keskiviikko 10. toukokuuta 2017

Patojen äärellä Tanskassa

Teksti ja kuvat: Anne Vuojolainen
Vantaan kaupunginmuseon rakennustutkija 



Pääsin tutustumaan Tanskan jokikunnostuksiin yhdessä pääkaupunkiseudun eri vesistöasiantuntijoiden kanssa. Olin paikalla ainoana museoiden edustajana ja kulttuuriympäristöasiantuntijana. Vantaalla jokiin liittyvät kunnostus- ja parannustyöt ovat erittäin ajankohtaisia vanhojen vesimyllyjen ja patojen alueilla. Vesistöt ja niiden ympäristöt ovat mahdollistaneet asumisen, kalastuksen, maanviljelyn ja teollistumisen jo vuosisatojen ajan, joten niiden äärelle on tiivistynyt historiallisia kerroksia, rakenteita ja merkityksiä. Ihmisen jättämät jäljet ja kulttuurihistorialliset merkitykset ovat vaalittavia arvoja jokien kunnostustöissä samalla kun tulee huomioida luontoon ja eläimiin liittyvät suojelutavoitteet sekä erilaisiin virkistysmahdollisuuksiin liittyvät tarpeet, kuten luontomatkailu, veneily ja kalastus.

Fynin saarella sijaitsevalla Odense-joelle on rakennettu vesieliöstölle sopiva matala kulkuväylä ja samalla voitu säilyttää riittävä syväys jokilaivoille, jotka ovat seilanneet ylös ja alas jokea vuodesta 1882 asti.

Tanskassa on painittu hyvin samantyyppisten haasteiden kanssa kuin Suomessakin lisääntyneen kalastusharrastuksen ja -matkailun myötä. Kalakantojen parantaminen ja esteiden poistaminen merikalojen nousemiseksi jokiin ja puroihin merkitsee usein kompromissien etsimistä mm. vanhojen vesimyllyjen, patorakenteiden ja myllylampien säilyttämisen kanssa. Tanskassa näitä historiallisia rakenteita on säilynyt huomattavasti enemmän kuin Suomessa, ja vanhoja myllyjä ja erilaisia sulkuja löytyy jokien varsilta tiheästi.

Tanskan Fyn on maan kolmanneksi suurin saari ja sijaitsee Jyllannin niemimaan ja Själlannin välissä. Fynissä käynnistettiin lähes kolmenkymmentä vuotta sitten Sea Trout Fyn -projekti, jonka tavoitteena on saada meritaimenet nousemaan ylös jokiin ja puroihin kutemaan.

Fynin kunnat sijoittavat hankkeeseen vuosittain puolisen miljoonaa euroa, joka käytetään taimenen kasvatukseen, vesistöjen kunnostukseen sekä turismin edistämiseen sekä markkinointiin. Projekti on saavuttanut hyvin tavoitteensa ja kalojen elinolosuhteita on pystytty parantamaan merkittävästi samalla kun lisääntynyt kalastusturismi on parantanut alueen taloutta. Kalojen muuttoliikkeen tieltä on poistettu ylävirrasta yli 200 estettä, kuten vesimyllyjen patoja, vesivoimaloita ja kastelujärjestelmiä. Samalla on tehty erilaisia kalojen elinolosuhteita parantavia toimia, rakennettu kutupaikkoja ja muotoiltu aikoinaan suoristetut reitit kaloille sopivan mutkaisiksi. Fynin alueen joissa ja puroissa on kuitenkin vielä noin 1200 vapaata virtausta rajoittavaa estettä.

Tanskassa kuunnellaan maanomistajia ja suojeltua puronsolinaa


Tvaerskov–myllyn vanhasta padosta on säilytetty pieni osa ja sille on ohjattu maanalaista putkea pitkin vettä putoavan vedenäänen säilyttämiseksi.

Jokikunnostusekskursiolla oli kiinnostavaa huomata, että vaikka Tanskan museoviranomaisia oli kuultu jokikunnostusprojektien yhteydessä niin kokonaisvaltaista kulttuuriympäristön ja sen arvojen vaalimisista sekä esiin tuomista oli vaikea tavoittaa eri kohteissa. Paikallisilta oppailta sain kuulla, että historialliset arvot on vanhoilla myllypaikoilla otettu huomioon ensisijaisesti kulloisenkin myllyn- tai maanomistajan tärkeäksi kokemista intresseistä lähtöisin. Varhaiseen teollisuushistoriaan ja myllytoimintaan liittyvissä paikoissa oli kiinnitetty kohteesta riippuen huomiota erilaisiin yksityiskohtiin.

Erikoisin suojelukohde oli omasta mielestäni ääni, joka syntyi padosta putoavan veden kuohusta. Tvaerskov-myllyn omistajalle oli ollut tärkeää, että tuo ääni säilytetään, vaikka itse pato ja sen muodostama vesiallas eli myllylampi katoaisi. Nyt vanhan myllyn viereen johdetusta putkesta putosi norona vettä josta se hiljalleen imeytyi maahan tai valui tien ali betonikannella peitettyyn umpikaivoon. Entisen myllylammen paikalla kiemurteli satoja metrejä pitkä uusi uoma, jolla kierrettiin padon pudotus ja mahdollistettiin kalojen nousu ylävirtaan.

