuvattava luottaa kuvaajaan, hän uskaltaa olla oma itsensä.

Ihmiset ottavat luonnostaan hyviä asentoja ja poseeraaminen on vain harvoille ihmisille luontevaa toimintaa. Jos siis toivot kuvattavan kääntävän katseensa vasemmalle, on usein helpompi kysyä kuvattavalta vaikkapa taulusta sillä suunnalla kuin käskeä häntä kääntämään päätään.

Kuva: Antti Yrjönen

Lopuksi: Kokeile rohkeasti, riko sääntöjä ja älä noudata näitäkään ohjeita

Näiden ohjeiden ja vinkkien ensisijainen tarkoitus on tehdä kuvaamisesta helpompaa niin, että siihen oleelliseen – eli maailman katsomiseen – jäisi enemmän aikaa. Sillä lopulta kuvaamisessa on kysymys siitä mitä näen, ei ikinä ohjeiden orjallisesta noudattamisesta. Hyvä kuva syntyy katsomalla ja vuorovaikutuksessa ympäröivän maailman kanssa.



Antti Yrjönen, teksti ja kuvat

Kirjoittaja on Vantaan kaupunginmuseon ja muutenkin valokuvaaja, joka ei usko kolmanneksen sääntöön. Lisää kuvia löydät täältä.

tiistai 12. helmikuuta 2019

Vantaalta löytyy vanhaa ja rivoa paikannimistöä

1.2.2019 avattiin uusi nimistöverkkopalvelu Nimisampo. Nimisampo on kaikille avoin verkkopalvelu suomalaisesta paikannimistöstä. Järjestelmä perustuu Kotimaisten kielten keskuksen (Kotus) digitoimaan Nimiarkistoon, johon on kerätty kansalaisilta 2,3 miljoonaa paikannimitietoa yli sadan vuoden aikana, sekä Maanmittauslaitoksen 800 000 nimeä sisältävään Paikannimirekisteriin.

Nimistöä on siis aktiivisesti kerätty Suomessa jo yli sadan vuoden ajan. Kuitenkin osa maamme nimistöstä on sitäkin paljon vanhempaa. Osa nimistöstä voi olla jopa monia tuhansia vuosia vanhaa. Esimerkiksi suuret vesistöt, kuten Saimaa, Imatra, Päijänne ja Inari vaikuttavat olevan muistoja jostakin kielestä, jota on puhuttu Suomen alueella jo kauan ennen suomen ja saamen kielten saapumista tänne.

1800-luvun lopussa kansallisen heräämisen yhteydessä paikannimiä ruvettiin kuitenkin aktiivisesti keräämään. Vantaallakin tällaista nimistön keräilyä on tehty useaan eri otteeseen. Esimerkiksi 1960-luvulla, kun Vantaalla alkoi toden teolla aluerakentaminen, kiersi kansatieteilijä professori Bo Lönnqvist silloisen Helsingin maalaiskunnan alueella keräämässä väistyvän maatalousväen tietoja ja muistoja paikannimistä.

Vanhan Helsingin maalaiskunnan paikannimistö on monikerroksista. Paljon nykyäänkin näkyvästä nimistöstä periytyy keskiajalle, jolloin seudulle saapui ruotsalaisia uudisasukkaita. By ja Böle päätteiset paikannimet ovat suurimmaksi osaksi ruotsalaissiirtolaisten perustamia kyliä, joiden etuliitteenä on usein henkilön nimi. Sitten on esimerkiksi Åggelby, eli Oulunkylä, jonka alkuosa saattaisi olla jäänne vanhan suomen tulvatasankoa tarkoittava sana Oulu. Siihen rinnastuu vielä lapinkielten sanat åulōi ja òulŏi, jotka merkitsevät keväisin jään päälle nousevia sohjoisia tulvavesiä. Näin ollen kylännimi voisi olla ruotsalaissiirtolaisia edeltäneiden hämäläisten perua.

Nimisampoa tutkaillessa on noussut esille Suomen monet rivot paikannimet (esimerkiksi tässä Helsingin Sanomien jutussa). Vantaaltakin löytyy rivoja nimiä, vaikka suurin osa niistä ovat niin paikallisia, että ne eivät Nimisammosta löydykään. Esimerkiksi lentokentän nykyisen kiitotien eteläpäässä Krakanojan vieressä on sijainnut kolme lähdettä, joiden nimet olivat 1920-luvun haastattelutiedon mukaan Fittan, Pittan ja Kvittan, eli Vittu, Kyrpä ja Kuitti.

Vuoden 1958 peruskartassa vasemmalla erottuvat hyvin kolme vierekkäistä lähdettä Fittan, Pittan ja Kvittan.

