torstai 17. toukokuuta 2018

Yli 130 kävijää Kyllin kesteillä!


Vantaan kulttuuriympäristölinjaukset eli Kylli-hanke startattiin iloisilla Kyllin kesteillä Vantaan päivänä 15.5. kaupunginmuseolla. Aurinko suosi kesteilijöitä ja päivän aikana museolla vierailikin yli 130 ihmistä. Oli upeaa huomata, että vantaalainen kulttuuriympäristö kiinnostaa kaiken ikäisiä.

Ensimmäisille oli jaossa Kylli-ilmapalloja. Kuva: Antti Yrjönen / Vantaan kaupunginmuseo.

Iltapäivän ajan museovieraille tarjoiltiin kahvia ja pullaa sekä monenlaista kulttuuriympäristön inspiroimaa tekemistä, kuten kokoelmatietokantaesittelyjä ja kahvipöytäkeskusteluja. Lisäksi arkeologit pitivät muinaismuistopistettä ja assistenttimme kotiseutupinssi-pajaa. Keskusteluissa tuotiin esiin muun muassa huoli peltomaisemien ja viheralueiden säilyttämisestä, pyöräilyreittien suunnittelusta ja kaupunkikuvan muutoksesta erityisesti Tikkurilassa. Esiin tuotiin, että vantaalaisesta ympäristöstä halutaan monimuotoinen ja monikerroksinen. Muistoja ja ajatuksia liittyi esimerkiksi Keravanjoen varrelle, Sotunkiin, Kirkonkylään ja Håkansbölen kartanoon. Ajatustenvaihto asukkaiden kanssa onkin yksi koko Kylli-hankkeen päätavoitteista.


Arkeologi Petro Pesonen Artefaktia, artefaktia -pisteellä. 

Kahvipöytäkeskustelijoiden ajatuksia vantaalaisesta ympäristöstä.


Toinen Kyllin tavoitteista on kulttuuriympäristökasvatuksen tarjoaminen ja materiaalien luominen sitä varten. Veteraanipuistossa oli pystytettynä lasten temppurata, johon oli koottu yksi tehtävä kultakin Vantaan suuralueelta. Hakunilassa tehtiin käpylehmiä, Tikkurilassa koottiin museon pienoismalli pehmopalikoista ja Korsossa järjesteltiin kiviä. Koivukylässä taas mitattiin matka lähimpään metsään, ja Aviapoliksessa valmistettiin tietysti lennokki. Myyrmäessä temppuilijat etsivät muinaisjäännöksiä ja Kivistössä laukattiin keppareilla.

Kyllin kesteillä valmistui käpylehmiä, -lampaita, -poroja ja oli siellä pari käpylepakkoakin!

Myyrmäen pisteellä tutustuttiin myyrmäkeläisiin arkeologisiin kaivauksiin ja tehtiin löydöksiä.

Museon pienoismallia kasattiin ahkerasti.



Kestien yhteydessä julkaistiin myös J.P. Pulkkisen uutuuskirja Sinisiipi, joka on Pulkkisen Vantaa-sarjan ensimmäinen osa. Dekkarisarja sijoittuu vantaalaisiin maisemiin, Martinlaaksoon, Koivukylään, Myyrmäkeen ja Keimolaan. Paikalla olivat kirjailija itse sekä kustannustoimittaja Maarit Halmesarka.

Kirjailija J.P. Pulkkinen. Kuva: Antti Yrjönen / Vantaan kaupunginmuseo. 



Päivä huipentui Peltolan koulun 8E-luokan kulttuuriympäristö -mobiilireitin julkaisuun. Vantaan kaupunginmuseo oli osallisena Suomen kulttuuriperintökasvatuksen seura ry:n Mobiilireittejä kulttuuriperintöön -hankkeessa, jossa luodaan toimintamalli koulujen ja museoiden mobiilireittiyhteistyöhön.

Luokka teki reitin koulunsa lähialueilla sijaitsevista kohteista. Avukseen he saivat kaupunginmuseolta aineiston eli kuvat ja tekstejä. Valmiiden aineistojen lisäksi oppilaat saivat pohdittavakseen myös kohteiden nykymerkityksen. Reitin teko oli oiva tapa tutustua lähialueiden kulttuuriympäristöön ”eikä se ollut edes vaikeeta”, he totesivat julkistustilaisuuden haastattelussa. Reitistä on hyötyä myös paljon laajemmin, sillä sen löytää netistä selaimen kautta kuka tahansa.

- Ainakin tulevien seiskojen kanssa kävellään tää reitti läpi, totesi luokan historian opettaja Petri Lassi.

Reitti on julkaistu osoitteessa www.tarinasoitin.fi/viertola.

Peltolan koulun 8E-luokan kunniakirjojen jakoa ja reitin julkistamistilaisuutta.

Iloinen kiitos päivään osallistuneille! Syksyllä juhlitaan saman tyylisellä kaavalla Vantaan 687-vuotissyntymäpäiviä. Juhlat järjestetään museolla 14. syyskuuta, joka on Vantaan oikea syntymäpäivä. 