Vanhalta Tvaerskov-myllyn padolta vesi valuu tien ali metalliritilän läpi betonikantiseen umpikaivoon. Vanha puusto on kaadettu näkymän tieltä.
Tvaerskov-myllyn patoallas on kuivattu ja uusi jokiuoma kaivettu kiertämään myllyn ja padon alue (kuvassa ylhäällä oikealla).

Jokikunnostustyön aikana Jyllannissa Aller-myllyn ja padon alueella oli kylän asukkaiden toiveiden mukaisesti tärkeänä historiallisena kohteena säilytetty vanha myllyrakennus ja myllylampi. Niiden historiallinen ja maisemallinen merkitys oli myös matkailijalle helppo todeta paikan päällä. Padon ja myllylammen säilyttämiseksi uusi jokihaara oli rakennettu muutaman kymmenen metrin päähän vanhasta uomasta kalojen kulkua varten. Padon alajuoksu myllyn vierestä oli kuitenkin tämän takia kuivanut karun näköiseksi ja paljastanut 1960-luvulla uusitun betonipadon massiiviset metalliset putket. Myllyn ja suhteellisen nuoren patorakenteen kokonaisuus ei näyttäytynyt enää arvokkaaseen kulttuurimaisemaan sopivalta. Mylly oli jäänyt kuin kala kuivalle maalle. Kompromissi, joka tässä oli tehty, ei toiminut parhaalla tavalla kulttuuriympäristön vaalimisen suhteen, eikä paikallisoppaan mukaan myöskään vesieliöstölle.

Padottu myllylampi on säilynyt yläjuoksulla osana vanhan Aller-vesimyllyn arvokasta kulttuuriympäristöä.

Aller-vesimylly on jäänyt alajuoksulla ns. kuivalle maalle, kun vettä ei enää johdeta myllylle vaan uudelle uomalle.
Betoninen pato ja metalliset vesiputket ovat jääneet vaille käyttöä kun Aller–myllylle johtanut joki on siirretty.

Kohti kulttuuriympäristön kokonaisvaltaista huomioimista

Ekskursion monipuolisten jokikunnostuskohteiden äärellä oppi monia asioita. Kulttuuriympäristö on asukkaille ja yhteisöille Tanskassa erityisen tärkeää ja paikallisen historian vaalimisessa on monia eri merkityksiä ja intressejä, joita kyläyhteisön ulkopuolelta tuleva tarkastelija ei ymmärtäisi huomioida. Paikallisille asukkaille tärkeitä historiallisia kohteita ja niihin liittyviä arvoja pitäisi kunnostusprojektien yhteydessä tarkastella myös laajemmasta kulttuuriympäristön vaalimisen näkökulmasta. Hyvään lopputulokseen ja kulttuurihistoriallisten kohteiden arvokkaaseen esiintuomiseen pitäisi löytää keinoja, joilla tärkeiden yksityiskohtien vaalimisen lisäksi saataisiin tehdyistä muutoksista huolimatta säilytettyä historiallisia kohteita harkittuina ja harmonisina ympäristöinä. Ympäristön kokonaisvaltaisen huomioimisen ja myös jälkitöiden ja maisemoinnin merkitys tuli hyvin esille monissa kunnostuskohteissa.

Tanskalaisia myllyjä:  Tvaerskov, Holsted, Aller ja Ejby.

Erääseen mieltäni askarruttaneeseen kysymykseen en saanut matkalla vastausta. Miksi Tanskassa, jossa lähes kaikki rakennukset ovat punatiilisiä, kaikki myllyt ovat valkoisia?





tiistai 25. huhtikuuta 2017

Arkeologin rakkaustarina

Arkeologin työ on minulle rakasta ja teen sitä suurella innolla ja sydämellä. Arkeologian myötä olen saanut matkustaa ja kokea monia asioita ja olen päässyt tutustumaan syvällisesti omaan kotiseutuuni. Olen kiertänyt kaivauksilla ympäri Suomea ja opiskeluaikoinani kävin kaivauksilla myös Venäjällä. Kaivauksilla tehdään usein töitä syrjäseuduilla ja arkeologien kesken syntyy monesti tiivis porukka, jonka välillä tapahtuu paljon hauskoja ja mielenkiintoisia juttuja.

Arkeologian ansiosta tapasin myös vaimoni Riinan. Hän oli samaa vuosikurssia kanssani ja tavattiin ensimmäistä kertaa, kun kaikki me ensimmäisen vuoden opiskelijat kokoonnuimme ensimmäisenä yliopisto-päivänä. Kumpikaan meistä ei kuitenkaan ollut hirvittävän nopea rakkauden asioissa ja niinpä meillä kesti kolme vuotta ennen kuin ruvettiin seurustelemaan. Kolmessa vuodessa ehti kuitenkin tutustua henkilöön aika hyvin, joten ainakin tiesi mihin ryhtyi, kun se aika tuli.

Yhteiskuva Räisälän kaivausporukasta pioneerileirin portilla. Kuvasta löytyvät myös blogin kirjoittaja Andreas ja hänen tuleva vaimonsa Riina. Andreas istuu maassa toisena oikealta ja Riina seisoo ensimmäisessä rivissä myös toisena oikealta.

