maanantai 20. helmikuuta 2017

Tunteiden kiitotiellä


Suomi100 -ilmapalloja. Kuva Antti Yrjönen / VKM

Ystävänpäivänä avattiin uusi näyttelymme Rakkauden tiloja - Tunteiden kiitotiellä. Avajaispäivänä näyttelyssä oli Vantaan kulttuuripalveluiden järjestämää ohjelmaa: työpajoja, musiikkiesityksiä, lemmenjuomatarjoilua sekä suosittu pussauskoppi, jossa sai kuvata ja lähettää selfien.

Illan kutsuvierastilaisuudessa vantaalainen kansanedustaja Sari Multala avasi näyttelyn näillä sanoilla:

Kansanedustaja Sari Multala
Näyttelyn avasi Sari Multala. Kuva Antti Yrjönen / VKM


"Hyvät näyttelyavajaisten vieraat ja näyttelyn rakentajat,


Vantaalla on tänään vietetty Suomi 100 -juhlavuoden avajaispäivää, joka huipentuu tähän tilaisuuteen, Vantaan kaupunginmuseon uuden näyttelyn ”Rakkauden tiloja – Tunteiden kiitotiellä” avajaisiin. Juhlavuoden teema, ”yhdessä”, sopii täydellisesti yksiin sekä näyttelyn aiheen että tänään vietetyn ystävänpäivän kanssa.

Tänään ystävänpäivänä lehdet ja mediat ovat olleet täynnä sydämiä, rakkautta ja ystävyyttä. Olisipa näin joka päivä. Arkiseen uutisvirtaamme välittyy sotaa, yksinäisyyttä, vihaa ja epäluuloja erilaisuutta kohtaan. Maailmassa, jossa populismi ja vihapuhe jylläävät, rakkaudelle ja hyväksynnälle on enemmän tarvetta kuin aikoihin.

Toisaalta rakkaus tulvii tällä hetkellä voimalla olohuoneisiimme. Voimme iltaisin seurata, kuinka tosi-tv ohjelmissa mennään ensitreffeillä naimisiin, suudellaan sokkona ja laitetaan kumppanikandidaatti vanhempien tenttiin ennen ensikohtaamista. Runsas ohjelmatarjonta kielii siitä, että rakkaus selvästi kiinnostaa meitä, mutta ohjelmien formaatit ovat usein kaukana arkitodellisuudesta – mitä tapahtuu, kun kamera ei ole päällä ja mitä jää leikkauspöydälle?

Parasta tässä näyttelyssä ja sen tarinoissa on elämänmakuisuus. Rakkaus ei aina kohtele silkkihansikkain. On ylä- ja alamäkiä. Pieniä tekoja ja toisen huomiointia arjessa. Rakkaus ei vaadi satukirjojen palatseja – arkisetkin tilanteet ja paikat riittävät toistemme kohtaamiseen ja rakkauden roihahtamiseen. Tämä näyttely on monessa mielessä armollinen – voimme rakastaa ja olla rakastettuja juuri sellaisina kuin olemme.

Meitä suomalaisia usein luonnehditaan jäyheiksi ja aroiksi, varsinkin kun pitäisi puhua tunteista tai rakkaudesta. Ehkä tämä ei päde vantaalaisiin. Useat rohkeat vantaalaiset ovat jakaneet tarinansa ja näihin tarinoihin liittyvät esineensä osaksi näyttelyä: Olen saanut kunnian tuoda näyttelyyn myös oman esineeni. Se on kivi, jolla mieheni minua kosi seitsemän vuotta sitten olohuoneessamme Vantaalla. Jos haluatte tietää tarkemmin, miksi kivi eikä sormus - käykää katsomassa näyttely. Tämän tapahtuman seuraavissa luvuissa on rakennettu talo ja syntynyt kaksi lasta. Rakkaus jatkuu.

Tein mielenkiintoisen havainnon, kun tutustuin Vantaan kaupunginmuseon näyttelyhistoriaan. Tasan kymmenen vuotta sitten, vuonna 2007, museossa järjestettiin suosittu seksuaalivähemmistöistä kertova Sateenkaari Suomi -näyttely. Nyt, kymmenen vuotta myöhemmin, museon on jälleen vallannut rakkausaiheinen näyttely. Kymmenen vuoden aikana seksuaalivähemmistöjen asemassa on myös tapahtunut merkittävää parannusta – kahden viikon päästä sukupuolineutraali avioliittolaki astuu vihdoin voimaan Suomessakin.

On vaikea arvioida, kuinka merkittävä rooli kymmenen vuoden takaisella yksittäisellä näyttelyllä on ollut osana mielipideilmapiirin muutosta. On kuitenkin selvää, että ilman tätä ja monia muita näyttelyitä ja tilaisuuksia, joissa vähemmistöjen tilannetta on avattu enemmistölle, ei muutosta olisi tapahtunut. Perinteisesti museoiden on ajateltu kertovan menneestä, mutta Vantaan kaupunginmuseo on näyttelyillään rohkeasti halunnut vaikuttaa myös nykyisyyteen. Vantaalaisena kansanedustajana, kaupunginvaltuutettuna ja asukkaana olen ylpeä omasta rakkauden lähettiläästämme.

Lopuksi haluan muistuttaa, että me kaikki voimme toimia omalta osaltamme rakkauden lähettiläinä ja viedä rakkauden sanomaa tästä näyttelystä myös omalle yhteisöllemme ja ystävillemme – ja tulla vaikka yhdessä viettämään ylimääräistä ystävänpäivää. On meidän kaikkien vastuulla levittää rakkauden ja hyväksynnän sanomaa.

