keskiviikko 26. helmikuuta 2020

Kokemuksia KoKeMuksesta

Huoneen seinää peittää valkoinen metallihylly, joka on ääriään myöten täynnä ruskeita erikokoisia pahvilaatikoita ja silkkipaperikääröjä. Lattialla on siirtolavojen päällä isompia esineitä ja lisää laatikoita. Laatikoiden kyljissä on lyijykynämerkintöjä vuosien takaisista hankintaeristä diaarinumeroineen, usein lahjoittajan sukunimellä tai talteenoton paikannimellä varustettuna. Laatikoiden sisältöä ne eivät kuitenkaan paljasta, vaan se tulee selvittää seuraavana. Tämä on lähtötilanne.

Osa lähtötilanteesta kokoelmatiloissa.


Liityin itse osaksi kaupunginmuseon henkilökuntaa korkeakouluharjoittelijana, kun suoritin historianopintoihini liittyvän harjoittelun KoKeMus-hankkeen parissa. Museot ovat aiemmin tulleet minulle tutuksi enimmäkseen näyttely- ja yleisötyön kautta, joten harjoittelun aikana olen päässyt ensi kertaa myös kokoelmatyöhön mukaan. Tätä kautta olen oppinut, että tavallinen museokävijä näkee vain pintaraapaisun kaikesta museoissa tehtävästä työstä. Museon ovien takana tapahtuu paljon piiloon jäävää kulttuuriperinnön vaalimista ja historian tallentamistyötä esimerkiksi kokoelmatyön, näyttelyiden suunnittelun ja rakentamisen sekä viranomaistehtävien hoidon muodossa.  

Museokokoelmat ovat tärkeä osa museon identiteettiä. Niiden kautta museot rakentavat näyttelyissä tarinoita menneistä ihmisistä ja tapahtumista sekä siitä, miten nykypäivästä on tullut sellainen kuin se on. Esineistä voi lukea myös loputtomia merkityksiä eri näkökulmista käsin, ja siksi ne ovat tärkeä tiedonlähde myös tutkijoille niin historian, kansantieteen, kädentaitojen kuin konservoinninkin aloilla. 

Siksi kokoelmatyön kehittäminen on tärkeää museon kokonaisuuden kannalta: näin kokoelmien kautta saatavan tiedon hyödyntäminen, esineiden lainaaminen muille museoille sekä omien kokoelmien vahvuuksien ja heikkouksien hahmottaminen helpottuu.  

Luettelointia odottavat niin silmälasit koteloineen, lompakot kuin yliopiston osakuntiin liittyvät nauhat.  

Esineen matka vastaanottohuoneesta omalle säilytyspaikalleen on monivaiheinen. Vaiheista ensimmäinen on mielestäni kaikkein kiehtovin, kun pisimmillään vuosikymmeniä hyllyssä odottaneet laatikot noudetaan vastaanottohuoneesta luettelointipöydälle. On kuin jouluaatto, kun laatikkojen kannet avataan ja silkkipaperikääröjen suojista alkaa paljastua mitä erilaisimpia esineitä kaasunaamareista keittiötarvikkeisiin ja 1800-luvulta nykyaikaan. Seuraavaksi on kuitenkin tehtävä esineestä riippuen enemmän tai vähemmän vaikea päätös: tallennetaanko se kokoelmiin vai ei.  

Vantaan kaupunginmuseon kokoelmapolitiikka säätelee, millaiset esineet soveltuvat museon tallennusvastuuseen. Niiden tulee kertoa jotain Vantaan ja vantaalaisten historiasta ja kulttuurista, olla Vantaalla valmistettuja tai muuten tuoda ilmi jotain olennaista oman aikansa maailmasta. Päätöksiä joudutaan siis välillä pohtimaan pitkään, kun eri kriteerejä punnitaan toisiaan vasten. 

Tuleeko huonokuntoinen esine ottaa kokoelmiin ilman käyttöhistoriatietoja, jos se on Vantaalla valmistettu, tai kelpaako mukaan muualla aikuisikänsä eläneen, mutta Vantaalle eläköityneen henkilön lahjoittama tavara? Näihin kysymyksiin ei ole yhtä oikeaa vastausta, vaan päätös tehdään aina tapauskohtaisesti.  

