keskiviikko 11. joulukuuta 2019

Jouluvalmisteluja Kirkonkylässä vuonna 1925

Vaivaako joulustressi? Joulustressi ei ole pelkästään nykyajan ilmiö. 1900-luvun alussa joulun valmisteluihin kuului myös paljon tekemistä. Helsingin pitäjän kirkonkylän nuorisoseurayhdistyksen Lyktan-lehdessä kerrotaan jouluvalmisteluista vuonna 1925.

”Jotta joulusta tulisi vuoden suurin kohokohta, oli seurattava monia tapoja ja perinteitä. Ja se, kenellä oli vaivalloisin osa jouluvalmisteluissa, oli talon emäntä, kun ajattelemme tavallista maalaistaloa ylipäätään. Jo ensimmäisestä adventista lähtien oli aika aloittaa leipomukset, jotka jatkuivat katkeamatta lähelle joulua. Nyt piti talven hapanleipävarastot täyttää. Leivät ja limput kuivattiin ja kannettiin ulos aittoihin. Jotta paksut limput eivät jäätyisi ja menettäisi hyvää makuaan, kaivettiin ne riihikuivattujen rukiinjyvien sekaan laareihin. Annan päivänä, joka on 15 päivää ennen joulua, laitettiin kapakala likoamaan. Jotta kala olisi hyvää, piti ostajan olla tarkkana, että valitsi valko- tai sinivalkolihaisen kalan, ei punaista tai ruskeaa. Sitten kala piti nylkeä ja laittaa muutamaksi päiväksi veteen likoamaan, minkä jälkeen se laitettiin tuhkan, kalkin ja veden seokseen, kunnes se oli kauttaaltaan pehmennyt. Sen jälkeen kalaa säilytettiin kylmässä vedessä, joka vaihdettiin päivittäin, kunnes lipeän maku oli kadonnut ja kalan liha valkoista. Lipeäkalan tekoa seurasivat joulupyykki, kynttilöiden valaminen, jouluoluen paneminen, pikkuleipien leivonta, joulukinkun paistaminen jne. ja emäntä oli varmasti se, jonka silmät seurasivat kaikkia toimia. Nuorella emännällä oli edessään monta unetonta yötä, jos hänen vanhempansa olivat laiminlyöneet kasvatuksen, jollaisen hänen myöhempi emännänroolinsa vaati.

Miesten työt sijoittuivat pääasiassa ulkotiloihin, mutta eivät hekään ehtineet joulun alla lorvailla. Polttopuut piti kiskoa kotipihaan, mitä enemmän sitä parempi. Kaikkien tuulenkaatojen ja muiden puiden, jotka syksyllä oli kerätty kasoihin ja hakattu metsässä haloiksi, piti olla jouluksi ajettu pois metsästä, jotta hevosilla ja miehillä olisi joulunpyhien jälkeen Härkäviikkojen alkaessa aikaa tarttua muihin töihin. Heinää ja rehua piti kuljettaa karjalle runsain määrin ja pilkkoa iltaisin joko talikynttilän tai päreen valossa. Ei ollut lainkaan epätavallista, että poika tai tyttö seisoi ja valaisi ylhäällä tallinvintillä hikisenä apekirstun äärellä työskentelevää työmiestä. Häpeä sille, joka joulun välipäivien aikana antoi naapuriensa kuulla, että hakkelus tai ape oli loppunut, niin sai tapahtua vasta pyhien jälkeen. Välipäivät piti sen sijaan käyttää osittain pyhän viettoon ja kyläilyyn, osittain alustalaisten ja mäkitupalaisten apupäiviksi, sillä heillä oli silloin yleensä halko- ja heinätalkoot ja sen sellaiset. ”

Kirkonkylän Nygrannaksen tilan joulukuusi 1950-luvulla. Kuva: Vantaan kaupunginmuseo.
Julgranen i Nygrannas hemman i Kyrkoby på 1950-talet. Foto Vanda stadsmuseum.

Julförberedelser i Kyrkoby år 1925

Stressar julen? Julstress är inte något nytt fenomen. I början av 1900-talet fanns också mycket att göra inför julen. I Helsinge kyrkoby ungdomsförenings tidning Lyktan berättas det om julförberedelserna i byn år 1925.

”Det var så många seder och bruk som då skulle följas för att julen verkligen skulle bliva årets största högtid. Och den som hade den drygaste anparten av allt detta var nog husets värdinna om vi tänka oss en vanlig bondgård i allmänhet. Så snart 1:sta advent var förbi började bakningen som fortgick oavbrutet till närmare jul. Nu skulle vinterns surbrödsförråd bakas. Brödet och limporna torkas och bäras ute i bodorna. För att de tjocka limporna icke skulle frysa och bli sämre till smaken grävdes de in uti den dåförtiden ritorkade rågen som förvarades i låren. Anna dagen som är 15 dagar före jul skulle torrfisken sättas i blöt. För att fisken skulle vara god ägde man vid inköpet se efter att köttet var vitt eller blåvitt, icke rött eller brunt. Sedan skulle den skalas eller flås och sättas i vatten där den fick ligga tills den var fullkomligt mjuk, och sedan i kallt vatten som dagligen skulle ombytas tills lutsmaken var försvunnen och köttet vitt. Härefter följde julbyket, ljusstöpningen, julbrygden, sötbrödsbakningen, julskinkans stekning o.s.v. och värdinnan var nog den som skulle hava ögat över allt. Det var många sömnlösa nätter som en ung värdinna då hade att genomgå ifall hon av sina föräldrar blivit försummad i den uppfostran som hennes värdinnekall sedan krävde.

Männerna som hade sitt arbete förlagt huvudsakligen utom hus, fingo ingalunda heller lata sig när julen stundade. Ved skulle släpas till hembacken, ju mer dess bättre. Allt det vindfälle och övrigt som under hösten hopsamlats och huggts uti skogen, skulle till julen vara hemkördt för att hästar och karlar sedan när oxveckorna vidtogo efter julen finge egna sig åt annat arbete. Hö och foder skulle även köras rikligt åt kreaturen samt på kvällarna skärsa till hackelse, antingen vid talgljusets sken, eller också vid pertans bloss. Det var ingen ovanlighet att en gosse eller flicka stod och lyste med pertan på stallsvinden under det någon av gårdens manliga stod vid syrpkistan och gick ann så att svetten lackade. Skam över den som under julmellandagarna måste låta grannarna höra att hackelsen eller syrpan tagit slut, detta fick ske först efter helgen. Mellandagarna skulle användas delvis till helg och visitdagar, delvis till hjälpdagar åt inhysingar och backstugubor, som då vanligen alltid hade sina ved och hötalkkor och mera dylikt.”

maanantai 9. joulukuuta 2019

Håkansbölen kartanossa

”Vantaalaisen peltomaiseman keskellä, puiston ja talousrakennusten ympäröimänä, kohoaa arkkitehti Armas Lindgrenin suunnittelema jugendkartano. Näky yllättää lähestyvän vierailijan, sillä kartano on katseilta piilossa tammien ja lehmusten suojaamalla kummulla.”

Vain kivenheiton päässä Hakunilan kerrostaloalueesta sijaitseva Håkansbölen kartano on ainutlaatuinen jugendhelmi, joka muistuttaa meitä Vantaan historiasta. Kesäkuussa 2019 julkaistu teos Håkansbölen kartanossa – På Håkansböle gård esittelee kattavasti kartanon historiaa tilan alkuvaiheilta tähän päivään saakka. Tutkija Elina Riksmanin kirjoittamassa teoksessa esille nousevat niin omistajasukujen kuin kartanon palvelusväenkin tarinat. Teoksen on kustantanut Vantaan kaupungin historiatoimikunta, ja se sisältää tekstit suomeksi ja ruotsiksi.



Kirja jakautuu seitsemään osioon, joista jokainen lähestyy kartanon historiaa eri näkökulmasta. Esiin nousevat kartanoalueen vaiheet aina 1500-luvulta saakka, Håkansbölen kylän neljästä savusta, eli tilasta, lähtien. Kartanoalueen vaiherikas historia sekä omistajasuvut tulevat tutuiksi teoksen kuljettaessa lukijan läpi vuosien. Merkittävässä osassa teoksessa on Sanmarkien aika, arki ja juhla, iloineen ja suruineen. Kartano oli Sanmarkien suvun omistuksessa vuodet 1905–2005.

Lähdemateriaalina teoksessa on käytetty museon laajaa, kartanoa käsittelevää kokoelma-aineistoa, joka sisältää arkistomateriaaleja, haastatteluita, esineitä, kirjoja, valokuvia ja piirustuksia. Valokuvat kartanon elämästä tarjoavat mahdollisuuden kurkistaa menneeseen aikaan ja kuvitella, millaista kartanon elämä on ollut. Armas Lindgrenin alustavat luonnokset vuonna 1908 valmistuneesta nykyisestä päärakennuksesta saavat katsomaan kartanon yksityiskohtia entistä tarkemmin. Mielenkiintoisten tarinoiden lisäksi monipuolinen kuva-aineisto ja kirjan kaunis, harmoninen ilme, tekevät kirjasta lukemisen lisäksi mukavan myös katsella. Kirjan graafisesta suunnittelusta ja taitosta on vastannut graafikko Anne-Mari Ahonen.

Kartanon aiemman historian lisäksi katse kohdistetaan myös nykyhetkeen ja aikaan, jonka kartano on ollut Vantaan kaupungin omistuksessa. Kirja nostaa esille esimerkiksi kartanoalueen rakennuksissa tehdyt interiöörien pinta- ja väritutkimukset. Lukija pääsee tutustumaan myös museon kokoelmiin talletettuun mittavaan kartanon esinekokoelmaan, johon kuuluu yhteensä noin 15 000 esinettä. Joitain jo konservoituja ja restauroituja esineitä esitellään tarkemmin havainnollistavien kuvien avulla.


Kirjan kuvat esittelevät monipuolisesti niin kartanon asukkaiden elämää kuin kartanorakennustakin.
Kuva: Antti Yrjönen / VKM. 


