keskiviikko 11. joulukuuta 2019

Jouluvalmisteluja Kirkonkylässä vuonna 1925

Vaivaako joulustressi? Joulustressi ei ole pelkästään nykyajan ilmiö. 1900-luvun alussa joulun valmisteluihin kuului myös paljon tekemistä. Helsingin pitäjän kirkonkylän nuorisoseurayhdistyksen Lyktan-lehdessä kerrotaan jouluvalmisteluista vuonna 1925.

”Jotta joulusta tulisi vuoden suurin kohokohta, oli seurattava monia tapoja ja perinteitä. Ja se, kenellä oli vaivalloisin osa jouluvalmisteluissa, oli talon emäntä, kun ajattelemme tavallista maalaistaloa ylipäätään. Jo ensimmäisestä adventista lähtien oli aika aloittaa leipomukset, jotka jatkuivat katkeamatta lähelle joulua. Nyt piti talven hapanleipävarastot täyttää. Leivät ja limput kuivattiin ja kannettiin ulos aittoihin. Jotta paksut limput eivät jäätyisi ja menettäisi hyvää makuaan, kaivettiin ne riihikuivattujen rukiinjyvien sekaan laareihin. Annan päivänä, joka on 15 päivää ennen joulua, laitettiin kapakala likoamaan. Jotta kala olisi hyvää, piti ostajan olla tarkkana, että valitsi valko- tai sinivalkolihaisen kalan, ei punaista tai ruskeaa. Sitten kala piti nylkeä ja laittaa muutamaksi päiväksi veteen likoamaan, minkä jälkeen se laitettiin tuhkan, kalkin ja veden seokseen, kunnes se oli kauttaaltaan pehmennyt. Sen jälkeen kalaa säilytettiin kylmässä vedessä, joka vaihdettiin päivittäin, kunnes lipeän maku oli kadonnut ja kalan liha valkoista. Lipeäkalan tekoa seurasivat joulupyykki, kynttilöiden valaminen, jouluoluen paneminen, pikkuleipien leivonta, joulukinkun paistaminen jne. ja emäntä oli varmasti se, jonka silmät seurasivat kaikkia toimia. Nuorella emännällä oli edessään monta unetonta yötä, jos hänen vanhempansa olivat laiminlyöneet kasvatuksen, jollaisen hänen myöhempi emännänroolinsa vaati.

Miesten työt sijoittuivat pääasiassa ulkotiloihin, mutta eivät hekään ehtineet joulun alla lorvailla. Polttopuut piti kiskoa kotipihaan, mitä enemmän sitä parempi. Kaikkien tuulenkaatojen ja muiden puiden, jotka syksyllä oli kerätty kasoihin ja hakattu metsässä haloiksi, piti olla jouluksi ajettu pois metsästä, jotta hevosilla ja miehillä olisi joulunpyhien jälkeen Härkäviikkojen alkaessa aikaa tarttua muihin töihin. Heinää ja rehua piti kuljettaa karjalle runsain määrin ja pilkkoa iltaisin joko talikynttilän tai päreen valossa. Ei ollut lainkaan epätavallista, että poika tai tyttö seisoi ja valaisi ylhäällä tallinvintillä hikisenä apekirstun äärellä työskentelevää työmiestä. Häpeä sille, joka joulun välipäivien aikana antoi naapuriensa kuulla, että hakkelus tai ape oli loppunut, niin sai tapahtua vasta pyhien jälkeen. Välipäivät piti sen sijaan käyttää osittain pyhän viettoon ja kyläilyyn, osittain alustalaisten ja mäkitupalaisten apupäiviksi, sillä heillä oli silloin yleensä halko- ja heinätalkoot ja sen sellaiset. ”

Kirkonkylän Nygrannaksen tilan joulukuusi 1950-luvulla. Kuva: Vantaan kaupunginmuseo.
Julgranen i Nygrannas hemman i Kyrkoby på 1950-talet. Foto Vanda stadsmuseum.

Julförberedelser i Kyrkoby år 1925

Stressar julen? Julstress är inte något nytt fenomen. I början av 1900-talet fanns också mycket att göra inför julen. I Helsinge kyrkoby ungdomsförenings tidning Lyktan berättas det om julförberedelserna i byn år 1925.

”Det var så många seder och bruk som då skulle följas för att julen verkligen skulle bliva årets största högtid. Och den som hade den drygaste anparten av allt detta var nog husets värdinna om vi tänka oss en vanlig bondgård i allmänhet. Så snart 1:sta advent var förbi började bakningen som fortgick oavbrutet till närmare jul. Nu skulle vinterns surbrödsförråd bakas. Brödet och limporna torkas och bäras ute i bodorna. För att de tjocka limporna icke skulle frysa och bli sämre till smaken grävdes de in uti den dåförtiden ritorkade rågen som förvarades i låren. Anna dagen som är 15 dagar före jul skulle torrfisken sättas i blöt. För att fisken skulle vara god ägde man vid inköpet se efter att köttet var vitt eller blåvitt, icke rött eller brunt. Sedan skulle den skalas eller flås och sättas i vatten där den fick ligga tills den var fullkomligt mjuk, och sedan i kallt vatten som dagligen skulle ombytas tills lutsmaken var försvunnen och köttet vitt. Härefter följde julbyket, ljusstöpningen, julbrygden, sötbrödsbakningen, julskinkans stekning o.s.v. och värdinnan var nog den som skulle hava ögat över allt. Det var många sömnlösa nätter som en ung värdinna då hade att genomgå ifall hon av sina föräldrar blivit försummad i den uppfostran som hennes värdinnekall sedan krävde.