Sydämellä, 
Kylli-täti


Kirjoittaja on Vantaan kaupunginmuseossa työskentelevä kulttuuriympäristölinjaukset -hankkeen projektikoordinaattori Maiju Nurminen

perjantai 4. toukokuuta 2018

Vantaan muinaisjäännökset kartalle

Vantaan uutta yleiskaavaa varten tarvitaan monenlaisia selvityksiä. Yksi näistä selvityksistä on kaupunkisuunnittelun yhdessä kaupunginmuseon kanssa teettämä arkeologinen inventointi. Inventoinnissa selvitetään missä kaikkialla Vantaalla vielä on jäänteitä muinaisista asukkaista ja heidän asuin- ja toimintapaikoistaan. Minut palkattiin työtä varten projektitutkijaksi. Inventointi alkoi jo syksyllä 2017 ja on nyt huhtikuun alusta jatkunut täydellä tohinalla.

Kivikautinen liuskenuolenkärki Sotungin Sepänmäestä. Kuva: Petro Pesonen/Vantaan kaupunginmuseo.

Kaikki Suomen muinaisjäännökset on lueteltu Museoviraston ylläpitämässä muinaisjäännösrekisterissä. Vantaalta merkintöjä on jo ennestään tässä rekisterissä yli 300 ja inventoinnin edetessä lukumäärä tulee vain kasvamaan. Suurin osa kohteista on kivikautisia asuinpaikkoja (n. 9000-1500 eaa) sekä historiallisen ajan kylätontteja ja kulkuväyliä.

Keväisen luonnon ihmeitä. Kuva: Petro Pesonen/Vantaan kaupunginmuseo.

Inventointia kannattaa tehdä vuodenaikojen sallimien reunaehtojen mukaan ja niinpä syksyn ja kevään inventoinnissa on keskitytty kynnettyihin peltoalueisiin, joita Vantaalla on eniten Seutulan-Riipilän-Luhtaanmäen ja Sotungin seuduilla. Ennestään tuntemattomia kivikautisia asuinpaikkoja onkin kertynyt parinkymmenen maastopäivän aikana jo yli 20 kpl, suurin osa niistä Seutulan ja Luhtaanmäen pelloilta, jossa on jo ennestään paljon kohteita. Asuinpaikat löytyvät kynnetyltä pellolta helposti, sillä maanmuokkaus on nostanut esineitä maan pintaan. Helpoiten erottuvat valkeat kvartsi-iskokset, joita on lähestulkoon aina kivikautisilla asuinpaikoilla, sillä kvartsista on tehty pientyökaluja isommista mukuloista iskemällä.

Pelloille on hukattu kaikenlaista myöhempinäkin aikoina. Kuva: Petro Pesonen/Vantaan kaupunginmuseo.

Kylätonttien ja tielinjausten osalta turvaudutaan vanhaan kartta-aineistoon, jota on kertynyt 1600-luvun lopulta lähtien erilaisissa maanmittaustoimituksissa. Näistä saadaan selville 1600-1700 -lukujen asutusten paikat, mutta varhaisemman jo kadonneen asutuksen jäänteet on etsittävä muualta. Autioituneista talonpaikoista voi maastossa olla jäljellä vielä tulisijan kumpu, matala kivijalka tai kellarikuoppa. Muutamia talon jäännöksiä inventoinnissa on jo löytynyt, mielenkiintoisin Simonsillasta Kylmäojan varrelta. Vielä on selvittämättä minkä ikäinen talonpohja on.

Inventointi jatkuu koko vuoden ajan yhdessä Vantaan historiallisen ajan teiden inventoinnin kanssa, josta enemmän syksyn blogissa.

Petro Pesonen

perjantai 27. huhtikuuta 2018

Veteraanien lippu jää historiaan

Viime vuoden lopulla Vantaan kaupunginmuseon kokoelmista vastaava intendentti sai puhelun Esko Leinoselta, Vantaan seudun Rintamamiesveteraaniyhdistyksen viimeiseltä puheenjohtajalta. Yhdistystä oltiin lakkauttamassa, ja yhdistyksen lippua sekä lipun mukana kulkevaa lippukirjaa tarjottiin museolle. Nyt lippu on luettelointia, puhdistusta ja pakkaamista vaille valmiina. Mitä tiedämme lipusta tai tästä järjestöstä? Meille rauhan ajan ihmisille asia on kaukainen. Minkälaisia ajatuksia se herättää?

Rintamamiesveteraaniyhdistys perustettiin 6.11.1967 tukemaan sodassa olleitten veteraanien ja heidän perheittensä elämää. Yhdistys järjesti jäsenilleen vuosittain virkistystoimintaa: kokouksia, tarinailtoja, retkiä ja kylpylämatkoja. Myös ulkopuolisille järjestettiin juhlia, tansseja sekä iltamia. Näillä kerättiin varoja yhdistyksen toimintaan. Vuonna 1974 järjestö sai oman lippunsa. Pidettiin juhlallinen lipun naulaamistilaisuus, jossa paikalla olleet jäsenet naulasivat rituaalinomaisesti kukin oman naulansa lippuun. Naulaajat kirjoittivat nimensä nahkakantiseen lippukirjaan, siinä järjestyksessä kuin nauloja naulattiin. Lipulla oli tärkeä symbolinen merkitys. Sitä kannettiin Suomen lipun rinnalla  itsenäisyyspäivänä, kaatuneitten muistopäivänä, hautajaisissa ja muissa arvokkaissa tilaisuuksissa.