Esineistön laaja kirjo yllätti minut harjoitteluni aikana. Eri vuosikymmenillä vastaanotetuista esineistä paljastui kaikkea hygieniatuotteista sepän työkaluihin ja sota-ajan esineistöön. Esineet kertoivat koskettavia tarinoita niistä hetkistä ja ajanjaksoista, joita ihmiset ovat pitäneet säilyttämisen arvoisina. Moni on lahjoittanut museolle vanhempiensa perinnöksi jättämiä tavaroita ehkä halusta ylläpitää ja säilyttää heidän muistoaan, ehkä toiveesta jakaa tietoutta vanhempien kokemasta aikakaudesta. Joistain perheistä esineistöä on lahjoitettu useamman sukupolven ajalta, jolloin elintason ja –paikan muutokset, teknologian kehitys sekä perinteiden vaihtuminen toisiin piirtyvät selkeästi esiin.  

Jos esine saa paikan museon kokoelmista, seuraa luettelointivaihe ja valokuvaus. Esineen kannalta keskeiset tiedot sen käyttöhistoriasta, ominaisuuksista sekä aiemmista omistajista kirjataan ylös tietokantaan, minkä jälkeen se päätyy valopöydälle kuvaukseen. Tunnistekuva on tärkeä osa esineen tietoja, sillä kuvien kautta kokoelmien kokonaisuus on helppo hahmottaa tietokannassa eikä esinettä aina tarvitse noutaa laatikostaan yksityiskohtien tutkailua varten. Kun esine on kuvattu, se viedään oikealle paikalleen kokoelmatiloihin. 

Harjoittelun aikana oma Vantaa-tuntemukseni laajentui valtavasti. Koen oppineeni myös ymmärtämään paremmin yhteiskunnan kollektiivisen muistin toimintaa. Kaikki tarvitsevat oman elämäntarinansa kertomiseen kiintopisteitä jaetuista kokemuksista, niin perheen, suvun, kyläyhteisön tai kansakunnan tasolla. Museo on juuri se paikka, jossa näitä kiintopisteitä uusinnetaan ja säilytetään. Ne saattavat olla laajasti jaettuja, kuten merkittävät uutistapahtumat, nopeat yhteiskunnan muutokset tai pitkälle levinneet arkikokemukset, tai sitten vain pienen joukon omia, mutta museoesineiden kautta ne konkretisoituvat yksilön ja yhteisön tasoilla.  

Tyhjien hyllyjen määrä on lisääntynyt huomattavasti, kun esineet ovat matkanneet inventoinnin kautta vastaanottotiloista kokoelmatiloihin.  


Kokoelmatyön noviisina hyppäsin KoKeMus-projektin kautta niin sanotusti suoraan syvään päähän, kun pääsin osallistumaan laajasti museolaisten työhön. Harjoittelun aikana työtehtäväni vaihtelivat inventoinnista ja valokuvauksesta esineiden puhdistukseen, kokoelmatietokannan haltuunottoon sekä kaikkiaan kokoelmapolitiikan periaatteiden ja arvojen toteuttamiseen käytännössä. Olen kiitollinen luottamuksesta, jota minulle osoitettiin alusta saakka, kun pääsin tekemään ja kokemaan museotyötä laidasta laitaan kokoelmatilojen sokkeloissa silkkipaperin ja puuvillahanskojen maailmassa. 

Nyt harjoitteluni päätyttyä KoKeMus-hanke on myös omalta osaltani päätöksessä. Harjoittelun aikana ehdimme luetteloida satoja esineitä ja tehdä myös saman verran kokoelmapoistoja, kun osa laatikoista paljastuneista tavaroista ei sopinut kaupunginmuseon talletusvastuualueisiin. Näiden oppien pohjalta tulevaisuuden kokoelmatyötä voidaan tehdä vankemmalta perustalta, kun vastaanottohuoneisiin vielä jääneitä luetteloimattomia laatikoita aletaan käydä läpi KoKeMus-hankkeen jatkuessa. Kuten opin harjoitteluni myötä, elämä on lyhyt, mutta museotyö pitkä.   

Korkeakouluharjoittelija
Aino Kirjonen

keskiviikko 12. helmikuuta 2020

Veromiehenkylän lyhyt historia - Kylän maat Otaniemen urheilukentän täytteenä

Keskiaikaisperäinen Skattmansby, eli Veromiehenkylä, on noussut viime päivinä otsikoihin, kun Vantaa on miettinyt Veromiehen kaupunginosan nimen vaihtoa modernimmaksi Aviapolikseksi. Ottamatta sen kummemmin kantaa nimen vaihdokseen, ajattelin kirjoittaa muutaman sanan kylän historiasta.