Håkansbölen kartanoalue ja vuosina 2008–2010 restauroitu kartanon puisto muodostavat valtakunnallisesti arvokkaan rakennetun kulttuuriympäristön. Vaikka kartanon kunnostus on viivästynyt alkuperäisestä suunnitelmasta, kartanon aluetta ja rakennuksia on kunnostettu vähitellen useammassa vaiheessa. Puiston restauroinnin lisäksi päärakennuksessa on toteutettu julkisivukorjaus ja talousrakennuksista ensimmäisen, pehtorintalon, kunnostus on tehty. Seuraavana vuorossa ovat muut kartanoalueen talousrakennukset. Kartanolla ympäristöineen on merkittävä rooli alueen historiassa, mutta myös nykyhetkessä. Kuten Elina Riksman toteaa:

”Vaikka kartanon päärakennuksen interiöörien kunnostustyö on sittemmin viivästynyt, on Håkansböle lunastanut paikkansa kaupunkilaisten sydämissä. Kaupungin kulttuuripalveluiden, kaupunginmuseon ja eri yhdistysten vapaaehtoisten tuottamien monien tapahtumien, opastusten ja juhlien kautta kartano on tullut tutuksi paikallisille. Sen pihapiiri on monen kesäisen ja talvisen tapahtuman näyttämö.”

Seuraavan kerran kartanon ovet avautuvat yleisölle tulevana viikonloppuna, 14.–15.12., kun kartanolla vietetään perinteistä Kartanon Joulu -tapahtumaa. Tapahtuman järjestävät Håkansbölen kartanon kummit ja Hakunila-Seura yhdessä alueen muiden toimijoiden kanssa. Myös kaupunginmuseo ja Pieni museopuoti ovat mukana tapahtumassa.

Håkansbölen kartanossa – På Håkansböle gård -kirjan voit ostaa omaksesi Pienestä museopuodista.


Anni Öhman

tiistai 3. joulukuuta 2019

Mikä ihmeen KoKeMus?

Vantaan kaupunginmuseon sosiaalisen median päivityksissä on ollut viime aikoina kuvia esineistä hashtagilla #kokemus #kokoelmiakehittävämuseo. KoKeMus eli kokoelmia kehittävä museo -hanke syntyi Vantaan kaupunginmuseossa muillekin museoille tutun ongelman äärellä: emme tunne kokoelmiamme kunnolla. Museomme kokoelmissa on arviolta 27 000 esinettä, joista ainoastaan 9000 on löydettävissä tietokannastamme.

Tuskailua asian kanssa on jatkunut pitkään. Museo on perustettu vuonna 1986, mistä lähtien kokoelmia on kartutettu. Esineitä on tullut enemmän, kuin on ehditty luetteloimaan. Esinekokoelmaa hoitaa yksi ihminen, mutta esinetyöhön pystyy harvoin keskittymään, kun aikaa vievät myös muut tehtävät ja projektit. Kokoelmatiimimme – intendentti, arkiston ja kuva-arkiston amanuenssit, valokuvauksesta vastaava museoassistentti ja museomestari – mietti, miten voisimme läpikäydä kokoelmamme tehokkaasti. Olimme yhteydessä muihin museoihin ja kyselimme, miten he ovat inventoineet kokoelmiaan. Emme saaneet kaikilta tähän selkeää vastausta. Päätimme siis itse alkaa kehittämään tehokasta tapaa aineistojen läpikäymiseen ja kokoelmatyön kehittämiseen.

Läpikäyntiä odottavat esineet museon säilytystiloissa.
Kuva: Antti Yrjönen/Vantaan kaupunginmuseo.

Tavoitteemme on läpikäydä aluksi noin 6000 esinettä. Käytännössä tämä tarkoittaa kahta huonetta täynnä laatikoita ja esineitä. Esineet luetteloidaan, puhdistetaan, numeroidaan, kuvataan ja pakataan. Tarvittaessa tehdään myös poistoja. Esineet luetteloidaan Kirsti-kokoelmatietokantaan ja avataan kaikkien nähtäville Finna-hakupalveluun. Samalla mietimme uusia toimintatapoja ja jaamme tietoa hyvistä sekä huonoista käytännöistä myös muiden museoiden käyttöön. Hankkeen jälkeen kokoelmamme on paremmin käytettävissä, pystymme tarkentamaan kokoelmapolitiikkaamme ja valtakunnallinen tallennustyönjako vahvistuu. 

Ensimmäisen pilotointiviikon pidimme jo vuosi sitten marraskuussa. Tällöin käytiin 128 esinettä läpi. Kesän aikana hankkeeseen osallistui yliopistoharjoittelija, jonka kanssa saimme läpikäytyä 1255 esinettä. Tällä hetkellä hankkeessa työskentelee osa-aikaisesti museoamanuenssi puolen vuoden ajan.

KoKeMus on tarkoitettu jaettavaksi kaikille. Esittelemme KoKeMus-hankkeen etenemistä museon blogissa ja kokoelmista tehtyjä löytöjä sosiaalisessa mediassa. Haluamme, että myös muut museot voivat hyötyä tästä: pyörää ei tarvitse jokaisen keksiä uudelleen, eikä samoihin kuoppiin pudota. Emme välttämättä keksi mitään uutta ja ihmeellistä, mutta kokeilemme eri lähestymistapoja luetteloimattomiin aineistoihin. Näitä saa vapaasti kommentoida ja myös kertoa minkä tavan itse on havainnut hyväksi. 

KoKeMus-hankeen tavoite on saada kokoelmat paremmin käyttöön.
Kuva: Antti Yrjönen/Vantaan kaupunginmuseo

Annamari Juvonen-Eskola, kokoelmista vastaava intendentti

tiistai 19. marraskuuta 2019

Liitupiiput ja pääkallo hillopurkissa

Amerikoista Eurooppaan tuotu uutuustuote tupakka ja sen polttamista varten valmistetut piiput levisivät Suomeen 1600-luvun alussa. Nämä niin sanotut liitupiiput valmistettiin valkosavesta ja niitä tehtiin varsinkin Hollannissa sekä Englannissa. Myös Helsinkiin perustettiin piipputehdas vuonna 1758. Liitupiiput ja etenkin niiden katkelmat ovat hyvin yleinen löytö arkeologisilla kohteilla ja myös Vantaalta on Kirkonkylän pappilan ja Mårtensbyn Lillaksen arkeologisilta kaivauksilta löytynyt useita piipun katkelmia.

Yhdessä Mårtensbyn piipuista näkee, että se on ollut kovassa käytössä. Siitä erottuu nimittäin hampaanjäljet. Liitupiippujen nimi tulee siitä, että niiden varret muistuttavat kovasti kouluissa käytettyjä taululiituja. Pehmeistä taululiiduista poiketen liitupiipun varsi on tehty kovaksi poltetusta savesta. Piippua jauhaessa, varsi on kuluttanut piipun polttajan hampaita. Tämä näkyy selvästi 1600-1700-lukujen haudoissa, jossa tupakanpolttajan erottaa kallon alaleuassa hampaiden välissä sijaitsevasta pyöreästä liitupiipun kokoisesta kolosta. Tällaiset kolot ovat melko tyypillisiä 1600-1700-luvun vainajilla. Luultavasti myös Mårtensbyn piippua polttaneelle henkilölle on aikoinaan muodostunut hampaiden väliin kolo liiallisesta tupakanpoltosta.

Mårtensbyn Lillakselta löytynyt liitupiipun varsi, jonka päässä on erotettavissa hampaanjäljet. Kuva: Pekka J. Heiskanen/Vantaan kaupunginmuseo.

Itsekin olen päässyt todistamaan vainajaa, jonka hampaiden välissä oli pyöreä kolo. Olin muistaakseni ollut kaivamassa Haminassa linnoitekohdetta, josta oli liitupiippulöytöjä. Koska talvella maa on jäässä eikä sitä pysty kaivamaan, tekevät arkeologit usein jälkitöitä talvisaikaan. Jälkitöiden aikana kirjoitetaan raporttia, analysoidaan aineistoa sekä putsataan ja luetteloidaan löydöt.

Haminan löytöaineistomme oli Museoviraston kellarissa, jossa työskenteli myös arkeologeja muilta kaivauksilta. Kellarissa oli muun muassa osteologi, eli luututkija Kati Salo, joka oli ollut Porvoon kirkolla kaivamassa luurankoja. Porvoon kirkon kaivaukset liittyivät Porvoon kirkon tuhopolttoon ja sen jälkeen kirkkoon asennettavaan palonsammutusjärjestelmään. Järjestelmää varten kirkon pihalle piti rakentaa iso vesiallas ja sen alta arkeologien poli kaivettava pois luurangot. Kati oli siis ollut tätä työtä tekemässä ja oli kellarissa tutkimassa kirkolta löytyneitä luita.

Kun Kati näki minulla liitupiipun, hän innostui ja kysyi jos saisi testata yhtä asiaa. Sanoin, että se varmasti onnistuu. Kati meni hyllylle, jonne oli nätisti pakannut kaikki Porvoon luurangot. Hän nosti sieltä ison muovisen hillopurkin pöydälle. Purkki oli juuri sen kokoinen, että sinne mahtui pääkallo. Kati nosti purkissa olleen pääkallon pöydälle ja pyysi sitten minulta liitupiippua. Hän näytti kallon hampaiden välissä ollutta koloa ja kokeili piippua siihen. Piippu sopi siihen täydellisesti!

Muutama vuosi myöhemmin, vuonna 2012, Kati tutki Helsingin Senaatintorin alta löytyneitä vainajia. Kyselin häneltä, oliko hän huomannut heilläkin samanlaisia koloja. Kati kertoi, että niitä oli löytynyt heiltäkin useita.

Kerron muuten usein näistä liitupiipuista ja luurangoista lapsille kiertäessäni kouluja. Kerron aina aluksi hiukan vaikeampia asioita ja luennon loppua kohden kevennän luurangoilla. Miltei aina lapset hiljenevät täysin, kun kerron pääkallosta hillopurkissa.

