torstai 10. tammikuuta 2019

Tikkurilan kirkon aikakapseli ja kirkkojen rakennuskätköt

Juuri puretun Tikkurilan kirkon perustuksista löytyi kuparinen aikakapseli. Suhteellisen pienikokoinen aikakapseli olisi helposti saattanut jäädä huomaamatta suurten koneiden purkaessa kirkkoa, mutta onneksi sen olemassaolosta tiedettiin ja sitä osattiin etsiä. Tieto peruskiveen muuratun uurnan olemassaolosta selvisi museon näyttelyssä esillä olevien #Throwback Vantaa kuvien ottajan, kotiseutuneuvos Lauri Leppäsen kirjoittamasta artikkelista Helsingin pitäjä 1987 vuosikirjassa. Kapseli saatiin siis talteen ja reilun 63 vuoden jälkeen aikakapseli avattiin Vantaan seurakuntien tiloissa.

Aikakapseli ja sen avaamista varten varattuja työkaluja. Kuva: Antti Yrjönen / Vantaan kaupunginmuseo
Rakennusten perustusten muuraaminen on pitkään ollut tärkeä rituaali. Edelleenkin tehdään usein jonkinlainen numero peruskiven muuraamisesta, kun jotakin isoa julkista rakennusta lähdetään rakentamaan. Nykyään perustuksiin laitetaan usein aikakapseli antamaan ajankuvaa rakentamisajankohdasta ja ehkä kertomaan jotakin rakennuttajista. Myös ennen aikakapseleita rakennusten perustuksiin on piilotettu asioita.

Rakennusten kätkölöytöjä on ansiokkaasti selvitellyt Sonja Hukantaival vuonna 2016 ilmestyneessä väitöskirjassaan. Teoksesta löytyy myös tietoa kirkkojen rakennuskätköistä. Vanhimmat tiedot rakennuskätköistä kirkollisessa ympäristössä on islantilaisessa Landnámabók -teoksessa, eli Maanasuttamisirjassa. Luultavasti tämä on alun perin kirjoitettu 1097-1125 välisenä aikana. Alkuperäistä kirjaa ei ole säilynyt, mutta siitä on olemassa myöhempiä kopioita. Kirjan vanhimmassa versiossa Ørlygr niminen mies haluaa rakentaa kirkon Islantiin ja sai irlantilaiselta piispalta siihen hirret, rautakellon, pyhän kirjan sekä pyhää maata hirsien alle. Kirjan myöhemmässä versiossa hän sai myös kultaisen pennin kulmahirren alle.

Kirkkoherra Janne Silvast ja Vantaan kaupunginmuseon museomestari Mats Miinalainen avaavat aikakapselia.
Kuva: Antti Yrjönen / Vantaan kaupunginmuseo
Kirjallisen tiedon lisäksi monet skandinaaviset löydöt kielivät rakennuskätköistä kirkkojen perustusrituaaleissa. Suomessa Koroisten kirkon raunioista kastealtaan perustusten alta on löytynyt viisi 1300-luvun kolikkoa. Keskiajalta on peräisin myös Turun Pyhän Olavin Dominikaaniluostarista löytynyt saviastia, jossa oli 100 kolikkoa. Suomesta tunnetaan myös keskiajan jälkeisiä kolikkokätköjä kirkoista. Lisäksi kansanperinteessä on kertomuksia kirkkojen perustamisen yhteydessä tehdyistä kolikkokätköistä. Kansanperinteen mukaan kolikko oli uhri kirkon suojelijalle, jotta tämä pitäisi hyvää huolta kirkosta.

Kätkölöydöt kertovat, että taikausko eli vahvana kristinuskon rinnalla aina 1900-luvun alkuun asti. Taikausko näkyy selvästi myös täällä Vantaalla, jossa Pyhän Laurin kirkkoa ja etenkin sen ympäristöä on 2010-luvulla tutkittu paljon arkeologisesti. Kirkon vieressä sijaitsevan pappilan 1600-luvun riihen uunin perustuksista löytyi esimerkiksi lehmän pääkallo. Kallon toivottiin tuovan rakennukselle onnea sekä suojaavan sitä tuhoeläimiltä, erityisesti pistäviltä hyönteisiltä.

Museon henkilökunta tustuu aikakapselin sisältöön. Kuva: Antti Yrjönen / Vantaan kaupunginmuseo


Pappilan riihen lisäksi Pyhän Laurin kirkon kellotapulista löytyi jäniksen käpälä, sammakon reisiluu ja lepakon siipiluu. Ne näyttävät liittyvän jonkinlaisiin kansanuskomusten yhteydessä harjoitettuihin rituaaleihin. Ei voida tarkkaan tietää mitä luilla haluttiin, mutta yleensä tällaiset luut on liitetty parantamiseen, onneen elinkeinon harjoittamisessa (kuten kalaonni tai hyvä viljasato), vastaloitsuihin jos joku muu on sinut noitunut ja muille pahan onnen aiheuttamiseen. Arveltiin, että rituaali saa enemmän voimaa jos se suoritetaan kirkon alueella.

Kolikkokätköistä kirkon lattian alla on tietoa vielä Kerimäen kirkon rakentamisen aikoihin 1840-luvulla. Joskus 1800-luvulla näyttää kuitenkin tullut tapa kätkeä perustuksiin maagisten esineiden sijasta joku ajan historiasta kertova asia, eli jonkinlainen aikakapseli. Vantaalta löytyy esimerkki ainakin Hanabölen Lill-Petaksen riihestä, josta 1970-luvun aikana tehtyjen korjausten aikana löytyi pahasti ruostunut metallipurkki, jonka sisällä oli kirje, lehtileike ja kolikoita vuodelta 1897, jolloin riihi oli rakennettu.