Männerna som hade sitt arbete förlagt huvudsakligen utom hus, fingo ingalunda heller lata sig när julen stundade. Ved skulle släpas till hembacken, ju mer dess bättre. Allt det vindfälle och övrigt som under hösten hopsamlats och huggts uti skogen, skulle till julen vara hemkördt för att hästar och karlar sedan när oxveckorna vidtogo efter julen finge egna sig åt annat arbete. Hö och foder skulle även köras rikligt åt kreaturen samt på kvällarna skärsa till hackelse, antingen vid talgljusets sken, eller också vid pertans bloss. Det var ingen ovanlighet att en gosse eller flicka stod och lyste med pertan på stallsvinden under det någon av gårdens manliga stod vid syrpkistan och gick ann så att svetten lackade. Skam över den som under julmellandagarna måste låta grannarna höra att hackelsen eller syrpan tagit slut, detta fick ske först efter helgen. Mellandagarna skulle användas delvis till helg och visitdagar, delvis till hjälpdagar åt inhysingar och backstugubor, som då vanligen alltid hade sina ved och hötalkkor och mera dylikt.”

maanantai 9. joulukuuta 2019

Håkansbölen kartanossa

”Vantaalaisen peltomaiseman keskellä, puiston ja talousrakennusten ympäröimänä, kohoaa arkkitehti Armas Lindgrenin suunnittelema jugendkartano. Näky yllättää lähestyvän vierailijan, sillä kartano on katseilta piilossa tammien ja lehmusten suojaamalla kummulla.”

Vain kivenheiton päässä Hakunilan kerrostaloalueesta sijaitseva Håkansbölen kartano on ainutlaatuinen jugendhelmi, joka muistuttaa meitä Vantaan historiasta. Kesäkuussa 2019 julkaistu teos Håkansbölen kartanossa – På Håkansböle gård esittelee kattavasti kartanon historiaa tilan alkuvaiheilta tähän päivään saakka. Tutkija Elina Riksmanin kirjoittamassa teoksessa esille nousevat niin omistajasukujen kuin kartanon palvelusväenkin tarinat. Teoksen on kustantanut Vantaan kaupungin historiatoimikunta, ja se sisältää tekstit suomeksi ja ruotsiksi.



Kirja jakautuu seitsemään osioon, joista jokainen lähestyy kartanon historiaa eri näkökulmasta. Esiin nousevat kartanoalueen vaiheet aina 1500-luvulta saakka, Håkansbölen kylän neljästä savusta, eli tilasta, lähtien. Kartanoalueen vaiherikas historia sekä omistajasuvut tulevat tutuiksi teoksen kuljettaessa lukijan läpi vuosien. Merkittävässä osassa teoksessa on Sanmarkien aika, arki ja juhla, iloineen ja suruineen. Kartano oli Sanmarkien suvun omistuksessa vuodet 1905–2005.

Lähdemateriaalina teoksessa on käytetty museon laajaa, kartanoa käsittelevää kokoelma-aineistoa, joka sisältää arkistomateriaaleja, haastatteluita, esineitä, kirjoja, valokuvia ja piirustuksia. Valokuvat kartanon elämästä tarjoavat mahdollisuuden kurkistaa menneeseen aikaan ja kuvitella, millaista kartanon elämä on ollut. Armas Lindgrenin alustavat luonnokset vuonna 1908 valmistuneesta nykyisestä päärakennuksesta saavat katsomaan kartanon yksityiskohtia entistä tarkemmin. Mielenkiintoisten tarinoiden lisäksi monipuolinen kuva-aineisto ja kirjan kaunis, harmoninen ilme, tekevät kirjasta lukemisen lisäksi mukavan myös katsella. Kirjan graafisesta suunnittelusta ja taitosta on vastannut graafikko Anne-Mari Ahonen.

Kartanon aiemman historian lisäksi katse kohdistetaan myös nykyhetkeen ja aikaan, jonka kartano on ollut Vantaan kaupungin omistuksessa. Kirja nostaa esille esimerkiksi kartanoalueen rakennuksissa tehdyt interiöörien pinta- ja väritutkimukset. Lukija pääsee tutustumaan myös museon kokoelmiin talletettuun mittavaan kartanon esinekokoelmaan, johon kuuluu yhteensä noin 15 000 esinettä. Joitain jo konservoituja ja restauroituja esineitä esitellään tarkemmin havainnollistavien kuvien avulla.