Andreas Koivisto

maanantai 4. marraskuuta 2019

Dickursby förskola i Fornparken

Stenåldersboplatser och andra arkeologiska lokaler har mycket att berätta, det är ett som är säkert. Men det kan vara ganska svårt att hitta berättelserna när man besöker dem, för platserna har ofta varit obebodda så länge att det inte finns kvar några synliga märken av dem ovanpå markytan. För att komma åt historierna måste de grävas ut av arkeologer som kan tolka fynden och läsa jordlagren och naturen runt omkring.

I Fornparken i Ånäs har vi på Vanda stad och stadsmuseum haft som avsikt att åskådliggöra en del av det som döljer sig under marken. Det har vi gjort genom att sätta upp en infotavla om arkeologiska utgrävningar och fynd samt med hjälp av stenpelare som visar var strandlinjerna gått en gång i tiden. Dessutom jobbar vi hela tiden med att få ut information också på annat sätt, t.ex. genom att göra ett mobilspel om platsen.

"Andreas berättar om hur man levt förr vid Fornparken" En fin bild på mig. Jag hade faktiskt en svart mössa på huvudet dagen då jag guidade. I bakgrunden syns också de tre stenpelarna, som visar var den gamla havsstranden funnits.

Vi har också gjort guidningar i Fornparken. För några veckor sedan besökte barnen i Dickursby förskola platsen och jag hade nöjet att berätta för dem vart de egentligen kommit. Efteråt fick de rita det de sett och hört. För mig var det otroligt intressant att se teckningarna. Då fick jag veta hurudana bilder 6-åringarna målat upp för sig då de hörde mig prata om saker som till stor del är osynliga idag.

Rundvandringen började med att barnen fick veta att de stod på gammalt havsbotten. Från havsbotten förflyttade vi oss högre upp till den forna sandstranden där stenåldersbyn legat. Där funderade vi bland annat på hur stenåldersmänniskorna livnärt sig, hur de jagat och fiskat. Vi kollade också på stenpelarna som visade var vattennivån legat under olika perioder av stenåldern. Barnen såg ut över åkrarna och försökte föreställa sig hur det någon gång varit yttre skärgård med små kobbar där sälar och fåglar vilat sig.

"Den gamla havsstranden vid Ånäs. Andreas mormor bor i det gula huset" Palmträd förekom faktiskt på många teckningar, kanske de hör ihop med sandstränder. Jag berättade också för barnen att min mormor ännu också bor i det gula huset som syntes från fornparken.

"Husen vid gamla havsstranden i Ånäs" Jag berättade aldrig hur stenåldershusen ser ut. De här husen ser kanske lite mer medeltida ut, höga och smala som i till exempel Tallinn. Men på stranden gör de lerkrukor och fiskar. Stenåldersaktiviteter som vi talade om.

Efter allt prat om stenålder förflyttade vi oss mot ån nedanför Fornparken. Vi gick under den moderna bilbron mot den gamla stenbron. Det var som en tidstunnel som förde oss från stenåldern mot medeltid och nyare tider. Stenbron låg nämligen vid Stora Strandvägen eller Kungsvägen som den nu för tiden allmänt kallas. Vägen byggdes ursprungligen någon gång för runt 800 år sedan mellan Åbos och Viborgs slott.

"Åbo- och Viborgs slott och Kungsvägen som gick mellan slotten" En mycket tydlig bild på vägen mellan slotten!

"Den där stenbron varifrån hästen föll" Hästen som föll från bron hade tydligt blivit kvar i minnet hos många.

Stenbron är byggd i slutet av 1800-talet och före den har det på samma plats funnits en träbro. Det hörde till böndernas uppgifter att hålla träbron i skick, men de orkade inte alltid fulfölja sina förpliktelser. Barnen fick höra om prästen som på 1600-talet skulle åka över bron med häst och släde. Men bron hade blivit så murken att den inte höll för den tunga släden. Både häst och släde for igenom bron. Hästen drunknade men prästen klarade sig med nöd och näppe.

"Den där hästen har drunknat" Här ligger hästen rofullt och vilar under vattnet med ögona fast.

Historierna väckte mycket frågor bland barnen och vi förde många fina diskussioner. Speciellt verkade barnen fundera över om hästen fortfarande vilar på botten av ån. Det kunde jag inte svara på. På åns botten har ingen ännu gjort utgrävningar. Ån ruvar säkert också på många intressanta berättelser!


Andreas Koivisto

perjantai 25. lokakuuta 2019

"Tänne tullaan ja täältä lähdetään" - pyhäinpäivän tunnelmia Vantaalla

Markkinameininkiä, ajattelen, kun saavun Pyhän Laurin kirkolle. Autoja liukuu tasaiseen tahtiin kirkon parkkipaikalle. Portin vierellä kynttilöiden ja kranssien myyjät seisovat valppaina myymään tuotteitaan niitä kaipaaville. Ihan maltillista meininkiä kuitenkin, arvioin uudelleen.

Olen saapunut havainnoimaan pyhäinpäivän viettoa Vantaalla. Aloitan Helsingin pitäjän hautausmaalta ja Pyhän Laurin kappelista, jossa on alkamassa Muistojen äärellä tapahtuma. Kappeli on kaunis, moderni rakennus, joka on valmistunut vuonna 2010, mutta tuo mieleen suurine lasisine ikkunoineen 1950- ja 60-lukujen modernin arkkitehtuurin. Kappelin vierellä Pyhän Laurin vanha kirkko nousee isona ja jylhänä. Kaksi oman aikakautensa arkkitehtonista luomusta, harmonisesti rinnakkain.

Kappelin eteistilassa on pöytä, jossa voi askarrella erivärisistä helmistä ja styroxsydämistä avaimenperiä ripustettavaksi seinällä olevaan Muistojen verkkoon, tai ottaa halutessaan mukaan. Askartelen pienen koristeen ja liitän sen muiden koristeiden joukkoon. Lähetän terveiseni mummille, ukille, kummitädille… Verkko täyttyy pikkuhiljaa koristeista.

Pienen salin alttariseinällä on ristinmuotoinen reliefi sekä tuohuksille varattu kynttelikkö. Muutama kynttilä on jo sytytetty. Toisella seinustalla on astia, jossa on tuohuksia ja vieressä pino nenäliinoja. On hyvä varautua kyyneliin. Seinän toisella puolella, suuressa kappelisalissa soi J.S. Bachin viulupartita n:o 2. Teos syntyi vuonna 1720 surutyönä, säveltäjän vaimon kuoleman jälkeen. Eteisaulasta kantautuu korviini lapsen itkua, elämän ääntä.

Ulkona on alkanut hämärtää ja haudoille tuodut kynttilät erottuvat selkeämmin. Suuntaan kohti muistelualuetta, pitkää seinämää, jonka eteen voi tuoda kynttilän ja viivähtää hetken muistelemaan. Muurin takana on tuhkahauta-alue, jonne uurnat haudataan satunnaiseen järjestykseen. Omaiset eivät tiedä tarkkaa hautapaikkaa, mutta vainajan nimen saa halutessaan pieneksi laataksi seinään. Muisteluseinä on melko uusi, joten nimiä on tähän mennessä kertynyt vain muutamia. Edelleen monet haluavat oman hautapaikan, mutta tämäkin tapa on yleistymään päin. Muuri on vaikuttava. Nyt sen eteen on tuotu kynttilöitä, joitakin kukkalaitteita ja yksittäinen vaaleanpunainen ruusu.

Kirkon vieressä Tikkurilan seurakunnan vapaaehtoiset tarjoavat kuumaa mehua. Tapa on muodostunut jo perinteeksi, olisiko tämä jo neljäs tai viides vuosi, kun mehua tarjoillaan pyhäinpäivän viettäjille. Tässä vaiheessa iltaa mehua ei tarvitse vielä jonottaa, toisin on myöhemmin, ennustaa rouva vieressäni. Tosiaan, huomaan, että väkeä alkaa tulla pikkuhiljaa enemmän ja kun lähden parkkipaikan suuntaan, alkaa autojen virta olla sellaista, että torvien soitoltakaan ei vältytä. Rauhassa ihmiset, rauhassa!



Lähden kohti Korsoa ja pyhäinpäivän kynttiläkirkkoa. Kun pääsen Korson kirkolle, soivat kellot kutsuvasti – samoin kuin musiikin jytke viereisestä lähiöbaarista. Korson kirkko on tosiaan sananmukaisesti kirkko keskellä kylää, siinä missä ostari ja asemakin.

Kirkossa soi alkumusiikkina Armas Järnefeltin Berceuse, sellolla ja pianolla. Seuraa Psalmi 23, virsi 146, rukous ja virsi 971 ”Maan korvessa kulkevi lapsosen tie, vaan ihana enkeli kotihin vie…” sanat juuttuvat kurkkuuni, kaivan nenäliinaa esiin. Samoin tekee moni muukin. Tuttu kappale herkistää ihmisen mielen. Muisto jostain kaukaa, lapsuudesta.

Virren jälkeen kaksi pappia lukee vuoden aikana siunattujen vainajien nimet, kuukausi kerrallaan. Kunkin vainajan kohdalla sytytetään yksi kynttilä. Tätä varten on kolme avustajaa. Ihmiset istuvat hiiren hiljaa, joku pyyhkäisee silmäkulmaa. Viimeisen kuukauden kohdalla luetaan vain yksi nimi, ollaanhan vasta kuun alussa. Huomaan täriseväni.

Tilaisuuden jälkeen käyn katsomassa kirkon vieressä olevaa uurnalehtoa, johon on tuotu kynttilöitä, kukkia ja pieniä muistoesineitä. Portin pielessä olevalla muistolaattaseinämällä ja sen juurella on monenkirjavia kukkalaitteita ja kynttilöitä. Vastapäätä muistelupaikalla on hautakynttilöistä muodostuva kynttilämeri. Kynttilät ovat enimmäkseen niitä muutamaa mallia, joita kaupoissa myydään. Yhteen on joku kirjoittanut ”Naapurille muistoksi”. Muistolehdon reunalla polun päässä näen kiven, jonka päälle on tuotu myös kynttilöitä, kukkia ja kanervia. Kivessä lukee Tyhjän sylin muistokivi. Se on pystytetty muistoksi lapsettomille, keskenmenon kokeneille tai lapsensa menettäneille – niille joiden syli on tyhjä.