Skattmansbyn alkuperäinen tonttimaa on sijainnut Backaksen kartanon mäellä. Vaikka Backaksen kartano sijaitseekin pienellä kumpareella, on sitä ympäröivä alue suhteellisen alavaa seutua. Alue oli pitkään merenpinnan alla. Kumpare, jossa kartano nykyään sijaitsee, oli pitkään yksinäinen pieni saari ulkosaaristossa. Vasta nuorakeraamisella ajalla, noin 4500 vuotta sitten Backaksen alueesta tuli osa mannerta. Kartanon pihapiiristä tunnetaan yksi kivikautinen irtolöytö, sillä paikalla aiemmin sijainneiden kasvihuoneiden itäpuolelta on löytynyt kivikirves. Kirveen tarkka löytöpaikka on kuitenkin epäselvä. Kivikirveen perusteella ei siis ole poissuljettua, että paikalla olisi voinut olla asutusta jo kivikaudella.

Varmasti Skattmansby on asutettu keskiajalla, kun alueelle tuli ruotsalaissiirtolaisia. Skattmansby mainitaan ensimmäisen kerran historiallisissa lähteissä vuonna 1480. Uudenmaan vuoden 1543 maakirjan mukaan Veromiehenkylässä oli kahdeksan taloa. Tontti on merkitty Samuel Broteruksen vuoden 1699 kartalle. Paikalla oli tuolloin neljä tilaa: Silfwastas, Backas, Anntas ja säteri. Tämän lisäksi kylään on kuulunut nykyisestä kartanorakennuksesta noin 350 m etelään sijainnut tontti, joka on merkitty vuoden 1699 karttaan. Kyseinen tontti on tullut käyttöön vuoden 1700 tienoilla, ja sinne ovat vuoteen 1760 mennessä siirtyneet talot Spanski, Sandbacka, Storbäskas ja Lillbäskas.

Ote Samuel Broteruksen vuonna 1699 piirtämästä kartasta Skattmansbysta. Kartta: Kansallisarkisto.

Parin kilometrin päässä Veromiehenkylästä itään sijaitseva Kirkonkylä oli keskiajalla pitäjän hallinnollinen keskus. Veromiehenkylän nimi viittaa Skattmaniin eli verokuntien verot keränneeseen verokuntamieheen, joka oli yksi kruunun hallinnon virkamiehistä. Kirkonkylän ja Veromiehenkylän ympärillä asui myös muita hallintoon liittyviä virkamiehiä, joista on jäänyt jälkiä naapurikylien nimiin. Vielä nykyisinkin alueella sijaitsee kyliä kuten Domarby, Tolkby ja Brutuby. Nimistä Domarby viittaa kylässä asuneeseen tuomariin ja Tolk vanhan hämäläisasutuksen ja uuden kolonisaatioasutuksen välillä toimineeseen tulkkiin. Bryti on sen sijaan todennäköisesti tarkoittanut kruunun tai kirkon palveluksessa ollutta henkilöä, joka on johtanut uudisasutuksen paikallista järjestämistä.

1600–1700-luvuilla Backaksen tilan paikalle muodostui tilojen yhdistyessä säteri eli ratsutila. 1800-luvun alussa siitä muodostui huomattava herraskartano, kun se siirtyi Tomtbackan (Haltialan) säterin omistajan, aatelisen Gustav von Boismanin omistukseen. Tämän jälkeen tila oli pitkään aatelissukujen hallussa. Nykyinen kartanon päärakennus on rakennettu vuonna 1818. Kartanon omistajat hankkivat omistukseensa myös ympärillä sijaitsevien tilojen maat, jotka yhdistettiin Backakseen. 1900-luvun alkupuolella tila myytiin Osuusliike Elannolle. Backas on edelleen HOK-Elannon omistuksessa.

Vantaan kaupunginmuseo on myös tehnyt arkeologisia tutkimuksia Backaksen kartanon alueella. Vuosina 2015 ja 2016 kartanomäeltä etsittiin kaivauksin merkkejä keskiaikaisesta asutuksesta. Tutkimusalue oli hyvin potentiaalinen paikka muinaisjäännösten löytämisen kannalta, sillä se sijaitsi etelärinteellä lähellä joen rantaa. Kaivausten perusteella kuitenkin selvisi, että paikalta ei enää löytynyt merkkejä vanhasta kyläasutuksesta. Toimiessaan kauppapuutarhana alueen kaikki vanhat maakerrokset olivat kuorittu pois ja korvattu uudella puutarhamultakerroksella.