Toinen esimerkki rivosta paikannimestä Vantaalla on Sotungissa sijaitseva kallionyppylä, jota paikalliset kutsuvat nimellä Skituklimpen, eli ’Paskaklimppi’. Professori Bo Lönnqvist sai siitä tiedon 1960-luvulla haastatellessaan erästä kylän talon emäntää seudun paikannimistä. Rivo nimi meinasi jäädä mainitsematta, mutta onneksi haastattelutilanteessa mukana ollut lapsenlapsi totesi haastattelun päätteeksi: ”Mummo, unohdit Paskaklimpin!”. ”Äsh, sellaista!”, mummo oli yrittänyt viittoa pois rujon nimen, mutta lapsen suusta sen totuuden kuulee! (Bo Lönnqvist on kirjoittanut 1960-luvun nimistökeräilystään Helsingin maalaiskunnassa Vantaa-Seuran vuoden 2018 Helsingin pitäjä – Vantaa vuosikirjaan.)

Andreas Koivisto

torstai 10. tammikuuta 2019

Tikkurilan kirkon aikakapseli ja kirkkojen rakennuskätköt

Juuri puretun Tikkurilan kirkon perustuksista löytyi kuparinen aikakapseli. Suhteellisen pienikokoinen aikakapseli olisi helposti saattanut jäädä huomaamatta suurten koneiden purkaessa kirkkoa, mutta onneksi sen olemassaolosta tiedettiin ja sitä osattiin etsiä. Tieto peruskiveen muuratun uurnan olemassaolosta selvisi museon näyttelyssä esillä olevien #Throwback Vantaa kuvien ottajan, kotiseutuneuvos Lauri Leppäsen kirjoittamasta artikkelista Helsingin pitäjä 1987 vuosikirjassa. Kapseli saatiin siis talteen ja reilun 63 vuoden jälkeen aikakapseli avattiin Vantaan seurakuntien tiloissa.

Aikakapseli ja sen avaamista varten varattuja työkaluja. Kuva: Antti Yrjönen / Vantaan kaupunginmuseo
Rakennusten perustusten muuraaminen on pitkään ollut tärkeä rituaali. Edelleenkin tehdään usein jonkinlainen numero peruskiven muuraamisesta, kun jotakin isoa julkista rakennusta lähdetään rakentamaan. Nykyään perustuksiin laitetaan usein aikakapseli antamaan ajankuvaa rakentamisajankohdasta ja ehkä kertomaan jotakin rakennuttajista. Myös ennen aikakapseleita rakennusten perustuksiin on piilotettu asioita.

Rakennusten kätkölöytöjä on ansiokkaasti selvitellyt Sonja Hukantaival vuonna 2016 ilmestyneessä väitöskirjassaan. Teoksesta löytyy myös tietoa kirkkojen rakennuskätköistä. Vanhimmat tiedot rakennuskätköistä kirkollisessa ympäristössä on islantilaisessa Landnámabók -teoksessa, eli Maanasuttamisirjassa. Luultavasti tämä on alun perin kirjoitettu 1097-1125 välisenä aikana. Alkuperäistä kirjaa ei ole säilynyt, mutta siitä on olemassa myöhempiä kopioita. Kirjan vanhimmassa versiossa Ørlygr niminen mies haluaa rakentaa kirkon Islantiin ja sai irlantilaiselta piispalta siihen hirret, rautakellon, pyhän kirjan sekä pyhää maata hirsien alle. Kirjan myöhemmässä versiossa hän sai myös kultaisen pennin kulmahirren alle.

Kirkkoherra Janne Silvast ja Vantaan kaupunginmuseon museomestari Mats Miinalainen avaavat aikakapselia.
Kuva: Antti Yrjönen / Vantaan kaupunginmuseo
Kirjallisen tiedon lisäksi monet skandinaaviset löydöt kielivät rakennuskätköistä kirkkojen perustusrituaaleissa. Suomessa Koroisten kirkon raunioista kastealtaan perustusten alta on löytynyt viisi 1300-luvun kolikkoa. Keskiajalta on peräisin myös Turun Pyhän Olavin Dominikaaniluostarista löytynyt saviastia, jossa oli 100 kolikkoa. Suomesta tunnetaan myös keskiajan jälkeisiä kolikkokätköjä kirkoista. Lisäksi kansanperinteessä on kertomuksia kirkkojen perustamisen yhteydessä tehdyistä kolikkokätköistä. Kansanperinteen mukaan kolikko oli uhri kirkon suojelijalle, jotta tämä pitäisi hyvää huolta kirkosta.