Haluan vielä kerran kiittää näyttelyn rakentajia, museon henkilökuntaa ja rohkeita vantaalaisia, jotka ovat jakaneet tarinansa meidän kansamme.

Näiden sanojen myötä, julistan ”Rakkauden tiloja – Tunteiden kiitotiellä” -näyttelyn avautuksi!"



Näyttely on avoinna 23.12.2017 saakka Vantaan kaupunginmuseossa
ti–pe 10–17
la–su 11–16.

keskiviikko 23. marraskuuta 2016

Vuosi 2016 toi ennätysmäärän esitelmiä ja kuulijoita

Viimeksi kirjoitin blogissa koululaisesitelmistä, toivottavasti jaksatte kuitenkin vielä lukea esiintymisistäni. Halusin niistä vielä kirjoittaa, sillä olen puhunut monelle muullekin kuin pelkästään koululaisille. 

Tällä viikolla pidin näillä näkymin viimeisen esitelmäni tältä vuodelta, kun olin puhumassa Aalto-yliopiston maisema-arkkitehtiopiskelijoille. Kerroin heille arkeologin työnkuvasta ja siitä, millaista on työskennellä kaupungissa kaavoituksen parissa. Kuten kaupunginkin kokouksissa, yritin painottaa, että arkeologiaa ja muinaisuutta ei tulisi nähdä kaavoituksessa pelkkänä rasitteena, vaan myös mahdollisuutena. Arkeologisista kaivauksista tulleita löydöksiä voi esimerkiksi hyödyntää alueen suunnittelussa ja tuoda niiden avulla esille paikan menneisyyttä ja luoda paikalle identiteettiä. Toivottavasti tällainen ajattelutapa juurtuisi täällä Vantaallakin pikku hiljaa. Merkit ovat ainakin lupaavat, ja konkreettisia tuloksia saatetaan nähdä pian!

Kaupunginmuseolla esitelmöimässä Vantaan keskiajasta. Kuva Anni Rissanen, Vantaan kaupunginmuseo.

Olen vuodesta 2013 pitänyt esitelmistäni kirjaa, ja ajattelinkin tässä jakaa muutamia lukuja kanssanne. Tämän vuoden alusta olen ehtinyt pitää 52 esitelmää, joissa olen puhunut noin 2775 henkilölle. Itse asiassa esitelmäkertoja on vielä enemmän, sillä lasken kouluvierailun vain yhdeksi kerraksi, vaikka olen parhaimmillaan saattanut puhua niissä jopa neljälle luokalle saman päivän aikana. Kulunut vuosi on ollut selvä ennätysvuosi sekä esitelmien että kuulijoiden määrään nähden. Edellisinä vuosina olen yltänyt vain vajaan 2000 henkilön kuulijajoukkoon.

Esitelmiä olen pitänyt kaikenlaisille ja ikäisille yleisöille, vauvoista vaareihin. Vauvoille ja heidän vanhemmilleen pääsin esitelmöimään kaupunginmuseon Vauvojen museomaanantaissa, kun näytin kuvia siitä, miten omat lapseni ovat vauvoina vierailleet kaivauksillani ja lähinnä tehneet kaikkensa sabotoidakseen kaivausalueita. Onneksi vaimoni on aina ollut paikan päällä kameran kanssa ja tallentanut tihutöitä, niin oli mistä ammentaa. Eskarilaisia olen suhteellisen paljon kierrättänyt kaivauksilla ja näyttelyssä - ja kuten mainittua - olen kierrellyt paljon alakouluja. Tämän lisäksi olen pitänyt erilaisia iltaesitelmiä ja luentoja aikuisille ja erikseen vielä päiväsaikaan eläkeläisille.

Eskarilaisia tutustumassa Jokiniemen kaivauksiin kesällä 2015. Kuva Riikka Väisänen, Vantaan kaupunginmuseo

Vuosien mittaan matkaan on mahtunut myös hiukan erikoisempia esitelmiä. Erikoisin aihe oli varmaan Vantaan taidemuseon - nykyisen Artsin - taannoisessa näyttelyssä, jossa keskustelin taiteilijan kanssa aiheesta ”Robotit ja arkeologia”. Keskustelu oli mielestäni hyvin hedelmällinen ja pakotti miettimään uusia näkökulmia omaan aiheeseeni. Yleisöä olisi kuitenkin voinut olla muutama enemmän sen kolmen paikalle saapuneen lisäksi…

Toinen mielenkiintoinen paikka puhua oli viime vuonna Vantaalla järjestettyjen herättäjäjuhlien yhteydessä pidetyssä virsiseurassa. Itse puhuin siitä, miten uskomukset näkyvät Vantaan arkeologisissa aineistoissa. Siitäkin pystyi puhumaan yllättävän paljon, sillä ihmiset näyttävät olleen kautta historian hyvin taikauskoisia, ja pakanuutta on selvästi harjoitettu pitkään kristillisyyden ohella. Vähän epäilytti, miten herkkä yleisö tulee olemaan näistä asioista, mutta turhaan pelkäsin. Välillä laulettiin virsiäkin. Mielestäni oikein onnistunut tapahtuma!


Ehkä tähänastisen urani hauskimpia esitelmiä oli kuvajournalisti Touko Hujasen järjestämissä tammikuisissa kesäbileissä, jossa juhlittiin Toukon tekemän Uuden Maan Sanomien ensimmäisen numeron julkistamista. Juhlissa tutustuttiin Uuteenmaahan taatusti uusista vinkkeleistä ja siellä oli hyvin monipuolinen esiintyjäkaarti. Yleisö sai ihailla muun muassa posetiivaria, rintakarvansa polttanutta performanssitaiteilijaa, spoken word -artistia, jonkinmoista s&m esitystä sekä tietenkin minua, arkeologia. Täytyy myöntää, että oli mieleenpainuvat kesäbileet keskellä talvea, ja yleisökin oli taatusti uusi!

