keskiviikko 20. maaliskuuta 2019

Palkitun valokuvaajan viisi vinkkiä parempiin kuviin – "älä käske ketään hymyilemään"

1. Etsi kiinnostava kuvakulma

Kiinnostavan kohteen etsiminen linssin eteen on hyvä lähtökohta hyvälle valokuvalle. Jos tavoitteena on kuitenkin saada loistava kuva, tarvitaan muutakin kuin hyvä kuvauskohde. Kuvattavan kohteen lisäksi on vähintään yhtä tärkeää kiinnittää huomiota siihen, mistä ja miten kuvauskohteensa kuvaa.

Kuvan rajaus, kuvakulma ja etäisyys kohteesta vaikuttavat kaikki siihen, miten kuvan katsoja kokee ja näkee kohteen. Kannattaa siis kuvata sellaisesta paikasta, johon haluaisit kuvan katsojan asettaa.

Kun kiinnittää kohteen lisäksi huomiota kuvakulman valitsemiseen, saa aikaan paitsi kuvan kiinnostavasta kohteesta myös kiinnostavan kuvan kiinnostavasta kohteesta.

Kolme samankaltaista kuvaa on otettu eri etäisyyksiltä, ensimmäinen usean metrin päästä ja kolmas hyvin läheltä.
Kuvat: Antti Yrjönen
Esimerkkejä kuvakulmista. Ensimmäinen kuva on kuvattu puusta, toinen banderollin läpi, kolmas leikkimökin parvelta ja neljäs tuolilta kurotellen. Kuvat: Antti Yrjönen

Toisinaan kiinnostava kuvakulma löytyy kuin itsestään, mutta joskus sen eteen joutuu tekemään enemmän töitä. Jos mahdollista, kuvauskohdetta kannattaa tarkastella useammalta puolelta. Kuvaajien näkee usein kyykkivän maassa tai keikkuvan varpaisillaan jakkaralla. Syy on yksinkertainen. Kiinnostavia kuvakulmia löytyy usein sieltä mistä ihmiset harvemmin katsovat maailmaa.

Kuvakulmaa etsiessä on syytä pohtia myös valokuvan rajausta, eli mitä kuvassa haluaa näyttää ja mitä jättää kuvan ulkopuolelle. Kuvauskohteesta voi valita kuvaan yksityiskohdan tai esitellä kohteen lisäksi myös sen ympäristöä. Rajata voi paitsi jättämällä asioita kuvan reunojen ulkopuolelle myös peittämällä asioita kuvasta käyttämällä elementtejä ympäristöstä.

Esimerkkejä rajauksista. Ensimmäisessä kuvassa kuva-alaa peittää auton rikkoutunut tuulilasi. Toinen kuva on rajattu kiinnostavaan yksityiskohtaan. Kolmannessa kuvassa uimari rajaa joukkuetoverinsa. Kuvat: Antti Yrjönen

2. Kuvaa kohteesi hyvässä valossa

Valokuvauksessa on nimensä mukaisesti kyse valon kuvaamisesta. Ei siis kannata aliarvioida valon merkitystä lopputuloksen kannalta. Sama kohde näyttää hyvin erilaiselta erilaisessa valossa.

Pääpiirteissään valo voidaan jakaa jyrkkään ja pehmeään. Valon pehmeyteen vaikuttaa valolähteen koko. Pistemäiset valolähteet kuten aurinko tai kameran salama tuottavat hyvin jyrkkää valoa, joka piirtää terävärajaiset varjot. Hyvin pehmeä valaistus, kuten pilvinen taivas, puolestaan hävittää varjot kokonaan.

Valon väri vaikuttaa siihen minkä värisiltä kohteet kuvassa näyttävät. Ihmissilmä ja digitaaliset kamerat kompensoivat automaattisesti valon värin muutoksia, jolloin kohteet pysyvät saman värisinä valon värin muuttuessa.