Tässä on kuitenkin eksytty hiukan alkuperäisestä aiheesta, kun on puhuttu paljon rakennuskätköistä ja unohdettu kokonaan Tikkurilan kirkon aikakapselin sisältö. Mennään siis takaisin kapseliin ja katsotaan mitä se kätki sisäänsä. Kapselista löytyi kirkon piirustukset, kirje Tikkurilan alueesta ja seurakunnasta rakentamisajankohtana sekä sen aikaisia kolikoita. Seuraavaksi onkin pohdinnassa Tikkurilan uuden kirkon aikakapseli ja sen sisältö. Siihen kaivataan ideoita ja niitä voi ehdottaa suoraan seurakunnalle osoitteeseen tikkurilantaivaanalla@gmail.com.

Andreas Koivisto

torstai 22. marraskuuta 2018

Lelujen yö museolla Pepe-apinan kanssa


Oletko miettinyt, mitä lelut tekevät öisin, kun olet nukkumassa?

Entä mitä tapahtuu museossa, kun valot on sammutettu ja ovet lukittu yöksi? Siitä otettiin selvää, kun rohkeita leluja tuotiin museolla asuvan, 1970-luvulla syntyneen Pepe-pehmoapinan luo seikkailemaan lokakuun viimeisenä viikonloppuna. 

Pepe sai vieraakseen myös useita ennen tuntemattomia sukulaisiaan!

Leluja sai tuoda museolle torstaina ja perjantaina museon aukioloaikana. Ikähaitari lelujen omistajilla vaihteli kahdesta vuodesta noin 70-vuotiaisiin. Itse vierailevat lelut olivat samoin iältään parivuotiaasta lähes seniori-ikäisiin. Joukossa oli paljon eri eläinkuntien edustajia, nalleja, satu- ja sarjakuvahahmoja sekä viimevuosina syntyneitä uudenlajisia, isosilmäisiä pehmoja.


Eräästä yökyläläisestä kerrottiin, että hän pitää paljon vanhoista rakennuksista. Siksi Vantaan kaupunginmuseo, Tikkurilan vanha asema olikin hänelle erityisen mieluisa ja mielenkiintoinen yökyläpaikka

Pepe oli ottamassa vieraita vastaan ja samalla jokaiselle lelulle täytettiin oma tunnistekortti. Siihen omistaja piirsi muotokuvan lelustaan ja kirjoitti ylös tärkeitä tietoja lelun hoidosta, esimerkiksi jos hän tykkää nukkua erityisen pehmeässä paikassa, jonkun kaverin vieressä tai laput silmillä ja ketä pitää mielellään silitellä mahdollisimman paljon. Näin Pepe osasi järjestää kullekin lelulle sopivaa tekemistä vierailun ajaksi. Erityisiksi lelujen lempiasioiksi kirjattiin muun muassa haliminen, pusut, leikkiminen, matkustaminen, sisällä lenkkeily, liila väri sekä tykätyt herkut kuten makaroni, jäätelö, lankamadot, banaanit ja juusto. Lupa annettiin esimerkiksi poikkeuksellisesti iltapalakeksien napostelulle, jos Pepekin sai syödä niitä.

Leluilla oli hyvin selkeitä ja inhimillisiä mielipiteitä myös siitä mistä he eivät pitäneet. Kiusaaminen tai yksin jääminen, roskaaminen, lumipalloilla heittely, tylsyys, möröt tai riitely oli monilla epämielekkäiden asioiden listalla. Tältä listalta löytyi myös vähän tarkemminkin eriteltyjä asioita kuten korppikotkat, kasvissyöjädinosaurukset, HIFK tai paistinpannulla keitetty puuro. Suurin osa yövieraista ei pitänyt myöskään vedestä, niinpä iltasuihkut jätettiin itsestään selvästi pois ohjelmasta. 

Tämä Nalle on asunut aikoinaan museorakennuksessa, Tikkurilan vanhalla asemalla yhdeksän vuoden ajan.  Nyt oli nostalgista päästä istuskelemaan entisen kodin ikkunalle.

Museon Pepellä on jo useamman vuoden kokemus museotyöstä, joten hänen vieraakseen oli turvallista tulla. Hänen kanssaan pehmojen ja muidenkin lelujen oli mukava liikkua niin näyttelyssä, toimistossa kuin kokoelmatiloissakin. Pepe kuuli myös jonkun kuiskauksen, että koska lelun yövierailu meni niin hyvin, niin omistaja itsekin uskaltaa kokeilla yökylään menemistä.

Vierailun aikana oli kamera mukana koko ajan, joten kuviin ikuistettiin kaverikuvia ja tunnelmia muistoiksi. Sitten samalla kun yökyläiset haettiin kotiin, kotiväelle näytettiin kuvia yöllisistä seikkaluista. Näitä kuvia voi käydä katsomassa lisää osoitteesta
https://www.flickr.com/photos/92469004@N04/albums/72157672886551987

Yökyläily museossa oli niin kivaa, että Pepe kutsuu kavereita yökylään toistekin!
Kiitos kun kävitte! Aappa, Aarak, Ananas, Apina Taru, Apsi Apina, Auto, Ariel, Barbapupu, Fifi, Glamour, Hedvig, Na, Nalle, Miia, Mursu, Mönkä, Kaakao, Kaaleppi, Kappu, Lamba, Lenni, Iinu, Läpsy, Tipi, Långben, Pepi, Pii, Pikku-Nalle, Plopsy, Putte, Rege, Rekku, Repe-koira, Rotuska, Sanni, Siiri Hiiri, Tyrannosaurus Rex ja Vihertassu. 


Museon kokoelmatilojen hyllyistä löytyi monenlaista kiinnostavaa.

Kuunneltiinkohan kokoelmatiloissa yöradiota?