Viime sotien veteraanien määrät ovat vähentyneet eikä järjestötoiminnalle ole enää ollut jatkajia. Lippukirjan sivut ovat jääneet tyhjiksi. Lipun historia on arvokas, ei vain veteraaneille ja heidän omaisilleen, vaan myös kaikille meille. Tarinaa sen taustalla ei sovi unohtaa. Lipun ja lippukirjan tarina jatkukoon tästä lähtien museon kokoelmissa. 

 
Puhdistuksen, luetteloinnin ja valokuvauksen jälkeen lippu pakataan ja asetetaan säilytykseeen museon kokoelmatiloihin. Oikealla lippukirja, jossa lipunnaulaajien nimet. Kuvat Mikaela Ihander / VKM

Lippu odottaa nyt pakkaamista kokoelmatiloissa. Tarkastelemme pöydälle levitettyä lippua konservaattorin kanssa. Se on sininen, villakankainen ja mitoiltaan 110 x 145 cm. Lippu on kiinnitetty 46 naulalla puiseen tankoon, jonka yläpäässä on messinkinen koriste. Keskellä lippua on Rintamaveteraaniliiton logo, jossa on valkoinen maapalloa kuvaava symboli, ja sen päällä V- kirjain, jonka toinen sakara muodostaa soihdun, toisen päällä on sotilaslakki. Logon molemmilla puolin on kaksi valkoista kolmisakaraista merkkiä. Mitä ne merkitsevät? Rintamalinjaako vai jotain estettä? Ne eivät aivan aukene meille. Lipun alareunassa lukee Vantaan seudun rintamamiesveteraanit ry. Vasemmassa yläkulmassa on Vantaan entinen lohenpyrstölogo. Sekin jo historiaa. Kuten tämä lippukin.

Näillä tiedoin lippu jää historiaan, museon kokoelmiin. Voimme vain toivoa, että jatkossa sotia ei sodittaisi, veteraaneja ei tulisi, ei meillä Suomessa eikä muuallakaan. Rauhan lippu liehukoon, nyt ja tulevaisuudessa. Hyvää veteraanipäivää!




Seppeleenlasku Ruskeasannan sankarihaudalle itsenäisyyspäivänä 6.12.1977 Kuva Foto Mannelin  / VKM

Anna-Reetta Rikala

torstai 19. huhtikuuta 2018

Valokuvaa Vantaa: Korso

Korson, kuten niin monen muunkin paikan historia, on oleellisesti riippuvainen sinne johtaneista reiteistä. Korson kohdalla alueen asutuksen kehitys alkoi rautatien rakentamisen myötä, tai oikeastaan vasta muutama kymmentä vuotta Helsinki-Hämeenlinna radan valmistumisen jälkeen. Valmistumisvuodesta 1862 lähtien vuoteen 1886 asti kyseisellä rataosuudella kulki ainoastaan kaukojunia. Yksiraiteiselle pääradalle tarvittiin kuitenkin ohituspaikka, ja Korso ollessaan Tikkurilan ja Keravan välissä valittiin kohtaamispaikaksi. Korson asema mainitaan ensimmäisen kerran junien pysähdyspaikkana Helsingin-Pietarin radan aikataulussa vuonna 1889. Aluksi kyseessä oli vain seisake, jossa junat pysähtyivät satunnaisesti. Säännöllinen aikataulun mukainen liikennöinti aloitettiin vuonna 1890.

Korson vanha asema on yksi Vantaan valtakunnallisesti arvokkaista rakennusperintökohteista. Vanha asemapuisto on pienentynyt alkuaikojensa koosta etenkin Urpiaisentien rakentamisen myötä. Vanha asemarakennus sijoittuu aivan Urpiaisentien läheisyyteen. Nykyinen asemarakennus ei ole alkuperäinen, sillä se poltettiin sisällissodan tapahtumien yhteydessä vuonna 1918 (Lisätietoa: https://tarinasoitin.fi/vantaa1918). Uusi asema rakennettiin palaneen tilalle samana vuonna arkkitehti Thure Hellströmin laatimien mallipiirrosten mukaisesti. Samoin piirustuksin on rakennettu myös Kauhajoen, Teuvan ja Harjavallan asemat. Tehdyistä muutoksista huolimatta rakennuksessa on yhä näkyvillä sen rakennusaikana muodissa olleen jugendin tyylipiirteitä esim. radanvarren päätykolmioiden ristikkokoristeet.

Ylempänä kallion päällä sijaitseva asuinkasarmi on asemarakennusta vanhempi, todennäköisesti alkuperäisen asemarakennuksen aikalainen. Vuonna 1901 valmistuneen rakennuksen suunnitteli rautatiehallituksen yliarkkitehti Bruno Granholm. Rakennuksessa oli alun perin viisi asuntoa. Rakennuksen julkisivujen taidokkaissa ja runsaissa puukoristeluissa näkyy aikakauden uusrenessanssityylin vaikutus (puurakennusten kohdalla puhutaan myös nikkarityylistä tai sveitsiläistyylistä). Asemarakennusten kokonaisuudesta on lisäksi jäljellä talousrakennus, jossa on kaikille huoneistoille tarkoitetut omat varastotilat. Rakennus on ensimmäiseen 1900-luvun vaihteen rakennusvaiheeseen kuuluva. Käyttötarkoituksesta huolimatta tämänkin rakennuksen arkkitehtuuriin on panostettu. Koristeellisia puuosia on ovien vuorilaudoissa sekä päätyräystäiden räystäslaudoissa ja -konsoleissa.

Korson rautatieasema 1979. VKM.