Aina tämä ei kameralta onnistu ja tuloksena voi olla erikoisen värisiä kuvia. Hankaluuksia on luvassa myös silloin, kun kuvassa on erivärisiä valolähteitä, esimerkiksi ikkunasta kajastavaa päivänvaloa ja kellertävämpää valoa kattolampusta. Sisätiloissa voikin olla hyvä idea sammuttaa kattovalo ja testata, josko ulkoa tuleva valo riittäisi kohteen valaisemiseen. Hyvä valaistus henkilökuvaan järjestyy usein helposti tuomalla kuvattava lähelle ikkunaa.

Ikkunasta tuleva valo riitti mainiosti valaisemaan taiteilija Risto Vilhusen. Kuva: Antti Yrjönen / VKM

Pehmeyden ja värin lisäksi valon muita ominaisuuksia ovat voimakkuus ja suunta. Voimakkuus tuottaa ongelmia erityisesti silloin, kun valoa on kertakaikkiaan liian vähän tai kuvassa on sekä erittäin kirkkaita että varjoisia kohtia. Jälkimmäisessä tapauksessa kameralla ja kuvaajalla voi olla vaikeuksia päättää jättääkö kuvassa varjot tummiksi vai antaako kirkkaiden alueiden palaa puhki, eli ylivalottua. Molemmissa tilanteissa avuksi voi ottaa salamavalon tuomaan valoa pimeyteen. Jalusta on myös hyvä apu hämärässä kuvattaessa, sillä se mahdollistaa pidemmät valotusajat ilman pelkoa tärähtäneistä kuvista.

Hyvään valoon ei ole yksinkertaista reseptiä. Tasaisen ja pehmeän valon käyttäminen on usein helpompaa, sillä pistemäiset valonlähteet ovat harvoin kuvaajan kannalta parhaassa mahdollisessa paikassa ja varjot lankeavat häiritsevästi. Toisin sanoen valon suunta on huomattavasti merkittävämpi tekijä jyrkässä valossa kuvattaessa.

Kun taivas tarjoaa vain jyrkkää keskipäivän suoraa auringonpaistetta, voi kuvattavan kanssa paeta porttikonkiin tai alikulkutunneliin. Tunnelissa kuvatessa valo on tasaisempaa, sillä käytännössä koko tunnelinsuu toimii valonlähteenä.

Rakennusten, maisemien ja muistomerkkien kohdalla sama ei onnistu, joten on parempi jäädä odottamaan parempaa valoa. Usein jo pieni ja ohut pilvenhattara, joka asettuu hetkeksi auringon eteen, parantaa kuvaa merkittävästi tarjoamalla pehmeämpää valoa.

Ikkunoista heijastuvaa valoa aurinkoisena päivänä. Kuva: Antti Yrjönen

Jyrkässä auringonpaisteessa kannattaa pitää silmät auki myös erilaisten heijastusten varalta. Heijastukset tarjoavat usein kiinnostavia mahdollisuuksia kohteen valaisuun tai voivat toisinaan olla jopa itsessään kiinnostavia kuvauskohteita.

3. Etsi erilaisuutta ja vastakohtia

Jos kuvassa ei ole minkäänlaisia eroavaisuuksia, on linssinsuojus todennäköisesti unohtunut paikalleen. Erilaisuus, eli kontrasti, mahdollistaa asioiden erottamisen kuvasta. Kontrastia on valojen ja varjojen sekä värien välillä. Myös muut eroavaisuudet toimivat. Pienen asian asettaminen suuren viereen korostaa molempien kokoa. Kontrasti siis auttaa paitsi hahmottamaan asioita kuvista myös erottamaan mikä on kuvassa tärkeää. Kontrastien löytäminen ei ole hankalaa, sillä ihmisen katse kiinnittyy luonnostaan poikkeavuuksiin.