Teksti: Marjo Eerikäinen
Kuvat: VKM

maanantai 5. marraskuuta 2018

Svenska veckan ja Vantaan ruotsalaisuus

Tällä viikolla vietetään jälleen Svenska veckan -viikkoa, jonka aikana on ympäri maatamme tarjolla monenlaisia kulttuuritapahtumia ruotsiksi. Svenska veckan on 2000-luvun juttu, sillä viikkoa on vietetty ensimmäisen kerran syksyllä 2000. Ruotsalaisuudella on kuitenkin hyvin pitkät perinteet, sillä tänne nykyisen Vantaan alueelle saapui ruotsalaissiirtolaisia jo satoja vuosia sitten keskiajalla.

"Svenskarnes inflyttning". Taru ruotsalaisten saapumisesta Suomen alueelle Svenska litteratursällskapetin ja V.E.V Wessmanin vuonna 1928 julkaisemana. Teos on osa laajaa suomenruotsalaisten alueiden perintöä käsittelevää kirjasarjaa nimeltä Finlands svenska folkdiktning.

Tarkkaa ajankohtaa tai syytä ruotsalaisten tulolle ei tiedetä. 1800-1900-lukujen vaihteessa V.E.V. Wessmanin Vantaalla (silloinen Helsingin maalaiskunta) keräämän perimätiedon mukaan syy oli tämä: Ennen aikaan oli käräjillä päätetty, että vanhemmat ihmiset laitetaan lämpimään veteen ja isketään suonta ja näin tapetaan. Eräänä kertana yksi käräjöitsijöistä palasi kotiin käräjiltä ja hänen luokseen tuli naishenkilö kyselemään kuinka vanhuksille kävisi. ”Niin kuin ennenkin, heidät tapetaan”, käräjöitsijä vastasi. ”Se oli huono päätös”, nainen sanoi ja lähti kuninkaan puheille. Tämä sanoi, että ei ole aikaa jutella naisen kanssa, mutta pyysi häntä tulemaan toiste uudelleen ja silloin hänen tuli tulla ei uutena ei eikä alempana, ei päivällä eikä yöllä, ei ratsastaen eikä kävellen. Nainen tuli sitten kun oli uusi syttyminen hämärässä illalla, tukien yhtä polveansa vuoheen. Kuninkaalle hän sanoi: ”On olemassa maa tuolla toisella puolella, lähetä heidät sinne ja anna mukaan vähän muonaa ja jotakin, jolla aloittaa.” Kuningas piti neuvoa hyvänä ja noudatti sitä. Sillä tavoin ruotsinkielinen väestö aloitti asumisen täällä maassa.

Oli syy ruotsalaisten saapumiselle mikä tahansa, he saapuivat tänne luultavasti 1200-1300-lukujen taitteessa. Omasta näkökulmastaan he saapuivat uudelle maalle ja siksi isoa osaa Suomen etelärannikkoa kutustaan edelleenkin nimellä Nyland, eli Uusimaa. Sekä Uudenmaan, että Helsingin kaupungin vaakunoissa näkyy edelleen ruotsalaissiirtolaisten vene, jolla he tulivat tänne veden yli.

Ruotsalaiset perustivat Uudellemaalle kyliä. Niitä löytyy edelleen Vantaaltakin runsaasti, kun kaupungissa liikkuu ja katselee ruotsinkielisiä paikannimiä. By- tai böle-päätteiset paikannimet ovat suurimmaksi osaksi ruotsalaissiirtolaisten perustamia kyliä. Usein kylän nimessä esiintyy jonkun varhaisen uudisasuttajan nimi, kuten Håkan, Simon tai Mårten. Miettikääpä vaikka paikannimiä Håkansböle (Hakunila), Simonsböle (Simonkylä) tai Mårtensby (esiintyy nykyään paremmin muodossa Mårtensdal, eli Martinlaakso).

Riikka Väisäsen kirjoittamassa Kolme kylää -teoksessa esitellään Vantaan kaupunginmuseon tekemiä arkeologisia tutkimuksia kolmella eri keskiaikaisella kyläkohteella.

Vantaan kaupunginmuseo on suorittanut arkeologisia kaivauksia usealla vanhalla kylätontilla ja löytänyt niissä paljon tietoa kylien arkielämästä. Kaivauksilla on löytynyt myös merkkejä ruotsalaissiirtolaisia edeltävistä suomea puhuvista hämäläisperäisistä asukkaista. Museon tutkimuksista voi lukea tarkemmin Riikka Väisäsen kirjoittamassa Kolme kylää -kirjassa, jota voi ostaa esimerkiksi Tikkurilan vanhan aseman pienestä museopuodista.

Vantaan Svenska veckan -ohjelmaan voi tutustua tarkemmin täältä:
https://svenskaveckan.fi/orter/vanda

Mikäli historia kiinnostaa on torstaina esimerkiksi tarjolla luento Stenkullabergets årtusenden – från mammutar till vår tid.

Andreas Koivisto

perjantai 26. lokakuuta 2018

Valokuvaa Vantaa: Koivukylä

Valokuvaa Vantaa -kierrosten idea lähti kaupunginmuseon #ThrowbackVantaa -näyttelyn tapahtumasuunnittelusta. Näyttelyn ”päähenkilö” kotiseutuneuvos Lauri Leppänen muutti Vantaalle ja toimi Veromiehen koulussa opettajana, kun sai tehtävän toteuttaa Vantaalle kotiseutukuvasto yhdessä opettajakollegansa Viljo Holopaisen kanssa. Miehet pyöräilivät 1950-luvulta lähtien ympäri Vantaata ottaen valokuvia vantaalaisista rakennuksista ja ympäristöistä. Leppänen totesi: ”Valokuvaaminen auttoi minua juurtumaan Vantaalle”. Tämä on myös Valokuvaa Vantaa -kierrosten taka-ajatus. Vaikka pääasiassa niillä keskitytäänkin oppimaan valokuvaamisesta.