Korson pientaloasutuksen varhaisvaiheista

Junaradan vaikutuksesta Helsingin maalaiskuntaan alkoi 1900-luvun alusta alkaen muodostua pientaloasutusta. Radan varresta palstoitettiin tontteja Helsingissä työssä käyvälle väestölle. Palstoitus kiihtyi 1920-luvulla, muun muassa siksi, että Helsingissä tuli voimaan huoneenvuokrasäätely. Sen seurauksesta pääkaupunkiseudulta toimeentuloa hakemaan tullut työväki muutti enenevissä määrin maalaiskunnan puolelle, myös ihan sen rajaseuduille asti, nykyisen Korson alueelle. Korson nykyinen alue kuului tuolloin Helsingin maalaiskunnan lisäksi osaksi Tuusulaa ja Keravaa.

Helsingin ulkopuolella tonttimaata sai halvemmalla ja rakentamismääräykset eivät olleet niin tiukkoja kuin Helsingissä. Vuonna 1931 lähtien palstoitusta alettiin kontrolloimaan siten, että siitä tuli pyytää lausunto lääninhallitukselta. Tätä ennen valvontaa ei juurikaan ollut. Korsossa palstoitus tapahtui pääasiallisesti nykyisen Korsontien varrella ja sen eteläpuolisella alueella. Siellä on vieläkin jäljellä paljon vuosisadan alkuvuosikymmenten rakennuskantaa.

Korson liikekeskusta

Korson taajama kasvoi nopeasti sotien jälkeen. Etenkin Leppäkorven ja Vierumäen alueille rakennettiin paljon rintamamiestaloja. Väestön lisääntymisen ei noudattanut kuntarajoja ja palveluiden saaminen aiheutti hallinnollisia ongelmia. Kuntaliitoksia harkittiin sekä Tuusulan että Keravan kanssa. Lopulta koko alue päätettiin liittää Helsingin maalaiskuntaan vuonna 1954. Myös oman kunnan perustaminen oli ollut harkinnassa.

Kuntaliitoksen jälkeen Korson alueen rakentamista alettiin suunnitella järjestelmällisesti. Korson keskusta-alueesta suunniteltiin liikekeskustaa ja pääliikennekeskusta, asumista taas ajateltiin keskitettävän enemmän muun muassa Kulomäen, Vierumäen ja Mikkolan alueille. Kaikkiaan ihmisiä ajateltiin sijoittuvan Korson alueelle noin 20 000.

Keskusta-alueen rakentaminen alkoi 1960-luvulla alueen vapauduttua rakentamiskiellosta. Ensimmäisenä isona, ja varsin omaperäisenä, projektina oli Kirkon rakentaminen. Omaperäisen siitä tekee se, että kirkko rakennettiin yhteistyössä seurakunnan ja Kansallis-Osake Pankin kanssa. Arkkitehtina toimi Olli Kuusi. Kirkko vihittiin käyttöön adventtisunnuntaina 1962. Vihkijäisvieraiksi saatiin tasavallan presidenttipari Urho ja Sylvi Kekkonen.

Kirkon naapuritonteille syntyi 1960-luvun aikana liikerakennusten kokonaisuus, jotka ajan arkkitehtonisten ihanteiden mukaan ovat ulkoasultaan selkeitä, matalia ja graafisia. Niissä korostuu vaakalinjat ja laajat yhtenäiset näyteikkunapinnat. Kontrastit korostuvat niin mustavalkoisessa värityksessä kuin raskaiden kattojen ja keveiden seinäpintojen välisissä suhteissa. Nykyiset ikkunateippaukset haittaavat alkuperäisen arkkitehtuurin selkeyden ja kontrastisuuden hahmottamista.

Kirkon yhteyteen rakennettiin seurakuntakeskus ja tuhkahautausmaa vuosina 2000-2002 arkkitehtiopiskelijoiden Jari Frondeliuksen ja Jaakko Kepon suunnitelmien mukaan. Samalla kirkkotila ja liikerakennus uudistettiin. Samoihin aikoihin valmistui kirkkona vastapäätä LUMO:n lukio- ja monitoimitalo, joka on muuttanut alueen mittakaavaa rajusti.

Korson kirkko Merikotkantien ja Korsonpolun (entinen Korsontie) risteyksessä. 1964. VKM.

Villa Sjöberg

Yksittäisistä asuinrakennuskohteista Valokuvaa Vantaa -reitille osuu liikekeskustasta hieman kauempana sijaitseva Villa Sjöberg, joka tunnetaan myös nimellä Villa Korso. Arkkitehti Woldemar Baecmanin suunnittelema, vuonna 1959 valmistunut huvila sijaitsee ankkapuiston laidalla erittäin hienolla paikalla Ruusuvuorenmäen etelärinteellä. Se suunniteltiin Suomen Väri ja Vernissatehdas Oy:n teknisen johtajan asunnoksi. Nimensä rakennus sai ensimmäisen asukkaan mukaan. Tehdas itse sijaitsi Korsossa radan itäpuolella hieman asemakeskuksen eteläpuolella.

Rakennus on suunniteltu paikalleen siten, että sen pitkänomainen rakennusmassa on sijoitettu luonnon muotoja mukailemaan. Ankkalammen puolelle avautuu julkisivun tärkein elementti, pitkä, katettu parveke. Rakennuksen dramaattinen sijoittuminen ja sen hallitut, selkeät linjat sitovat rakennuksen kansainväliseen arkkitehtuurin modernistiseen suuntaukseen. Rakennus huomioitiinkin omana aikanaan niin kotimaisissa kuin ulkomaisissa arkkitehtuurijulkaisuissa.