Kirjan kuvat esittelevät monipuolisesti niin kartanon asukkaiden elämää kuin kartanorakennustakin.
Kuva: Antti Yrjönen / VKM. 


Håkansbölen kartanoalue ja vuosina 2008–2010 restauroitu kartanon puisto muodostavat valtakunnallisesti arvokkaan rakennetun kulttuuriympäristön. Vaikka kartanon kunnostus on viivästynyt alkuperäisestä suunnitelmasta, kartanon aluetta ja rakennuksia on kunnostettu vähitellen useammassa vaiheessa. Puiston restauroinnin lisäksi päärakennuksessa on toteutettu julkisivukorjaus ja talousrakennuksista ensimmäisen, pehtorintalon, kunnostus on tehty. Seuraavana vuorossa ovat muut kartanoalueen talousrakennukset. Kartanolla ympäristöineen on merkittävä rooli alueen historiassa, mutta myös nykyhetkessä. Kuten Elina Riksman toteaa:

”Vaikka kartanon päärakennuksen interiöörien kunnostustyö on sittemmin viivästynyt, on Håkansböle lunastanut paikkansa kaupunkilaisten sydämissä. Kaupungin kulttuuripalveluiden, kaupunginmuseon ja eri yhdistysten vapaaehtoisten tuottamien monien tapahtumien, opastusten ja juhlien kautta kartano on tullut tutuksi paikallisille. Sen pihapiiri on monen kesäisen ja talvisen tapahtuman näyttämö.”

Seuraavan kerran kartanon ovet avautuvat yleisölle tulevana viikonloppuna, 14.–15.12., kun kartanolla vietetään perinteistä Kartanon Joulu -tapahtumaa. Tapahtuman järjestävät Håkansbölen kartanon kummit ja Hakunila-Seura yhdessä alueen muiden toimijoiden kanssa. Myös kaupunginmuseo ja Pieni museopuoti ovat mukana tapahtumassa.

Håkansbölen kartanossa – På Håkansböle gård -kirjan voit ostaa omaksesi Pienestä museopuodista.


Anni Öhman

tiistai 3. joulukuuta 2019

Mikä ihmeen KoKeMus?

Vantaan kaupunginmuseon sosiaalisen median päivityksissä on ollut viime aikoina kuvia esineistä hashtagilla #kokemus #kokoelmiakehittävämuseo. KoKeMus eli kokoelmia kehittävä museo -hanke syntyi Vantaan kaupunginmuseossa muillekin museoille tutun ongelman äärellä: emme tunne kokoelmiamme kunnolla. Museomme kokoelmissa on arviolta 27 000 esinettä, joista ainoastaan 9000 on löydettävissä tietokannastamme.

Tuskailua asian kanssa on jatkunut pitkään. Museo on perustettu vuonna 1986, mistä lähtien kokoelmia on kartutettu. Esineitä on tullut enemmän, kuin on ehditty luetteloimaan. Esinekokoelmaa hoitaa yksi ihminen, mutta esinetyöhön pystyy harvoin keskittymään, kun aikaa vievät myös muut tehtävät ja projektit. Kokoelmatiimimme – intendentti, arkiston ja kuva-arkiston amanuenssit, valokuvauksesta vastaava museoassistentti ja museomestari – mietti, miten voisimme läpikäydä kokoelmamme tehokkaasti. Olimme yhteydessä muihin museoihin ja kyselimme, miten he ovat inventoineet kokoelmiaan. Emme saaneet kaikilta tähän selkeää vastausta. Päätimme siis itse alkaa kehittämään tehokasta tapaa aineistojen läpikäymiseen ja kokoelmatyön kehittämiseen.

Läpikäyntiä odottavat esineet museon säilytystiloissa.
Kuva: Antti Yrjönen/Vantaan kaupunginmuseo.

Tavoitteemme on läpikäydä aluksi noin 6000 esinettä. Käytännössä tämä tarkoittaa kahta huonetta täynnä laatikoita ja esineitä. Esineet luetteloidaan, puhdistetaan, numeroidaan, kuvataan ja pakataan. Tarvittaessa tehdään myös poistoja. Esineet luetteloidaan Kirsti-kokoelmatietokantaan ja avataan kaikkien nähtäville Finna-hakupalveluun. Samalla mietimme uusia toimintatapoja ja jaamme tietoa hyvistä sekä huonoista käytännöistä myös muiden museoiden käyttöön. Hankkeen jälkeen kokoelmamme on paremmin käytettävissä, pystymme tarkentamaan kokoelmapolitiikkaamme ja valtakunnallinen tallennustyönjako vahvistuu. 

Ensimmäisen pilotointiviikon pidimme jo vuosi sitten marraskuussa. Tällöin käytiin 128 esinettä läpi. Kesän aikana hankkeeseen osallistui yliopistoharjoittelija, jonka kanssa saimme läpikäytyä 1255 esinettä. Tällä hetkellä hankkeessa työskentelee osa-aikaisesti museoamanuenssi puolen vuoden ajan.