Kerroin puuttuvista maista opastaessani bussiretkellä, jossa tutustuttiin Kuninkaantiehen Vantaalla. Silloin yksi osallistujista totesi, että ei tietenkään ole mitään jäljellä. Hän oli ollut kaivamassa pois kerroksia. Maat oli hänen mukaansa viety Espooseen rakenteilla olevan Otaniemen urheilukentän täytteeksi. Kenttä on rakennettu Helsingin olympialaisia varten, joten siinä tapauksessa maat olisi viety pois 1950-luvulla. Jukka Hakon ja Pia Vuorikosken kirjoittamassa "Kartanoelämää Vantaalla" -kirjassa käy ilmi, että lämmitetyt kasvihuoneet rupesivat nousemaan kartanomäelle vuodesta 1946 alkaen samanaikaisesti keinokastelulaitoksen kanssa. Siten maan siirto sopisi ajallisesti aika hyvin yhteen Otaniemen kentän rakentamisen kanssa. Valitettavasti en retken yhteydessä huomannut ottaa talteen miehen yhteystietoja, vaan toteamus jäi kuulopuheeksi. Mutta mikäli Otaniemen urheilukentän alta yhtäkkiä rupeaa löytymään keskiaikaista esineistöä, tiedetään mistä ne ovat peräisin. Herääkin kysymys pitäisikö nimi siirtää maiden mukana Otaniemeen?

Andreas Koivisto

perjantai 10. tammikuuta 2020

Ennätyksellinen ja tapahtumarikas vuosi 2019 – Esiintymisiä, palkintoja ja Sperm machine

Tällä viikolla palasin töihin kahden ja puolen viikon rentouttavan ja hienon joululoman jälkeen. Loman aikana pysyin lähes kokonaan irti tietokoneesta, puhelimesta ja muista ärsykkeistä. Sen sijaan keskityin perheeseen. Pelasimme paljon pelejä ja nukuimme pitkään. Jopa perheen nuorin, joka yleensä vapaapäivinä herättää minut ja vaimoni aina tasan kello seitsemän heittämällä kirjan sänkyymme ja kapuamalla itse perään, nukkui yhtenä aamuna kymmeneen saakka. Sain siis levättyä ja ladattua akkuja kunnolla. Täytyy myöntää, että lepo tuli tarpeeseen. Vuosi 2019 oli nimittäin ollut ennätyksellisen vilkas.

Ennätyksellisen vilkkaalla vuodella todella tarkoitan, että rikoin omia ennätyksiäni. Vuodesta 2013 olen nimittäin pitänyt kirjaa menoistani. Vuonna 2019 minulla oli yhteensä 58 esiintymiskertaa, joiden yhteydessä tavoitin noin 2980 ihmistä. Iso osa esiintymisistä olivat koululaisille pidettyjä oppitunteja Vantaan keskiajasta, mutta joukkoon mahtui myös useita opastuksia, luentoja ja muita esiintymisiä. Edellinen ennätys oli vuodelta 2016, jolloin minulla oli 52 esiintymiskertaa ja 2775 kuulijaa.

Loppusyksystä 2019 olimme museon väen, Vantaa-Seuran ja pelifirma Visian kanssa tutustumassa Jonkiniemen mobillipelin alueeseen. Peli on valmiina pelattavaksi keväällä 2020. Kuva: Riina Koivisto.

Vuonna 2019 olin myös paljon esillä mediassa. Tässä isona syyllisenä oli vuoden alussa aloittanut uusi Helsingin Sanomien paikallislehti HS-Vantaa, joka julkaisi paljon uutisia Vantaan historiasta. Ehkä ikimuistoisin media-aihe itseni kannalta oli viime keväänä esillä ollut SPERM MACHINE -lasipullon kappale, josta olin kirjoittanut blogin ja josta myös HS:n paikallisliite kirjoitti. Olin siis vuonna 2000 ensimmäisillä kaivauksillani löytänyt pullon palan kyseisellä tekstillä. Vasta 15 vuoden jälkeen minulle selvisi, että kyse oli valaan öljystä. Asian otti puheeksi myös YleX Iltapäivä, jossa mietittiin pitkää selvitystyötä: "Vaimo on käynyt katsomassa selaushistoriaa. Andreas, edelleenkö Sperm machine? Andreas, ollaan puhuttu tästä!"