Mustavalkoisten kuvien kuvaaminen auttaa keskittymään yhteen valokuvauksen peruselementtiin: valojen ja varjojen suhteeseen. Monissa kameroissa on mahdollista muuttaa näytöllä näkyvä etsinkuva mustavalkoiseksi, jolloin valoihin ja varjoihin keskittyminen on helpompaa. Myös värikuvia kuvattaessa valojen ja varjojen suhteen tulisi olla kunnossa, muuten kuvasta tulee helposti litteän tai mitäänsanomattoman oloinen.

Esimerkkejä kontrastista valojen ja varjojen välillä. Ensimmäisessä kuvassa kontrasti on äärimmäinen, kuva koostuu lähes pelkästään mustasta ja valkoisesta. Toisessa ja viimeisessä kuvassa kasvot eivät erottuisi valkoista taustaa vasten. Kuvat: Antti Yrjönen

Esimerkkejä värien käytöstä. Yksiväriset pinnat toimivat hyvin taustoina ja korostavat kohdetta. Värikkäät kohteet nousevat hyvin esiin harmaasta taustasta. Kuvat: Antti Yrjönen

Myös muut poikkeavuudet ohjaavat ihmisen katsetta ja tekevät kuvasta mielenkiintoisen. Kuva: Antti Yrjönen

4. Yksinkertaista

Toisinaan saattaa tuntua, että valokuvaa ottaessa tai rakentaessa pitää kiinnittää huomiota lukemattoman moneen yksityiskohtaan. On kuitenkin olemassa monia tapoja yksinkertaistaa kuvaa siten, että niin oma kuin kuvan katsojankin huomio kiinnittyy olennaiseen. Aivan aluksi on tietysti päätettävä mikä kuvassa on tärkeää. Henkilökuvassa ihminen on yleensä taustaa tärkeämpi, ja taka-alalla kulkevat muut ihmiset, kulkuneuvot ja mainokset häiritsevät kuvaa.

Häiritseviä tekijöitä voi pyrkiä rajoittamaan kuvauspaikkaa vaihtamalla, esimerkiksi etsimällä taustalle miellyttävän miljöön tai vaikkapa lähimpään pensaikkoon sukeltamalla. Jos paikan vaihtaminen ei ole mahdollista kohteen voi pyrkiä eristämään kuvaamalla suurella aukolla siten, että kuvan tausta jää sumeaksi. Hankalassa ympäristössä kannattaa myös pysyä riittävän lähellä kohdetta, sillä monista häiritsevistä asioista pääsee eroon yksinkertaisesti rajaamalla ne kuvan ulkopuolelle.

Yksinkertaisenkaan taustan ei tarvitse olla tylsä. Kuvat: Antti Yrjönen

5. Ole läsnä ja älä käske ketään hymyilemään

Ihmisen kuvaamista kannattaa ajatella aivan tavallisena vuorovaikutustilanteena. Jos olet ystäväsi kanssa lounaalla ja haluat saada hänet hymyilemään, käskemistä parempi keino on kuunnella, keskustella ja ehkäpä kertoa jokin hyvä juttu. Kuvissa ei myöskään ole lainkaan välttämätöntä hymyillä.

Kuvattaville ei ikinä kannata kertoa miten heidän ei tulisi mielestäsi olla. Se on helpoin tapa saada ihminen tuntemaan olonsa vääränlaiseksi, joka on varsin huono lähtökohta onnistuneelle kuvalle. Sen sijaan kuvattavan kehuminen ei ole ollenkaan huono idea.

Kuvattavan näkeminen ja kohtaaminen ovat lopulta kuvaustilanteessa ne kaikista tärkeimmät asiat. Jos kuvattava luottaa kuvaajaan, hän uskaltaa olla oma itsensä.

Ihmiset ottavat luonnostaan hyviä asentoja ja poseeraaminen on vain harvoille ihmisille luontevaa toimintaa. Jos siis toivot kuvattavan kääntävän katseensa vasemmalle, on usein helpompi kysyä kuvattavalta vaikkapa taulusta sillä suunnalla kuin käskeä häntä kääntämään päätään.