ThrowbackVantaa -näyttelyssä on kotiseutuneuvos Lauri Leppäsen valokuvia Vantaalta 1950-1970-luvuilta sekä museon valokuvaaja Antti Yrjösen valokuvia samoilta kuvauspaikoilta kesältä 2017. Kuva: Antti Yrjönen/Vantaan kaupunginmuseo.


Valokuvaa Vantaa -kierroksia on tehty Tikkurilassa, Myyrmäessä, Korsossa, Helsingin pitäjän kirkonkylässä, Hakunilassa, Aviapoliksessa ja Vantaankoskella. Tämä vuoden viimeinen kierros järjestetään lauantaina 27.10. kello 13:30-15:00. Virallisten kaupunginosarajausten mukaan kierros kierretään Koivukylän, Rekolan ja Asolan kaupunginosissa. Kierrokset ovat herättäneet paljon mielenkiintoa niin kaupungin historiaa kuin sen tallentamista kohtaan. Kierroksilla otettuja valokuvia voi mielellään lähettää valokuvaaja Antti Yrjöselle. 

Valokuvaa Vantaa -kierroksia on tehty jo seitsemässä eri paikassa Vantaalla. Kuva: Antti Yrjönen/Vantaan kaupunginmuseo.

Koivukylän kierrokselle lähdetään Koivutorilta, Koivukylän kirjastolta. Paikka sijaitsee Koivutorin ostoskeskuksessa. Rakennus edustaa 80-luvun postmodernismia, jonka leimaavia piirteitä ovat julkisivujen punatiili, runsaat portaikot ja runsas detaljien käyttö. Alkuperäiset suunnitteluideat ovat yhä hyvin hahmotettavissa rakennuksesta, vaikka muutostyöt ovatkin muuttaneet kokonaisuutta jonkin verran. Koivutori täydentää kaupunginosan alkuperäisen lähiösuunnitelman, jossa korostuu kevyen liikenteen reittien merkitys, 1960-luvulta lähtöisin oleva kompaktikaupunki-ideologia sekä 1980-luvun postmodernismi. Koivutorilla on katsottu olevan rakennustaiteellista arvoa sekä merkittävää kaupunkikuvallista arvoa. Vantaan kaupunginmuseo on ehdottanut rakennuksen suojelua kaavaluonnoksessa vuonna 2013. Ainakin portaikko ja osa rakennuksen ja rakennelmien alkuperäisestä arkkitehtuurista tulisi säilyttää. 

Koivutori on esimerkki kompaktikaupunki-ideologian yhdistymisestä 1980-luvun postmodernismiin. Kuva: Antti Yrjönen/Vantaan kaupunginmuseo.

Koivutorin portaikon ylätasanteelta siirrytään ylikululle, jonka jälkeen saavutaan Havukosken kerrostaloalueelle. Havukoski on osa lähiörakentamisen historiaa ja rakennukset edustavat varsin puhdaspiirteistä suomalaista rakentamistapaa 1970-luvulta. Julkisivujen tehostevärit, levyt, detaljit ja vähäeleistyys kertovat oman aikansa ihanteista. Alue on yhtenäinen, mistä syystä se on pääosin suojeltu asemakaavalla. Suojelulla pyritään edistämään alueen alkuperäisen kaupunkirakenteen, alueen yhtenäisyyden, arkkitehtuurin ja alueen luonteen säilymistä korjaustenkin edessä. Yleiskaava 2020 -hankkeen yhteydessä suojelurajausta kuitenkin tarkennetaan käsittämään vain erityisen arvokkaat kohteet ja niiden lähikorttelit.

Havukosken kerrostaloalue rakenteilla vuonna 1973. Kuvassa Paimenenkatu 1. Kuva: Vantaan kaupunginmuseo.
Lounaaseen kävellessä saavutaan Koivukylänväylälle ja virallisesti Koivukylän kaupunginosaan. Täältä, aivan kaupunginosan reunoilta, on tehty muinaisjäännöslöydöksiä. Jo 1930-luvulla löydettiin Storskogenin varhaiskampakeraaminen asuinpaikka, joka sijaitsee nykyisen Haavikkotien molemmin puolin. Tien länsipuolella sijaitsee nykyään omakotitaloalue ja itäpuolella alueen kohdalla on sekä Rantapuisto että Jalavapuisto. Toinen muinaisjäännös, kivikautinen asuinpaikka, on löytynyt Koivukylänväylän ja Asolanväylän risteyksestä heinäkuussa 2018 tehdyssä inventoinnissa. Paikalla on mäntyä kasvava hiekka- tai soraharjun jäänne ja asutus on todennäköisesti kattanut koko mäkialueen. 

Edetessä Asolanväylää takaisin kohti pohjoista, tullaan vanhalle rintamamiestaloalueelle Asolaan. Asola on malliesimerkki talkoilla rakennetusta rintamamieskylästä. Kaupunginosan synnyn ja asuttamisen historia ulottuu sodanjälkeiseen siirtolaisten ja rintamamiesten asuttamiseen ja maahankintalakiin. Sotien jälkeen maatalousministeriön asutusasiainosasto eli ASO teki piirustukset taloihin, jotka rakennettiin tarvikkeiden puutteesta huolimatta hyvin ripeästi. Asuminen alueella alkoi heti vuoden 1947 syksyllä ja jo kesällä 1951 alueella oli toistasataa valmista rakennusta. Yksinkertaisiin asumuksiin ei kuulunut nykajan mukavuuksia, kuten vesijohtoa tai sisävessaa - ei aina edes keskuslämmitystä. Rakennusaikana alueen nimi oli Kyrkoby, mutta se vaihtui pian asukkaiden tahdosta Asolaksi. Alkuperäinen omakotitalokanta on säilynyt harvinaisen hyvin, mutta tonttien jakaminen on tiivistänyt aluetta huomattavasti, jonka myötä myös alkuperäinen metsäluonto on lähes hävinnyt.