Kätkölöydöt kertovat, että taikausko eli vahvana kristinuskon rinnalla aina 1900-luvun alkuun asti. Taikausko näkyy selvästi myös täällä Vantaalla, jossa Pyhän Laurin kirkkoa ja etenkin sen ympäristöä on 2010-luvulla tutkittu paljon arkeologisesti. Kirkon vieressä sijaitsevan pappilan 1600-luvun riihen uunin perustuksista löytyi esimerkiksi lehmän pääkallo. Kallon toivottiin tuovan rakennukselle onnea sekä suojaavan sitä tuhoeläimiltä, erityisesti pistäviltä hyönteisiltä.

Museon henkilökunta tustuu aikakapselin sisältöön. Kuva: Antti Yrjönen / Vantaan kaupunginmuseo


Pappilan riihen lisäksi Pyhän Laurin kirkon kellotapulista löytyi jäniksen käpälä, sammakon reisiluu ja lepakon siipiluu. Ne näyttävät liittyvän jonkinlaisiin kansanuskomusten yhteydessä harjoitettuihin rituaaleihin. Ei voida tarkkaan tietää mitä luilla haluttiin, mutta yleensä tällaiset luut on liitetty parantamiseen, onneen elinkeinon harjoittamisessa (kuten kalaonni tai hyvä viljasato), vastaloitsuihin jos joku muu on sinut noitunut ja muille pahan onnen aiheuttamiseen. Arveltiin, että rituaali saa enemmän voimaa jos se suoritetaan kirkon alueella.

Kolikkokätköistä kirkon lattian alla on tietoa vielä Kerimäen kirkon rakentamisen aikoihin 1840-luvulla. Joskus 1800-luvulla näyttää kuitenkin tullut tapa kätkeä perustuksiin maagisten esineiden sijasta joku ajan historiasta kertova asia, eli jonkinlainen aikakapseli. Vantaalta löytyy esimerkki ainakin Hanabölen Lill-Petaksen riihestä, josta 1970-luvun aikana tehtyjen korjausten aikana löytyi pahasti ruostunut metallipurkki, jonka sisällä oli kirje, lehtileike ja kolikoita vuodelta 1897, jolloin riihi oli rakennettu.


Tässä on kuitenkin eksytty hiukan alkuperäisestä aiheesta, kun on puhuttu paljon rakennuskätköistä ja unohdettu kokonaan Tikkurilan kirkon aikakapselin sisältö. Mennään siis takaisin kapseliin ja katsotaan mitä se kätki sisäänsä. Kapselista löytyi kirkon piirustukset, kirje Tikkurilan alueesta ja seurakunnasta rakentamisajankohtana sekä sen aikaisia kolikoita. Seuraavaksi onkin pohdinnassa Tikkurilan uuden kirkon aikakapseli ja sen sisältö. Siihen kaivataan ideoita ja niitä voi ehdottaa suoraan seurakunnalle osoitteeseen tikkurilantaivaanalla@gmail.com.

Andreas Koivisto

torstai 22. marraskuuta 2018

Lelujen yö museolla Pepe-apinan kanssa


Oletko miettinyt, mitä lelut tekevät öisin, kun olet nukkumassa?

Entä mitä tapahtuu museossa, kun valot on sammutettu ja ovet lukittu yöksi? Siitä otettiin selvää, kun rohkeita leluja tuotiin museolla asuvan, 1970-luvulla syntyneen Pepe-pehmoapinan luo seikkailemaan lokakuun viimeisenä viikonloppuna. 

Pepe sai vieraakseen myös useita ennen tuntemattomia sukulaisiaan!

Leluja sai tuoda museolle torstaina ja perjantaina museon aukioloaikana. Ikähaitari lelujen omistajilla vaihteli kahdesta vuodesta noin 70-vuotiaisiin. Itse vierailevat lelut olivat samoin iältään parivuotiaasta lähes seniori-ikäisiin. Joukossa oli paljon eri eläinkuntien edustajia, nalleja, satu- ja sarjakuvahahmoja sekä viimevuosina syntyneitä uudenlajisia, isosilmäisiä pehmoja.