Riinan kanssa olimme alusta asti samalla aaltopituudella. Hän oli itse asiassa ensimmäinen tyttö, jolle saatoin puhua helposti ilman, että hermostutti. Siihen saakka olin aina muuttunut jäykäksi ja ruvennut sopertelemaan, jos jäin yksin jonkun tytön kanssa juttelemaan. Joku ujous siinä aina iski. Mutta Riinan kanssa oli siis toisin. Koska hän asui keskustassa ja minä Vantaalla, olin jo ensimmäisenä syksynä usein hänen luonaan yötä eri juhlien jälkeen, kun oma viimeinen bussini oli jo aikaa sitten mennyt. Mitään erityisen romanttista ei näinä öinä kuitenkaan tapahtunut, jos ei lasketa sitä, että ehdimme jutella hirvittävän paljon.

Pysyimme siis Riinan kanssa hyvinä kavereina kolme ensimmäistä vuotta. Sitten olimme molemmat lähdössä Venäjälle kaivamaan Räisälään, nykyiseen Melnikovoon, joka sijaitsi entisessä Suomen Karjalassa. Äitini taisi arvata, että jotakin oli tekeillä jo ennen kuin itse tiesin. Hänen epäilyksensä oli herännyt, kun hän oli kysellyt minulta, jos olin muistanut pakata kolmen viikon reissulle pesuainetta. Vastasin, että ei tarvinnut, Riinalla on mukana tarpeeksi minullekin.

Räisälässä saimme taas viettää paljon aikaa yhdessä. Lenkkeilimme hiekkateillä, joilla saimme välillä hypätä kyiden yli ja kävimme järvissä uimassa. Muut ympärillä ainakin huomasivat jotakin. Yhtenä iltana, kun istuimme leirinuotion ympärillä, opiskelijakaverimme Sanna kysyikin meiltä suoraan, että kertokaa nyt, ettekö te varmasti seurustele? Emme olleet sellaisesta puhuneet, joten kielsimme näin olevan. Kuitenkin samana iltana vielä vetäydyimme kahdestaan pois ja lähdimme kävelemään vanhassa pioneerileirissä sijainnutta majapaikkaamme kohti. Pysähdyimme talon edessä olleeseen leikkipuistoon juttelemaan ja olimme siellä pitkän tovin. Tämän keskustelun päätteeksi totesimme lopulta, että ehkä tässä on jotakin muutakin, kun pelkkää ystävyyttä.

Leikkikentän keskustelu oli mukava ja vapauttava, mutta emme me ruvenneet muille asiasta toitottamaan, kun juuri olimme leirinuotiolla kieltäneet seurustelevamme. Jatkoimme siis samaan malliin kuin aikaisemminkin ja menimme iltaisin pitkille kävelyille. Juttelimme vielä lisää, mutta hirveän fyysisiksi ei uskallettu vielä ryhtyä. Luontoakin ehdimme katsoa ja Riina tykkäsi sitä kuvata isältänsä saamalla vanhalla venäläisellä Zenit järjestelmäkameralla, joka oli hänellä mukana matkassa.

Riinan Zenit-kameralla ottama kuva Räisälän kaivauksista. Hieno kaivauspaikka sijaitsi Juoksemajärven rannalla. Järvessä kävimme usein peseytymässä työpäivän päätteeksi, sillä suihkuja ei pioneerileirissä ollut. Kuva Riina Koivisto.

Räisälän jälkeen Riinan ja minun suhteeni pääsi uusille urille ja lähti pikkuhiljaa kehittymään vakavampaan suuntaan. Kohta emme voineet asiaa enää muilta kieltää ja kun seurustelustamme kerroimme, kukaan ei ollut yllättynyt. Kai se oli päältä paistanut jo kauan. Itse emme sitä kuitenkaan olleet tajunneet ennen sitä yhtä iltaa vähän ennen juhannusta Räisälässä.

Andreas Koivisto

keskiviikko 12. huhtikuuta 2017

1000 vuotta vanha sukukirja ja epäonninen arkeologin ura

Viime viikolla vietettiin Job Shadow Day:ta. Job Shadow Day on yhteiseurooppalainen päivä henkilöille, joiden elämäntilanne, sairaus tai vamma vaikeuttaa työllistymistä. Kaupunginmuseoon oli yhteydessä kiinalainen, jo miltei 20 vuotta Suomessa asunut, Ji Xiang. Hän oli hyvin kiinnostunut historiasta ja arkeologiasta ja kyseli josko voisi tulla päiväksi seuraamaan museon arkeologia hänen työssään. Job Shadow Day viikolle osui sopivasti Espoon kaupunginmuseon kanssa yhteistyössä järjestettävä metallinilmaisinharrastajien koulutus ja siihen liittyvä kenttätyöpäivä. Sovittiin, että Ji saisi tulla mukaan Espooseen katsomaan, miten pellolta etsitään metallinilmaisimilla merkkejä muinaisesta ihmistoiminnasta.