Täysikuu valaisee taivasta, kun jatkan Korson kirkolta vielä Ruskeasannan hautausmaalle. Ruskeasanta sijaitsee aivan lentokentän ja Tuusulan tien välissä, mutta nyt vanhojen kiviaitojen sisällä hautausmaa on pieni ja hiljainen. Portin pielessä on vastikään peitetty hauta, kukkakimput hiekan päälle aseteltuina, tuoreita vielä. Edessä yksi kynttilä. Kuljen eteenpäin kynttilöiden ja täysikuun valaistessa kulkuani. Jokunen hahmo erottuu tummana hautakivien välissä. Täällä meno on erilaista kuin pitäjän hautausmaalla, poissa on ihmis- ja autovirta. Mutta on täälläkin ihmisiä käynyt, koska kynttilöitä on lähes joka haudalla, joissakin useampia. Muistolehdossa ja muualle haudattujen kiven luona on niin paljon kynttilöitä, että ilma niiden ympärillä on jo lämmin. Tunnen nenässäni kynttilöistä lähtevän katkun. Äkkiä lentokoneen jylinä tuntuu voimakkaana pääni päällä. Todellakin, lentokenttä on aivan lähellä. Ollaan Vantaan ytimessä: tänne tullaan ja täältä lähdetään.

Kuljeskelen ristiin rastiin ja katseeni hakee islamilaista hauta-aluetta. Syrjemmällä, siellä missä kynttilämeri loppuu, huomaan pari yksittäistä kynttilää ja niiden luona muutamia hautamuistomerkkejä. Ja tuossa: kaksi valmiiksi kaivettua hautaa, kannet päällä, odottamassa seuraavia vainajia.

Pois lähtiessäni hautausmaan portilla tulee vastaan perhe. Pieni poika selittää innoissaan vanhemmilleen jotain. On suuri elämys tulla pyhäinpäivän iltana hautausmaalle, saada ehkä vastuullinen tehtävä kynttilän haudalle asettamisessa. Vilkaisen pojan kasvoja. Maalatun Halloween-naamion takaa tuikkivat silmät.

Anna-Reetta Rikala

Teksti pohjautuu vuoden 2017 pyhäinpäivänä tehtyyn dokumentointiin ja siitä kirjoitettuun havainnointikertomukseen. Dokumentointi oli osa Kohti tuntematonta-näyttelyn aineiston keruuta.


Kohti tuntematonta -näyttelyyn liittyviä pyhäinpäivän tapahtumia kaupunginmuseolla:
Viemisiä haudalle -kranssityöpaja 31.10.2019 klo 16-18
Hiljaisuuden lauluja 2.11.2019 klo 12-13

keskiviikko 23. lokakuuta 2019

Minkälaisista kuvista museo on kiinnostunut?

Vantaan kaupunginmuseon kuva-arkistoon tarjotaan säännöllisesti vanhoja ja vähän uudempiakin valokuvia. Minkälaiset kuvat sopivat museon kokoelmiin ja miksi museo ei voi ottaa kaikkia kuvia vastaan? Entä mitä kuvia kuva-arkistossa jo on? Näihin kysymyksiin vastataan tässä kirjoituksessa. 

Kuvakokoelmat nyt

Vantaan kaupunginmuseon kokoelmissa oli syksyllä 2019 noin 137 000 kuvaa ja niistä 11% on luetteloitu digitaalisessa muodossa. Kuvien kirjo on hyvin laaja, yhdistävänä tekijänä on monimuotoinen yhteys Vantaaseen. Vuonna 2018 julkaistu kokoelmapolitiikka esittelee kokoelmien yksityiskohtia sivulla. Kuvakokoelmat koostuvat yksityishenkilöiden, yritysten, yhteisöjen ja kaupungin toimijoiden vedoksista, negatiiveista, dioista ja kuvatiedostoista sekä museon oman valokuvaajan kuvista.

Kuvakokoelmat tulevaisuudessa 

Kuvakokoelmiin tarjottuja kuvia arvioidaan seuraavien kolmen kohdan avulla. Kuvia, jotka eivät vastaa kriteereitä, ei valitettavasti voida ottaa osaksi museon kokoelmia.

Parhaimmissa lahjoituksissa tunnetaan kuvaaja, kuvausaika ja paikka tarkasti. 

1. Kuvien aihe

Kuvakokoelmia kartutetaan Vantaan kaupunkia (Helsingin pitäjä, Helsingin maalaiskunta ja Vantaan kauppala) koskevalla aineistolla. Museolla on paikallinen tallennusvastuu ja museo osallistuu valtakunnalliseen TAKO-toimintaan. Museon piiriin kuuluu siis historialtaan vantaalainen aineisto. Kuva-arkistoon otetaan erityisesti kuvia, joita kokoelmissa ei entuudestaan ole. Kartunnassa painotetaan myös seuraavia teemoja:

  • Vantaalainen teollisuus 
  • Vantaalaiset kodit, harrastukset, vapaa-aika ja tapahtumat 
  • Kunnalliselämä, toimialat, organisaatiot ja museon oma toiminta 
  • Kulttuurimaisema ja rakennuskulttuuri  
  • Lähiö, lähiöasuminen ja lähiökulttuuri 
  • Ostoskeskittymät, ostospuistot ja automarketit

Erityisesti 1800-luvun arkea esittelevät kuvat ovat nykyisissä kokoelmissa harvinaisia. Kyseinen kuva on Övre Nybackan keittiöstä.

2. Kuvien laatu

Aiheen sopivuuden lisäksi kuva-arkisto arvioi kuvan laatua. Kokoelmiin käyvät hyvälaatuiset digikuvat. Hyvälaatuisella digikuvalla tarkoitetaan mahdollisimman suurikokoista tiff- tai jpeg-tiedostoa resoluutiolla 300, mieluiten koossa A3 tai vähintään A4 eli noin 21 x 29cm.

Digikuvien lisäksi museo vastaanottaa mielellään hyvälaatuisia vedoksia, negatiiveja ja dioja. Alkuperäisiä kuvia ei tarvitse välttämättä luovuttaa museolle. Kuvat voidaan kopioida museon kokoelmiin skannaamalla tai valokuvaamalla. Jos haluat skannata kuvan itse, on tiedostojen oltava kooltaan mieluiten A3 ja resoluution 300. Näin varmistetaan, että kuvaa voidaan käyttää suurikokoisissa näyttelytulosteissa, kirjoissa ja muissa painotuotteissa mahdollisimman monipuolisesti.

Yleisin syy kuvista kieltäytymiseen on kuvan huono laatu. Esimerkiksi huonolaatuiset kännykkäkuvat, halvat rakeiset “tunnin kuvat” tai vanhemmalla kotiskannerilla skannatut kuvat eivät usein riitä museon tarpeisiin. Myös pahoin vaurioitunut, liian pieni, huonosti rajattu tai epätarkka kuva hyvästäkin aiheesta hankaloittaa kuvan käyttöä liikaa.


Kauniskaan vanha kuva ei sovi museon kokoelmiin, jos kuvan aihe on väärä tai kuvan kunto liian huono.

3. Kuvien oikeudet ja taustatiedot

Kuva-arkisto ottaa vastaan vain kuvia, joihin museo saa täydet käyttöoikeudet. Käyttöoikeuksien selvittäminen voi olla ongelmallista silloin, kun kuvien luovuttaja ei ole myös kuvaaja. On tärkeää tietää kuvaajan lisäksi myös kuvausaika, paikka ja kuvissa esiintyvien henkilöiden nimet.

Kaupunginmuseo jakaa kuvat valtakunnallisessa Finna-palvelussa lisenssillä, joka mahdollistaa kuvien vapaan käytön ilman maksua. Kuvia luovutetaan asiakkaille myös kuva-arkiston asiakaspalvelun kautta. Kuvien lahjoittajan olisikin hyvä tiedostaa, että luovutetut kuvat saattavat päätyä esimerkiksi kahvilan seinälle, mainokseen, historiateokseen tai sosiaaliseen mediaan. 

Ennen kuin tarjoat kuvaasi museolle, oli se sitten vanha tai uusi, tarkista liittyykö kuva aiheeltaan Vantaaseen, onko kuvan laatu riittävän hyvä ja ovatko kuvan taustatiedot selvillä. On myös tärkeää ymmärtää, ettei kaikkia kuvia voida ottaa osaksi museon kuvakokoelmia. 
Tästä kirjoituksesta voit lukea kuvaajamme vinkit omien kuvien säilytykseen. 

 Kaikissa kuviin liittyvissä kysymyksissä voit olla yhteydessä kuva-arkistoon kuva-arkisto@vantaa.fi 


Stella Karlsson

torstai 10. lokakuuta 2019

Vantaan mallia vietiin maailmalle - historia näkyy ja kuuluu kaupungissa

Viime viikolla kävin luennoimassa Helsingin yliopiston ja Aalto yliopiston Urban Studies and Planning -ohjelman opiskelijoille. Kyseessä on kansainvälinen opinto-ohjelma ja opiskelijoita oli monesta eri maasta, muun muassa Kiinasta, USA:sta, Boliviasta ja Ukrainasta. Heidän joukossaan istui luultavasti moni tuleva kaupunkisuunnittelija.

USP-ohjelma on monitieteinen ja pyrkii saamaan opiskelijat ymmärtämään kaupunkien kehitystä monesta eri näkökulmista. Sen takia heillä on useita eri alojen opettajia ja professoreita, jotka vastaavat opetuksesta vuoroviikoin. Viime viikko oli historian professorin Laura Kolben viikko. Kolbe kutsui osana opetustaan minut ja vaimoni Riinan, joka toimii Vantaa-Seuran toiminnanjohtajana, puhumaan opiskelijoille historiankäytöstä Vantaalla.

Andreas Koivisto esitelmöi USP-ohjelman opiskelijoille. Kuva: Riina Koivisto.

Kun rupesin kokoamaan yhteen esitelmää, huomasin miten paljon oikein tuommekaan historiaa esiin eri tavoin. Itsekin teen työtä kolmella eri tasolla; kaupungin virkamiehenä, Vantaa-Seuran puheenjohtajana sekä yksityishenkilönä.