Eräästä yökyläläisestä kerrottiin, että hän pitää paljon vanhoista rakennuksista. Siksi Vantaan kaupunginmuseo, Tikkurilan vanha asema olikin hänelle erityisen mieluisa ja mielenkiintoinen yökyläpaikka

Pepe oli ottamassa vieraita vastaan ja samalla jokaiselle lelulle täytettiin oma tunnistekortti. Siihen omistaja piirsi muotokuvan lelustaan ja kirjoitti ylös tärkeitä tietoja lelun hoidosta, esimerkiksi jos hän tykkää nukkua erityisen pehmeässä paikassa, jonkun kaverin vieressä tai laput silmillä ja ketä pitää mielellään silitellä mahdollisimman paljon. Näin Pepe osasi järjestää kullekin lelulle sopivaa tekemistä vierailun ajaksi. Erityisiksi lelujen lempiasioiksi kirjattiin muun muassa haliminen, pusut, leikkiminen, matkustaminen, sisällä lenkkeily, liila väri sekä tykätyt herkut kuten makaroni, jäätelö, lankamadot, banaanit ja juusto. Lupa annettiin esimerkiksi poikkeuksellisesti iltapalakeksien napostelulle, jos Pepekin sai syödä niitä.

Leluilla oli hyvin selkeitä ja inhimillisiä mielipiteitä myös siitä mistä he eivät pitäneet. Kiusaaminen tai yksin jääminen, roskaaminen, lumipalloilla heittely, tylsyys, möröt tai riitely oli monilla epämielekkäiden asioiden listalla. Tältä listalta löytyi myös vähän tarkemminkin eriteltyjä asioita kuten korppikotkat, kasvissyöjädinosaurukset, HIFK tai paistinpannulla keitetty puuro. Suurin osa yövieraista ei pitänyt myöskään vedestä, niinpä iltasuihkut jätettiin itsestään selvästi pois ohjelmasta. 

Tämä Nalle on asunut aikoinaan museorakennuksessa, Tikkurilan vanhalla asemalla yhdeksän vuoden ajan.  Nyt oli nostalgista päästä istuskelemaan entisen kodin ikkunalle.

Museon Pepellä on jo useamman vuoden kokemus museotyöstä, joten hänen vieraakseen oli turvallista tulla. Hänen kanssaan pehmojen ja muidenkin lelujen oli mukava liikkua niin näyttelyssä, toimistossa kuin kokoelmatiloissakin. Pepe kuuli myös jonkun kuiskauksen, että koska lelun yövierailu meni niin hyvin, niin omistaja itsekin uskaltaa kokeilla yökylään menemistä.

Vierailun aikana oli kamera mukana koko ajan, joten kuviin ikuistettiin kaverikuvia ja tunnelmia muistoiksi. Sitten samalla kun yökyläiset haettiin kotiin, kotiväelle näytettiin kuvia yöllisistä seikkaluista. Näitä kuvia voi käydä katsomassa lisää osoitteesta
https://www.flickr.com/photos/92469004@N04/albums/72157672886551987

Yökyläily museossa oli niin kivaa, että Pepe kutsuu kavereita yökylään toistekin!
Kiitos kun kävitte! Aappa, Aarak, Ananas, Apina Taru, Apsi Apina, Auto, Ariel, Barbapupu, Fifi, Glamour, Hedvig, Na, Nalle, Miia, Mursu, Mönkä, Kaakao, Kaaleppi, Kappu, Lamba, Lenni, Iinu, Läpsy, Tipi, Långben, Pepi, Pii, Pikku-Nalle, Plopsy, Putte, Rege, Rekku, Repe-koira, Rotuska, Sanni, Siiri Hiiri, Tyrannosaurus Rex ja Vihertassu. 


Museon kokoelmatilojen hyllyistä löytyi monenlaista kiinnostavaa.

Kuunneltiinkohan kokoelmatiloissa yöradiota?



Teksti: Marjo Eerikäinen
Kuvat: VKM

maanantai 5. marraskuuta 2018

Svenska veckan ja Vantaan ruotsalaisuus

Tällä viikolla vietetään jälleen Svenska veckan -viikkoa, jonka aikana on ympäri maatamme tarjolla monenlaisia kulttuuritapahtumia ruotsiksi. Svenska veckan on 2000-luvun juttu, sillä viikkoa on vietetty ensimmäisen kerran syksyllä 2000. Ruotsalaisuudella on kuitenkin hyvin pitkät perinteet, sillä tänne nykyisen Vantaan alueelle saapui ruotsalaissiirtolaisia jo satoja vuosia sitten keskiajalla.

"Svenskarnes inflyttning". Taru ruotsalaisten saapumisesta Suomen alueelle Svenska litteratursällskapetin ja V.E.V Wessmanin vuonna 1928 julkaisemana. Teos on osa laajaa suomenruotsalaisten alueiden perintöä käsittelevää kirjasarjaa nimeltä Finlands svenska folkdiktning.