Arkeologi Andreas Koivisto

tiistai 25. lokakuuta 2016

Munkkeja ja merirosvoja – kotiseutuhistoriaa koululaisille

Uuneihin piilotettuja lehmänkalloja. Jänisten käpäliä, sammakoiden reisiluita ja lepakon siipiä kirkon kellotapulin kivilattian raoista. Itämerellä vaanivia merirosvoja. Kuka väittää, ettei Vantaan historia olisi jännä ja mielenkiintoinen? Eivät ainakaan vantaalaisten alakoulujen lapset kotiseutuhistoriatunnin jälkeen!

Pappilan riihen uuniin piiloitettu lehmänkallo kertoo taikauskosta. Lehmänkallon ajateltiin pitävän tuholaiseläimet poissa rakennuksesta. Kuva: Andreas Koivisto/Vantaan kaupunginmuseo.

Olen viime vuodet kierrellyt paljon Vantaan alakouluja ja kertonut viides- ja kuudesluokkalaisille heidän omasta ympäristöstään ja siihen liittyvästä historiasta. Reaktio on usein ollut: ”WOW, en tiennyt täältäkin löytyvän tuollaista!”. Useimmiten koko luokka jaksaa istua hiirenhiljaa silmät ja korvat tarkkana kuuntelemassa, mitä Vantaalla on keskiajalla tapahtunut. Myös erityisluokat ja -oppilaat imeytyvät mukaan kotikaupunkinsa jännittävään menneisyyteen.

Ja totta se on, Vantaan menneisyys on todella kiehtova! Etenkin keskiaika on jättänyt paljon jälkiä, joita voi helposti havainnoida nyky-yhteiskunnassa. Esimerkiksi by ja böle -päätteiset paikannimet ovat pääosin jälkiä ruotsalaissiirtolaisten keskiajalla perustamista kylistä. Esimerkkejä löytyy vaikkapa junapysäkkien nimistä Dickursby, Åggelby ja Kottby. Lasten suosima kauppakeskus Jumbo sijaitsee Skattmansbyn mailla, kuten Jumbon ympäristön tienviitoista saattaa huomata. Nimensä mukaisesti siellä asui keskiajalla verottaja.

Arkeologit etsivät maasta merkkejä Vantaan menneisyydestä. Joskus menneisyyden tavoittamiseksi on kaivettava syviä kuoppia ja laitettava itsensä likoon. Kuva: Andreas Koivisto/Vantaan kaupunginmuseo.

Myös tutut symbolit - kuten Vantaan, Helsingin ja Uudenmaan vaakunat - juontavat juurensa keskiajalta. Helsingin ja Uudenmaan vaakunoissa esiintyvä vene on tietenkin ruotsalaissiirtolaisten käyttämä alus. Vantaan lohenpyrstö taas liittyy Virossa sijaitsevaan Padisen luostariin, jonka munkit saivat lohenkalastusoikeuden Vantaanjokeen 1300-luvulla. Tämän kuultuaan lapset ymmärtävät myös paremmin, minkä takia Helsingissä on Munkkivuori ja Munkkiniemi -nimiset paikat. Ne eivät liity hillomunkkien valmistukseen, kuten koululaiset välillä arvelevat, vaan paikka on joskus ollut Padisen luostarin munkkien omistuksessa.

Itämerellä vaani keskiajalla merirosvoja, jotka ryöstivät kauppiaiden aluksia. Kuva on lasten tietokirjasta Aikamadot ja Hansaseikkailu, jossa kerrotaan Vantaan ja Itämeren alueen keskiajasta seikkailun turvin. Kuvassa vantaalaiskauppiaat Pär ja Lasse Bonde ovat juuri jäämässä merirosvojen kaappaamiksi. Piirros: Elina Terävä.

Rinnastuksena nykyaikaan toimivat hyvin myös vilkkaat yhteydet Suomenlahden yli Tallinnaan. Siellä käydään nykyäänkin shoppailemassa aivan samalla tapaa, kuin keskiajalla tehtiin. Keskiajalla Vantaan ja Tallinnan välinen ero oli kuitenkin paljon suurempi kuin nykyään. Vantaa, vanhalta nimeltään Helsinga tai Helsingin pitäjä, oli tuolloin harvaan asuttua maaseutua. Siellä oli vain yksi kivirakennus, Pyhän Laurin kirkko. Tallinna taas oli kokonaan kivestä rakennettu vilkas Hansakaupunki. Oman mausteensa veden yli kulkeviin kontakteihin tuo myös merellä vaanineet merirosvot.

Saksassa Kölnin ympäristössä 1500-luvulla valmistetun niin sanotun partamiehen kanun sirpaleita Vantaankosken lähettyviltä. Sirpaleet kertovat vantaalaisillakin olleen kontakteja ympäri Euroopan jo kauan aikaa sitten. Kannu on ehkä kulkeutunut Vantaalle Tallinnan kautta. Omistajaa on varmasti harmittanut kannun rikkoontuminen, mutta arkeologit ovat löydöstä innoissaan. Kuva: Pekka J. Heiskanen, piirros: Elina Terävä /Vantaan kaupunginmuseo

Nykyään Suomeen tulee paljon työvoimaa Virosta, mutta keskiajalla tilanne oli päinvastainen. Silloin työn perässä mentiin täältä Tallinnaan. Tämä on erityisen jännä tieto virolaisoppilaille, joita on Vantaan kouluissa paljon. Tämän kautta hekin voivat tuntea ylpeyttä omasta taustastaan. Samalla todetaan pitkä side kahden naapurimaan välillä.