Syksy on minun kannaltani aina erityisen kiireistä aikaa. Silloin on nimittäin aika saattaa valmiiksi Vantaa-Seuran vuosikirja Helsingin pitäjä-Vantaa. Olen kirjan päätoimittaja, mikä käytännössä syksyisin merkitsee sitä, että minulla on toinen työ leipätyöni ohella. Edellinen kirja oli jo viides minun toimittama kirja, joten rutiinia sen tekemisessä on kyllä tullut jo paljon, enkä tarvinnut stressata sitä yhtä paljon kuin ennen. Sitä paitsi olen todella tyytyväinen lopputulokseen.

Yksi hienoimmista asioista vuosikirjan kanssa työskentelyssä on uusien asioiden oppimisen lisäksi, että saan sen parissa aina tutustua uusiin mukaviin ja mielenkiintoisiin henkilöihin. Koska kirjassa käsitellään laajasti eri aiheita, on niille nimittäin löydettävä asiantuntevat kirjoittajat. Uusinta kirjaa varten sain esimerkiksi tutustua kieltolaista kirjoittaneeseen Eero Haapaseen. Ja kieltolain myötä tapasin myös pääkaupunkiseudulla toimineen pirtukeisarin jälkeläisen, joka tarjosi hienoja kuvia kirjaa varten.

Se mikä oli myös mukavaa vuonna 2019 oli että työni historian ja arkeologian parissa oli huomattu myös muualla. Sain nimittäin monta hienoa palkintoa. Alkuvuodesta minulle jaettiin Nordenskiöld-samfundetin toimesta tieteen popularisoinnista Björn Kurtén -palkinto. Loppuvuodesta puolestaan sain Vandalax -palkinnon, joka jaetaan vuosittain Vantaan kaupungin imagon ja sen ruotsinkielisyyden eteen työtä tehneelle henkilölle. Siinä välissä sain myös matkustaa Strasbourgiin, jossa Euroopan neuvosta jakoi Vantaa-Seuralle ja Vantaan kaupunginmuseolle apurahan mobiilipelin tekemisestä Jokiniemen Muinaispuistoon.

Mobiilipelin pariin sainkin palata heti tällä viikolla palattuani joululomalta töihin. Tästä pelistä olen todella innoissani, se näyttää hirvittävän hyvältä. Saamme varmasti julki pelin kevään aikana niin kaikki muutkin saavat käydä pelaamassa ja testaamassa peliä. Jokiniemen Muinaispuistoon ja sen ympäristöön liittyy moni muukin minun tämän vuoden projekti, joita näytän pääseväni edistämään lähiaikoina oikein kunnolla. Virtaakin työhön näyttää taas piisaavan hyvin levätyn joulun jälkeen!

Andreas Koivisto

maanantai 23. joulukuuta 2019

Kuolemaan johtanut onnettomuus Sotungin kalkkilouhoksella


Talvella 1929-1930 löydettiin Sotungin kalkkilouhoksen jään alta ruumis. Kaksi kylän pojista olivat menossa louhoksen jäälle luistelemaan, kun he huomasivat jäähän kiinni jäätyneen pään. 

Pojat juoksivat kotiin minkä jaloistaan pääsivät ja pian paikalle hälytettiin Malmin poliisi. Poliisit saapuivat paikalle vanhalla Fordilla. He saivat apua muutamalta kylänmieheltä, jotta ruumis saatiin hakattua irti. Koska ruumis haisi kuvottavalta, sitä ei voitu ottaa autoon sisälle, vaan se täytyi kuljettaa Malmille katolle sidottuna. 

Vainaja paljastui kylään majoittuneeksi metsätyömieheksi. Jouluyönä hän oli juhlinut muiden metsätyömiesten kanssa ja he olivat ryhtyneet ajamaan toisiaan takaa kalkkilouhosta ympäröivässä metsässä. Pimeydessä epäonninen metsätyömies oli sattunut putoamaan louhokseen ja hukkui. 


Näkymä Sotungin kylästä 1990-luvulla. Kuva: Hans Helenius, VKM


Blogiteksti liittyy kuolemasta kertovaan Kohti tuntematonta -näyttelyymme.

Kohti tuntematonta -näyttely on avoinna 9.10.2019 – 17.4.2020

ti – pe klo 11 – 18
la – su klo 11 – 16
Näyttelyymme on vapaa pääsy

Andreas Koivisto


Toisen maailmansodan kuolemat kotirintamalla


Toisen maailmansodan aikaan nuorukaiset joutuivat kaivamaan kaatuneille hautoja. Rovasti Weckströmin raskas velvollisuus oli tuoda omaisille suru-uutinen rintamalta.  