Perjantaina aamuna klo 8.15 Ji oli sovittuna aikana täsmällisesti museon pihalla odottamassa lähtöä Espoonkartanolle. Olin nimittäin sopinut tapaavani kollegani Ulrika Rosendahlin siellä klo 9, jotta ehtisimme tehdä alkuvalmisteluja ennen harrastajien saapumista klo 10. Automatkalla Espooseen ehdin jutella Jin kanssa ja keskustella hänen kiinnostuksestaan menneisyyteen. Hän osasi paljon oman maansa historiasta ja oli hyvin kiinnostunut myös Suomen menneisyydestä.

Kuvassa oikealla oleva Ji Xiang avustaa Espoon kaupunginmuseon Ulrika Rosendahlia ja Vantaan kaupunginmuseon Andreas Koivistoa ottamaan talteen metallinilmaisinlöytöjä Espoonkartanon pellosta.

Ji kertoi, että oli pienenä poikana halunnut itsekin arkeologiksi ja pienenä kaivellut kotikylänsä maita vanhojen esineiden toivossa. Ura oli vain jäänyt kovin lyhyeksi. Kuusivuotiaana hän oli nimittäin arkeologia leikkiessään sattunut rikkomaan likavesiviemärin. Sen seurauksena kylässä oli viikon haissut todella pahalta, eikä kaikkia vessoja voinut käyttää. Ji oli saanut isältänsä tempauksestaan kunnon tupenrapinat ja samalla isä oli heittänyt pois hänen kaivuuvälineensäkin. Arkeologin ura siis tyssäsi ennen kuin oli ehtinyt kunnolla alkaakaan.

Vaikka ei saanutkaan lupaa isältänsä ryhtyä arkeologiksi, Jin kiinnostus historian tapahtumiin säilyi. Ja miksei olisi säilynyt. Kun siinä autossa juttelimme menneestä, niin kävi nopeasti selville myös Kiinan pitkä uljas historia ja asema korkeakulttuurina. Ji kertoi hänen esi-isänsä olleen upseeri keisarin armeijassa. Juuri ennen mongolien valloitusta 1000-luvulla tämä upseeri oli aloittanut sukukirjan pitämisen. Siihen on siitä lähtien merkitty kaikki sukuun syntyneet lapset, myös Jin itsensä nimi siitä löytyy. Ymmärsitteköhän oikein, siis 1000-luvulta!

Minulle miltei 1000 vanha sukukirja (tai nykyään vissiin monta nidettä) oli ainakin jotakin aivan tajunnanräjäyttävää. En ollut koskaan edes villeimmissä unissani voinut ajatella, että joku tuntisi sukunsa noin pitkältä ajalta. Suomessa voi parhaimmillaankin päästä sukututkimuksessa vain 1500-luvun puoliväliin, eikä kukaan ainakaan ole pitänyt tarkkaa kirjaa sukulaisistaan niin pitkältä ajalta. Kyselin Jiltä josko he järjestävät paljon sukujuhlia. Hän kertoi, että ei kovin usein. Koska ovat pitäneet kirjaa niin tarkasti, heillä on kuitenkin tuhansia sukulaisia. Juhlien järjestäminen vaatii siis aika isot tilat…

Job Shadow Day oli siis todella antava päivä minulle, en olisi varmaan koskaan tavannut Jitä ilman tällaista järjestelyä. Ji vaikutti myös tyytyväiseltä päivän antiin. Saimme nähdä muutaman hienon löydönkin nousevan Espoonkartanon pellosta ja viettää koko päivän raikkaassa ulkoilmassa!

Andreas Koivisto

maanantai 10. huhtikuuta 2017

Rakkaudesta Håkansböleen


Rakkaudesta Håkansböleen -blogisarjassa julkaisemme yksityiskohtia kartanon kokoelmista ja historiasta. Tekstin on toimittanut Kati Tyystjärvi, joka oli museologian perusopintoihin kuuluvassa harjoittelussa Vantaan kaupunginmuseossa keväällä 2017. 


Se oli rakkautta ensi silmäyksellä. Vantaan kaupunki oli ostanut Håkansbölen kartanon keväällä 2005. Saman vuoden syksyllä kiinnostunut yleisö tungeksi Vantaan kaupunginmuseon opastetuilla kierroksilla kartanon jugendtyylisessä päärakennuksessa, minä muiden mukana.

Kartanossa aika oli pysähtynyt. Arvid ja Lilli Sanmark rakensivat itselleen valoisan uuden kodin 1900-luvun alussa. Arkkitehti Armas Lindgren suunnitteli paitsi seinät myös sisustuksen jugendin hengessä. Sanmarkien suku siirtyi Ruotsiin, ja vaikka kartano oli suvun omistuksessa täydet 100 vuotta, on paljon alkuperäistä jugendia tallella.

Eteisen sohvan saattoi harrastajakin tunnistaa jugendtyyliseksi. Se on korkeaselkäinen kulmasohva. Sohvan kulmassa on pieni pyöreä hylly. Kalustekokonaisuuteen kuuluvat myös sohvapöytä ja valaisin. Sohva oli verhoiltu punertavalla kankaalla.





Sohvan runko on mäntyä, joka on tammiviilutettu ja lakattu. Pöytä on tammea. Kalusteissa toistuu V-muotoinen punaiseksi petsattu intarsiakoristelu.