Villa Sjöbergiä esitellään italialaisessa arkkitehtilehdessä (julkaisuvuosi ei tiedossa). Skannaus kaupunginmuseon arkistossa.
Kirjoittaja on Vantaan kaupunginmuseon rakennustutkija Susanna Paavola.

keskiviikko 18. huhtikuuta 2018

Tikkurilan alikulkutunneli ja vuosi 1708

Oltuaan vuosia suljettuna Tikkurilan asemaseudun mittavien rakennustöiden takia, Tikkurilan eteläinen alikulku avattiin vihdoin uudelleen keväällä 2018. Samalla paljastui alikululle tehty kasvojen kohotus. Uutuuksina alikulkuun ilmestyi pyöräparkki sekä taideteos nimeltä Kartasto 1708/2018. Taideteoksen pohjana on Samuel Broteruksen vuonna 1708 piirtämä kartta Tikkurilan seudusta. Kartta on piirretty yli 300 vuotta sitten, jolloin Tikkurilan seutu erosi tästä päivästä hyvin paljon. Katsotaan hiukan, minkälainen paikka Tikkurila oikein oli Broteruksen kartan tekohetkellä.

Maanmiittaaja Samuel Broterus esittelee Tikkurilan alikulun uutta kartta-taideteosta. Kuva: Antti Yrjönen / VKM
Vuonna 1708 Suomen valtiota ei ensinnäkään ollut olemassa, vaan Vantaa oli osa Ruotsia. Itse asiassa tuolloin ei vielä puhuttu Vantaasta. Seudun nimi oli Helsingin pitäjä ja enemmistö seudun asukkaista puhui äidinkielenään ruotsia. Tikkurila oli yksi paikkakunnan monista jo keskiajalla perustetuista kylistä, johon kuului muutamia maatiloja. Tikkurilan nimi Dickursby koostuu kahdesta osasta. Dickur tai suomeksi tikkuri, on vanha mittayksikkö, joka tarkoitti yleensä kymmentä oravannahkaa. Tosin tikkurissa voitiin mitata myös muita nahkoja. By taas on ruotsia ja tarkoittaa kylää. Tällaisia vanhoja -by päätteisiä kylännimiä löytyy Vantaalta vieläkin useita.

Kartan piirtämisajankohta vuonna 1708 oli todella vaikeaa aikaa Helsingin pitäjässä. Takana oli 1690-luvun suuret kuolonvuodet. Tuolloin neljä perättäistä katovuotta ja niiden mukana tuoma nälänhätä ja kulkutaudit korjasivat kaamean sadon kuolleiden määrässä. Heti perään vuonna 1700 alkoi Suuri Pohjan sota, joka vei lopulta Ruotsin suurvalta-aseman. Sota vei pitäjästä useita miehiä kuolemaan vieraille sotakentille. Sotaonnen kääntyessä Virosta ja Liivinmaalta saapuneet pakolaiset toivat mukanaan ruton. Rutto tappoi vuonna 1710 runsaasti pitäjäläisiä.

Ote Samuel Broteruksen Tikkurilaa kuvaavasta kartasta vuodelta 1708. Nykyinen Tikkurilan keskusta sijaitsee kuvan oikeassa yläkulmassa. Joessa erottuu oikealla myllynpaikat, joiden kohdalla sijaitsee nykyään Vernissa. Vuona 1708 Tikkurilan kyläkeskus sijaitsi jokea pitkin länteen, nykyisen Viertolan alueella. Kartta: Kansallisarkisto.
Vuonna 1713 venäläiset nousivat maihin Helsingin edustalla ja saapuivat pian sen jälkeen Helsingin pitäjään. Kaarle XII oli aiemmin sallinut ja rohkaissut joukkojaan raakaan hävityssotaan venäläisiä vastaan, joten lempeää suhtautumista paikallisväestöön ei ollut odotettavissa. Venäläismiehityksestä tulikin pitkä ja vaikea ja kesti aina vuoteen 1721. Ajanjaksoa kutsutaan isovihaksi.

Kartan tekohetki kuvaa siis varmasti yhtä Vantaan alueen vaikeinta ajanjaksoa. Mutta kartasta käy myös ilmi minkälainen rakenne pitäjässä oli satoja vuosia sitten. Nykyisellä Tikkurilan asemaseudulla ei ollut muuta kuin peltoa ja metsää. Tikkurilan keskusta sijaitsi silloin Viertolassa, paikalla jossa on nykyään Jokirannan koulu. Muita asutuskeskittymiä olivat Fastböle, joka on nykyäänkin samalla paikalla Heurekasta itään, sekä Simonsböle, joka sijaitsi nykyisen Tikkurilan urheilupuiston länsipuolella. Seudun asukasluku nousi tällöin vain muutamaan sataan henkilöön ja vaikeat vuodet varmasti verottivat siitäkin osan. Tätä lukua voi verrata nykyhetken Tikkurilan reiluun 5000 asukkaaseen.