Vuodesta 2015 minulla on ollut Vantaalla virka. Arkeologina vastaan kaupungin muinaisjäännöksistä ja olen istunut mukana kaupunkisuunnittelun kokouksissa alueista, jotka koskevat muinaisjäännöksiä. Aluksi minua jännitti, miten minuun oikein suhtaudutaan. Nähdäänkö minut vain vaikeana asioiden jarruttelijana, joka haluaa hidastaa projekteja suojelemalla niitä. Onneksi kävi nopeasti selväksi, että näin ei ollut.

Vantaa on nopeasti kasvava kaupunki, joka kaipaa identiteettiä. Tuomalla esiin oikeita historiallisia tapahtumia, identiteettejä ei tarvitse keksiä tyhjästä. Ja Vantaallahan riittää historiaa. Vaikka kaupunki mielletään nuoreksi, se täyttää kaupunkina 50 vuotta vuonna 2024, on paikkakunnalla juuret syvällä historiassa. Kaupunginmuseolla vietettiin nyt syksyllä esimerkiksi Vantaan 688-vuotis synttäreitä. Niin kauan oli kulunut siitä, kun kaupungin edeltäjä Helsingin pitäjä mainittiin ensimmäistä kertaa historiallisissa lähteissä. Jos taas katsotaan varhaisinta ajoitusta Vantaan alueelta, mennään jo 9450 vuoden päähän vanhemmalle kivikaudelle. Reiluun 9000 vuoteen mahtuu paljon historiaa!

Kaupunkisuunnittelussa kaupungin historiaa on huomioitu viime vuosina hyvin. Myyrmäen suunnittelussa huomioidaan koko ajan enemmän alueen kivikautinen menneisyys, onhan Myyrmannin edessä sijainnut laaja kivikautinen asuinpaikka ja kalmisto. Toinen Vantaan kivikautinen keskus sijaitsi aivan Tikkurilan kupeessa Jokiniemessä. Kaupungissa oli siis samat keskukset kivikaudella kuin nykyään! Jokiniemeen avattiin vuonna 2017 kivikautiselle asuinpaikalle Muinaispuisto opaskyltteineen. Opaskylttejä on myös pystytetty muualle kaupunkiin historiallisille pakoille ja esimerkiksi vuoden vaihteessa valmistuville Kuusijärven uusille ulkoilureiteille tulee myös historiatauluja.

Historian esittäminen on kaupungissa tärkeää. Kaupungin alle 50 vuoden ikä kertoo siitä, että iso osa tänne muuttaneista ihmisistä ovat tulleet tänne vasta viimeisten vuosikymmenten aikana. Se tarkoittaa, että he eivät tunne kovin hyvin alueen menneisyyttä. Siksi on hyvin tärkeää kiertää kouluja kertomassa Vantaan historiasta. Sitä olen tehnyt jo usean vuoden ajan. Teemme myös paljon työtä sen eteen, että koululaisille olisi helpommin löydettävissä aineistoa kaupungin menneisyydestä. Museolla ollaan Vantaan kulttuuriympäristölinjausten yhteydessä työstetty esimerkiksi mobiilipeliä kaupungin historiasta. Itse olen myös kirjoittanut lastenkirjan keskiajasta ja työstän parhaillaan seuraavaa kirjaa yhdessä taiteilija Tom Björklundin kanssa.

Vantaa-Seuran kanssa olemme puolestaan järjestäneet suuren määrän tapahtumia, joiden on tarkoitus avata kaupungin historiaa. Suurin tapahtuma on Helsingan keskiaikapäivä, joka veti elokuussa 11 000 ihmistä tutustumaan Helsingin pitäjän kirkonkylään. Keväällä ja syksyllä järjestetyn historiakävelysarjan aikana tavoitimme 1500 ihmistä. Historia selvästi kiinnostaa ihmisiä!

Yritimme siis tuoda esille historian käytön mahdollisuuksia kaupunkien suunnittelussa ja toiminnassa USP-ohjelman opiskelijoille. Toivottavasti hekin näkevät historian tuomia mahdollisuuksia ja vievät Vantaan mallia eteenpäin, kun pääsevät tulevaisuudessa mukaan suunnittelemaan kaupunkeja eri puolilla maailmaa. Ainakin yksi kiinalaisopiskelijoista totesi luennon jälkeen, että aiemmin ei historia kiinnostanut, mutta nyt kiinnostaa!

Andreas Koivisto

perjantai 20. syyskuuta 2019

Vantaan masuunilta löytyi kivikautinen kourutaltta

Historiallisen ajan kontekstista löytyvä kivikauden esine aiheuttaa hämmennystä ja niin herätti myös Vantaalta vuonna 1837 perustetun masuunin paikalta löytynyt kivikautinen kourutaltta.

Osallistuin keväällä kurssille, jossa käsiteltiin Länsi-Uudenmaan Ruukkeja, kartanoita ja kirkkoja. Kurssisuoritukseen kuului luentojen lisäksi essee, jonka aihevalintaa pohdin pitkin kesää. Olen ollut kesän työharjoittelussa Vantaan kaupunginmuseolla ja sain idean kirjoittaa sen Vantaan ruukista, vaikka kohteen rakennuskannasta ei ole oikeastaan enää mitään jäljellä.

Arkeologian opiskelijana minulla on tapana käydä mahdollisuuksien mukaan tutustumassa kohteisiin, joista kirjoitan. Eräänä elokuisena viikonloppuna suuntasinkin Vantaankoskelle hakemaan inspiraatiota kirjoittamiseen. Tutkiskellessani entisen masuunin paikalla maassa lojuvia kuonakikkareita, huomioni kiinnittyi tiilenkappaleiden ja lasinsirpaleiden joukossa lojuvaan huolellisesti hiottuun kiviesineeseen. Vaikka löytökonteksti tuntui oudolta, arvelin sitä kivikautiseksi työkaluksi. Vein kolhuisen ja terästään katkenneen esineen näytille Vantaan kaupunginmuseon arkeologille, Andreas Koivistolle, joka vahvisti epäilyni. Arkeologi Petro Pesonen tunnisti esineen valokuvien perusteella Jäkärlän kourutaltaksi.

Vantaankosken masuunilta löytynyt kivikautinen kourutaltta. Piirros: Hanna Ellermaa.

Jäkärlän kourutaltat ovat muodoltaan pyöreitä, kouruterä on tavallisesti kuperammalla lappeella ja tasaisemmalla selkäpuolella on usein varttamisura. Jäkärlän kourutaltat on valmistettu diapaasista tai maasälpäporfyriitistä ja ne sijoittuvat ajallisesti varhaiskampakeraamiseen ja tyypillisen kampakeramiikan aikaan eli noin 5200-3500 eaa. Löytö ei sinänsä ole yllättävä, sillä jäkärlän tyyppisiä esineitä on löytynyt pitkin rannikkoa. Lisäksi Vantaan ruukin lähistöllä on useita kivikautisia kohteita. Esimerkiksi aivan Vantaankosken partaalla on kivikautinen asuinpaikka (Viinikkala 2), josta on havaittu useita löytökeskittymiä. Paikalta on löytynyt kivikirveitä, talttoja, esineen teelmiä, kvartsiittiesineitä ja -iskoksia. Vuonna 2003 tehtyjen koekaivausten perusteella asuinpaikan läntisin osa ajoittuu löytöjensä ja korkeutensa perusteella varhaiskampakeraamiselta ajalta nuorakeraamiseen aikaan (n. 5200-2300 eaa.).

Työkalun lisäksi löytämälläni esineellä on voinut olla toinen myöhempi funktio. Sen voi tulkita myös ukonvaajaksi, sillä se löytyi selkeästi kivikauden jälkeisestä kontekstista. Koska kiviesineiden alkuperäinen käyttötarkoitus on ollut alkujaan epäselvä, niille on annettu jo rautakaudelta (n. 500-1200/1300 jaa.) pitkälti 1900-luvulle asti taianomaisia merkityksiä. Uskomusten mukaan kiviesineet syntyivät ukkosesta ja niiden uskottiin omaavan yliluonnollista voimaa, siksi esineitä myös etsittiin. Ukonvaajoja käytettiin muun muassa lääkinnällisiin tarpeisiin: pistokset, paiseet säryt ja kivut hoidettiin ulkoisesti esimerkiksi painelemalla. Muihin tauteihin saattoi löytyä parannuskeino nauttimalla nestettä, johon oli sekoitettu esineestä raaputettua jauhetta. Kourutaltasta löytyvät jäljet, kuten kaaputus-, murto ja hiomajäljet saattavatkin viitata tähän kiviesineiden myöhempään funktioon.

Ukonvaajoja käytettiin myös tulentuhojen torjumiseen ja niiden avulla voitiin hallita tulta. Säilyttämällä ukonvaajoja ullakolla tai kattorakenteissa, uskottiin niiden suojaavan rakennuksia salamoilta ja tulipaloilta. Myös seinälinjat, lattianaluset ja tulisijat ovat olleet erilaisten vanhojen esineiden kätköpaikkoja. Kätketyt esineet suojelivat ulkoapäin tulevalta pahalta tai toivat onnea. Kätköjä on saatettu tehdä myös pahaa tarkoittavassa mielessä, vahingoittamaan rakennuksen asukkaita. Kaikki rituaalisesti merkittävät kätköt eivät kuitenkaan aina sijainneet rakennuksissa, vaan myös kuoppiin ja ojiin saatettiin tehdä kätköjä. Näiden tarkoituksena oli ehkä merkitä ympäristön keskeisiä kohtia.

Vantaankosken nk. Jäkärlän tyypin kourutaltassa erottui varttamisura sekä masuunin läheisyydessä pintaan tarttuneita ruosteläikkiä. Kuva: Andreas Koivisto/Vantaan kaupunginmuseo.

Arkeologian tieteenalan kehittyessä kiviesineitä kerättiin ahkerasti museoihin 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa. Monet museokokoelmiin päätyneistä kiviesineistä ovat löytyneet rakennuksia purettaessa ja remontoitaessa. Arkeologisten löytöjen lisäksi laajalle levinneestä ukonvaajaperinteestä on tietoja folkloristisessa aineistossa.