Kaupunginmuseon asiantuntijat päättivät, että sohva konservoidaan alkuperäiseen asuunsa. Tuhohyönteiset olivat tuhonneet sohvan pehmusteet, joten verhoilun pohjatyöt oli tehtävä alusta asti uudelleen. Mutta oliko sohva aina ollut punainen? Sohvan alkuperäisestä verhoilusta tietoja on niukasti, eikä valokuvia vanhemmilta ajoilta ole säilynyt.

Armas Lindgrenin alkuperäiset sohvapiirustukset löytyivät Håkansbölen kartanon arkistosta. Niiden mukaan sohva oli vihreällä kankaalla verhoiltu. Mutta oliko alkuperäistä värisuunnitelmaa noudatettu?





Sohvan puuosat ja pöytä koristeluineen ovat toteutuneet täsmälleen luonnoksen mukaisesti. Luonnoksessa sohva on kuvattu muista Lindgrenin piirustuksista poiketen osaksi sisustusta. Kuvassa näkyykin hänen ehdotuksensa myös seinän väriksi. Väritutkimuksissa eteisen seinän väriksi on paljastunut punainen, kuten luonnoksessakin.Myös sohvan läheisyydessä sijaitsevan kaakeliuunin koristelussa on vihreää kaakelia ja punaista maalauskoristelua. Vihreä verhoilukangas luonnoksessa on siis linjassa eteishallin muun sävymaailman kanssa.

Konservoinnin yhteydessä vaaleanpunaisen kankaan alta löytyi murretunvihreää pellavakangasta.

Materiaalitutkimuksissa kuitu osoittautui pellavaksi. On epätodennäköistä, että sohvassa olisi ollut useampia verhoiluita ennen siinä viimeiseksi ollutta vaaleanpunaista. Jugend-ajan kalusteissa yleinen verhoilumateriaali oli villa, mutta myös pellavaa käytettiin.

Kaiken tämän tiedon pohjalta sohva päätettiin konservoida Lindgrenin luonnoksen ja vanhan verhoilun alta löytyneen vihreän pellavakuidun pohjalta oletettuun alkuperäiseen asuunsa. Kankaaksi valittiin 100 % pellavakangas, jonka murrettu vihreä sävy täsmää löydetyn kuidun vihreään sävyyn sekä sointuu seinän värin kanssa.

Sohvan selkänojan yläreunan kuvion alkuperäisestä tekniikasta ei ole tietoa. Tyylin kalusteissa käytettiin yleisesti kirjontakoristelua, mutta kuvion suuren koon perusteella on applikointi, eli päällikeompelu, myös mahdollinen ja todennäköisempi vaihtoehto. Kuvion kankaan punainen sävy valittiin puuosien intarsian ja seinän sävyn perusteella.

Ja volá: tässä on Håkansbölen eteisen kulmasohva konservoituna ja näytteillä vuoden 2012 World Design Capital -tilassa Tikkurilassa, odottamassa pääsyä takaisin kotiin, kartanolle.







Kuvat: Pekka J. Heiskanen / VKM.
Lähteet: Vantaan kaupunginmuseon Håkansböle-aineisto ja verkkosivujen Kurkkaa kokoelmiin -tekstit vuodelta 2012.

maanantai 20. helmikuuta 2017

Tunteiden kiitotiellä


Suomi100 -ilmapalloja. Kuva Antti Yrjönen / VKM

Ystävänpäivänä avattiin uusi näyttelymme Rakkauden tiloja - Tunteiden kiitotiellä. Avajaispäivänä näyttelyssä oli Vantaan kulttuuripalveluiden järjestämää ohjelmaa: työpajoja, musiikkiesityksiä, lemmenjuomatarjoilua sekä suosittu pussauskoppi, jossa sai kuvata ja lähettää selfien.

Illan kutsuvierastilaisuudessa vantaalainen kansanedustaja Sari Multala avasi näyttelyn näillä sanoilla:

Kansanedustaja Sari Multala
Näyttelyn avasi Sari Multala. Kuva Antti Yrjönen / VKM


"Hyvät näyttelyavajaisten vieraat ja näyttelyn rakentajat,


Vantaalla on tänään vietetty Suomi 100 -juhlavuoden avajaispäivää, joka huipentuu tähän tilaisuuteen, Vantaan kaupunginmuseon uuden näyttelyn ”Rakkauden tiloja – Tunteiden kiitotiellä” avajaisiin. Juhlavuoden teema, ”yhdessä”, sopii täydellisesti yksiin sekä näyttelyn aiheen että tänään vietetyn ystävänpäivän kanssa.

Tänään ystävänpäivänä lehdet ja mediat ovat olleet täynnä sydämiä, rakkautta ja ystävyyttä. Olisipa näin joka päivä. Arkiseen uutisvirtaamme välittyy sotaa, yksinäisyyttä, vihaa ja epäluuloja erilaisuutta kohtaan. Maailmassa, jossa populismi ja vihapuhe jylläävät, rakkaudelle ja hyväksynnälle on enemmän tarvetta kuin aikoihin.

Toisaalta rakkaus tulvii tällä hetkellä voimalla olohuoneisiimme. Voimme iltaisin seurata, kuinka tosi-tv ohjelmissa mennään ensitreffeillä naimisiin, suudellaan sokkona ja laitetaan kumppanikandidaatti vanhempien tenttiin ennen ensikohtaamista. Runsas ohjelmatarjonta kielii siitä, että rakkaus selvästi kiinnostaa meitä, mutta ohjelmien formaatit ovat usein kaukana arkitodellisuudesta – mitä tapahtuu, kun kamera ei ole päällä ja mitä jää leikkauspöydälle?