Nykyiselle paikalleen aseman seudun ympäristöön Tikkurila muutti vasta rautatien valmistumisen myötä 1860-luvulla. Tällöin asumistihentymiä rupesi syntymään radan varrelle. Radan varrelle rakennetaan vielä nykyäänkin paljon uusia taloja. Nykyinen Tikkurilan keskus edustaa siis täysin uutta ja erilaista maailmaa kuin aika ennen rautatietä. Vaikka alikulkutunneli onkin nykyään kiireinen ohikulkupaikka, kannattaa taideteoksen luokse aina välillä pysähtyä hetkeksi miettimään, että seudulla on ollut elämää (ja tässä tapauksessa myös kuolemaa) jo kauan sitten.

Andreas Koivisto

keskiviikko 11. huhtikuuta 2018

Valokuvaa Vantaa: Myyrmäki

Lähiörakentamisen perusteita Vantaalla

Myyrmäen kivikautisen historian jälkeen seuraava alueen asuttamiseen liittyvä iso tapahtumasarja alkoi 1900-luvun puolivälissä ja liittyi sen ajan yhteiskunnallisen rakennemuutokseen. Sodan jälkeisessä Suomessa muutos maatalousvaltaisesta yhteiskunnasta teollisuusyhteiskuntaan oli raju. Maaseudun perinteiset elinkeinot eivät enää tarjonneet elantoa kaikille ja monet muuttivat kaupunkeihin, tai jopa naapurimaahan Ruotsiin työn perässä. Myös Vantaa, silloinen Helsingin maalaiskunta, sai oman osansa muuttoliikkeestä.

Maalaiskunnan esikaupungistuminen oli alkanut jo 1900-luvun alussa junaradan varrelle keskittyen. Uudet asuinpaikat lohkottiin vanhojen maatilojen maista. Vielä 1950-luvulla pääosa uusista asuinnoista rakennettiin lohkotuille omakotitonteille. Tilanne muuttui Helsingin maalaiskunnan kohdalla 1960-luvun lopussa, jolloin alueelle alettiin kaavoittaa kerrostaloalueita.

Voimakas kaupungistuminen aiheutti maalaiskunnalle taloudellisia paineita, koska kunta oli vastuussa infrastruktuurin rakentamiskustannuksista. Taloudellisen yhtälön ratkaisemiseksi kehiteltiin niin sanottu aluerakentamismalli, jossa rakennusliikkeet, rahoittajapankkien mahdollistamana, ostivat laajoja rakentamattomia maa-alueita asuntorakentamisen tarpeisiin. Maalaiskunta sopi alueiden kaavoitusperiaatteista ja rakennusoikeuksien määristä rakennusliikkeiden kanssa, jotka puolestaan ottivat kunnallistekniikan hoitaakseen.  Syntyneet kustannukset siirrettiin asuntojen hintaan, jotka taas tulivat ihmisille tavoitettavaksi yhteistyöpankkien tarjoamien lainojen kautta.

Myyrmäen synty

Myös Myyrmäen rakentaminen liittyy yllä kuvattuun aluerakentamisilmiöön. Erityisen alueesta tekee kuitenkin se, että Myyrmäkeen suunniteltiin isompaa kaupallista keskusta, kuin muihin aluerakentamiskohteisiin. Tarkoituksena oli kehittää aluetta koko Länsi-Vantaan aluekeskuksena. Kehityksen runkona oli suunniteltu ratayhteys Vantaankosken alueelle. 

Rakentaminen alkoi Myyrmäen pohjoisosista, ennen varsinaisten asemakaavojen valmistumista, edeten pikkuhiljaa etelän suuntaan. Myyrmäen asuinalueella ja sen kävely-ympäristöissä voidaan vielä nykyään hahmottaa hyvin sen aikaisia suunnitteluperiaatteita. Yksi näistä on kevyenliikenteen reittien erottaminen ajoneuvoliikenteestä. Esimerkiksi koulut ja muita julkisia palveluita sijoitettiin Myyrmäenraitin varteen, jota pitkin voi kulkea Paalutorilta Myyrmäen pohjoisosiin asti ylittämättä yhtään ajoväylää.

Kuvan etualalla on Louhelan lähiötä ja vasemmasta reunasta länteen vievä tie on Uomatie. Uomatien varteen on noussut ensimmäiset Myyrmäen kerrostalot. Kuva: VKM. 

Rakennuskantaa 1970- ja 1980 -luvuilta

Myyrmäen asuinrakennukset edustavat tyypillistä 1970-luvun rakennuskantaa. Arkkitehtuuriltaan erityiseen asemaan nousevat alueen julkiset rakennukset. 1970-luvun merkittäviä ostoskeskusrakennuksia on alueella kaksi. Myyrmäen pohjoisosassa sijaitsee arkkitehti Ilpo Hälvän suunnittelema Kuohukujan ostoskeskus ja aseman yhteydessä taas Myyrinpuhoksen ostoskeskus. Näissä kohteissa arkkitehtuurin sen aikaisia kokeilevimpia suuntauksia voitiin ottaa käyttöön vapaammin, kuin mitä asuinrakentamisessa oli mahdollista tehdä. Molemmissa on nähtävissä niin sanottu arkkitehtuurin konstruktivistinen suuntaus, jossa rakenneosia korostettiin julkisivun piirteenä. Pienistä ruutuosista koostuvat rasterijulkisivut ovat molemmissa ostoskeskuksissa tärkeitä ulkonäöllisiä ominaisuuksia.