Kuva: Antti Yrjönen

Lopuksi: Kokeile rohkeasti, riko sääntöjä ja älä noudata näitäkään ohjeita

Näiden ohjeiden ja vinkkien ensisijainen tarkoitus on tehdä kuvaamisesta helpompaa niin, että siihen oleelliseen – eli maailman katsomiseen – jäisi enemmän aikaa. Sillä lopulta kuvaamisessa on kysymys siitä mitä näen, ei ikinä ohjeiden orjallisesta noudattamisesta. Hyvä kuva syntyy katsomalla ja vuorovaikutuksessa ympäröivän maailman kanssa.



Antti Yrjönen, teksti ja kuvat

Kirjoittaja on Vantaan kaupunginmuseon ja muutenkin valokuvaaja, joka ei usko kolmanneksen sääntöön. Lisää kuvia löydät täältä.

tiistai 12. helmikuuta 2019

Vantaalta löytyy vanhaa ja rivoa paikannimistöä

1.2.2019 avattiin uusi nimistöverkkopalvelu Nimisampo. Nimisampo on kaikille avoin verkkopalvelu suomalaisesta paikannimistöstä. Järjestelmä perustuu Kotimaisten kielten keskuksen (Kotus) digitoimaan Nimiarkistoon, johon on kerätty kansalaisilta 2,3 miljoonaa paikannimitietoa yli sadan vuoden aikana, sekä Maanmittauslaitoksen 800 000 nimeä sisältävään Paikannimirekisteriin.

Nimistöä on siis aktiivisesti kerätty Suomessa jo yli sadan vuoden ajan. Kuitenkin osa maamme nimistöstä on sitäkin paljon vanhempaa. Osa nimistöstä voi olla jopa monia tuhansia vuosia vanhaa. Esimerkiksi suuret vesistöt, kuten Saimaa, Imatra, Päijänne ja Inari vaikuttavat olevan muistoja jostakin kielestä, jota on puhuttu Suomen alueella jo kauan ennen suomen ja saamen kielten saapumista tänne.

1800-luvun lopussa kansallisen heräämisen yhteydessä paikannimiä ruvettiin kuitenkin aktiivisesti keräämään. Vantaallakin tällaista nimistön keräilyä on tehty useaan eri otteeseen. Esimerkiksi 1960-luvulla, kun Vantaalla alkoi toden teolla aluerakentaminen, kiersi kansatieteilijä professori Bo Lönnqvist silloisen Helsingin maalaiskunnan alueella keräämässä väistyvän maatalousväen tietoja ja muistoja paikannimistä.

Vanhan Helsingin maalaiskunnan paikannimistö on monikerroksista. Paljon nykyäänkin näkyvästä nimistöstä periytyy keskiajalle, jolloin seudulle saapui ruotsalaisia uudisasukkaita. By ja Böle päätteiset paikannimet ovat suurimmaksi osaksi ruotsalaissiirtolaisten perustamia kyliä, joiden etuliitteenä on usein henkilön nimi. Sitten on esimerkiksi Åggelby, eli Oulunkylä, jonka alkuosa saattaisi olla jäänne vanhan suomen tulvatasankoa tarkoittava sana Oulu. Siihen rinnastuu vielä lapinkielten sanat åulōi ja òulŏi, jotka merkitsevät keväisin jään päälle nousevia sohjoisia tulvavesiä. Näin ollen kylännimi voisi olla ruotsalaissiirtolaisia edeltäneiden hämäläisten perua.

Nimisampoa tutkaillessa on noussut esille Suomen monet rivot paikannimet (esimerkiksi tässä Helsingin Sanomien jutussa). Vantaaltakin löytyy rivoja nimiä, vaikka suurin osa niistä ovat niin paikallisia, että ne eivät Nimisammosta löydykään. Esimerkiksi lentokentän nykyisen kiitotien eteläpäässä Krakanojan vieressä on sijainnut kolme lähdettä, joiden nimet olivat 1920-luvun haastattelutiedon mukaan Fittan, Pittan ja Kvittan, eli Vittu, Kyrpä ja Kuitti.