Myös Vantaalta on löydetty mahdollisesti taikakaluina käytettyjä kiviesineitä. Mårtensbyn Lillaksesta löytyi vuoden 2012 arkeologisten kaivausten yhteydessä 1700-luvulle ajoittuvasta rakennuksesta uunin perustusten alta jykevä kiviesineen katkelma (KM 39163:225). Kerrotaan myös, että Tikkurilasta löytynyt yksinkertainen reikäkirves (KM122) löytyi jo vuonna 1784 hiekkakuopasta, mutta se toimitettiin Kansallismuseon kokoelmiin vasta 1800-luvun puolivälissä. Vuosina 1885 ja 1886 Uuttamaata kiertänyt Suomen Muinaismuistoyhdistyksen stipendiaatti J. E. Tuomala tallensi keruumatkallaan kiviesineitä sekä muinaisesineisiin liittyviä kansanomaisia käsityksiä; Vantaan Riipilästä kerättyä pohjalaista tasatalttaa (KM 2452:55) oli tosin käytetty maallisempaan tarkoitukseen; esineen löytäjä Aug. Bergman oli käyttänyt sitä partaveitsen hiomiseen.

Valistus ja muinaistieteellinen tutkimus muuttivat vähitellen käsityksiä ukonvaajoista, vaikka usko salaman mukana pudonneisiin kiviesineisiin ja luottamus niiden taikavoimaan eli pitkälle 1900-luvulle. Ehkä taltalla on suojeltu ruukin aluetta tai jotakin sen rakennusta. Kerrotaan, että muuan J. V. Hirsjärvi sai 1880-luvulla Jokioisissa eräältä ruukinsepältä mukaansa osan tämän omistamasta ukonvaajasta. Ehkä Vantaan ruukilta löytynyt kiviesine on kuulunurkin ruukinsepälle, vaikea sanoa.

Vantaan ruukilta löytynyt kourutaltta talletettiin Kansallismuseon kokoelmiin ja se sai päänumerokseen 42154. Paikallisen historiantutkimuksen kannalta Vantaalta tehdyt arkeologiset löydöt ovat tärkeitä, mutta yhtä lailla ne ovat merkittäviä koko Suomen alueen menneisyyden tutkimukselle.

Hanna Ellermaa

tiistai 3. syyskuuta 2019

Melkein 500 vuotta vanha partamiehenkannu Kölnistä

Keskiajalla Kölnin ympäristössä Reininmaalla oli useampia keskuksia, joissa valmistettiin niin kutsuttuja kivisavisia astioita. Kivisaviastiat olivat aikansa huippumuotoilua ja haluttua tavaraa ympäri Itämeren kaupunkien. Ne levisivätkin Hansakauppiaiden mukana laajalle Pohjois-Eurooppaan. Vantaalta on arkeologisilta kaivauksilta löytynyt useita eri kivisavikannujen sirpaleita. Näyttävin kokonaisuus on Vantaanlaaksossa sijaitsevalta Mårtensbyn Lillaksen tilalta, josta vuonna 2011 löytyi yksi pala ja vuonna 2012 reilu 20 palaa lisää samaa Kölnissä 1500-luvun puolivälin tienoilla valmistettua niin kutsuttua partamiehenkannua. Viime viikot konservaattori Nora Salonen on työskennellyt astian parissa ja liimaillut yhteen siihen kuuluvia paloja.

Partamiehenkannu on saanut nimensä astian kaulaa koristavasta parrakkaan miehen naamasta. Partamiehenkannun palasia on myös löytynyt Kirkonkylästä. Kölniläisten partamiehenkannujen lisäksi Vantaalla tehdyillä kaivauksilla on löytynyt sirpaleita muistakin Reininmaan kivisaviastioiden valmistuskeskuksista, kuten Siegburgista, Raerenista, Frechenista ja Westerwaldista. Sirpaleet kertovat tiiviistä kauppakontakteista Keski-Eurooppaan. Luultavasti suurin osa kivisavikannuista ovat kulkeutuneet Vantaalle Tallinnan kautta. Tallinna oli lähin suuri kaupunki ja toimi Hansakaupan välittäjänä lähiympäristön alueille. Nykyisen Vantaan alueella toimi useita niin kutsuttuja talonpoikaispurjehtijoita, jotka kävivät kauppaa Tallinnassa asuneiden kauppiaiden kanssa.

Andreas Koivisto

Tässä alla on Nora Salosen kuvakertomus partamiehenkannun konservoinnista ja kokoamisesta:

Työ aloitettiin kuvaamalla osat. Kuva: Nora Salonen/Vantaan kaupunginmsueo.

Palat puhdistettiin pölystä ja maa-aineksesta, jota oli vielä pienissä koloissa. Liimauspinnat pyyhittiin denaturoidulla etanolilla mahdollisten lika- ja rasvatahrojen varalta. Kuva: Nora Salonen/Vantaan kaupunginmuseo.

Palat sovitettiin yhteen ja kiinnitettiin alustavasti teipillä kannun sisäpuolelta, jotta nähtiin miten hyvin ne ”istuvat” paikoilleen. Liimaaminen aloitettiin pienimmistä paloista rakentaen suurempia kokonaisuuksia. Kuva: Nora Salonen/Vantaan kaupunginmuseo.

Palojen kiinnittämiseen käytettiin konservointiin tarkoitettua valmista Paraloid B-72 keramiikkaliimaa. Kuva: Nora Salonen/Vantaan kaupunginmuseo.

Liiman annettiin kuivua palojen ollessa tuettuna paikoilleen. Kuva: Nora Salonen/Vantaan kaupunginmuseo.

Saumojen kuivuttua niiden pienet rakoset tasoitettiin kipsipohjaisella täyteaineella. Kuva: Nora Salonen/Vantaan kaupunginmuseo.

Täytöt retusoitiin ja suojattiin puolihimmeällä vesiliukoisella lakalla. Kuva: Nora Salonen/Vantaan kaupunginmuseo.

Valmis kannu kuvattiin ja pakattiin säilytystä varten. Kuva: Nora Salonen/Vantaan kaupunginmuseo.

tiistai 27. elokuuta 2019

Museon vinkit omien valokuvien säilyttämiseen

Yksi museon Valokuvaa Vantaa -kierroksilla usein esiin noussut kysymys on miten omat tai perheen valokuvat kannattaisi säilyttää ja järjestää. Kysymys askarruttaa yhtä lailla puhelimensa aivan huomaamatta kuvilla täyttänyttä kännykkäkuvaajaa, filmiarkistonsa digitointia harkitsevaa valokuvaharrastajaa sekä vanhoihin valokuva-albumeihin uppoutunutta sukututkijaa.



Museo on oiva taho vastaamaan tähän kysymykseen. Vantaan kaupunginmuseon kokoelmiin kuuluu yli 135 000 valokuvaa: vedoksia, tulosteita, diakuvia, negatiiveja, digitaalisia kuvatiedostoja sekä kokonaisia valokuva-albumeita. Kokoelma karttuu jatkuvasti lahjoitusten ja oman dokumentointityön seurauksena. Tässä blogitekstissä pyrin vastaamaan kysymykseen valokuvien säilyttämisestä juuri maallikon näkökulmasta, sillä lähes jokaisella meistä on hallussaan melkoinen määrä valokuvia.

Aivan yksinkertaista kysymykseen vastaaminen ei kuitenkaan ole, sillä ei ole itsestään selvää mitä valokuvalla tarkoitetaan.



Mikä on valokuva?


Valokuva on löyhä yleiskäsite joukolle hyvin erilaisia kuvatyyppejä: aitoja valokuvia, fotomekaanisia vedoksia, tulosteita ja digitaalisia kuvatiedostoja. Yhteistä edellä mainituille on se, että kuva on alkujaan luotu altistamalla valoherkkä pinta – esimerkiksi filmi tai digikameran kenno – valolle, yleensä kameraa apuna käyttäen. Tämän tekstin kannalta oleellisin jako on digitaalisten ja käsinkosketeltavien kuvien välillä, sillä ymmärrettävästi näiden arkistointi poikkeaa merkittävästi toisistaan.

Runsaasti lisätietoa erilaisista kuvatyypeistä ja niiden tunnistamisesta löytyy Valokuvataiteen museon sivuilta.



Filmit, vedokset ja tulosteet


Oikeiden olosuhteiden lisäksi kuvien arkistointia mietittäessä on syytä muistaa kuviin liittyvien tietojen tallentaminen. Vaikka itse tietäisit millaisiin tilanteisiin, paikkoihin ja ihmisiin hallussasi olevat kuvat liittyvät, kuvia tulevaisuudessa katselevat jälkipolvet eivät. Siksi tiedot on tärkeä kirjata ylös kuvien yhteyteen. Jos merkinnät tekee suoraan kuvaan, kannattaa käyttää joko arkistokelpoista tussia tai pehmeää lyijykynää ja kirjoittaa tiedot selkeästi kuvan taakse ja reunaan. Tavallisella mustekynällä kirjoitettu teksti voi syöpyä kuvan läpi tai näkyä painaumina kuvassa. Usein parempi vaihtoehto onkin tehdä merkinnät kuvan yhteyteen valokuva-albumiin.

Erilaiset epäsuotuisat olosuhteet heikentävät kuvien säilymistä. Erityisesti lämpötilan ja ilmankosteuden toistuvat ja voimakkaat vaihtelut ovat haitaksi kuville. Siksipä kuvia ei kannata säilyttää paikoissa, joissa lämpötilat vaihtelevat rajusti, esimerkiksi vintillä. Myös ilmankosteus ullakolla on tyypillisesti liian korkea.

Merkittävimmät kuvien säilymiseen vaikuttavat ulkoiset tekijät ovat lämpötila, ilmankosteus ja valo. Korkea lämpötila nopeuttaa kuvissa tapahtuvia kemiallisia reaktioita, mikä näkyy esimerkiksi värivedosten värien muuttumisena. Mustavalkovedokset säilyvät hyvin tasaisessa huoneenlämmössä, mutta värivedosten ja filmien kohdalla kylmäsäilytys olisi kaikista paras vaihtoehto.