Kuohukujan ostoskeskuksen voidaan ajatella olevan näistä kahdesta ostoskeskuksesta 60-lukulaisempi. Rakennus onkin valmistunut jo 1972. Sen arkkitehtuurissa toistuu edellisen vuosikymmenen ostoskeskusrakentamisen tunnuspiirteitä, kuten saman katon alle ryhmitellyt erilliset rakennusmassat ja pilari-palkkijärjestelmän käyttö. Kuohukujalla huomio kiinnittyy raskaan näköisen liimapuupalkistoon ja sen kontrastina oleviin kevyisiin paviljonkirakennuksiin, jotka molemmat olivat alkujaan väritetty ajalle tyypilliseen tapaan vahvalla oranssilla.

Vahvat värit ovat myös Myyrinpuhoksen tunnusmerkkinä. Rakennuksen on suunnitellut Arkkitehtuuritoimisto Pentti Ahola ja kumppanit ja se on valmistunut 1975. Tämä liikenteen solmukohdassa sijaitseva rakennus oli ensimmäinen rakennettu osa Myyrmäen aseman ympäristön liikekeskustaa. Alkuperäisissä suunnitelmissa rakennuksen sisältä oli suora kävely-yhteys asemasillalle, mutta se ei jostain syystä toteutunut. Erityisin piirre rakennuksessa on maamerkkinäkin toimiva ilmastointikonehuone rakennuksen katolla. Näin suuren maailman teknologisen kehityksen heijastumat näkyvät myös vantaalaisessa arkkitehtuurissa. Ihmisen astuminen kuun kamaralle ja muut tekniikan kehittymiseen liittyvät saavutukset inspiroivat ajan arkkitehteja tämän tyyppiseen suunnitteluun. Vantaalaisittain on tärkeä muistaa myös arkkitehti Suurosen Futuro ym. muovitalot, jotka valmistettiin silloin Hiekkaharjussa sijainneessa Polykem Oy:n tehtaassa.

Futuristisia vantaalaisia. Kuva: Antti Yrjönen / VKM
Vantaan kaupunginmuseon kokoelmiin kuuluvassa postikortissa Futuro-talo Hirvensalmella vuonna 1968.

Myyrmäen aseman ympäristö alkoi todenteolla rakentua vasta 1980-luvulla. Alueella sijaitsevista 1980-luvun kohteista merkittävimmiksi nousevat koulurakennukset. Vuonna 1988 alueelle valmistui  Kilterin koulu, jonka on suunnitellut Arkkitehtitoimisto Perko & Rautamäki. Tämä monimuotoinen rakennus edustaa arkkitehtuurin postomodernia suuntausta, joka syntyi yksitoikkoiseksi ajatellun 1970-luvun arkkitehtuurin vastapainoksi. Tunnuspiirteitä ovat muun muassa monumentaalisuus ja koristeellisuus, jotka molemmat toteutuvat Kilterin koulun arkkitehtuurissa. Toinen merkittävä 1980-luvun koulurakennus on 1988 valmistunut nykyinen Metropolian ammattikorkeakoulu. Sen suunnittelusta on vastannut Arkkitehtitoimisto Pekka Salminen. Päärakennus edustaa myös detaljeiltaan rikasta postmodernia kouluarkkitehtuuria Vantaalla. 
Kilterin koulun sisätilojen monumentaalisuutta. VKM, Elina Riksman, 2016.

Postmodernia yksityiskohtien runsautta. Kilterin koulun julkisivuja koristaa Jukka Mäen Pyramidien arvoitus -niminen taideteos. VKM, Elina Riksman, 2016. 
Kirjoittaja on Vantaan kaupunginmuseon rakennustutkija Susanna Paavola. 

maanantai 9. huhtikuuta 2018

Myyrmäessä eletään muinaismeren rannalla

Kivikaudella Myyrmäen alue sijaitsi merenlahden rannalla ja oli osa laajaa etelärannikon kivikautista saaristoa. Myyrmäessä on asuttu historian saatossa monien tuhansien vuosien ajan ja siellä on tehty tähän mennessä Suomen suurimmat kivikautisen asuinpaikan arkeologiset kaivaukset. Kaivauksilta on löytynyt paljon esineitä ja maahan jääneitä jälkiä, jotka kertovat muinaisten myyrmäkeläisten elämästä.

Kaivaukset käynnissä Myyrmäessä vuonna 1973. Kuva: Hannu Männistö / Museovirasto.

Myyrmäessä aikoinaan sijainnut hiekkainen merenranta on tarjonnut suotuisat merelliset elinolosuhteet kivikauden ihmisille. Vanhemmalla kivikaudella ihmiset eivät yleensä vielä asuneet vuoden ympäri samalla paikalla. Elintapapa oli liikkuva ja vuodenaikojen mukaan muutettiin ruoan perässä. Merenranta tarjosi hyvät mahdollisuudet hylkeenpyyntiin ja kalastukseen. Muita elinkeinoja olivat ainakin hyötykasvien keräily ja muun riistan metsästäminen. Kivikauden edetessä sää lämpeni ja olosuhteet paranivat. Asumusmuotokin muuttui enemmän paikoillaan pysyväksi ja ihmiset ovat luultavasti voineet asua Myyrmäessäkin vuoden ympäri, löytäen lähialueilta kaiken tarvitsemansa.