Vuoden 1958 peruskartassa vasemmalla erottuvat hyvin kolme vierekkäistä lähdettä Fittan, Pittan ja Kvittan.

Toinen esimerkki rivosta paikannimestä Vantaalla on Sotungissa sijaitseva kallionyppylä, jota paikalliset kutsuvat nimellä Skituklimpen, eli ’Paskaklimppi’. Professori Bo Lönnqvist sai siitä tiedon 1960-luvulla haastatellessaan erästä kylän talon emäntää seudun paikannimistä. Rivo nimi meinasi jäädä mainitsematta, mutta onneksi haastattelutilanteessa mukana ollut lapsenlapsi totesi haastattelun päätteeksi: ”Mummo, unohdit Paskaklimpin!”. ”Äsh, sellaista!”, mummo oli yrittänyt viittoa pois rujon nimen, mutta lapsen suusta sen totuuden kuulee! (Bo Lönnqvist on kirjoittanut 1960-luvun nimistökeräilystään Helsingin maalaiskunnassa Vantaa-Seuran vuoden 2018 Helsingin pitäjä – Vantaa vuosikirjaan.)

Andreas Koivisto

torstai 10. tammikuuta 2019

Tikkurilan kirkon aikakapseli ja kirkkojen rakennuskätköt

Juuri puretun Tikkurilan kirkon perustuksista löytyi kuparinen aikakapseli. Suhteellisen pienikokoinen aikakapseli olisi helposti saattanut jäädä huomaamatta suurten koneiden purkaessa kirkkoa, mutta onneksi sen olemassaolosta tiedettiin ja sitä osattiin etsiä. Tieto peruskiveen muuratun uurnan olemassaolosta selvisi museon näyttelyssä esillä olevien #Throwback Vantaa kuvien ottajan, kotiseutuneuvos Lauri Leppäsen kirjoittamasta artikkelista Helsingin pitäjä 1987 vuosikirjassa. Kapseli saatiin siis talteen ja reilun 63 vuoden jälkeen aikakapseli avattiin Vantaan seurakuntien tiloissa.

Aikakapseli ja sen avaamista varten varattuja työkaluja. Kuva: Antti Yrjönen / Vantaan kaupunginmuseo
Rakennusten perustusten muuraaminen on pitkään ollut tärkeä rituaali. Edelleenkin tehdään usein jonkinlainen numero peruskiven muuraamisesta, kun jotakin isoa julkista rakennusta lähdetään rakentamaan. Nykyään perustuksiin laitetaan usein aikakapseli antamaan ajankuvaa rakentamisajankohdasta ja ehkä kertomaan jotakin rakennuttajista. Myös ennen aikakapseleita rakennusten perustuksiin on piilotettu asioita.

Rakennusten kätkölöytöjä on ansiokkaasti selvitellyt Sonja Hukantaival vuonna 2016 ilmestyneessä väitöskirjassaan. Teoksesta löytyy myös tietoa kirkkojen rakennuskätköistä. Vanhimmat tiedot rakennuskätköistä kirkollisessa ympäristössä on islantilaisessa Landnámabók -teoksessa, eli Maanasuttamisirjassa. Luultavasti tämä on alun perin kirjoitettu 1097-1125 välisenä aikana. Alkuperäistä kirjaa ei ole säilynyt, mutta siitä on olemassa myöhempiä kopioita. Kirjan vanhimmassa versiossa Ørlygr niminen mies haluaa rakentaa kirkon Islantiin ja sai irlantilaiselta piispalta siihen hirret, rautakellon, pyhän kirjan sekä pyhää maata hirsien alle. Kirjan myöhemmässä versiossa hän sai myös kultaisen pennin kulmahirren alle.