KoKeMus on tarkoitettu jaettavaksi kaikille. Esittelemme KoKeMus-hankkeen etenemistä museon blogissa ja kokoelmista tehtyjä löytöjä sosiaalisessa mediassa. Haluamme, että myös muut museot voivat hyötyä tästä: pyörää ei tarvitse jokaisen keksiä uudelleen, eikä samoihin kuoppiin pudota. Emme välttämättä keksi mitään uutta ja ihmeellistä, mutta kokeilemme eri lähestymistapoja luetteloimattomiin aineistoihin. Näitä saa vapaasti kommentoida ja myös kertoa minkä tavan itse on havainnut hyväksi. 

KoKeMus-hankeen tavoite on saada kokoelmat paremmin käyttöön.
Kuva: Antti Yrjönen/Vantaan kaupunginmuseo

Annamari Juvonen-Eskola, kokoelmista vastaava intendentti

tiistai 19. marraskuuta 2019

Liitupiiput ja pääkallo hillopurkissa

Amerikoista Eurooppaan tuotu uutuustuote tupakka ja sen polttamista varten valmistetut piiput levisivät Suomeen 1600-luvun alussa. Nämä niin sanotut liitupiiput valmistettiin valkosavesta ja niitä tehtiin varsinkin Hollannissa sekä Englannissa. Myös Helsinkiin perustettiin piipputehdas vuonna 1758. Liitupiiput ja etenkin niiden katkelmat ovat hyvin yleinen löytö arkeologisilla kohteilla ja myös Vantaalta on Kirkonkylän pappilan ja Mårtensbyn Lillaksen arkeologisilta kaivauksilta löytynyt useita piipun katkelmia.

Yhdessä Mårtensbyn piipuista näkee, että se on ollut kovassa käytössä. Siitä erottuu nimittäin hampaanjäljet. Liitupiippujen nimi tulee siitä, että niiden varret muistuttavat kovasti kouluissa käytettyjä taululiituja. Pehmeistä taululiiduista poiketen liitupiipun varsi on tehty kovaksi poltetusta savesta. Piippua jauhaessa, varsi on kuluttanut piipun polttajan hampaita. Tämä näkyy selvästi 1600-1700-lukujen haudoissa, jossa tupakanpolttajan erottaa kallon alaleuassa hampaiden välissä sijaitsevasta pyöreästä liitupiipun kokoisesta kolosta. Tällaiset kolot ovat melko tyypillisiä 1600-1700-luvun vainajilla. Luultavasti myös Mårtensbyn piippua polttaneelle henkilölle on aikoinaan muodostunut hampaiden väliin kolo liiallisesta tupakanpoltosta.

Mårtensbyn Lillakselta löytynyt liitupiipun varsi, jonka päässä on erotettavissa hampaanjäljet. Kuva: Pekka J. Heiskanen/Vantaan kaupunginmuseo.

Itsekin olen päässyt todistamaan vainajaa, jonka hampaiden välissä oli pyöreä kolo. Olin muistaakseni ollut kaivamassa Haminassa linnoitekohdetta, josta oli liitupiippulöytöjä. Koska talvella maa on jäässä eikä sitä pysty kaivamaan, tekevät arkeologit usein jälkitöitä talvisaikaan. Jälkitöiden aikana kirjoitetaan raporttia, analysoidaan aineistoa sekä putsataan ja luetteloidaan löydöt.

Haminan löytöaineistomme oli Museoviraston kellarissa, jossa työskenteli myös arkeologeja muilta kaivauksilta. Kellarissa oli muun muassa osteologi, eli luututkija Kati Salo, joka oli ollut Porvoon kirkolla kaivamassa luurankoja. Porvoon kirkon kaivaukset liittyivät Porvoon kirkon tuhopolttoon ja sen jälkeen kirkkoon asennettavaan palonsammutusjärjestelmään. Järjestelmää varten kirkon pihalle piti rakentaa iso vesiallas ja sen alta arkeologien poli kaivettava pois luurangot. Kati oli siis ollut tätä työtä tekemässä ja oli kellarissa tutkimassa kirkolta löytyneitä luita.

Kun Kati näki minulla liitupiipun, hän innostui ja kysyi jos saisi testata yhtä asiaa. Sanoin, että se varmasti onnistuu. Kati meni hyllylle, jonne oli nätisti pakannut kaikki Porvoon luurangot. Hän nosti sieltä ison muovisen hillopurkin pöydälle. Purkki oli juuri sen kokoinen, että sinne mahtui pääkallo. Kati nosti purkissa olleen pääkallon pöydälle ja pyysi sitten minulta liitupiippua. Hän näytti kallon hampaiden välissä ollutta koloa ja kokeili piippua siihen. Piippu sopi siihen täydellisesti!