Omakotitalo Asolassa vuonna 1955 tai 1956. Kuva: Vantaan kaupunginmuseo.

Eteenpäin pohjoiseen kävellessä saavutaan vanhalle Rekolan kartanolle, joka kylläkin sijaitsee nykyään virallisesti Asolan kaupunginosassa. Alueen tarina juontaa vuoteen 1401, jolloin Anders Räckhals, Hans Madelin ja Michel Rederwijn lahjoittivat Helsingin pitäjän kirkolle maata taatakseen kuoleman jälkeiset sielunmessut itselleen ja perheilleen. Alue jaettiin vuonna 1776 isossa jaossa Övre Räckhalsiin (Rekola) ja Nedre Räckhalsiin (Hiekkaharju). Vuonna 1880 tilan vuokralainen Alexander Kavaleff rakennutti päärakennuksen Rekolan juna-aseman länsipuolelle. Tila oli vielä 1800-luvun lopulla merkittävä, mutta nykyisin sen loppuvaiheista ei ole tarkkaa tietoa.  

Rekolan kartano vuonna 1956. Kuva: Lauri Leppänen ja Viljo Holopainen/Vantaan kaupunginmuseo.

Vuonna 1906 Kirkkoneuvosto myi tilasta viisi hehtaaria epilepsiayhdistykselle, joka muutti alueelle 1909. Samalla vuokralainen Karl Oskar Olenius jatkoi maanviljelystä ja rakennutti nykyisen jugend-tyylisen päärakennuksen vuonna 1901 sekä navetan vuonna 1907. Epileptikkoyhdistys rakennutti tilalle pienen villan vuonna 1910, mutta yhdistyksen toiminta päättyi vuonna 1918, ja seurakunta osti alueen takaisin. 1900-luvun aikana päärakennuksessa toimi venäläisten emigranttien vanhainkoti, Tikkurilasta siirretty lastenkoti, vuodesta 1937 Valtion Tikkurilan maatalouskoelaitos, kansakoulu ja seurakunnan käytössä kirkkona ja diakoniatyössä aina 1969 saakka. Nykyisin rakennus toimii SPR:n turvatalona. 

Mitä tänään syötäisiin?

Niin kauan kuin maapallolla on ollut elämää, on ravinto ollut yksi hengissä pysymisen edellytys. Sen eteen on metsästetty, kalastettu, keräilty ja viljelty. Sitä on paistettu, keitetty, kuivattu tai syöty raakana. Ruualla on käyty kauppaa ja sen ääreen on kokoonnuttu. Se jakaa mielipiteitä ja herättää tunteita. Sille on nyrpistelty ja se on saanut veden herahtamaan kielelle. Sitä on ollut liikaa tai liian vähän. Sen puute on aiheuttanut surua ja tuskaa.

Elintarvikekuponki vuodelta 1917 / VKM
Ruoka ei ole itsestäänselvyys. Jokainen joutuu päivittäin miettimään, mitä suuhunsa laittaa. Tiedostava ihminen pohtii ruuan alkuperää ja vaikutusta ilmastoon sekä omaan ja läheistensä hyvinvointiin. Ja tekee päätöksensä siltä pohjalta. Hyväosaisen on helppo valita. Entä silloin, kun raha ei riitä ruokaan tai maa ei ole tuottanut satoa? Kun sattuu elämään olosuhteissa, jossa päivittäisen ruoka-annoksen eteen täytyy tehdä paljon töitä?

Pulavuosien ruokaohjeita selaillessa alkaa väistämättä verrata mennyttä nykyiseen. Kun nykyään ruokaa tuotetaan yli tarpeiden, eikä se jakaannu tasaisesti, oli vielä 1900-luvun alkuvuosikymmeninä elintarvikepula Suomessakin todellista. Ruoka oli niin sanotusti ”kortilla” eli elintarvikekorttia vastaan sai tiettyjä ruoka-aineita. Tällä säännöstelyllä pyrittiin tasapuoliseen ruoan jakamiseen kansalaisten kesken.

Mitä olivat pula-ajan ruokatrendit? Ei ollut härkistä, nyhtistä, vihersmoothieta tai proteiinivanukasta. Ei tunnettu käsitteitä lakto-ovo-, pesco- tai sipsikaljavegaani. Ruokaa syötiin, että vatsa täyttyi ja työtä jaksoi tehdä. Ruoka oli enimmäkseen lähi- ja kausiruokaa. Tehtiin itse, säilöttiin, säännösteltiin ja syötiin lautanen tyhjäksi.

Pula-ajan leivontaohjeet -vihkosen leivonnaiset, pölkyt ja kyrsät, voivat nykyihmisen silmin näyttää erikoisilta, mutta samoja ohjeita voisi noudattaa tänäänkin, ehkä hieman soveltaen.

Kuva Antti Yrjönen / VKM
Pölkky
½ l ruisjauhoja
½ l graham- tai vehnäjauhoja
4 dl vettä
2 rkl hiivaa
1 kup siirappia
1 tl suolaa

Tehdään tavallinen taikina, joka vaivataan hyvin. Taikina pannaan voideltuun maitokannuun tai kannelliseen purkkiin. Saa kohota 3 tuntia ja keitetään vesihauteessa liedellä noin 5 tuntia.

Kyrsät
Piimää, suolaa, ohrajauhoja

Piimään sekoitetaan suola ja ohrajauhoja, kunnes saadaan pannukakkutaikinan vahvuinen seos. Paistinpannu rasvataan ja siihen levitetään ohuelti seosta. Paistetaan nopeasti uunissa hiilloksen päällä. Syödään heti kuumina.