Kirkkoherra Janne Silvast ja Vantaan kaupunginmuseon museomestari Mats Miinalainen avaavat aikakapselia.
Kuva: Antti Yrjönen / Vantaan kaupunginmuseo
Kirjallisen tiedon lisäksi monet skandinaaviset löydöt kielivät rakennuskätköistä kirkkojen perustusrituaaleissa. Suomessa Koroisten kirkon raunioista kastealtaan perustusten alta on löytynyt viisi 1300-luvun kolikkoa. Keskiajalta on peräisin myös Turun Pyhän Olavin Dominikaaniluostarista löytynyt saviastia, jossa oli 100 kolikkoa. Suomesta tunnetaan myös keskiajan jälkeisiä kolikkokätköjä kirkoista. Lisäksi kansanperinteessä on kertomuksia kirkkojen perustamisen yhteydessä tehdyistä kolikkokätköistä. Kansanperinteen mukaan kolikko oli uhri kirkon suojelijalle, jotta tämä pitäisi hyvää huolta kirkosta.

Kätkölöydöt kertovat, että taikausko eli vahvana kristinuskon rinnalla aina 1900-luvun alkuun asti. Taikausko näkyy selvästi myös täällä Vantaalla, jossa Pyhän Laurin kirkkoa ja etenkin sen ympäristöä on 2010-luvulla tutkittu paljon arkeologisesti. Kirkon vieressä sijaitsevan pappilan 1600-luvun riihen uunin perustuksista löytyi esimerkiksi lehmän pääkallo. Kallon toivottiin tuovan rakennukselle onnea sekä suojaavan sitä tuhoeläimiltä, erityisesti pistäviltä hyönteisiltä.

Museon henkilökunta tustuu aikakapselin sisältöön. Kuva: Antti Yrjönen / Vantaan kaupunginmuseo


Pappilan riihen lisäksi Pyhän Laurin kirkon kellotapulista löytyi jäniksen käpälä, sammakon reisiluu ja lepakon siipiluu. Ne näyttävät liittyvän jonkinlaisiin kansanuskomusten yhteydessä harjoitettuihin rituaaleihin. Ei voida tarkkaan tietää mitä luilla haluttiin, mutta yleensä tällaiset luut on liitetty parantamiseen, onneen elinkeinon harjoittamisessa (kuten kalaonni tai hyvä viljasato), vastaloitsuihin jos joku muu on sinut noitunut ja muille pahan onnen aiheuttamiseen. Arveltiin, että rituaali saa enemmän voimaa jos se suoritetaan kirkon alueella.

Kolikkokätköistä kirkon lattian alla on tietoa vielä Kerimäen kirkon rakentamisen aikoihin 1840-luvulla. Joskus 1800-luvulla näyttää kuitenkin tullut tapa kätkeä perustuksiin maagisten esineiden sijasta joku ajan historiasta kertova asia, eli jonkinlainen aikakapseli. Vantaalta löytyy esimerkki ainakin Hanabölen Lill-Petaksen riihestä, josta 1970-luvun aikana tehtyjen korjausten aikana löytyi pahasti ruostunut metallipurkki, jonka sisällä oli kirje, lehtileike ja kolikoita vuodelta 1897, jolloin riihi oli rakennettu.


Tässä on kuitenkin eksytty hiukan alkuperäisestä aiheesta, kun on puhuttu paljon rakennuskätköistä ja unohdettu kokonaan Tikkurilan kirkon aikakapselin sisältö. Mennään siis takaisin kapseliin ja katsotaan mitä se kätki sisäänsä. Kapselista löytyi kirkon piirustukset, kirje Tikkurilan alueesta ja seurakunnasta rakentamisajankohtana sekä sen aikaisia kolikoita. Seuraavaksi onkin pohdinnassa Tikkurilan uuden kirkon aikakapseli ja sen sisältö. Siihen kaivataan ideoita ja niitä voi ehdottaa suoraan seurakunnalle osoitteeseen tikkurilantaivaanalla@gmail.com.

Andreas Koivisto