Muutama vuosi myöhemmin, vuonna 2012, Kati tutki Helsingin Senaatintorin alta löytyneitä vainajia. Kyselin häneltä, oliko hän huomannut heilläkin samanlaisia koloja. Kati kertoi, että niitä oli löytynyt heiltäkin useita.

Kerron muuten usein näistä liitupiipuista ja luurangoista lapsille kiertäessäni kouluja. Kerron aina aluksi hiukan vaikeampia asioita ja luennon loppua kohden kevennän luurangoilla. Miltei aina lapset hiljenevät täysin, kun kerron pääkallosta hillopurkissa.

Andreas Koivisto

maanantai 4. marraskuuta 2019

Dickursby förskola i Fornparken

Stenåldersboplatser och andra arkeologiska lokaler har mycket att berätta, det är ett som är säkert. Men det kan vara ganska svårt att hitta berättelserna när man besöker dem, för platserna har ofta varit obebodda så länge att det inte finns kvar några synliga märken av dem ovanpå markytan. För att komma åt historierna måste de grävas ut av arkeologer som kan tolka fynden och läsa jordlagren och naturen runt omkring.

I Fornparken i Ånäs har vi på Vanda stad och stadsmuseum haft som avsikt att åskådliggöra en del av det som döljer sig under marken. Det har vi gjort genom att sätta upp en infotavla om arkeologiska utgrävningar och fynd samt med hjälp av stenpelare som visar var strandlinjerna gått en gång i tiden. Dessutom jobbar vi hela tiden med att få ut information också på annat sätt, t.ex. genom att göra ett mobilspel om platsen.

"Andreas berättar om hur man levt förr vid Fornparken" En fin bild på mig. Jag hade faktiskt en svart mössa på huvudet dagen då jag guidade. I bakgrunden syns också de tre stenpelarna, som visar var den gamla havsstranden funnits.

Vi har också gjort guidningar i Fornparken. För några veckor sedan besökte barnen i Dickursby förskola platsen och jag hade nöjet att berätta för dem vart de egentligen kommit. Efteråt fick de rita det de sett och hört. För mig var det otroligt intressant att se teckningarna. Då fick jag veta hurudana bilder 6-åringarna målat upp för sig då de hörde mig prata om saker som till stor del är osynliga idag.

Rundvandringen började med att barnen fick veta att de stod på gammalt havsbotten. Från havsbotten förflyttade vi oss högre upp till den forna sandstranden där stenåldersbyn legat. Där funderade vi bland annat på hur stenåldersmänniskorna livnärt sig, hur de jagat och fiskat. Vi kollade också på stenpelarna som visade var vattennivån legat under olika perioder av stenåldern. Barnen såg ut över åkrarna och försökte föreställa sig hur det någon gång varit yttre skärgård med små kobbar där sälar och fåglar vilat sig.

"Den gamla havsstranden vid Ånäs. Andreas mormor bor i det gula huset" Palmträd förekom faktiskt på många teckningar, kanske de hör ihop med sandstränder. Jag berättade också för barnen att min mormor ännu också bor i det gula huset som syntes från fornparken.

"Husen vid gamla havsstranden i Ånäs" Jag berättade aldrig hur stenåldershusen ser ut. De här husen ser kanske lite mer medeltida ut, höga och smala som i till exempel Tallinn. Men på stranden gör de lerkrukor och fiskar. Stenåldersaktiviteter som vi talade om.

Efter allt prat om stenålder förflyttade vi oss mot ån nedanför Fornparken. Vi gick under den moderna bilbron mot den gamla stenbron. Det var som en tidstunnel som förde oss från stenåldern mot medeltid och nyare tider. Stenbron låg nämligen vid Stora Strandvägen eller Kungsvägen som den nu för tiden allmänt kallas. Vägen byggdes ursprungligen någon gång för runt 800 år sedan mellan Åbos och Viborgs slott.

"Åbo- och Viborgs slott och Kungsvägen som gick mellan slotten" En mycket tydlig bild på vägen mellan slotten!

"Den där stenbron varifrån hästen föll" Hästen som föll från bron hade tydligt blivit kvar i minnet hos många.

Stenbron är byggd i slutet av 1800-talet och före den har det på samma plats funnits en träbro. Det hörde till böndernas uppgifter att hålla träbron i skick, men de orkade inte alltid fulfölja sina förpliktelser. Barnen fick höra om prästen som på 1600-talet skulle åka över bron med häst och släde. Men bron hade blivit så murken att den inte höll för den tunga släden. Både häst och släde for igenom bron. Hästen drunknade men prästen klarade sig med nöd och näppe.

"Den där hästen har drunknat" Här ligger hästen rofullt och vilar under vattnet med ögona fast.

Historierna väckte mycket frågor bland barnen och vi förde många fina diskussioner. Speciellt verkade barnen fundera över om hästen fortfarande vilar på botten av ån. Det kunde jag inte svara på. På åns botten har ingen ännu gjort utgrävningar. Ån ruvar säkert också på många intressanta berättelser!