Tarkkaa ajankohtaa tai syytä ruotsalaisten tulolle ei tiedetä. 1800-1900-lukujen vaihteessa V.E.V. Wessmanin Vantaalla (silloinen Helsingin maalaiskunta) keräämän perimätiedon mukaan syy oli tämä: Ennen aikaan oli käräjillä päätetty, että vanhemmat ihmiset laitetaan lämpimään veteen ja isketään suonta ja näin tapetaan. Eräänä kertana yksi käräjöitsijöistä palasi kotiin käräjiltä ja hänen luokseen tuli naishenkilö kyselemään kuinka vanhuksille kävisi. ”Niin kuin ennenkin, heidät tapetaan”, käräjöitsijä vastasi. ”Se oli huono päätös”, nainen sanoi ja lähti kuninkaan puheille. Tämä sanoi, että ei ole aikaa jutella naisen kanssa, mutta pyysi häntä tulemaan toiste uudelleen ja silloin hänen tuli tulla ei uutena ei eikä alempana, ei päivällä eikä yöllä, ei ratsastaen eikä kävellen. Nainen tuli sitten kun oli uusi syttyminen hämärässä illalla, tukien yhtä polveansa vuoheen. Kuninkaalle hän sanoi: ”On olemassa maa tuolla toisella puolella, lähetä heidät sinne ja anna mukaan vähän muonaa ja jotakin, jolla aloittaa.” Kuningas piti neuvoa hyvänä ja noudatti sitä. Sillä tavoin ruotsinkielinen väestö aloitti asumisen täällä maassa.

Oli syy ruotsalaisten saapumiselle mikä tahansa, he saapuivat tänne luultavasti 1200-1300-lukujen taitteessa. Omasta näkökulmastaan he saapuivat uudelle maalle ja siksi isoa osaa Suomen etelärannikkoa kutustaan edelleenkin nimellä Nyland, eli Uusimaa. Sekä Uudenmaan, että Helsingin kaupungin vaakunoissa näkyy edelleen ruotsalaissiirtolaisten vene, jolla he tulivat tänne veden yli.

Ruotsalaiset perustivat Uudellemaalle kyliä. Niitä löytyy edelleen Vantaaltakin runsaasti, kun kaupungissa liikkuu ja katselee ruotsinkielisiä paikannimiä. By- tai böle-päätteiset paikannimet ovat suurimmaksi osaksi ruotsalaissiirtolaisten perustamia kyliä. Usein kylän nimessä esiintyy jonkun varhaisen uudisasuttajan nimi, kuten Håkan, Simon tai Mårten. Miettikääpä vaikka paikannimiä Håkansböle (Hakunila), Simonsböle (Simonkylä) tai Mårtensby (esiintyy nykyään paremmin muodossa Mårtensdal, eli Martinlaakso).

Riikka Väisäsen kirjoittamassa Kolme kylää -teoksessa esitellään Vantaan kaupunginmuseon tekemiä arkeologisia tutkimuksia kolmella eri keskiaikaisella kyläkohteella.

Vantaan kaupunginmuseo on suorittanut arkeologisia kaivauksia usealla vanhalla kylätontilla ja löytänyt niissä paljon tietoa kylien arkielämästä. Kaivauksilla on löytynyt myös merkkejä ruotsalaissiirtolaisia edeltävistä suomea puhuvista hämäläisperäisistä asukkaista. Museon tutkimuksista voi lukea tarkemmin Riikka Väisäsen kirjoittamassa Kolme kylää -kirjassa, jota voi ostaa esimerkiksi Tikkurilan vanhan aseman pienestä museopuodista.

Vantaan Svenska veckan -ohjelmaan voi tutustua tarkemmin täältä:
https://svenskaveckan.fi/orter/vanda

Mikäli historia kiinnostaa on torstaina esimerkiksi tarjolla luento Stenkullabergets årtusenden – från mammutar till vår tid.

Andreas Koivisto

perjantai 26. lokakuuta 2018

Valokuvaa Vantaa: Koivukylä

Valokuvaa Vantaa -kierrosten idea lähti kaupunginmuseon #ThrowbackVantaa -näyttelyn tapahtumasuunnittelusta. Näyttelyn ”päähenkilö” kotiseutuneuvos Lauri Leppänen muutti Vantaalle ja toimi Veromiehen koulussa opettajana, kun sai tehtävän toteuttaa Vantaalle kotiseutukuvasto yhdessä opettajakollegansa Viljo Holopaisen kanssa. Miehet pyöräilivät 1950-luvulta lähtien ympäri Vantaata ottaen valokuvia vantaalaisista rakennuksista ja ympäristöistä. Leppänen totesi: ”Valokuvaaminen auttoi minua juurtumaan Vantaalle”. Tämä on myös Valokuvaa Vantaa -kierrosten taka-ajatus. Vaikka pääasiassa niillä keskitytäänkin oppimaan valokuvaamisesta.