Jännät yksityiskohdat ja nykyelämään sitovat elementit herättävät lapsissa paljon mielenkiintoa ja tarjoavat heille ahaa-elämyksiä. Kysymyksiä ja keskusteluakin riittää yleensä paljon tuntien jälkeen. Usein oppilaat kysyvät hienoimmista löydöistä tai kertovat omista kokemuksistaan. Yllättävän usein minulta on viime aikoina myös kyselty, pelaanko Pokémon Go:ta. Välillä opettajilta tulee kehuja, ne lämmittävät aina. Viimeksi kuulin eräältä opettajalta, että oppilaatkin olivat kehuneet kotiseututuntia jälkeenpäin. Se on kuulemma harvinaista…

Arkeologi Andreas Koivisto

perjantai 30. syyskuuta 2016

R.I.P. MARTINKESKUS

Sunnuntaina 25.9.2016 juhlittiin näyttävästi Martinlaaksossa sijaitsevan ostoskeskuksen jäähyväisiä. Esiintymässä olivat mm. Amorphis, Balls, Sir Elwood Duo ja Wigwam, joilla kaikilla on vahva kytkös Martinkeskuksen historiaan. Tapahtuma kokosi paikalle tuhansia entisiä ja nykyisiä martsarilaisia. Ostarimuistoja kerrottiin ja niitä jaettiin ahkerasti ennen tapahtumaa Facebookissa ja tapahtuman aikana Vantaan kaupunginmuseon pitämään muistokirjaan. Käsinkirjoitettuja tarinoita kertyi päivän aikana satoja.


Muistokirjan äärelle jopa jonotettiin. Kuva Stella Karlsson, Vantaan kaupunginmuseo.
Alkuperäinen, 1960- ja 70-luvuilla rakennettu, Martinlaakso on juuri nyt suuren muutoksen kourissa. Muutama vuosi sitten purettiin aseman vanha ostari, keväällä Martinkeskusta vastapäätä sijainnut Laajavuoren alakoulu ja muutama viikko sitten nuorisotalo. Pian alkaa myös Martinkeskuksen purkaminen. Vaikka lähiympäristön muuttumiseen ja uuteen kaupunki-ilmeeseen suhtaudutaan Martinlaaksossa pääasiassa positiivisesti, muistorikkaiden maamerkkien katoaminen on monelle myös haikeaa. Martinlaaksossa onkin viime vuosina järjestetty saattohoitoa vanhoille kotinurkille: Laajavuoren ala-asteen viimeinen ristiretkiViimeinen M-juna ja nyt Jäähyväiset Martinkeskukselle. Tämänkaltaisille yhteisöllisille nostalgiatapahtumille on tässä ajassa selkeästi tarvetta.

Tuhannet entiset ja nykyiset martsarilaiset tulivat jättäämään jäähyväisiä Martinkeskukselle. Kuva Stella Karlsson, Vantaan kaupunginmuseo.

Lähiöostari

Martinkeskus ehti olla keskeinen elementti päivittäistä lähiöarkea melkein 50 vuotta. Lukuisten kauppojen ja muiden liikkeiden kirjo on vuosien saatossa ollut värikäs. Martinkeskuksen liikkeisiin nivoutuu lukemattomia arkisia muistoja ja erityisiä menneisyysvälähdyksiä: Ahonlaidasta ihan ensimmäiset farkut, kultasepänliikkeestä reiät korviin ja yläkerran divarista Sinä Minä -lehdet ja Aku Ankan taskukirjat…

Varhaisteininä kävin yläkerran kampaamossa permanentissa, niin kuin siihen aikaan muotia oli. Permisrullat painoivat niskassa posliiniallasta vasten niin, että tähdet lensivät silmissäni ja kädet puutuivat, mutta ujona tyttönä en tohtinut liikahtaa saati sanoa kampaajalle, että oli oli tukalaa.

Martinkeskus 1970-luvulla. Kuva Vantaan kaupunginmuseo.
Martinkeskus tarjosi monelle perheelle toimeentulon äidin tai isän työskennellessä siellä, toisille myös ensikosketuksen työelämään. Sir Elwood -yhtyeen Juha Lehti kertoi jäähyväiskonsertin välispiikissään, että ensimmäisen virallisen duunipaikkansa, Martinlaakson huollon, toimisto sijaitsi Martinkeskuksen yläkerrassa. Kesätyö piti sisällään ruohonleikkaamista kerrostalojen pihoilta. Palkkarahoillaan Lehti osti ensimmäisen kitaransa.

Ossulla tietysti myös herkuteltiin. Martinkeskuksen ruokamuistoista yli muiden nousevat Marizzan pitsat ja lehtipihvi ranskalaisilla sekä Domin grilli, joka ”tarjoili katuruuan eliittiä”. Erityisesti Domin makkaraperunoita ja lihapiirakoita kehuttiin. Joskus lauantaisin saatettiin grilliltä hakea koko perheen voimin porilaiset, ”jotka oli tehty oikeaoppisesti paahtoleipään”. Domin myymä ”Slush Puppie -jäähilejuoma oli lapsuuden ostosreissujen kohokohta”.

Marizzassa syötiin elämän ekat pizzat italialaisessa tunnelmassa. Domi-grillissä käytiin salaa ostamassa ranskalaiset, vaikka äiti odotti kotona karjalanpaistin kanssa.