Parasta tässä näyttelyssä ja sen tarinoissa on elämänmakuisuus. Rakkaus ei aina kohtele silkkihansikkain. On ylä- ja alamäkiä. Pieniä tekoja ja toisen huomiointia arjessa. Rakkaus ei vaadi satukirjojen palatseja – arkisetkin tilanteet ja paikat riittävät toistemme kohtaamiseen ja rakkauden roihahtamiseen. Tämä näyttely on monessa mielessä armollinen – voimme rakastaa ja olla rakastettuja juuri sellaisina kuin olemme.

Meitä suomalaisia usein luonnehditaan jäyheiksi ja aroiksi, varsinkin kun pitäisi puhua tunteista tai rakkaudesta. Ehkä tämä ei päde vantaalaisiin. Useat rohkeat vantaalaiset ovat jakaneet tarinansa ja näihin tarinoihin liittyvät esineensä osaksi näyttelyä: Olen saanut kunnian tuoda näyttelyyn myös oman esineeni. Se on kivi, jolla mieheni minua kosi seitsemän vuotta sitten olohuoneessamme Vantaalla. Jos haluatte tietää tarkemmin, miksi kivi eikä sormus - käykää katsomassa näyttely. Tämän tapahtuman seuraavissa luvuissa on rakennettu talo ja syntynyt kaksi lasta. Rakkaus jatkuu.

Tein mielenkiintoisen havainnon, kun tutustuin Vantaan kaupunginmuseon näyttelyhistoriaan. Tasan kymmenen vuotta sitten, vuonna 2007, museossa järjestettiin suosittu seksuaalivähemmistöistä kertova Sateenkaari Suomi -näyttely. Nyt, kymmenen vuotta myöhemmin, museon on jälleen vallannut rakkausaiheinen näyttely. Kymmenen vuoden aikana seksuaalivähemmistöjen asemassa on myös tapahtunut merkittävää parannusta – kahden viikon päästä sukupuolineutraali avioliittolaki astuu vihdoin voimaan Suomessakin.

On vaikea arvioida, kuinka merkittävä rooli kymmenen vuoden takaisella yksittäisellä näyttelyllä on ollut osana mielipideilmapiirin muutosta. On kuitenkin selvää, että ilman tätä ja monia muita näyttelyitä ja tilaisuuksia, joissa vähemmistöjen tilannetta on avattu enemmistölle, ei muutosta olisi tapahtunut. Perinteisesti museoiden on ajateltu kertovan menneestä, mutta Vantaan kaupunginmuseo on näyttelyillään rohkeasti halunnut vaikuttaa myös nykyisyyteen. Vantaalaisena kansanedustajana, kaupunginvaltuutettuna ja asukkaana olen ylpeä omasta rakkauden lähettiläästämme.

Lopuksi haluan muistuttaa, että me kaikki voimme toimia omalta osaltamme rakkauden lähettiläinä ja viedä rakkauden sanomaa tästä näyttelystä myös omalle yhteisöllemme ja ystävillemme – ja tulla vaikka yhdessä viettämään ylimääräistä ystävänpäivää. On meidän kaikkien vastuulla levittää rakkauden ja hyväksynnän sanomaa.

Haluan vielä kerran kiittää näyttelyn rakentajia, museon henkilökuntaa ja rohkeita vantaalaisia, jotka ovat jakaneet tarinansa meidän kansamme.

Näiden sanojen myötä, julistan ”Rakkauden tiloja – Tunteiden kiitotiellä” -näyttelyn avautuksi!"



Näyttely on avoinna 23.12.2017 saakka Vantaan kaupunginmuseossa
ti–pe 10–17
la–su 11–16.

keskiviikko 23. marraskuuta 2016

Vuosi 2016 toi ennätysmäärän esitelmiä ja kuulijoita

Viimeksi kirjoitin blogissa koululaisesitelmistä, toivottavasti jaksatte kuitenkin vielä lukea esiintymisistäni. Halusin niistä vielä kirjoittaa, sillä olen puhunut monelle muullekin kuin pelkästään koululaisille. 

Tällä viikolla pidin näillä näkymin viimeisen esitelmäni tältä vuodelta, kun olin puhumassa Aalto-yliopiston maisema-arkkitehtiopiskelijoille. Kerroin heille arkeologin työnkuvasta ja siitä, millaista on työskennellä kaupungissa kaavoituksen parissa. Kuten kaupunginkin kokouksissa, yritin painottaa, että arkeologiaa ja muinaisuutta ei tulisi nähdä kaavoituksessa pelkkänä rasitteena, vaan myös mahdollisuutena. Arkeologisista kaivauksista tulleita löydöksiä voi esimerkiksi hyödyntää alueen suunnittelussa ja tuoda niiden avulla esille paikan menneisyyttä ja luoda paikalle identiteettiä. Toivottavasti tällainen ajattelutapa juurtuisi täällä Vantaallakin pikku hiljaa. Merkit ovat ainakin lupaavat, ja konkreettisia tuloksia saatetaan nähdä pian!