Toisen maailmansodan aikana Helsingin maalaiskunnassa vallitsi normaalista poikkeavat olot. Miesten ollessa rintamalla, saivat kotona olevat heidän työt hoidettavikseen. Sodan taisteluissa kaatui useita miehiä paikkakunnalta. Kirkonkylän vanhimmat nuorukaiset saivat vastuulleen hautojen kaivamisen. Erään kerran kirkossa oli meneillään sodassa katuneen hautajaiset, eikä hauta ollut vielä valmis siunaustilaisuuden jo alettua. Routivaan maahakaivettavan haudan äärellä urakoineet pojat tiesivät urkujen äänestä, että toimitus kestää vielä hetken. Kaivamisen nopeuttamiseksi he turvautuivat suojeluskunnan kranaatteihin. Sytytyksen jälkeen heillä oli 5,5 sekuntia aikaa poistua paikalta. Keino onnistui ja kuoppa oli valmis kirkonmenojen päätyttyä.  



Vantaan Pyhän Laurin kirkon sankarihaudat vuonna 1947. Kuva: VKM

Suru-uutisten tuonti kuului rovastille. Kerrotaankin, että ”kun rovasti Weckström liikkuu hevosella ja ku hän tuli sinne kylään niin kaikki vapisi et kuka on nyt vuorossa taas poissa.” Kaatuneita piti myös käydä tunnistamassa. Eräs kirkonkylässä asunut nuori tyttö poikkesi kerran torimatkalla talon palvelustädin mukana Malmilla sijainneessa ruumishuoneessa. Palvelustäti halusi tietää oliko hänen poikansa tuotu sinne. Tyttö muisti vielä vanhanakin, kuinka kurkkasi vihreän pressun alle ja näki siellä makaavan ruumiin. Se oli nuori poika, jonka naama oli vääntynyt tuskaiseen ilmeeseen. Vartuttuaan sama tyttö näki vanhana kuolleen naapurirouvan ruumiin ja totesi silloin, että näyttääpä hän rauhalliselta. 

Blogiteksti liittyy kuolemasta kertovaan Kohti tuntematonta -näyttelyymme.

Kohti tuntematonta on avoinna 9.10.2019 – 17.4.2020

ti – pe klo 11 – 18
la – su klo 11 – 16
Näyttelyymme on vapaa pääsy

Andreas Koivisto

Siunauskappelit


Monet vantaalaiset saatellaan haudanlepoon jostain hautausmaittemme neljästä eri siunauskappelista. Evankelis-luterilainen seurakunta on rakentanut näitä erityisesti ruumiin siunaamiseen tarkoitettuja rakennuksia jo 1800-luvulta lähtien. Rakennustyyppinä ne yleistyivät itsenäistymisen ja etenkin sotien jälkeen. Vantaan vanhin siunauskappeli, Ruskeasannan siunauskappeli, on 1920-luvulta, eli lähes satavuotias. Vantaan seurakuntayhtymän omistamien Helsingin pitäjän kirkon hautausmaan ja Ruskeasannan hautausmaan lisäksi Vantaan alueella sijaitsee Helsingin seurakuntayhtymän omistama Honkanummen hautausmaa siunauskappeleineen. 


Hautaamisen rituaalien kehitys ja rakennustyypin synty

Ennen keskiaikaa kullakin kylä- tai maanviljelysyhteisöllä oli oma kalmistonsa, joka sijaitsi asumusten lähistöllä. Kristinuskon tulo ja 1200-luvun alkuvuosikymmeninä perustettu seurakuntaverkosto muutti hautaamiskulttuuria. Hautaaminen siirtyi tuolloin kirkkotarhoihin tai kirkkojen alle. Vainajan säilyttäminen tapahtui todennäköisesti kotioloissa, josta se sitten surusaatossa kuljetettiin kirkkomaalle hautaan. Kirkon sisälle hautaaminen loppui vähitellen 1700-luvun aikana terveys- ja hajuhaittojen takia. Lopullinen kirkkoon hautaamiskielto astui voimaan keisarillisella määräyksellä 1822. 