Vuosikymmenestä toiseen koululaiset suuntasivat ostarin ruokakauppaan hakemaan kouluruualle korviketta, kuten kokista, ranskanleipää tai pilttiä. Muistojen perusteella näyttää siltä, että melko monella eväät ovat olleet hyvinkin munkkipainotteiset.

Martsarin koulussa oltiin 8-9-luokalla. Kerran viikossa Heikkosella oli munkkipäivä. Minä ja ystäväni ja monet muut livahtivat välitunnilla ostamaan pussillisen per nassu. Funtsikaa, et munkit aivan tuoreita ja 10 kpl maksoi muistaakseni 1 markan! Ja myöhemmin 2 mk. Taisi koulun kokolattiamatot olla silloin ihan sokerissa.

Varubudenissa oli kans näitä munkkitarjouksia ja sit safkiksella jengi haki niitä hullunlailla ja ahmi.


Lapsuuden ”runsauden sarvi”

Ostari kuului erottamattomana martsarilaiseen lähiölapsuuteen. Alakerrassa 70-luvun alussa sijainneen autoliikkeen muistavat ainakin ne pikkupojat, jotka säännöllisesti kävivät koeistumassa kulkupelejä. Lapsuuden unelmaliikkeiksi on mainittu Valojuova ja Info. Niistä löytyi vaikka mitä. Valojuovasta sai Länsi-Vantaan halvimmat papatit, pienoismalleja ja kaikkia mahdollisia poikien juttuja. Infosta haviteltiin leluja, koulutarvikkeita ja meikkejä. R-kioskilla käytiin ostamassa merkkareita, erilaisia keräilypurkkakortteja ja Coca Cola-, Sprite- ja Fanta-jojoja.

Jossain tapahtumassa jonotin ilmapalloa ja ala-asteikäisenä, kemikalio-lelukaupasta alakerrassa sain toivoa syntymäpäivälahjan, lankakaupasta ostin langat ensimmäiseen villapaitaan ja yläkerran Jenkin's oli jotain uutta ja upeaa. Ja ostarilla tuli tietysti vietettyä aikaa kavereiden kanssa: pienempinä inspiroiduimme Vakoilijan käsikirjasta ja piilotimme ossun täyteen salaisia viestejä.

”Martinkeskuksen ylätasanteen lentokonekiipeilyteline oli niin komea, että siinä kelpasi ottaa potretti Itävallan-tädin kanssa.” Kuva Sakari Multala.

Ostarin lumo houkutteli siinä määrin, että ala-asteen ehdotonta kieltoa käydä Martinkeskuksessa koulupäivän aikana uskallettiin välillä uhmata. Ensiksi oli livahdettava välituntivalvojan huomaamatta ala-asteen ja ostoskeskuksen välisen kävelytien, ”ei-kenenkään maan”, yli päiväkodin seinän suojaan ja sen jälkeen ”reitti oli selvä ostarin mahdollisuuksien runsaudensarven antimiin.”

Viereiseltä ala-asteelta oli jyrkästi kiellettyä poistua ostarille. Yläkerran divarin houkutus oli kuitenkin vastumaton ja seiniä pitkin sinne hiivittiin. Divarin nainen täytti slam bookkimme ja sillä aikaa selailtiin ilmeisesti turhan innokkaasti divarin lehtitarjontaa, sillä eräänä päivänä aikuisimmille asiakkaille suunnattu materiaali oli pakattu muovipusseihin. Alepan avajaisista käytiin hakemassa ilmaiset ostoskassit, tästä jäätiin kiinni, kun myöhästyttiin. Istuimme tunnin jälkässä. 

Liukuportaat, jotka ostarilla alun perin olivat, muistetaan hyvin. Nuorempaa väkeä ne kiinnostivat erityisesti. Tavallista hupia oli taiteilla liukuportaita vastakkaiseen suuntaan.

Rullaportaat olivat mielenkiintoinen ”leikkipaikka” vaikka niissä ei tietenkään saanut leikkiä. Rullaportaiden liikkuvaan kaiteeseen oli liimailtu purukumeista saatuja tarroja ja siirtokuvia. Niitä kavereiden kanssa bongailtiin ja odotettiin jonkun suosikkitarran näkemistä.

Yllättävän monen lapsen kerrotaan jääneen liukuportaisiin kiinni. Yksi loukkaantuneista oli Mika Häkkinen. Kukkakaupan myyjänä silloin toiminut nainen kertoo tapauksesta:

Ne pikkupojat leikki siinä rappusissa ja niitähän me aina käytiin komentamassa, että pois. Mutta se Mika jäi. Verta tuli niin kauheesti, että mä laitoin pyyhkeen. Mä soitin sit sen äitille Ailalle ja ne vei sen lääkäriin. Siitä oli joku nivel mennyt, hän näytti sitä mulle jälkeenpäin.

Martinkeskuksen liukuportaat 1970-luvulla. Kuva Vantaan kaupunginmuseo.

Martinristi

Ylätasanteella sijainneeseen seurakunnan Martinristiin liittyy perhejuhlamuistoja ristiäisistä ja häistä lähtien. Moni Martsarissa varttunut on käynyt siellä päiväkerhossa, pyhäkoulussa, poika- ja tyttökerhoissa ja rippikoulussa. Kerhotoiminnan ja jumalanpalvelusten lisäksi Martinristissä järjestettiin erilaisia tilaisuuksia, mm. itsenäisyyspäivän marttojen riisipuuro, kirpputoreja ja myyjäisiä. Ainakin muutamalla lapsella kirkossa käynnin tai muihin seurakunnan tilaisuuksiin lähtemisen houkutuksena toimi pulla.