ThrowbackVantaa -näyttelyssä on kotiseutuneuvos Lauri Leppäsen valokuvia Vantaalta 1950-1970-luvuilta sekä museon valokuvaaja Antti Yrjösen valokuvia samoilta kuvauspaikoilta kesältä 2017. Kuva: Antti Yrjönen/Vantaan kaupunginmuseo.


Valokuvaa Vantaa -kierroksia on tehty Tikkurilassa, Myyrmäessä, Korsossa, Helsingin pitäjän kirkonkylässä, Hakunilassa, Aviapoliksessa ja Vantaankoskella. Tämä vuoden viimeinen kierros järjestetään lauantaina 27.10. kello 13:30-15:00. Virallisten kaupunginosarajausten mukaan kierros kierretään Koivukylän, Rekolan ja Asolan kaupunginosissa. Kierrokset ovat herättäneet paljon mielenkiintoa niin kaupungin historiaa kuin sen tallentamista kohtaan. Kierroksilla otettuja valokuvia voi mielellään lähettää valokuvaaja Antti Yrjöselle. 

Valokuvaa Vantaa -kierroksia on tehty jo seitsemässä eri paikassa Vantaalla. Kuva: Antti Yrjönen/Vantaan kaupunginmuseo.

Koivukylän kierrokselle lähdetään Koivutorilta, Koivukylän kirjastolta. Paikka sijaitsee Koivutorin ostoskeskuksessa. Rakennus edustaa 80-luvun postmodernismia, jonka leimaavia piirteitä ovat julkisivujen punatiili, runsaat portaikot ja runsas detaljien käyttö. Alkuperäiset suunnitteluideat ovat yhä hyvin hahmotettavissa rakennuksesta, vaikka muutostyöt ovatkin muuttaneet kokonaisuutta jonkin verran. Koivutori täydentää kaupunginosan alkuperäisen lähiösuunnitelman, jossa korostuu kevyen liikenteen reittien merkitys, 1960-luvulta lähtöisin oleva kompaktikaupunki-ideologia sekä 1980-luvun postmodernismi. Koivutorilla on katsottu olevan rakennustaiteellista arvoa sekä merkittävää kaupunkikuvallista arvoa. Vantaan kaupunginmuseo on ehdottanut rakennuksen suojelua kaavaluonnoksessa vuonna 2013. Ainakin portaikko ja osa rakennuksen ja rakennelmien alkuperäisestä arkkitehtuurista tulisi säilyttää. 

Koivutori on esimerkki kompaktikaupunki-ideologian yhdistymisestä 1980-luvun postmodernismiin. Kuva: Antti Yrjönen/Vantaan kaupunginmuseo.

Koivutorin portaikon ylätasanteelta siirrytään ylikululle, jonka jälkeen saavutaan Havukosken kerrostaloalueelle. Havukoski on osa lähiörakentamisen historiaa ja rakennukset edustavat varsin puhdaspiirteistä suomalaista rakentamistapaa 1970-luvulta. Julkisivujen tehostevärit, levyt, detaljit ja vähäeleistyys kertovat oman aikansa ihanteista. Alue on yhtenäinen, mistä syystä se on pääosin suojeltu asemakaavalla. Suojelulla pyritään edistämään alueen alkuperäisen kaupunkirakenteen, alueen yhtenäisyyden, arkkitehtuurin ja alueen luonteen säilymistä korjaustenkin edessä. Yleiskaava 2020 -hankkeen yhteydessä suojelurajausta kuitenkin tarkennetaan käsittämään vain erityisen arvokkaat kohteet ja niiden lähikorttelit.

Havukosken kerrostaloalue rakenteilla vuonna 1973. Kuvassa Paimenenkatu 1. Kuva: Vantaan kaupunginmuseo.
Lounaaseen kävellessä saavutaan Koivukylänväylälle ja virallisesti Koivukylän kaupunginosaan. Täältä, aivan kaupunginosan reunoilta, on tehty muinaisjäännöslöydöksiä. Jo 1930-luvulla löydettiin Storskogenin varhaiskampakeraaminen asuinpaikka, joka sijaitsee nykyisen Haavikkotien molemmin puolin. Tien länsipuolella sijaitsee nykyään omakotitaloalue ja itäpuolella alueen kohdalla on sekä Rantapuisto että Jalavapuisto. Toinen muinaisjäännös, kivikautinen asuinpaikka, on löytynyt Koivukylänväylän ja Asolanväylän risteyksestä heinäkuussa 2018 tehdyssä inventoinnissa. Paikalla on mäntyä kasvava hiekka- tai soraharjun jäänne ja asutus on todennäköisesti kattanut koko mäkialueen. 