Siunauskappeleiden rakentaminen yleistyi terveydenhoito asetuksen voimaan astumisen (1880) jälkeen, joka määräsi, että hautausmaat tuli rakentaa erilleen asutuksesta. Samalla syntyi tarve erilliselle hautaan siunaamiseen tarkoitetulle rakennukselle. Suomen ensimmäiset hautausmaille rakennetut rakennukset olivat vaatimattomia rakennuksia, jotka tarjosivat hieman suojaa säältä hautaan saattamisen aikana ja toimivat samalla hautaamiseen liittyvän tarpeiston varastoina. Arkkitehtoniset tavoitteet tulivat mukaan rakennusten suunnitteluun varsin nopeasti ja niiden suunnittelun tiimoilta onkin usein pidetty arkkitehtuurikilpailuja.  Suurin osa Suomen siunauskappeleista ovat arkkitehdin suunnittelemia, yksilöllisiä rakennuksia ja ne sijaitsevat usein hautausmailla keskeisten kulkureittien päätteenä tai varrella.



Vantaan siunauskappelit

Ruskeasannan hautausmaa vihittiin käyttöön vuonna 1887, pian terveydenhuoltoasetuksen voimaan astumisen jälkeen. Kappelin rakentaminen alkoi 1920-luvun puolen välin jälkeen professori Armas Lindgrenin suunnitelmien mukaisesti. Arkkitehtuuriltaan punamullattu, valkoisilla vuorilaudoilla varustettu Ruskeasannan siunauskappeli edustaa kansanomaista klassismia. Ulkonäöllisesti se muistuttaa pientä kirkkoa, mikä oli tavallista siunauskappelirakentamisessa aina 1900-luvun puoliväliin asti, jolloin niiden arkkitehtuuri alkoi enenevissä määrin seuraamaan yleisempiä arkkitehtuurin ihanteita.

Ruskeasannan hautausmaa vihittiin käyttöön vuonna 1887 ja kappeli valmistui 1920-luvulla. Kuva: Lauri Leppänen 1999, VKM.

Seuraavaksi rakennettiin Vantaan alueelle Honkanummen hautausmaan siunauskappeli professori Erik Bryggmanin suunnitelmien mukaan. Edellisten vuosikymmenten kappeleihin verrattuna 1950-luvun kappeleissa oli monipuolisemmin tiloja niin itse ruumiin käsittelyyn liittyen kuin myös hautajaisväen tarpeisiin. Myös Honkanummen hautausmaan kappelin tilaohjelma on monipuolinen. Kappeleita on itse asiassa kaksi, iso ja pieni. Näitä kolmion muotoisia rakennusmassoja yhdistää matala, tasakattoinen rakennuksen osa, johon sijoittuu sakasti, eteinen sekä odotustila. Lisäksi rakennuksessa on kellaritilat, johon sijoittuu muun muassa vainajien näyttötila, ruumishuoneet ja henkilökunnan tiloja. 


Vuonna 1955 valmistuneen Honkanummen siunauskappelin suunnitteli arkkitehti Erik Bryggman. Kuva: Mauno Mannelin 1957, VKM



1970-luvulla Helsingin pitäjän kirkon hautausmaan yhteyteen rakennettiin siunauskappeli arkkitehti Per Björkvallin suunnitelmien mukaan. Rakennus oli sopeutettu kirkonkylän vanhaan rakennuskantaan ja se oli arkkitehtonisesti suhteellisen vaatimaton rakennus. Puurakenteisen kappelin tilat koettiin kuitenkin jo hyvin pian valmistumisen jälkeen epäsopiviksi ja ahtaiksi. Rakennus päätettiin korvata uudella siunauskappelilla. Sen suunnittelusta pidettiin arkkitehtuurikilpailu vuosina 2003-2004. Voittajaksi nousi ehdotus nimeltä ”polku”, jonka oli suunnitellut arkkitehtiylioppilas Anu Puustinen ja arkkitehti Ville Hara. Rakennustyöt pääsivät alkamaan vuonna 2009 ja kappeli vihittiin käyttöön elokuussa 2010. Uuden kappelin arkkitehtuurin kantavina teemoina ovat muurit ja siirtymät eri tilojen välillä. Muureja on niin kappelin ympärillä, kuin erottamassa pieniä pihamaita, johon voidaan siirtyä suoraan siunaustilaisuudesta ja jatkaa matkaa edelleen hautausmaalle. Sisätiloissa on mietitty siunaustilaisuuksien kulkua ruuhkaisin päivinä ja eriytetty tiloja siten, että kukin saattoväki voi olla toimituksen ajan rauhassa. Kappeli palkittiin samana vuonna Vantaan rakentamisen laatupalkinnolla eli Kehäkukka-palkinnolla.