Kaupunginmuseon arkiston resepteissä on ohjeita myös säilöntään. Syksy on hyvä aika tarttua siihenkin toimeen. Säilöminen on ollut ja on hyvä keino säästää rahaa sekä varmistaa ruoan saanti talvikuukausina. Pullot ja purnukat täyteen -lehdessä on pari ajankohtaista säilöntäohjetta:

Rajakarjalainen suolakaali
Kaalista poistetaan vihreät lehdet, kupu halkaistaan neljään lohkoon, lohkot pannaan saaviin ja mieto suolavesi kaadetaan päälle. Saa jäätyä. Parasta raakasalaattina, mutta sopii kaikkiin kaaliruokiin. Jos pitää kuminan mausta, voi kotoista kuminaa panna lohkojen väliin mausteeksi. Nopeatekoista ja hyvää.

Omenasose (keitetty)
Omenoista poistetaan pilaantuneet kohdat ja siemenkodat. Kasarin pohjalle pannaan tilkkanen vettä sekä omenapalaset ja keitetään hiljalleen kiinteäksi soseeksi. Pannaan kuumana puu- tai lasiastiaan, joka suljetaan heti. Puolukkakerros soseen pinnalla ehkäisee homeen muodostumisen.


Ja koska ilmasto lämpenee, halusimmepa tai emme, on tämän ”kevytmielisen” jälkiruoan ohje erityisen ajatuksia herättävä. Voiko tulevaisuuden lapsi enää syödä tätä pula-ajan herkkua? Ohje on kirjasta Kortiton ruoka ja miten käytän korttiannokseni.

Mehulumi eli kevytmielinen jälkiruoka
3-4 dl mehua
sokeria
maljakollinen lunta

Tuli kerran lumituiskussa lapsivieraita, jotka pyysivät jotain oikein hyvää. Ikkunalle putoili suuria, pehmoisia lumihiutaleita, maljakko pantiin siihen ja kun se oli vallan täysi, tiputettiin varovaisesti makeata mehua, kunnes se oli imeytynyt lumeen. Ja vähän sokeria pantiin päälle. – Kyllä se oli hyvää. Likaista lunta ei tietenkään saa käyttää.

Maistuisikohan näille lapsille lumisodan jälkeen kevytmielinen jälkiruoka? Kuvassa Leppäkorven koulun oppilaita
1960-luvulla. / VKM




tiistai 2. lokakuuta 2018

Valokuvaa Vantaa: Vantaankoski

Vantaanjoen kosket ovat houkutelleet vesivoiman valjastamiseen jo 1500-luvulta lähtien. 1700-luvun lopulla Vantaankoskelle perustettiin hopeasulattamo, mutta teollinen metallinjalostus päästi käyntiin vasta Vantaan ruukin perustamisen jälkeen vuonna 1837. Ruukissa sulatettu malmi oli peräisin omasta pitäjästä, Hämeenkylästä ja Munkkiniemestä. Rautaruukin tarpeisiin valmistui myös kivistä muuraamalla tehty Vantaankosken pato vuosien 1837 - 1938 välillä.

Vantaan ruukki oli merkittävä teollisuuslaitos, ja 1800-luvulla siellä valmistettiin muun muassa tykinkuulia ja pommeja Venäjälle. Masuunin lisäksi ruukkiin kuului yli 30 teollisuusrakennusta, esimerkiksi valimo, rouhinvalssi ja pasutusuuni sekä joukko asuin-, konttori- ja talousrakennuksia. 1830 - 1840-luvuilla ruukki oli tärkeä työllistäjä alueella. Toiminta kuitenkin ajautui vararikkoon ja loppui vuoteen 1860 mennessä. Sata vuotta myöhemmin ruukin viimeisetkin rakennukset purettiin Kehä III:n rakentamisen tieltä.

Vuonna 1882 tehtailija W.W. Wahlberg perusti kosken itärannalle Dahlforsin viilatehtaan ja myöhemmin 1890-luvulla hankki koko vanhan ruukin alueen. Wahlberg rakennutti alueelle huvilamaisen asuinrakennuksen talous- ja työväenrakennuksineen ja terassipuutarhoineen, mutta myös uusi useita alueen teollisuusrakennuksia. Vuonna 1903 Wahlberg rakennutti alueella olleen hirsisen viilatehtaan paikalle kivisen tehdasrakennuksen. Viilatehdasta laajennettiin useaan otteeseen; ensimmäisenä rakennettiin kaareva ja matala lisäosa vuoteen 1912 mennessä. Entisen ruukin yhä toiminnassa olleen myllyn paikalle rakennettiin uusi mylly vuonna 1892 joen oikaisu- ja ruoppaustöiden yhteydessä. Myllyyn perustettiin sähkölaitos vuonna 1914, minkä lisäksi rakennuksessa toimi trasselitehdas ja erilaisia muita yrityksiä ainakin 1970-luvulle asti. Sekä viilatehdas että mylly ovat joutuneet tuhopolton kohteeksi. Viilatehdas on kunnostettu Kuninkaan Lohet -ravintolaksi vuonna 2002 ja myllyn tulevaisuus ja käyttö ratkeavat vuonna 2018. Molemmat ovat suojeltuja rakennuksia.