Edetessä Asolanväylää takaisin kohti pohjoista, tullaan vanhalle rintamamiestaloalueelle Asolaan. Asola on malliesimerkki talkoilla rakennetusta rintamamieskylästä. Kaupunginosan synnyn ja asuttamisen historia ulottuu sodanjälkeiseen siirtolaisten ja rintamamiesten asuttamiseen ja maahankintalakiin. Sotien jälkeen maatalousministeriön asutusasiainosasto eli ASO teki piirustukset taloihin, jotka rakennettiin tarvikkeiden puutteesta huolimatta hyvin ripeästi. Asuminen alueella alkoi heti vuoden 1947 syksyllä ja jo kesällä 1951 alueella oli toistasataa valmista rakennusta. Yksinkertaisiin asumuksiin ei kuulunut nykajan mukavuuksia, kuten vesijohtoa tai sisävessaa - ei aina edes keskuslämmitystä. Rakennusaikana alueen nimi oli Kyrkoby, mutta se vaihtui pian asukkaiden tahdosta Asolaksi. Alkuperäinen omakotitalokanta on säilynyt harvinaisen hyvin, mutta tonttien jakaminen on tiivistänyt aluetta huomattavasti, jonka myötä myös alkuperäinen metsäluonto on lähes hävinnyt.

Omakotitalo Asolassa vuonna 1955 tai 1956. Kuva: Vantaan kaupunginmuseo.

Eteenpäin pohjoiseen kävellessä saavutaan vanhalle Rekolan kartanolle, joka kylläkin sijaitsee nykyään virallisesti Asolan kaupunginosassa. Alueen tarina juontaa vuoteen 1401, jolloin Anders Räckhals, Hans Madelin ja Michel Rederwijn lahjoittivat Helsingin pitäjän kirkolle maata taatakseen kuoleman jälkeiset sielunmessut itselleen ja perheilleen. Alue jaettiin vuonna 1776 isossa jaossa Övre Räckhalsiin (Rekola) ja Nedre Räckhalsiin (Hiekkaharju). Vuonna 1880 tilan vuokralainen Alexander Kavaleff rakennutti päärakennuksen Rekolan juna-aseman länsipuolelle. Tila oli vielä 1800-luvun lopulla merkittävä, mutta nykyisin sen loppuvaiheista ei ole tarkkaa tietoa.  

Rekolan kartano vuonna 1956. Kuva: Lauri Leppänen ja Viljo Holopainen/Vantaan kaupunginmuseo.

Vuonna 1906 Kirkkoneuvosto myi tilasta viisi hehtaaria epilepsiayhdistykselle, joka muutti alueelle 1909. Samalla vuokralainen Karl Oskar Olenius jatkoi maanviljelystä ja rakennutti nykyisen jugend-tyylisen päärakennuksen vuonna 1901 sekä navetan vuonna 1907. Epileptikkoyhdistys rakennutti tilalle pienen villan vuonna 1910, mutta yhdistyksen toiminta päättyi vuonna 1918, ja seurakunta osti alueen takaisin. 1900-luvun aikana päärakennuksessa toimi venäläisten emigranttien vanhainkoti, Tikkurilasta siirretty lastenkoti, vuodesta 1937 Valtion Tikkurilan maatalouskoelaitos, kansakoulu ja seurakunnan käytössä kirkkona ja diakoniatyössä aina 1969 saakka. Nykyisin rakennus toimii SPR:n turvatalona. 

Mitä tänään syötäisiin?

Niin kauan kuin maapallolla on ollut elämää, on ravinto ollut yksi hengissä pysymisen edellytys. Sen eteen on metsästetty, kalastettu, keräilty ja viljelty. Sitä on paistettu, keitetty, kuivattu tai syöty raakana. Ruualla on käyty kauppaa ja sen ääreen on kokoonnuttu. Se jakaa mielipiteitä ja herättää tunteita. Sille on nyrpistelty ja se on saanut veden herahtamaan kielelle. Sitä on ollut liikaa tai liian vähän. Sen puute on aiheuttanut surua ja tuskaa.

Elintarvikekuponki vuodelta 1917 / VKM
Ruoka ei ole itsestäänselvyys. Jokainen joutuu päivittäin miettimään, mitä suuhunsa laittaa. Tiedostava ihminen pohtii ruuan alkuperää ja vaikutusta ilmastoon sekä omaan ja läheistensä hyvinvointiin. Ja tekee päätöksensä siltä pohjalta. Hyväosaisen on helppo valita. Entä silloin, kun raha ei riitä ruokaan tai maa ei ole tuottanut satoa? Kun sattuu elämään olosuhteissa, jossa päivittäisen ruoka-annoksen eteen täytyy tehdä paljon töitä?