Mä muistan, et mä oon ollut äidin mukana ja sit sinne oli niin kiva mennä, kun siellä sai sitä pullaa. Tädit siellä… Mä rakastin pullaa ja äiti veisas niitä virsiä. 


Seurakunnan kerhon joulukuvaelma Martinristissä vuonna 1976. Kuva Vappu Multala.


 Ostarin jengi

Martsarin jengin tärkeimpänä oleilupaikkana olivat Martsarin kaltsit ja ostari. Yksi muistelija kertoi, kuinka pelottavilta ostarilla hengailevat nuoret tuntuivat ala-asteikäisestä. Tilanne kuitenkin muuttui, kun itse pääsi yläasteelle ja päätyi vuorostaan ostarille notkumaan. Nuorison maleksiminen on vuosien aikana ehtinyt aiheuttaa paheksuntaa erityisesti aikuisväestön suunnalta, mutta ”ei sen yleensä annettu häiritä”. Toisaalta kyllähän ostarin nuoruusmuistoihin kuuluvat myös tappelut ja myymälävarkaudet.  Yöllä kattoikkunan kautta toteutuneella kaljanhakureissulla rikkoutunut ikkunalasi viilsi keikkakaverin reiteen ison vekin. Entä kuinkahan monen ensikaljat on maisteltu juuri Martsarin ossun liepeillä?

Minähän en teininä ostarilla pyörinyt... En ainakaan kovin usein. Kerran olin kuitenkin kulkemassa Domin ohi koripalloharjoitusten jälkeen. Jano oli kova Martinlaakson koululta lähtiessä puolentoista tunnin ankaran pallon pompottelun jälkeen. Domilla oli muutama kaveri kaljottelemassa. Tarjosivat minulle ja treenikaverillenikin. En kieltäytynyt, jotta katu-uskottavuus säilyisi. Istuin penkille juomaan. Joku siinä yritti kyynärpäällä vähän kylkeen tökkiä. Minä kuitenkin olin päättänyt juoda koko pullon kerralla, kun kerran leikkiin ryhdyin. No niinhän siinä kävi, että eräs setä sen pullon huuliltani nappas. Sedällä oli sininen uniformu ja iso pakettiauto. Taisivat kysyä nimen ja osoitteen. Antoivat kuitenkin armon käydä oikeudesta, kun ikääkin oli vasta neljätoista. En ole tähään päivään mennessä oppinut tykkäämään kaljasta.



Seitsemänkymmentäluvulla syntyneet nuoret puhuivat Ossusta. Oli noloa jos vahingossa lipsautti kavereiden kesken sanan Martinkeskus. Kuva Saija Kemppainen.

Pääasiassa ostarinuoruudesta näyttää jääneen positiiviset muistot. ”Ossu oli paikka mihin voi aina tulla. Aina oli kavereita, koskaan ei tarvinnut olla yksin.” Nuoriso istuskeli ostarilla väliköissä pattereiden päällä. Jos oli jotain ”biiffii” olevinaan, niin osa istui ylhäällä ja osa alhaalla.  Vastakkaisen sukupuolen kanssa vetäydyttiin vähän sivummalle, jos haluttiin omaa rauhaa. Kauppakeskuksen käytävillä on koettu monet ihastukset, seurustelut ja suudelmat sekä ”surun ja onnen kyyneleet”. Uimahallinpuoleisella seinustalla sijainnut Domi-grilli veti puoleensa nuorisoa grilliruuan ohella myös siksi, koska ”siellä oli niin hyvännäköisiä pimuja töissä”. Domin vanhempi naismyyjä oli myös reilu ja pidetty Martsarin nuorison keskuudessa. Jos oli kovat pakkaset, hän saattoi päästää sisälle lämmittelemään.

Muutettiin Martsariin joskus 1969. Ei meillä silloisilla nuorilla ollu paljon kokoontumispaikkoja. Oli suuri asia, kun ostari vihdoinkin valmistui. Siellä hengailtiin, tavattiin toisia nuoria, jotka Myrtsistä tulivat myös sinne notkuilemaan. Muistan joskus myös bänditapahtuman ostarin käytävällä, alakerrassa. Alakerta oli täynnä ja me jorailtiin, koko jengi.. Nuoret olivat nuoria, silloinkin. Mukava muistaa "oi niitä aikoja..." Me oltiin Martsarin jengi.

Ostarin jengi Martsarin kaltseilla vuonna 1976. Kuva Kirsi Vihanto.



”Muistojen ostari”

Martinkeskus on aina ollut eri-ikäisten martsarilaisten olohuone. Sen etuina on pidetty erityisesti avaraa aulatilaa, jossa on voinut kokoontua ja tavata tuttuja. Martinkeskus ehti viiden vuosikymmenen aikana tarjota martinlaaksolaisille suojaa, lämpöä, ystäviä, rakkautta, jännitystä ja jokapäiväisen arjen palasia. Martinkeskus-muistot pitävät sisällään koko lähiöelämän kirjon. Lepää rauhasta Martinkeskus!

Martinlaakson ostari, muistojen ostari. Aikuisten ja lasten ostoskeskus, tapaamisia, keskusteluja sekä tapahtumia. Muistot elävät. Onneksi.

Martinkeskuksen muistokirjaan kirjoitettiin satoja muistoja jäähyväiskonsertissa sunnuntaina 25.9.2016.

Kirjoittaja: Anna Kangas, Vantaan kaupunginmuseon amanuenssi

maanantai 19. syyskuuta 2016

Esinetietoja metsästämässä

Museotyö on välillä salapoliisityötä 

Mistä kaikki sai alun perin alkunsa: museoavustajamme Marianne liitti kuvia museon tietokantaan esinetietojen yhteyteen. Joukossa oli kuvia esineistä, joiden käyttötarkoitusta jäimme miettimään. Esineet olivat tulleet lahjoituksena museolle useampi vuosi sitten, mutta selvitystyö oli jäänyt kesken. 