Kaupunginmuseolla esitelmöimässä Vantaan keskiajasta. Kuva Anni Rissanen, Vantaan kaupunginmuseo.

Olen vuodesta 2013 pitänyt esitelmistäni kirjaa, ja ajattelinkin tässä jakaa muutamia lukuja kanssanne. Tämän vuoden alusta olen ehtinyt pitää 52 esitelmää, joissa olen puhunut noin 2775 henkilölle. Itse asiassa esitelmäkertoja on vielä enemmän, sillä lasken kouluvierailun vain yhdeksi kerraksi, vaikka olen parhaimmillaan saattanut puhua niissä jopa neljälle luokalle saman päivän aikana. Kulunut vuosi on ollut selvä ennätysvuosi sekä esitelmien että kuulijoiden määrään nähden. Edellisinä vuosina olen yltänyt vain vajaan 2000 henkilön kuulijajoukkoon.

Esitelmiä olen pitänyt kaikenlaisille ja ikäisille yleisöille, vauvoista vaareihin. Vauvoille ja heidän vanhemmilleen pääsin esitelmöimään kaupunginmuseon Vauvojen museomaanantaissa, kun näytin kuvia siitä, miten omat lapseni ovat vauvoina vierailleet kaivauksillani ja lähinnä tehneet kaikkensa sabotoidakseen kaivausalueita. Onneksi vaimoni on aina ollut paikan päällä kameran kanssa ja tallentanut tihutöitä, niin oli mistä ammentaa. Eskarilaisia olen suhteellisen paljon kierrättänyt kaivauksilla ja näyttelyssä - ja kuten mainittua - olen kierrellyt paljon alakouluja. Tämän lisäksi olen pitänyt erilaisia iltaesitelmiä ja luentoja aikuisille ja erikseen vielä päiväsaikaan eläkeläisille.

Eskarilaisia tutustumassa Jokiniemen kaivauksiin kesällä 2015. Kuva Riikka Väisänen, Vantaan kaupunginmuseo

Vuosien mittaan matkaan on mahtunut myös hiukan erikoisempia esitelmiä. Erikoisin aihe oli varmaan Vantaan taidemuseon - nykyisen Artsin - taannoisessa näyttelyssä, jossa keskustelin taiteilijan kanssa aiheesta ”Robotit ja arkeologia”. Keskustelu oli mielestäni hyvin hedelmällinen ja pakotti miettimään uusia näkökulmia omaan aiheeseeni. Yleisöä olisi kuitenkin voinut olla muutama enemmän sen kolmen paikalle saapuneen lisäksi…

Toinen mielenkiintoinen paikka puhua oli viime vuonna Vantaalla järjestettyjen herättäjäjuhlien yhteydessä pidetyssä virsiseurassa. Itse puhuin siitä, miten uskomukset näkyvät Vantaan arkeologisissa aineistoissa. Siitäkin pystyi puhumaan yllättävän paljon, sillä ihmiset näyttävät olleen kautta historian hyvin taikauskoisia, ja pakanuutta on selvästi harjoitettu pitkään kristillisyyden ohella. Vähän epäilytti, miten herkkä yleisö tulee olemaan näistä asioista, mutta turhaan pelkäsin. Välillä laulettiin virsiäkin. Mielestäni oikein onnistunut tapahtuma!


Ehkä tähänastisen urani hauskimpia esitelmiä oli kuvajournalisti Touko Hujasen järjestämissä tammikuisissa kesäbileissä, jossa juhlittiin Toukon tekemän Uuden Maan Sanomien ensimmäisen numeron julkistamista. Juhlissa tutustuttiin Uuteenmaahan taatusti uusista vinkkeleistä ja siellä oli hyvin monipuolinen esiintyjäkaarti. Yleisö sai ihailla muun muassa posetiivaria, rintakarvansa polttanutta performanssitaiteilijaa, spoken word -artistia, jonkinmoista s&m esitystä sekä tietenkin minua, arkeologia. Täytyy myöntää, että oli mieleenpainuvat kesäbileet keskellä talvea, ja yleisökin oli taatusti uusi!

Arkeologi Andreas Koivisto

tiistai 25. lokakuuta 2016

Munkkeja ja merirosvoja – kotiseutuhistoriaa koululaisille

Uuneihin piilotettuja lehmänkalloja. Jänisten käpäliä, sammakoiden reisiluita ja lepakon siipiä kirkon kellotapulin kivilattian raoista. Itämerellä vaanivia merirosvoja. Kuka väittää, ettei Vantaan historia olisi jännä ja mielenkiintoinen? Eivät ainakaan vantaalaisten alakoulujen lapset kotiseutuhistoriatunnin jälkeen!

Pappilan riihen uuniin piiloitettu lehmänkallo kertoo taikauskosta. Lehmänkallon ajateltiin pitävän tuholaiseläimet poissa rakennuksesta. Kuva: Andreas Koivisto/Vantaan kaupunginmuseo.