Nykyinen viilatehdas on vuodelta 1903, mutta jo sitä ennen alueella sijaitsi viilatehdas, ruukki sekä useita myllyjä. Kuva: Antti Yrjönen/Vantaan kaupunginmuseo.
Aluetta halkoo historiallinen Kuninkaantie, joka risteää pian viilatehtaan jälkeen pohjoiseen, Voudintieksi. Tien alkupäässä sijaitsevat kaksi entistä ruotsinkielistä koulua: Vantaankosken kansakoulu ja alakoulu. Vuonna 1891 valmistunut kansakoulu on uusrenessanssi-tyylinen puukoulu, joka perustuu samoihin tyyppipiirustuksiin kuin Tolkbyn kansakoulu, Västra finska folkskola ja Dickursby skolan. Nykyään rakennus toimii ravintolana ja on useista muutoksista huolimatta säilynyt hyvin. Suurista luonnonkivikvaadereista muurattu kivijalka, vaalea ja vaihtelevasuuntainen laudoitus julkisivuissa ja kookkaat ikkunat kertovat alkuperäisestä ilmeestä, kun taas itäpäädyn suuri laajennus sekä kuistin portaikko ovat lisäyksiä myöhemmältä ajalta. Alakoulurakennus taas edustaa 1900-luvun alun vaatimatonta jugendia. Se poikkeaa massoittelultaan ja kattomuodoltaan muista vantaalaisista kouluista.

Vantaankosken ruotsinkielinen kansakoulu on valmistunut vuonna 1891. 
Vantaankoskella on myös kolme keskiaikaista kantatilaa, joista Nystuga on yksi. Nystuga viittaa tilojen jakautumiseen, ja se oli aikoinaan Malmilla sijainneen rusthollin eli ratsutilan aputila. Rakennuksen kivijalasta hahmottuu kolme eri rakennusvaihetta, joista vanhin on 1880-luvulta. Rakennus on suojeltu, ja se edustaa talonpoikaista rakentamistaitoa parhaimmillaan sekä 1900-luvun alkupuolen klassismia: sileäksi käsiteltyjen valkoisten puupylväiden kannattama aumattu katos ja savitiilikatot antavat tästä viitteitä. Päärakennuksen lisäksi kokonaisuuteen kuuluu lato, makasiini, navetta-talli, luhtiaitta, sauna sekä metsästysmaja.

Nystuganin päärakennus.
Teollisuuden lisäksi Vantaankoskella toimi myös vapaapalokunta, joka perustettiin vuonna 1909. Samalla koskelle rakennettiin kalustovaja lahjoituksista ja arpajaisista saaduilla voitoilla. Vaja rakennettiin Erikaksen tilan maille, Kuninkaantien varrelle. Vuonna 1951 palokunta sai käyttöönsä ensimmäisen oman sammutusauton, joten vajaa piti laajentaa. Rakennusta lämmitettiin Wahlbergin myllyn turbiinin tuottamalla sähköllä. Vuonna 1966 valmistui uusi paloasema, ja vanha asema jäi pois käytöstä muutamaksi vuodeksi. VPK sai vajan takaisin käyttöönsä, kun varsinainen palokunta otti uuden paloaseman käyttöön. Korjaustöiden vuoksi rakennus ei ole alkuperäisessä kunnossa, mutta siitä huolimatta rakennus on suojeltu. 
Wanda Frivilliga Brandkårin eli vapaapalokunnan talo vuodelta 1909. 


perjantai 21. syyskuuta 2018

Voihan piiposliini!

Vantaan kaupunginmuseo tutki kesäkuussa 2018 Hämeenkylän kartanon vanhaa autioitunutta tonttimaata arkeologisten kaivausten avulla. Vanha kartanon paikka sijaitsee nykyisin Kakolanmäen pohjoisrinteellä, Pikkujärven kosteikkoalueen vieressä. Kartanon käyttöaikana Pikkujärvi on vielä ollut järvi. Tutkimukset rahoitti Vantaan historiatoimikunta.

Kesän 2018 kenttätöitä Tavastkullassa.
Kuva: Riikka Väisänen / VKM
Nykyinen Hämeenkylän kartano sijaitsee tästä vanhasta Tavastkullan rusthollin tonttimaasta noin kilometrin lounaaseen, Kehä III eteläpuolella. Ei ole aivan täyttä varmuutta siitä, milloin kartano on siirtynyt nykyiselle paikalleen. Vielä vuoden 1749 karttaan se on merkitty vanhalle paikalleen Kakolanmäelle. Nykyiset kiviset Engelin suunnittelemat päärakennukset ovat valmistuneet 1820–1830-luvuilla. Vanha tonttimaa on siis todennäköisesti autioitunut joskus 1700-luvun ja 1800-luvun vaihteessa tai 1800-luvun alkuvuosikymmeninä. Tähän viittaavat myös muutamat kaivausten aikana tehdyt löydöt: kolme 1800-luvun alkupuolelle ajoittuvaa venäläistä kopeekkaa, ruotsalainen ¼ killinki vuodelta 1806 sekä tiili, jossa on vuosiluku 1793. Selvästi alueella on ollut jonkunlaista toimintaa vielä 1800-luvun alkuvuosikymmeninä.

Tavaskullasta löytynyt tiili (KM41556:1417).
Kuva: Antti Yrjönen / VKM
Kaivausten tarkoituksena oli saada tietoa kartanon arkielämästä 1500–1700-luvuilla. Historiallisten lähteiden mukaan tonttimaalla olisi ollut asutusta ainakin 1500-luvun lopulta asti, jolloin Tavastkullan säteri perustettiin. Mahdollisesti paikalla on voinut olla myös tätä vanhempaa asutusta, koska keskiajalla ennen kartanon perustamista on alueella voinut sijaita talonpoikaistila, jonka maat lopulta yhdistettiin osaksi kartanoa. Löytöjen perusteella kaivausten aikana tutkitut maakerrokset ja rakenteet ajoittuivat kuitenkin kartanon viimeisimpään käyttöaikaan, 1700-luvun lopulle ja 1800-luvulle. Tätä vanhempaa asutusta ei vielä kesän kenttätöiden aikana saatu paikallistettua.