”Mysteeriesineet” Vantaan kaupunginmuseon kokoelmissa.
Kuvat: Pekka J. Heiskanen, VKM. 


Työkalut olivat kuuluneet lahjoittajan Tytin isälle Leolle (1904-1971), joka oli ”moniosaaja”. Leo työskenteli maanmittaajana Helsingin kaupungilla. Aiemmin hän oli opettanut puukäsitöitä kansakoulussa. Tytti kuvasi isäänsä käsityöihmiseksi, joka lisäksi oli rakentanut talon Vapaalaan. Leo tapasi sanoa: "Muut tekee minkä osaa, minä teen minkä haluan". 

Lahjoittaja Tytti ei tiennyt, mitä esineet olivat. Museolla esineiden yhteyteen oli kirjoitettu, että ne olisivat mahdollisesti modistin työvälineitä. Yritimme tunnistaa niitä, mutta kukaan ei tarkalleen osannut sanoa, mitä ne voisivat olla. 

Päädyimme keväällä esittämään kysymyksen museon Facebook-sivustolla, koska arvelimme asiantuntijuutta löytyvän sitä kautta. Ihmisillä on paljon tietoa ”spesifeistä aiheista”, joihin kulttuurihistoriallisen museon intendentin tiedot eivät riitä. 

Huhtikuun lopulla julkaistu Facebook-ilmoitus sai aikaan paljon keskustelua, jossa esitettyjä vaihtoehtoja olen läpikäynyt. Olen iloinen ihmisten aktiivisuudesta tunnistaa esineitä ja jakaa tietojaan. Esineiden ehdotettiin olevan nahkurin työvälineitä, hienopeltisepän työkaluja, lääketieteessä sekä eläinlääketieteessä käytettyjä polttorautoja, tinurin työkaluja, hammaslääkärin välineitä, flyygelin viritystyökaluja ja mehiläishoitajan vahakolveja. 

Aluksi olin vahvasti sitä mieltä, että esineet muistuttavat eniten lääketieteessä verentyrehdytykseen ja amputaatioon käytettyjä polttorautoja ja lämmityslamppua, joita on ollut käytössä 1800-luvun puolivälin tienoilta lähtien (www.gettyimages.fi/license/90729473). 

Helsingin yliopistomuseon museoamanuenssi Henna Sinisalo kertoi, että heidän kokoelmistaan löytyy eläinlääkäreiden instrumenttiluettelo 1920–1930-luvulta, jossa on vastaavan näköisiä instrumentteja: 

Katalog over Dyrlaege-Instrumenter. Instrumente, Geräte und Bedarfsgegenstände für Tierheilkunde, Tierpflege und Tierzucht.
Abteilung V/. Aktiengesellschaft für Feinmechanik, vormals Jetter & Scheerer. 

Helsingin yliopistomuseon kokoelmissa olevat polttoraudat ovat nähtävissä museoiden, arkistojen ja kirjastojen käytössä olevassa FINNA-tietokannassa. Näistä suurin osa oli eläinlääketieteessä käytettyjä polttorautoja, mutta lisäksi löytyi modistin käyttämiä hatturautoja. 

Lopulta totesin, ettei mikään löytämistäni polttoraudoista kuitenkaan ole täysin samanlainen kuin meidän esineet. Kaikista puuttuu varren tyvessä oleva ruuvi, jonka merkitys ei ole selvinnyt. 



Polttorauta ja hatturautoja Helsingin yliopistomuseon kokoelmista.
Kuvat: Helsingin yliopistomuseo

Esineiden käyttötarkoitusta selvittäessäni olen usein huomannut, että todennäköisin käyttötapa on yleensä se oikea. Jäin miettimään, mitä käyttäjä Leo olisi tehnyt tällaisilla työkaluilla. Olin uudelleen yhteydessä lahjoittajaan Tyttiin ja esitin hänelle vaihtoehtoja, joita oli tullut esille. Hän naureskeli, ettei uskonut isänsä amputoineen ketään tai valmistaneen hattuja. 

Todennäköisintä on, että kyseiset työkalut ovat polttorautoja, mutta käyttökohteesta ei ole toistaiseksi varmaa tietoa. Ehkä alkuperäinen käyttäjä Leokaan ei ole tiennyt työkalujen varsinaista käyttötarkoitusta vaan ihastellut niiden muotoilua. Tämä jää toistaiseksi arvailujen varaan, mutta ehkä jonain päivänä oikea vastaus löytyy. 

Tuleeko museoiden kokoelmissa tallettaa tällaisia esineitä, joiden käyttötarkoitus on epäselvä? Tätä asiaa voisi pohtia pitkään monelta kannalta, mutta toistaiseksi nämä polttoraudat säilyvät kokoelmissamme. Ainakin ne ovat herättäneet kovasti keskustelua. 


Kirjoittaja:
Intendentti Annamari Juvonen-Eskola, joka vastaa museon esinekokoelmista 

maanantai 4. heinäkuuta 2016

Kuvakokoelmat käyttöön!