Andreas Koivisto

perjantai 25. lokakuuta 2019

"Tänne tullaan ja täältä lähdetään" - pyhäinpäivän tunnelmia Vantaalla

Markkinameininkiä, ajattelen, kun saavun Pyhän Laurin kirkolle. Autoja liukuu tasaiseen tahtiin kirkon parkkipaikalle. Portin vierellä kynttilöiden ja kranssien myyjät seisovat valppaina myymään tuotteitaan niitä kaipaaville. Ihan maltillista meininkiä kuitenkin, arvioin uudelleen.

Olen saapunut havainnoimaan pyhäinpäivän viettoa Vantaalla. Aloitan Helsingin pitäjän hautausmaalta ja Pyhän Laurin kappelista, jossa on alkamassa Muistojen äärellä tapahtuma. Kappeli on kaunis, moderni rakennus, joka on valmistunut vuonna 2010, mutta tuo mieleen suurine lasisine ikkunoineen 1950- ja 60-lukujen modernin arkkitehtuurin. Kappelin vierellä Pyhän Laurin vanha kirkko nousee isona ja jylhänä. Kaksi oman aikakautensa arkkitehtonista luomusta, harmonisesti rinnakkain.

Kappelin eteistilassa on pöytä, jossa voi askarrella erivärisistä helmistä ja styroxsydämistä avaimenperiä ripustettavaksi seinällä olevaan Muistojen verkkoon, tai ottaa halutessaan mukaan. Askartelen pienen koristeen ja liitän sen muiden koristeiden joukkoon. Lähetän terveiseni mummille, ukille, kummitädille… Verkko täyttyy pikkuhiljaa koristeista.

Pienen salin alttariseinällä on ristinmuotoinen reliefi sekä tuohuksille varattu kynttelikkö. Muutama kynttilä on jo sytytetty. Toisella seinustalla on astia, jossa on tuohuksia ja vieressä pino nenäliinoja. On hyvä varautua kyyneliin. Seinän toisella puolella, suuressa kappelisalissa soi J.S. Bachin viulupartita n:o 2. Teos syntyi vuonna 1720 surutyönä, säveltäjän vaimon kuoleman jälkeen. Eteisaulasta kantautuu korviini lapsen itkua, elämän ääntä.

Ulkona on alkanut hämärtää ja haudoille tuodut kynttilät erottuvat selkeämmin. Suuntaan kohti muistelualuetta, pitkää seinämää, jonka eteen voi tuoda kynttilän ja viivähtää hetken muistelemaan. Muurin takana on tuhkahauta-alue, jonne uurnat haudataan satunnaiseen järjestykseen. Omaiset eivät tiedä tarkkaa hautapaikkaa, mutta vainajan nimen saa halutessaan pieneksi laataksi seinään. Muisteluseinä on melko uusi, joten nimiä on tähän mennessä kertynyt vain muutamia. Edelleen monet haluavat oman hautapaikan, mutta tämäkin tapa on yleistymään päin. Muuri on vaikuttava. Nyt sen eteen on tuotu kynttilöitä, joitakin kukkalaitteita ja yksittäinen vaaleanpunainen ruusu.

Kirkon vieressä Tikkurilan seurakunnan vapaaehtoiset tarjoavat kuumaa mehua. Tapa on muodostunut jo perinteeksi, olisiko tämä jo neljäs tai viides vuosi, kun mehua tarjoillaan pyhäinpäivän viettäjille. Tässä vaiheessa iltaa mehua ei tarvitse vielä jonottaa, toisin on myöhemmin, ennustaa rouva vieressäni. Tosiaan, huomaan, että väkeä alkaa tulla pikkuhiljaa enemmän ja kun lähden parkkipaikan suuntaan, alkaa autojen virta olla sellaista, että torvien soitoltakaan ei vältytä. Rauhassa ihmiset, rauhassa!



Lähden kohti Korsoa ja pyhäinpäivän kynttiläkirkkoa. Kun pääsen Korson kirkolle, soivat kellot kutsuvasti – samoin kuin musiikin jytke viereisestä lähiöbaarista. Korson kirkko on tosiaan sananmukaisesti kirkko keskellä kylää, siinä missä ostari ja asemakin.

Kirkossa soi alkumusiikkina Armas Järnefeltin Berceuse, sellolla ja pianolla. Seuraa Psalmi 23, virsi 146, rukous ja virsi 971 ”Maan korvessa kulkevi lapsosen tie, vaan ihana enkeli kotihin vie…” sanat juuttuvat kurkkuuni, kaivan nenäliinaa esiin. Samoin tekee moni muukin. Tuttu kappale herkistää ihmisen mielen. Muisto jostain kaukaa, lapsuudesta.

Virren jälkeen kaksi pappia lukee vuoden aikana siunattujen vainajien nimet, kuukausi kerrallaan. Kunkin vainajan kohdalla sytytetään yksi kynttilä. Tätä varten on kolme avustajaa. Ihmiset istuvat hiiren hiljaa, joku pyyhkäisee silmäkulmaa. Viimeisen kuukauden kohdalla luetaan vain yksi nimi, ollaanhan vasta kuun alussa. Huomaan täriseväni.