Tuttuun tapaan valtaosa kaivausten löytömateriaalista muodostui keraamisten astioiden paloista. Kuten oli ollut kaupunginmuseon aikaisemmilla keskiajalle ja uuden ajan alkuun ajoittuvilla tutkimuskohteilla Gubbackassa, Mårtensbyssä ja Kirkonkylässä, myös Tavastkullassa olivat sekä punasavi- ja kivisavikeramiikka että fajanssi hyvin edustettuina. Mutta 1700-luvun puolivälin jälkeen ilmestyi uusi keramiikkatyyppi, piiposliini, jota alettiin valmistaa Englannissa. Piiposliini mullisti keramiikan tuotannon, kun pystyttiin valmistamaan massatuotantona fajanssia vahvempaa ja halvempaa keramiikkaa. Tavastkullan 1700-luvun lopulle ja 1800-luvun alkuun ajoittuva löytömateriaali pakotti meidät tutustumaan tarkemmin tähän tälle ajanjaksolle hyvin tyypilliseen keramiikkatyyppiin, jonka aikaisemmin oli pystynyt sivuuttamaan vain yksittäisillä maininnoilla modernimpina löytöinä vanhemman seassa. Nyt valtaosa keramiikkamateriaalistamme koostui siitä.

Pieni bolus-koristeinen punasavivati tai -lautanen (KM41556:657).
Kuva: Antti Yrjönen / VKM
Pikaisen vilkaisun kirjallisuuteen ja internetin ihmeelliseen maailmaan jälkeen totesimme, että termin piiposliini sisälle mahtuikin montaa eri tyyppiä, joita oli valmistettu eri aikoina 1700-luvun puolesta välistä lähtien. Lisäksi erot näiden erilaisten piiposliinien välillä olivat pieniä ja liukuvia kun ne jatkuvasti muuttuivat erilaisten tyyppien kehittyessä toinen toisensa perään. Näitä olivat mm. ”creamware”, ”pearlware”, ”queensware”, ”whiteware”, ”ironstone” tai ”stone china” – ja oli sekä maalaamattomia että käsin maalattuja astioita, kohokoristelua, siirtokuvakoristelua, ja sitäkin montaa eri väriä. Ja sitten oli vielä posliinit; varsinainen kova posliini ja niin sanottu pehmeä posliini, tai ”bone china”. Ei ihme, että astioiden paloja tuijotellessa meinasi välillä mennä sekaisin, että mitä mikäkin oli, ja miten erottaa ne toisistaan – varsinkin kun palojen pieni koko ei aina helpottanut tunnistusta, ja kun kuulemma niitä oli muutenkin vaikea erottaa toisistaan arkeologisessa materiaalissa. Erilaiset koristelutavat vaikuttivatkin helpommalta tavalta lähestyä asiaa.

Tavastkullasta löytyneitä eri tavalla koristeltuja piiposliiniastioiden paloja.
Kuva: Antti Yrjönen / VKM
Kaikesta uudesta informaatiotulvasta huolimatta onnistuimme tunnistamaan ainakin muutamia varhaisimman piiposliinityypin eli ”creamwaren” paloja. Ne ovat väriltään kellertäviä ja usein maalaamattomia. Usein niissä oli reunareliefikoristelua. Tunnistimme myös niin sanotun ”pearlwaren” paloja, jotka pystyttiin erottamaan hieman sinertävän lasitteensa perusteella. Sinertävä väri tuli lasitteeseen lisätystä koboltista. Yrityksenä oli tuottaa mahdollisimman tarkka vastine kiinalaiselle tuontiposliinille. Tavastkullan astian paloissa oli sekä sinisellä, mustalla, ruskealla, violetilla, vihreällä ja punaisella tehtyä siirtokuvakoristelua. 1700-luvun loppupuolella varhaisimmat siirtokuvat olivat joko sinisellä tai mustalla tehtyjä. 1800-luvun alkupuolella väriskaala laajentui ja esimerkiksi vihreä väri tuli käyttöön 1820-luvulta lähtien. Posliinin ja piiposliinin myötä astiamuodotkin lisääntyivät ja syntyi varsinaisia astiastoja. Myös Tavastkullan kaivauksissa löydettiin perinteisempien patojen, kulhojen, kannujen ja vatien lisäksi paloja esimerkiksi lautasista, kahvi- ja teekupeista, sekä kastikekaatimista. Kaivauksien aikana löytyi piiposliinin lisäksi myös varsinaisten posliiniastioiden paloja, joista osa oli mahdollisesti kiinalaista tuontia, mutta osa saattoi olla jo 1700-luvun eurooppalaista valmistustakin. Tähän viittaisi ainakin ns. ”saksalaiset kukat” aihe, jota maalattiin astioiden koristeeksi valmistuksen alettua Euroopassa, ja kun ei enää haluttu vain kopioida itämaisia kukka-aiheita.

Vasemmalla kiinalaisen tuontiposliinin paloja, ja oikealla todennäköisesti sen eurooppalaisia vastineita.
Kuva: Antti Yrjönen / VKM
Uusi opittu piiposliini-informaatio mielessä oli pakko kurkistaa myös kaupunginmuseon aikaisempien tutkimuskohteiden löytöjä, varsinkin Kirkonkylän ja Mårtensbyn koekuopista ja pintakerroksista löytyneitä keramiikan paloja, jotka voisivat ajoittua samaan aikaan Tavastkullan löytöjen kanssa. Ja totta tosiaan, niistä oli löytynyt hyvin samankaltaisia piiposliini- ja posliiniastioiden paloja – jotkut voisivat olla jopa samoista astiastoista kuin kartanon pöytään katetut. Vanhemman keskiaikaisen ja uuden ajan alun keramiikan lisäksi Vantaan tutkimuskohteet antavat siis loistavan vertailumateriaalin myös uudemmalle keramiikalle, jos joku tutkija joskus sellaisesta kiinnostuu!

Riikka Väisänen