Korkea ilmankosteus edistää niin ikään kemiallisia prosesseja, mutta altistaa kuvan myös biologisille vaurioille kuten homehtumiselle. Sopiva ilmankosteus säilytyksen kannalta on 30–40%.

Kuvia ei kannata myöskään turhaan altistaa valolle. Erityisen haitallista on ultraviolettisäteily. Valon vaikutus näkyy kuvien haalistumisena ja voi lisäksi kellastuttaa emulsion sideaineita. Tästä syystä kuvien pitäminen jatkuvasti esillä erityisesti paikoissa, joissa ne altistuvat toistuvasti suodattamattomalle luonnonvalolle, ei ole suositeltavaa. Valokuva-albumitkin olisi syytä säilyttää umpinaisessa kaapissa.

Yksi tapa edistää valokuvien säilymistä on niiden digitointi. Digitointi vähentää tarvetta käsitellä alkuperäistä kuvaa, jolloin sen kokema rasitus vähenee. Digitoinnissa on myös se etu, että alkuperäisen kuvan tuhoutuessa digitaalinen kuva säilyttää paljon tietoa.



Kuvien digitointi


Valokuvien ja tulosteiden digitointi onnistuu kätevästi tavallisella skannerilla tai monitoimilaitteella. Filmin digitoiminen sen sijaan vaatii siihen sopivaa laitteistoa, kuten esimerkiksi skanneria tai valopöydän ja kameran yhdistelmää.

Laadukkaat filmiskannerit ovat suhteellisen kalliita ja aivan pienen kuvamäärän digitointia varten sellaista ei välttämättä kannata hankkia. Maksutta skannereita pääsee käyttämään monissa kirjastoissa. Esimerkiksi Tikkurilan kirjaston Digipaja Dynamossa on käytössä kuva- ja filmiskanneri sekä tarvittavat Adoben ohjelmistot. Lisäksi monissa kirjastoissa on mahdollista digitoida VHS-kasetteja. Kirjastoista löytyy myös osaavaa henkilökuntaa auttamaan alkuun laitteiden käytössä.

Myös useat yritykset tarjoavat kuvien digitointipalveluita sekä jälkikäsittelyä, kuten naarmujen tai repeämien häivyttämistä. Hintaan vaikuttaa kuvien tyyppi, määrä ja skannauksen laatu. Yleensä on kannattavampaa digitoida kerralla suurempi määrä kuvia, sillä usein työstä veloitetaan kuvien määrästä riippumaton minimihinta.

Skannaaminen altistaa alkuperäisen kuvan valolle ja lämmölle. Tästä syystä prosessia ei kannata toistaa tarpeettoman montaa kertaa, vaan pyrkiä heti digitoimaan kuvat riittävän laadukkaasti. Ja kun kuvien digitointiin on käyttänyt aikaa, rahaa ja vaivaa, kannattaa lopputuloksena syntyneistä digitaalista kuvistakin pitää hyvää huolta!

Teknisemmän perspektiivin kuvien digitointiin tarjoaa tämä Valokuvataiteen museon artikkeli.




Digikuvien arkistointi


Myös digitaalisista kuvista huolehtiminen vaatii aktiivisia toimia. On helppo tuudittautua virheellisesti ajatukseen siitä, että kun kuvat on kerran tallentanut kovalevylle tai CD:lle, ne säilyvät siellä muuttumattomina maailman loppuun saakka. Kovalevyt ja CD:t, samoin kuin mikä tahansa muukin tallennusmedia, on kuitenkin syytä mieltää väliaikaiseksi arkistointipaikaksi. Tietokoneet ja kovalevyt hajoavat ja niiden tekniikka vanhenee. CD-levyjen luvattu käyttöikä vaihtelee seitsemän ja 30 vuoden välillä. Digitaaliset kuvat on siis ajoittain kopioitava uudelle laitteelle.

Koska digitaalisten kuvien kopiointi muuttumattomina onnistuu helposti nappia painamalla, kannattaa kuvatiedostot säilyttää useammassa paikassa. Esimerkiksi pilvipalvelun ja kovalevyn yhdistelmä on toimiva, sillä silloin kuvat ovat tallessa myös fyysisesti eri paikoissa ja säilyvät esimerkiksi tulipalon tai vesivahingon sattuessa.

Myös digitaalisiin kuviin on tärkeää tallentaa tietoa kuvissa esiintyvistä henkilöistä, paikoista, tapahtumista ja kuvausajankohdasta. Nämä tiedot voi tallentaa suoraan kuvaan metatietoina, jolloin ne pysyvät aina kuvan mukana ellei niitä erikseen poisteta. Tietojen lisääminen onnistuu avaamalla kuvan tiedot (Windowsissa esimerkiksi hiiren oikea klikkaus ja ominaisuudet). Metatietojen lisäämistä helpottavia ohjelmia löytyy myös lukuisia, esimerkiksi ilmaiset ExifTool ja PixVue. Myös ulkoisiin kovalevyihin ja muistitikkuihin kannattaa merkitä selvästi päälle mitä ne sisältävät. Tietysti tiedot vai tallentaa myös esimerkiksi erilliseen tekstitiedostoon kuvien yhteyteen.

Itse teetän tärkeimmistä digitaalisista kuvistani myös vedokset, jotka arkistoin kenkälaatikkoon. Digitaalisiin kuvatiedostoihin verrattuna vedoksissa on se verraton etu, että niiden katseluun ei tarvita ohjelmistoja ja laitteita, jotka väistämättä vanhenevat.

Lähteet


Lisää valokuvista




Antti Yrjönen, teksti ja kuvat

Kirjoittaja on Vantaan kaupunginmuseon ja muutenkin valokuvaaja, joka säilyttää kuviaan ainakin kenkälaatikossa ja Instagramissa. Lisää kuvia löydät täältä.

perjantai 23. elokuuta 2019

Vielä kerran Mullankaivajat: Mitä Viertolan koulun oppilaat löysivätkään Jokirannan opetuspisteen pihalta?

Uusi kouluvuosi on juuri pyörähtänyt käyntiin, mutta muistellaan me menneitä ja palataan hetkeksi vielä edellisen lukuvuoden tunnelmiin. Silloin Viertolan koulun Jokirannan opetuspisteen oppilaat pääsivät tutustumaan asuinseutunsa historiaan sekä arkeologiaan Vantaan kaupunginmuseon organisoiman ja Suomen Kulttuurirahaston rahoittaman Mullankaivajat-hankkeen kautta. Kuten aiemmissa Muistaakseni-blogin kirjoituksissa (Arkeologiset kaivaukset Tikkurilan Jokirannan opetuspisteen pihalla ja Koululaiset tutkimassa Tikkurilan vanhaa kylätonttia toukokuussa 2019) kerrottiin, koulun paikalla on sijainnut Dickursbyn kylätontti, jonka juuret ulottuvat keskiajalle saakka. Keskiajan jälkeen maaseutumainen asutus paikalla on jatkunut, kunnes 1950-luvulla tontille rakennettiin uusi koulurakennus ja opettajien asuntola. Maakellaria lukuun ottamatta vanhan tilan rakennukset saivat väistyä uudisrakennusten tieltä. Ennen toukokuisia kenttätöitä ei tiedetty miten vanhemman asutuksen jäänteet ovat säilyneet koulun piha-alueella.

Koekuopitusta viidesluokkalaisten voimin opettajien asuntolan eteläpuolella toukokuussa 2019. Kuva: Elina Terävä/Vantaan kaupunginmuseo.
Arkeologisiin kenttätöihin kuului sekä metallinilmaisinkartoitus että viikon mittaiset koekaivaukset. Kenttäpäivät sujuivat innokkaiden viidesluokkalaisten kanssa loistavasti aurinkoisessa säässä ja tutkimukset herättivät paljon kiinnostusta myös muissa koulun oppilaissa sekä ohikulkijoissa. Niinpä oli ilo palata koululle vielä elokuussa kertomaan nykyisille 6.-luokkalaisille kenttätöiden tuloksista ja esittelemään runsasta löytöaineistoa, jossa riittikin ihmettelemistä.

Elina koululla esittelemässä löytöjä 6.-luokkalaisille ja muistelemassa kevään kenttätöitä. Kuva: Andreas Koivisto/Vantaan kaupunginmuseo.

Mutta mitä kenttätöissä sitten paljastui? 9.5.2019 suoritetussa metallinilmaisinkartoituksessa ei päästy vielä kentällä kiinni vanhempiin kulttuurikerroksiin tai löytöihin. 30 koepistosta löytyi lähinnä 1900-2000-luvun esineistöä. Löytöaineisto oli kuitenkin koulun historian kannalta mielenkiintoinen, sillä se sisälsi leikkikaluja ja niiden osia – kenties koulun entisten oppilaiden ja nykyisten koululaisten vanhempien leikeistä pihalle eksyneitä – sekä olutpullojen korkkeja muiden vapaa-ajan viettäjien jäljiltä.

Metallinilmaisinkartoituksen löytöjä. Kuva: Elina Terävä/Vantaan kaupunginmuseo.

Koska metallinilmaisinkartoitus ei antanut viitteitä vanhemmasta asutuksesta, keskityttiin kenttätyöviikolla 13.-17.5.2019 koekuopittamaan opettajien asuntolan eteläpuoleista nurmialuetta. Alueelle kaivettiin yhteensä 25 koekuoppaa, jotka syvimmillään ulottuivat reilusti yli metrin syvyyteen. Pääosin koekuopista paljastui pintakerroksen alta paksuja sekoittuneita savitäyttökerroksia. Kuoppien löytöaineistoa ajoittui ainakin 1700-luvulta 1900-luvulle saakka. Opettajien asuntolan rakennustyö näyttää aikoinaan sekoittaneen pihan maakerroksia. Tutkimusalueen itäosassa havaittiin kuitenkin mielenkiintoiselta vaikuttavia kerroksia, jotka saattaisivat liittyä paikalla sijainneeseen suurtilaan. Asian tarkempaan selvittämiseen olisi vaadittu laajempia tutkimuksia ja savitäyttökerrosten poistamista kaivinkoneella.  Vanhoihin rakenteisiin ei tutkimuksissa päästy tällä kertaa käsiksi, eikä löytöaineistossa ole mitään, minkä varmuudella voisi ajoittaa 1700-lukua vanhemmaksi.