Olen viime vuodet kierrellyt paljon Vantaan alakouluja ja kertonut viides- ja kuudesluokkalaisille heidän omasta ympäristöstään ja siihen liittyvästä historiasta. Reaktio on usein ollut: ”WOW, en tiennyt täältäkin löytyvän tuollaista!”. Useimmiten koko luokka jaksaa istua hiirenhiljaa silmät ja korvat tarkkana kuuntelemassa, mitä Vantaalla on keskiajalla tapahtunut. Myös erityisluokat ja -oppilaat imeytyvät mukaan kotikaupunkinsa jännittävään menneisyyteen.

Ja totta se on, Vantaan menneisyys on todella kiehtova! Etenkin keskiaika on jättänyt paljon jälkiä, joita voi helposti havainnoida nyky-yhteiskunnassa. Esimerkiksi by ja böle -päätteiset paikannimet ovat pääosin jälkiä ruotsalaissiirtolaisten keskiajalla perustamista kylistä. Esimerkkejä löytyy vaikkapa junapysäkkien nimistä Dickursby, Åggelby ja Kottby. Lasten suosima kauppakeskus Jumbo sijaitsee Skattmansbyn mailla, kuten Jumbon ympäristön tienviitoista saattaa huomata. Nimensä mukaisesti siellä asui keskiajalla verottaja.

Arkeologit etsivät maasta merkkejä Vantaan menneisyydestä. Joskus menneisyyden tavoittamiseksi on kaivettava syviä kuoppia ja laitettava itsensä likoon. Kuva: Andreas Koivisto/Vantaan kaupunginmuseo.

Myös tutut symbolit - kuten Vantaan, Helsingin ja Uudenmaan vaakunat - juontavat juurensa keskiajalta. Helsingin ja Uudenmaan vaakunoissa esiintyvä vene on tietenkin ruotsalaissiirtolaisten käyttämä alus. Vantaan lohenpyrstö taas liittyy Virossa sijaitsevaan Padisen luostariin, jonka munkit saivat lohenkalastusoikeuden Vantaanjokeen 1300-luvulla. Tämän kuultuaan lapset ymmärtävät myös paremmin, minkä takia Helsingissä on Munkkivuori ja Munkkiniemi -nimiset paikat. Ne eivät liity hillomunkkien valmistukseen, kuten koululaiset välillä arvelevat, vaan paikka on joskus ollut Padisen luostarin munkkien omistuksessa.

Itämerellä vaani keskiajalla merirosvoja, jotka ryöstivät kauppiaiden aluksia. Kuva on lasten tietokirjasta Aikamadot ja Hansaseikkailu, jossa kerrotaan Vantaan ja Itämeren alueen keskiajasta seikkailun turvin. Kuvassa vantaalaiskauppiaat Pär ja Lasse Bonde ovat juuri jäämässä merirosvojen kaappaamiksi. Piirros: Elina Terävä.

Rinnastuksena nykyaikaan toimivat hyvin myös vilkkaat yhteydet Suomenlahden yli Tallinnaan. Siellä käydään nykyäänkin shoppailemassa aivan samalla tapaa, kuin keskiajalla tehtiin. Keskiajalla Vantaan ja Tallinnan välinen ero oli kuitenkin paljon suurempi kuin nykyään. Vantaa, vanhalta nimeltään Helsinga tai Helsingin pitäjä, oli tuolloin harvaan asuttua maaseutua. Siellä oli vain yksi kivirakennus, Pyhän Laurin kirkko. Tallinna taas oli kokonaan kivestä rakennettu vilkas Hansakaupunki. Oman mausteensa veden yli kulkeviin kontakteihin tuo myös merellä vaanineet merirosvot.

Saksassa Kölnin ympäristössä 1500-luvulla valmistetun niin sanotun partamiehen kanun sirpaleita Vantaankosken lähettyviltä. Sirpaleet kertovat vantaalaisillakin olleen kontakteja ympäri Euroopan jo kauan aikaa sitten. Kannu on ehkä kulkeutunut Vantaalle Tallinnan kautta. Omistajaa on varmasti harmittanut kannun rikkoontuminen, mutta arkeologit ovat löydöstä innoissaan. Kuva: Pekka J. Heiskanen, piirros: Elina Terävä /Vantaan kaupunginmuseo

Nykyään Suomeen tulee paljon työvoimaa Virosta, mutta keskiajalla tilanne oli päinvastainen. Silloin työn perässä mentiin täältä Tallinnaan. Tämä on erityisen jännä tieto virolaisoppilaille, joita on Vantaan kouluissa paljon. Tämän kautta hekin voivat tuntea ylpeyttä omasta taustastaan. Samalla todetaan pitkä side kahden naapurimaan välillä.

Jännät yksityiskohdat ja nykyelämään sitovat elementit herättävät lapsissa paljon mielenkiintoa ja tarjoavat heille ahaa-elämyksiä. Kysymyksiä ja keskusteluakin riittää yleensä paljon tuntien jälkeen. Usein oppilaat kysyvät hienoimmista löydöistä tai kertovat omista kokemuksistaan. Yllättävän usein minulta on viime aikoina myös kyselty, pelaanko Pokémon Go:ta. Välillä opettajilta tulee kehuja, ne lämmittävät aina. Viimeksi kuulin eräältä opettajalta, että oppilaatkin olivat kehuneet kotiseututuntia jälkeenpäin. Se on kuulemma harvinaista…

Arkeologi Andreas Koivisto