Tilaisuuden jälkeen käyn katsomassa kirkon vieressä olevaa uurnalehtoa, johon on tuotu kynttilöitä, kukkia ja pieniä muistoesineitä. Portin pielessä olevalla muistolaattaseinämällä ja sen juurella on monenkirjavia kukkalaitteita ja kynttilöitä. Vastapäätä muistelupaikalla on hautakynttilöistä muodostuva kynttilämeri. Kynttilät ovat enimmäkseen niitä muutamaa mallia, joita kaupoissa myydään. Yhteen on joku kirjoittanut ”Naapurille muistoksi”. Muistolehdon reunalla polun päässä näen kiven, jonka päälle on tuotu myös kynttilöitä, kukkia ja kanervia. Kivessä lukee Tyhjän sylin muistokivi. Se on pystytetty muistoksi lapsettomille, keskenmenon kokeneille tai lapsensa menettäneille – niille joiden syli on tyhjä.

Täysikuu valaisee taivasta, kun jatkan Korson kirkolta vielä Ruskeasannan hautausmaalle. Ruskeasanta sijaitsee aivan lentokentän ja Tuusulan tien välissä, mutta nyt vanhojen kiviaitojen sisällä hautausmaa on pieni ja hiljainen. Portin pielessä on vastikään peitetty hauta, kukkakimput hiekan päälle aseteltuina, tuoreita vielä. Edessä yksi kynttilä. Kuljen eteenpäin kynttilöiden ja täysikuun valaistessa kulkuani. Jokunen hahmo erottuu tummana hautakivien välissä. Täällä meno on erilaista kuin pitäjän hautausmaalla, poissa on ihmis- ja autovirta. Mutta on täälläkin ihmisiä käynyt, koska kynttilöitä on lähes joka haudalla, joissakin useampia. Muistolehdossa ja muualle haudattujen kiven luona on niin paljon kynttilöitä, että ilma niiden ympärillä on jo lämmin. Tunnen nenässäni kynttilöistä lähtevän katkun. Äkkiä lentokoneen jylinä tuntuu voimakkaana pääni päällä. Todellakin, lentokenttä on aivan lähellä. Ollaan Vantaan ytimessä: tänne tullaan ja täältä lähdetään.

Kuljeskelen ristiin rastiin ja katseeni hakee islamilaista hauta-aluetta. Syrjemmällä, siellä missä kynttilämeri loppuu, huomaan pari yksittäistä kynttilää ja niiden luona muutamia hautamuistomerkkejä. Ja tuossa: kaksi valmiiksi kaivettua hautaa, kannet päällä, odottamassa seuraavia vainajia.

Pois lähtiessäni hautausmaan portilla tulee vastaan perhe. Pieni poika selittää innoissaan vanhemmilleen jotain. On suuri elämys tulla pyhäinpäivän iltana hautausmaalle, saada ehkä vastuullinen tehtävä kynttilän haudalle asettamisessa. Vilkaisen pojan kasvoja. Maalatun Halloween-naamion takaa tuikkivat silmät.

Anna-Reetta Rikala

Teksti pohjautuu vuoden 2017 pyhäinpäivänä tehtyyn dokumentointiin ja siitä kirjoitettuun havainnointikertomukseen. Dokumentointi oli osa Kohti tuntematonta-näyttelyn aineiston keruuta.


Kohti tuntematonta -näyttelyyn liittyviä pyhäinpäivän tapahtumia kaupunginmuseolla:
Viemisiä haudalle -kranssityöpaja 31.10.2019 klo 16-18
Hiljaisuuden lauluja 2.11.2019 klo 12-13

keskiviikko 23. lokakuuta 2019

Minkälaisista kuvista museo on kiinnostunut?

Vantaan kaupunginmuseon kuva-arkistoon tarjotaan säännöllisesti vanhoja ja vähän uudempiakin valokuvia. Minkälaiset kuvat sopivat museon kokoelmiin ja miksi museo ei voi ottaa kaikkia kuvia vastaan? Entä mitä kuvia kuva-arkistossa jo on? Näihin kysymyksiin vastataan tässä kirjoituksessa. 

Kuvakokoelmat nyt

Vantaan kaupunginmuseon kokoelmissa oli syksyllä 2019 noin 137 000 kuvaa ja niistä 11% on luetteloitu digitaalisessa muodossa. Kuvien kirjo on hyvin laaja, yhdistävänä tekijänä on monimuotoinen yhteys Vantaaseen. Vuonna 2018 julkaistu kokoelmapolitiikka esittelee kokoelmien yksityiskohtia sivulla. Kuvakokoelmat koostuvat yksityishenkilöiden, yritysten, yhteisöjen ja kaupungin toimijoiden vedoksista, negatiiveista, dioista ja kuvatiedostoista sekä museon oman valokuvaajan kuvista.