Vantaan kaupunginmuseon museokaupasta on heinäkuun alusta asti voinut tilata yksilöllisiä kuvatuotteita. Kaupunginmuseo on mukana suomalaisen Mement.io-palvelun pilotoinnissa. Ohjelman avulla museon valokuvista voi suunnitella postikortin, mukin, kangaskassin tai t-paidan. Kuvan lisäksi tuotteeseen voi lisätä tekstiä. Tällä hetkellä valittavana on kymmenen kuvaa, joiden aiheina ovat Håkansbölen kartano, kaljakellunta, Helsingin pitäjän kirkonkylä, Tikkurilan vanha-asema ja Joki-näyttely. Museokaupan iPadin lisäksi palvelu toimii nettiselaimella, joten tuotteiden tilaaminen onnistuu myös kotoa käsin.


Rauno Huttunen ja Petja Kärki sekä heidän kaksi ystäväänsä perustivat 3D-tulostukseen ja -skannaukseen erikoistuneen Versoteq 3D Solutions Oy -yrityksensä vuonna 2013. Puolitoista kuukautta sitten lanseerattiin Mement.io. Vielä eletään järjestelmän pilotointivaihetta, mutta nuorten miesten tulevaisuuden suunnitelmat ovat jo kirkkaat:

Meidän tavoitteena on saada palvelu rullaamaan Suomessa ja tietenkin haluamme sen mahdollisimman moneen museoon. Sen jälkeen haluamme laajentaa Eurooppaan ja mahdollisesti jopa Jenkkeihin.

Tavoite laajentumisesta on lyhyen taipaleen aikana ottanut jo askelia eteenpäin, sillä Mement.io-palvelu on käyttössä Vantaan lisäksi myös Teatterimuseossa, Urheilumuseossa ja Tukholman Medelhavmuseetissa.

Petja Kärki ja Rauno Huttunen asensivat Mement.io-palvelun museokauppaan ja perehdyttivät henkilökunnan sen käyttöön.

Kuvatuotteiden tilaaminen museokaupan iPadilla tai kotona nettiselaimella on yksinkertaista ja helppoa.

Kokoelmien avaaminen yleisölle ja niiden monipuolinen hyödyntäminen ovat oleellinen osa tämän päivän museotyötä. Huttusen ja Kärjen mukaan yksilöllinen kuvatuote voi parhaimmillaan täydentää asiakkaan näyttelykokemuksen.
 

Tervetuloa Vantaan kaupunginmuseoon testaamaan tai tutustu palveluun netissä!

maanantai 20. kesäkuuta 2016

Oopperalaulajan Vantaanjoki

Baritoni Esa Ruuttunen kirjoitti meille keväällä rakkaudestaan Vantaanjokeen. Teksti oli niin hieno, että pyysimme luvan julkaista sen täällä Muistaakseni-blogissa. Kuvat (viimeistä lukuun ottamatta) ovat Joki - kivikaudesta kaljakelluntaan -näyttelystämme.


kuva: Vantaan kaupunginmuseo

Syntymäkotini on Nivalassa Kalajoen rannalla. Lapsuuteeni ja nuoruuteeni kuuluu virtaavan veden ihmettely kevään hurjana, joskus rantasaunamme ympäröivänä tulvana, kuivan keskikesän vesinorona kivien välissä ja syksyn hyytävän kylmänä ja talveksi jäätyvänä virtana.  Vuodenaikojen mukana vaihtuva joen virta jätti lähtemättömän rakkauden virtaavaan veteen.

kuva: Pekka J. Heiskanen, VKM

Kun elämäntyöni oopperalaulajana vei minua eri puolille Eurooppaa ja sen ulkopuolellekin, etsin aina lenkkeilymaastoikseni joen rantoja, missä se vain oli mahdollista. Niinpä sen sijaan, että luettelisin oopperataloja, joissa olen laulanut, olen aina mielelläni luetellut jokia, joiden rannoilla olen lenkkeillyt. Sellaisia ovat mm. Mississippi Minneapolisissa, Thames Lontoossa, Tonava Wienissä, Spree Berliinissä, Aare Bernissä, Isar Münchenissä, Neckar Stuttgartissa… Joen puutteessa joskus olen joutunut tyytymään järviin tai meriin kuten Atlantti Reykjavikissa, Bodensee Bregenzissä tai Rio de La Plataan Buenos Airesissa.

kuva: Pekka J. Heiskanen; VKM

Kun työelämässäni tapahtui suuri muutos 1980-luvun puolivälissä ja siirryin Temppeliaukion kirkon papin virasta oopperalaulajaksi, muutimme perheeni kanssa Martinlaaksoon. Oli etsittävä uudet lenkkimaaston Töölön ja Hietaniemen maisemien jäätyä menneisyyteen.

kuva: Pekka J. Heiskanen, VKM

Ensimmäinen luonnollinen suunta oli Petikon maisemiin. En tosin muutamaan vuoteen löytänyt varsinaista hoidettua lenkkirataa, vaan juoksentelin Vantaanjänteen ja muutaman hevostilan maastoissa. Sittemmin Petikon polkukin löytyi, ja lukemattomat kerrat olen sen kiertänyt juosten, suksilla ja joskus pyörälläkin.

kuva: Pekka J. Heiskanen, VKM

Mutta vasta vuosi pari sitten olen löytänyt lenkkimaastokseni Vantaanjoen rannat. Vanha rakkauteni joen virtaavaan veteen on syttynyt jälleen! Pari päivää sitten Vantaanjoen rantapolkua pitkin juostessani tuomien puhkeavien kukkien huumaava tuoksu sai kyyneleet silmiin.  Vuolaana virtaava vesi, tuomien tuoksu ja kirkkaansiniseltä taivaalta loistava aurinko kertovat, että kevät on tullut, kesä koittaa. Vantaanjoki! Jospa nyt ruskea vetesi voisi joskus välkehtiä kirkkaana, sinisenä.


- Esa Ruuttunen -