Kivikauden myyrmäkeläiset ovat jättäneet jälkeensä muun muassa erilaisia kivisiä työkaluja, koristeltuja saviruukkujen sirpaleita, kivettyjä nuotioita, asumusten paalunsijoja ja punamullattuja hautauksia. Useat näistä esiintyvät nykyisen Myyrmäen nimistössä.  Vaikka näistä vanhimmista ajoista puhutaan yleisimmän löytömateriaalin mukaan kivikautena, parempi nimitys voisi olla puukausi. Tavallisin kaikista ihmisten käyttämistä materiaaleista oli nimittäin puu. Puusta ei vaan ole säilynyt oikein mitään nykypäivään, sillä valtaosa puuaineksesta on maatunut ja hävinnyt vuosituhansien saatossa. Puun ja muiden kasvikunnan materiaalien lisäksi tarvekalujen raaka-aineena käytettiin yleisesti luuta ja nahkaa, mutta nämäkin aineet ovat useimmiten maatuneet.

Kivikausi-nimityksen aikakaudelle antaneista kivistä Myyrmäessä ja muualla Suomessa tärkein oli kvartsi. Kvartsista lohkesi iskettäessä teräviä iskoksia, joista voitiin työstää erilaisia työkaluja, kuten nuolenkärkiä ja kaapimia. Kivikautiset ihmiset ovat tunteneet kivet hyvin ja osanneet valikoida hienoimmat ja parhaimmanlaatuiset raaka-ainekappaleet. Kvartsi on yleensä valkoista, mutta kivikautisilla asuinpaikoilla esiintyy myös vaaleanpunaista ruusukvartsia ja mustanharmaata savukvartsia. Lisäksi välillä löytyy miltei puhdasta läpinäkyvää kvartsia, eli vuorikristallia. Eri liuskelajeista on puolestaan valmistettu isompia työkaluja, kuten kirveitä ja talttoja.

Erivärisistä kvartseista päätellen värit ja kauneus näyttävät kiinnostaneen kivikauden myyrmäkeläisiä. Sen ajan väri-ihanteista on kuitenkin hyvin vaikea kirjoittaa varmasti, sillä tietoa on niin niukasti. Selvää on kuitenkin, että punainen on ollut hyvin tärkeä väri. Punamullalla on maalattu muualta Suomesta löytyneitä kivikautisia kalliomaalauksia ja se esiintyy myös kivikauden haudoissa. Tällaiset punamultahaudat erottuvat maassa ihmisten muotoisina punamultaläikkinä, mikä tarkoittaa että koko ruumis on haudattaessa peitetty punamullalla. Tällaisia hautoja on löytynyt Myyrmäestäkin useita ja ne kiertävät pitkälle Paalukylänpuiston kalliota, joka on voinut toimia haudoille jonkinlaisena kivikautisena muistomerkkinä. Yksi tällainen hauta on ennallistettu ja löytyy Artsin sisääntuloaulasta lattian alta.

Myyrmäestä löytynyt punamultahauta. Kuva: Leena Ruonavaara / Museovirasto.

Myyrmäkeen haudatut ja muinaismeren rannalla kalastaneet ja hyljestäneet ihmiset liikkuivat kesäisin vesitse ruuhilla, eli puunrungoista koverretuilla veneillä, ja metsässä jalan. Talvisin oli käytössä sukset, joilla pystyi liikkumaan sekä metsässä, että jäisillä vesistöillä. He saattoivat taittaa pitkiäkin matkoja metsästys- ja kasvien keräilyreissuillaan. Ihmisten seurana oli luultavasti myös koiria, jotka pystyivät talvisin vetämään rekeä.

Kivikauden keskivaiheilta Myyrmäestä ei ole paljon todisteita ihmistoiminnasta, mutta kivikauden loppupuolella Myyrmäkeen tuli taas väestöä. Tällöin meri oli jo vetäytynyt kauemmaksi ja ihmiset asettuivatkin meren sijasta Mätäojan joenuoman varteen asumaan. Uusilla tulokkailla oli myös aikaisemmista metsästäjä keräilijöistä poikkeava elämäntyyli, sillä he pitivät karjaa. Heidän jäljiltään on muun muassa löydetty nuorilla koristeltuja saviastioita.

Myyrmäestä löytyneitä nuorakeraamisia astioita. Kuva: István Bolgár / Museovirasto.
Myyrmäessä on asuttu myös kivikauden jälkeen pronssi- ja rautakaudella. Tästä kertovat lähinnä erilaiset tulisijat. Myyrmäestä on myös keskiajalle ajoittuvia löydöksiä. Näiltä myöhemmiltä ajoilta olevat löydöt ovat kuitenkin paljon kivikautta vähäisemmät.

Vaikka Myyrmäestä on arkeologisia löytöjä useilta eri asutusvaiheilta, ei kyseessä näytä olevan usean tuhannen vuoden asutusjatkumosta. Niin hyvä paikka Myyrmäki on kuitenkin ollut asua, että sinne on aina palattu. On ihmeellistä ajatella, että nykyäänkin tallomme ostoksille Myyrmanniin mennessämme täsmälleen samoja paikkoja, kun useita tuhansia vuosia sitten eläneet ihmiset. Vantaalla ei ehkä enää ole tarjota asukkailleen merenrantatontteja. Sen sijaan kaupunki pystyy tarjoamaan hyviä tarinoita menneisyydestä ja Myyrmäessäkin voi kuvitella mielessään, kuinka astelee muinaismeren rannalla!


Kirjoittaja on kaupunginmuseon arkeologi Andreas Koivisto