Kuvakokoelmat tulevaisuudessa 

Kuvakokoelmiin tarjottuja kuvia arvioidaan seuraavien kolmen kohdan avulla. Kuvia, jotka eivät vastaa kriteereitä, ei valitettavasti voida ottaa osaksi museon kokoelmia.

Parhaimmissa lahjoituksissa tunnetaan kuvaaja, kuvausaika ja paikka tarkasti. 

1. Kuvien aihe

Kuvakokoelmia kartutetaan Vantaan kaupunkia (Helsingin pitäjä, Helsingin maalaiskunta ja Vantaan kauppala) koskevalla aineistolla. Museolla on paikallinen tallennusvastuu ja museo osallistuu valtakunnalliseen TAKO-toimintaan. Museon piiriin kuuluu siis historialtaan vantaalainen aineisto. Kuva-arkistoon otetaan erityisesti kuvia, joita kokoelmissa ei entuudestaan ole. Kartunnassa painotetaan myös seuraavia teemoja:

  • Vantaalainen teollisuus 
  • Vantaalaiset kodit, harrastukset, vapaa-aika ja tapahtumat 
  • Kunnalliselämä, toimialat, organisaatiot ja museon oma toiminta 
  • Kulttuurimaisema ja rakennuskulttuuri  
  • Lähiö, lähiöasuminen ja lähiökulttuuri 
  • Ostoskeskittymät, ostospuistot ja automarketit

Erityisesti 1800-luvun arkea esittelevät kuvat ovat nykyisissä kokoelmissa harvinaisia. Kyseinen kuva on Övre Nybackan keittiöstä.

2. Kuvien laatu

Aiheen sopivuuden lisäksi kuva-arkisto arvioi kuvan laatua. Kokoelmiin käyvät hyvälaatuiset digikuvat. Hyvälaatuisella digikuvalla tarkoitetaan mahdollisimman suurikokoista tiff- tai jpeg-tiedostoa resoluutiolla 300, mieluiten koossa A3 tai vähintään A4 eli noin 21 x 29cm.

Digikuvien lisäksi museo vastaanottaa mielellään hyvälaatuisia vedoksia, negatiiveja ja dioja. Alkuperäisiä kuvia ei tarvitse välttämättä luovuttaa museolle. Kuvat voidaan kopioida museon kokoelmiin skannaamalla tai valokuvaamalla. Jos haluat skannata kuvan itse, on tiedostojen oltava kooltaan mieluiten A3 ja resoluution 300. Näin varmistetaan, että kuvaa voidaan käyttää suurikokoisissa näyttelytulosteissa, kirjoissa ja muissa painotuotteissa mahdollisimman monipuolisesti.

Yleisin syy kuvista kieltäytymiseen on kuvan huono laatu. Esimerkiksi huonolaatuiset kännykkäkuvat, halvat rakeiset “tunnin kuvat” tai vanhemmalla kotiskannerilla skannatut kuvat eivät usein riitä museon tarpeisiin. Myös pahoin vaurioitunut, liian pieni, huonosti rajattu tai epätarkka kuva hyvästäkin aiheesta hankaloittaa kuvan käyttöä liikaa.


Kauniskaan vanha kuva ei sovi museon kokoelmiin, jos kuvan aihe on väärä tai kuvan kunto liian huono.

3. Kuvien oikeudet ja taustatiedot

Kuva-arkisto ottaa vastaan vain kuvia, joihin museo saa täydet käyttöoikeudet. Käyttöoikeuksien selvittäminen voi olla ongelmallista silloin, kun kuvien luovuttaja ei ole myös kuvaaja. On tärkeää tietää kuvaajan lisäksi myös kuvausaika, paikka ja kuvissa esiintyvien henkilöiden nimet.

Kaupunginmuseo jakaa kuvat valtakunnallisessa Finna-palvelussa lisenssillä, joka mahdollistaa kuvien vapaan käytön ilman maksua. Kuvia luovutetaan asiakkaille myös kuva-arkiston asiakaspalvelun kautta. Kuvien lahjoittajan olisikin hyvä tiedostaa, että luovutetut kuvat saattavat päätyä esimerkiksi kahvilan seinälle, mainokseen, historiateokseen tai sosiaaliseen mediaan. 

Ennen kuin tarjoat kuvaasi museolle, oli se sitten vanha tai uusi, tarkista liittyykö kuva aiheeltaan Vantaaseen, onko kuvan laatu riittävän hyvä ja ovatko kuvan taustatiedot selvillä. On myös tärkeää ymmärtää, ettei kaikkia kuvia voida ottaa osaksi museon kuvakokoelmia. 
Tästä kirjoituksesta voit lukea kuvaajamme vinkit omien kuvien säilytykseen. 

 Kaikissa kuviin liittyvissä kysymyksissä voit olla yhteydessä kuva-arkistoon kuva-arkisto@vantaa.fi 


Stella Karlsson