Pulavuosien ruokaohjeita selaillessa alkaa väistämättä verrata mennyttä nykyiseen. Kun nykyään ruokaa tuotetaan yli tarpeiden, eikä se jakaannu tasaisesti, oli vielä 1900-luvun alkuvuosikymmeninä elintarvikepula Suomessakin todellista. Ruoka oli niin sanotusti ”kortilla” eli elintarvikekorttia vastaan sai tiettyjä ruoka-aineita. Tällä säännöstelyllä pyrittiin tasapuoliseen ruoan jakamiseen kansalaisten kesken.

Mitä olivat pula-ajan ruokatrendit? Ei ollut härkistä, nyhtistä, vihersmoothieta tai proteiinivanukasta. Ei tunnettu käsitteitä lakto-ovo-, pesco- tai sipsikaljavegaani. Ruokaa syötiin, että vatsa täyttyi ja työtä jaksoi tehdä. Ruoka oli enimmäkseen lähi- ja kausiruokaa. Tehtiin itse, säilöttiin, säännösteltiin ja syötiin lautanen tyhjäksi.

Pula-ajan leivontaohjeet -vihkosen leivonnaiset, pölkyt ja kyrsät, voivat nykyihmisen silmin näyttää erikoisilta, mutta samoja ohjeita voisi noudattaa tänäänkin, ehkä hieman soveltaen.

Kuva Antti Yrjönen / VKM
Pölkky
½ l ruisjauhoja
½ l graham- tai vehnäjauhoja
4 dl vettä
2 rkl hiivaa
1 kup siirappia
1 tl suolaa

Tehdään tavallinen taikina, joka vaivataan hyvin. Taikina pannaan voideltuun maitokannuun tai kannelliseen purkkiin. Saa kohota 3 tuntia ja keitetään vesihauteessa liedellä noin 5 tuntia.

Kyrsät
Piimää, suolaa, ohrajauhoja

Piimään sekoitetaan suola ja ohrajauhoja, kunnes saadaan pannukakkutaikinan vahvuinen seos. Paistinpannu rasvataan ja siihen levitetään ohuelti seosta. Paistetaan nopeasti uunissa hiilloksen päällä. Syödään heti kuumina.

Kaupunginmuseon arkiston resepteissä on ohjeita myös säilöntään. Syksy on hyvä aika tarttua siihenkin toimeen. Säilöminen on ollut ja on hyvä keino säästää rahaa sekä varmistaa ruoan saanti talvikuukausina. Pullot ja purnukat täyteen -lehdessä on pari ajankohtaista säilöntäohjetta:

Rajakarjalainen suolakaali
Kaalista poistetaan vihreät lehdet, kupu halkaistaan neljään lohkoon, lohkot pannaan saaviin ja mieto suolavesi kaadetaan päälle. Saa jäätyä. Parasta raakasalaattina, mutta sopii kaikkiin kaaliruokiin. Jos pitää kuminan mausta, voi kotoista kuminaa panna lohkojen väliin mausteeksi. Nopeatekoista ja hyvää.

Omenasose (keitetty)
Omenoista poistetaan pilaantuneet kohdat ja siemenkodat. Kasarin pohjalle pannaan tilkkanen vettä sekä omenapalaset ja keitetään hiljalleen kiinteäksi soseeksi. Pannaan kuumana puu- tai lasiastiaan, joka suljetaan heti. Puolukkakerros soseen pinnalla ehkäisee homeen muodostumisen.


Ja koska ilmasto lämpenee, halusimmepa tai emme, on tämän ”kevytmielisen” jälkiruoan ohje erityisen ajatuksia herättävä. Voiko tulevaisuuden lapsi enää syödä tätä pula-ajan herkkua? Ohje on kirjasta Kortiton ruoka ja miten käytän korttiannokseni.

Mehulumi eli kevytmielinen jälkiruoka
3-4 dl mehua
sokeria
maljakollinen lunta

Tuli kerran lumituiskussa lapsivieraita, jotka pyysivät jotain oikein hyvää. Ikkunalle putoili suuria, pehmoisia lumihiutaleita, maljakko pantiin siihen ja kun se oli vallan täysi, tiputettiin varovaisesti makeata mehua, kunnes se oli imeytynyt lumeen. Ja vähän sokeria pantiin päälle. – Kyllä se oli hyvää. Likaista lunta ei tietenkään saa käyttää.

Maistuisikohan näille lapsille lumisodan jälkeen kevytmielinen jälkiruoka? Kuvassa Leppäkorven koulun oppilaita
1960-luvulla. / VKM