Helsingin pitäjän kirkon siunauskappeli valmistui vuonna 1976 ja sen suunnitteli arkkitehtitoimisto Björkvall-Kunnas. Kappeli purettiin vuonna 2006 ja sen tilalle rakennettu uusi kappeli valmistui vuonna 2010. Kuva kappelista on otettu 1980-luvulla. Kuva: VKM

Blogiteksti liittyy kuolemasta kertovaan Kohti tuntematonta -näyttelyymme.

Kohti tuntematonta -näyttely on avoinna 9.10.2019 – 17.4.2020

ti – pe klo 11 – 18
la – su klo 11 – 16

Näyttelyymme on vapaa pääsy

Susanna Paavola


Viimeinen tervehdys vainajalle kerrotaan kukkien kielellä


Hautajaiskukkien historia lähtee liikkeelle ajasta, jolloin kasvihuoneessa viljeltyjä kukkia on ollut saatavilla ympäri vuoden ja ammattilaisia niitä sitomassa. Erot kaupungin ja maaseudun välillä olivat suuria. Näyttävät kukka-asetelmat kuuluivat varakkaiden hautajaismenoihin jo reilusti yli sata vuotta sitten, mutta kukkien käyttö vakiintui koko kansan tavaksi vasta sotien jälkeen.

Hautajaiskukkien vanhin muoto on ikuista elämää symboloiva seppele. Nykyään seppele on suuren työmääränsä takia enemmän arvohenkilöiden ja muistopäivien kukkalaite. Seppeleen rinnalla on alusta asti nähty myös arkun päälle kiinteästi rakennettuja arkkulaitteita. Hautajaiskukkien tarkoitus on ilmentää rakkautta vainajaa kohtaan, mutta niihin liitetään luterilaisuudessa myös ajatus ylösnousemuksen puutarhasta. Perinteisiä hautajaiskukkia ovat neilikat, ruusut, liljat, iirikset ja kallat. Punainen on aina ollut rakkauden väri ja valkoinen liitetään suruun ja iankaikkisuuteen.

Hautajaiskukkia edelsi tapa koristella koti ja pihapiiri havuilla. Pihalle tehtiin nuorista kuusista arkulle havumaja tai alue, jossa omaiset saattoivat käydä tervehtimässä vainajaa ennen hautajaisia. Havut olivat oleellinen osa hautajaissaattuetta ja niitä käytettiin myös hautausmaalla siistimässä kuopan reunoja. Erään uskomuksen mukaan piikikkäät havut estivät vainajaa palaamasta tuonpuoleisesta elävien pariin.


Fredrik Lönngrenin arkku on aseteltu kotitalon pihaan nuorien kuusien ympäröimänä, Kirkonkylässä toukokuussa 1935. Arkun päällä on liljoista ja ruusuista koottu arkkulaite. Kuva Vantaan kaupunginmuseo.


Tapa käyttää havuja kukkien rinnalla on säilynyt tähän päivään asti. Ajalla, jolloin vainajia ei enää pidetty kuoleman jälkeen kotona, pihapiiriin asetetuilla havuilla kerrottiin yhteisölle kuoleman vierailleen talossa. Vaikka hautajaisjärjestelyt siirtyivät omaisilta hautajaistoimistoille, havuja ja pihan koristelupalvelua oli saatavilla, siinä missä kukkien sidontaakin.


1900-luvun alussa menehtyneen lapsen hautajaiskukkiin on valittu hempeitä ruusuja. Kimpuista erottuvat suuret huonearalian lehdet. Kuva Vantaan kaupunginmuseo.

Tämän päivän surusidonnassa ei tunneta rajoja, vaikka vanhat uskomukset tietyistä hautajaiskukista elävät tiukassa. Vainajaa halutaan muistaa usein persoonallisesti ja moni miettii kukkien alkuperää. Maanviljelijälle sujautetaan kimppuun mukaan viljantähkiä tai ekologisuutta arvostavalle viedään vain yksi kotimainen ruusu, jotta vältytään turhalta jätteeltä. Suurenkin kukkalaitteen voi sitoa kokonaan maatuvista materiaaleista.

Hautajaiskukat kortteineen ja nauhoineen ovat viimeinen tervehdys vainajalle. Kukkien merkitys hautajaisissa onkin kasvanut muiden rituaalien vähentyessä. 


Blogiteksti liittyy kuolemasta kertovaan Kohti tuntematonta -näyttelyymme.

Kohti tuntematonta -näyttely on avoinna 9.10.2019 – 17.4.2020

ti – pe klo 11 – 18
la – su klo 11 – 16

Näyttelyymme on vapaa pääsy

Stella Karlsson