Syvimpään kuoppaan ahtautuivat turvallisuussyistä arkeologit koululaisten sijaan. Kuva: Elina Terävä/Vantaan kaupunginmuseo.

Vaikka kaivetut kerrokset olivat pääosin tiiviitä ja kovia sekoittuneita savitäyttöjä, osoittautui koekuoppien löytöaineisto yllättävän runsaaksi ja monipuoliseksi. Kentällä talletetiin yhteensä 539 löytöä sekä noin 17 kg tiilen kappaleita (muutama kokonainen tiili jouduttiin jättämään kentälle) ja 0,5 kg laastia.

Kaavio koekuoppien löydöistä materiaaleittain. Mukana ei ole tiili- ja laastiaineistoa.

Kuten oheisesta kaaviosta ilmenee, määrällisesti suurin osa löydöistä oli ikkunalasia tai rautaesineiden osia. Myös keramiikka-aineistoa löytyi runsaasti. Siinä punasaviset astiat ja esineet sekä piiposliinista valmistetut astiat ja esineet dominoivat selvästi. Myös eri-ikäistä pullolasia löytyi runsaasti. Muita materiaaleja koekuopista löytyi pääosin yksittäisiä paloja sieltä täältä.

Etualalla mahdollinen reikätiilen kappale 1900-luvulta. Takana karkeasekoitteinen, kovapolttoinen tiilen pääty, keskellä kulmikas, laastimainen kappale sekä tiilenmuotoinen, vaalea kappale, jotka voivat olla myös betoniharkoista. Kuva: Elina Terävä/Vantaan kaupunginmuseo.

Suurin osa rautaesineistä oli hyvin huonokuntoisia. Niistä pääosa oli rautanauloja tai erilaisia heloja esimerkiksi ovista tai ikkunoista. Runsas ikkunalasin määrä sekä tiili- ja laastiaineisto viittaavat siihen, että nämä löydöt voisivat olla esimerkiksi purkujätettä vanhemmista rakenteista. Tämän rakennusjätteen ajoitus on haastavaa. Koska ikkunalasia on kuitenkin useasta erilaatuisesta ja aikaisesta ikkunasta ja tiiliaineisto koostuu hyvin erilaatuisesta materiaalsta, ovat nämä luultavasti peräisin useammasta eriaikaisesta rakenteesta.

Erilaista ja eri-ikäistä ikkunalasia, kaikki löytyneet samasta kerroksesta. Kuva: Elina Terävä/Vantaan kaupunginmuseo.

Ikkunalasin, naulojen ja tiilen sekä laastin ohella myös kaakelin kappaleet liittyvät lähinnä purettuihin rakenteisiin. Punasavesta, valkosavesta tai piiposliinista valmistettuja kaakeleiden kappaleita löytyi kaivauksilla parikymmentä. Kaakeliaineiston kannalta on jännää, että vuodesta 1911 alkaen 1920-luvulle Tikkurilan kaakelitehdas toimi vain noin 0,5 km päässä tutkimuskohteesta länteen. Olisikin mielenkiintoista tietää, onko osa kaakeliaineistosta sieltä peräisin. Kaakelitehtaalla valmistettiin toki myös muita saviesineitä, joten ei ole poissuljettua, että osa astioidenkin sirpaleista olisi paikallista valmistusta.

Suuri osa löydöistä liittyy 1700-1900-lukujen pöytäkulttuuriin, eli ruuan ja juoman valmistukseen, säilytykseen, tarjoiluun ja nauttimiseen. Tällaisia ovat erityisesti erilaisten savi- ja lasiastioiden sirpaleet sekä yksi kullattu kahvilusikka ja ruostumattomasta teräksestä valmistettu ruokalusikka. Lusikat ja osa keramiikka- aineistosta, kuten Arabian fasaani-lautasen palanen, liittyvät selkeästi 1900-luvun elämään paikalla, samoin kuin modernien olutpullojen sirpaleet ja pullonkorkit. 

1900-luvun pöytäkulttuuriin liittyviä löytöjä: lusikoita, pullonkorkki, sirpale olutpullon pohjasta ja pala Arabian lautasesta. Kuva: Elina Terävä/Vantaan kaupunginmuseo.

Pullolasi osoittautui melko yleiseksi löydöksi tutkimuskohteella. Aineistossa on muutamia modernien olutpullojen sirpaleiksi tunnistettavia paloja, mutta myös vanhempia pullojen kappaleita sekä kulmikkaista että pyöreistä pulloista. Ikkunalasin ohella lasipullot olivatkin yleisin suomalaisten lasitehtaiden valmistama tuote 1700-luvulta alkaen ja ne liittyivät erityisesti juomakulttuuriin, oluen, viinin ja viinan juontiin. Toki pienempiä lasipulloja käytettiin myös esimerkiksi lääkkeiden ja musteen säilytykseen. Muista lasiastioista, kuten juomalaseista ja maljakoista, löytyi myös koekuopista muutamia sirpaleita, vaikka niiden määrä olikin suhteellisen vähäinen. 

Kappale vihreän pullon suuosasta ja toinen pyöreäpohjaisen pullon pohjasta, ehkä 1700-1800-luvulta. Kuva. Elina Terävä/Vantaan kaupunginmuseo.

Piiposliini, joka Dickursbyn aineistossa on melko hyvin edustettuna, alkaa hiljalleen levitä eurooppalaisiin kotitalouksiin 1700-luvun lopulta alkaen ja 1800-luvulla sen määrä kasvaa jo räjähdysmäisesti saatavuuden ja hinnan aletessa. Todennäköisesti suurin osa kaivausten piiposliinipaloista ajoittunee joko 1800- tai 1900-luvulle, mutta hyvin harva pala on sen tarkemmin tunnistettavissa. Mielenkiintoista kuitenkin on, että kaivausten löytöaineistossa on myös 1700-luvun piiposliinia. Hienoimpana esimerkkinä tästä ovat koristellut lautasen palat, jotka vaikuttaisivat olevan englantilaista niin sanottua creamwarea 1700-luvun loppupuolelta. Ehkäpä lautanen oli käytössä virkamiesdynastia Westermackien illallispöydässä? Alue oli heidän hallussaan 1700-luvun lopulla.

Silmänmuotoisin kohokuvioin koristellun, aaltoilevareunaisen lautasen paloja tummasta hiekkakerroksesta. Kuva: Elina Terävä/Vantaan kaupunginmuseo.

Toisin kuin piiposliinia, niin jo sitä ennen Eurooppaan levinnyttä posliinia ja fajanssia löytyi kaivauksilta niukasti. Fajanssiastioiden sirpaleita tunnistettiin vain yksi pieni muru, ja posliiniastioiden paloja kahdeksan. Posliinilöydöt vaikuttivat melko moderneilta, mutta niidenkin tarkempi ajoitus on haastavaa. Mukana aineistossa on yksi pala venäläisen astian pohjasta, jossa erottuu toistaiseksi tunnistamaton valmistajan leima. Näiden ohella valkosaviastiat ovat vähäisesti edustettuna, joskin aineisto sisältää yhden hienon astian reunapalan.

Valkosaviastian reunapala sekoittuneesta savitäytöstä. Kuva: Elina Terävä/Vantaan kaupunginmuseo.

Osa löydetyistä punasaviastioiden sirpaleista saattaisi hyvinkin olla jopa vanhempaa perua kuin muu keramiikka-aineisto. Esimerkiksi punasavipadat- ja pannut olivat tyypillisiä keittoastioita Suomessa jo keskiajalla, mutta niiden ajoittaminen on usein haastavaa. 1500-luvulta alkaen punasavikeramiikan määrä Suomessa kasvaa voimakkaasti ja esinetyypit lisääntyvät, eikä punasaviastioiden suosio täysin katoa, vaikka fajanssi, posliini ja piiposliini valtaavatkin niiltä alaa erityisesti 1700-luvulla. Tämä näkyy myös näiden kaivausten aineistossa, jossa punasavikeramiikan osuus kaikesta keramiikasta on huomattavan suuri. Aineisto sisältää lasittamatonta, mutta myös lyijylasitettua, maalattua ja koristeltua punasavikeramiikka ja astiatyypeistä on pystytty tunnistamaan ainakin muutama vati ja kukkaruukku. 

Kaivausten löytöaineistoon kuuluu myös muutama kivisaviastian sirpale, joista kaksi on seltteripulloista. Seltteripullot olivat tyypillisesti käytössä 1700-1800-luvuilla ja niissä periaatteessa tuotiin ja säilytettiin mineraalivettä esimerkiksi Keski-Euroopassa, mutta mahdollisesti muitakin juomia voitiin pulloissa pitää. Kolmas koekuopista löytynyt kivisavikeramiikan pala vaikuttaisi olevan Westerwaldissa valmistetusta astiasta ja sen ajoitus saattaisi olla hiukan varhaisempi, jopa 1600-luku. 

Kaivauksilta löytynyttä kivisavikeramiikkaa: etualalla pala Westerwaldilaisesta astiasta ja takana kaksi palaa seltteripulloista. Kuva: Elina Terävä/Vantaan kaupunginmuseo.

Savesta toki on aina valmistettu muitakin esineitä kuin tiiliä, kaakeleita ja astioita. Hauskoja löytöjä koekuopista olivat yksi valkosavesta valmistetun liitupiipun varren pää ja mahdollinen punasavipiipun kopan pala.

Liitupiipun varsi ja punasavipiipun kopan osa. Kuva: Elina Terävä/Vantaan kaupunginmuseo. 

Lisäksi kaivauksilta löytyi muutama savenkappale, joista näytti muotoillun pelimerkkejä. Olisivatko nämä ehkä viitteitä lasten aktiviteeteista ennen tinasotilaita ja leikkiautoja Tikkurilassa? Pelailu ja leikkiminen on ollut osa ihmisten arkea jo keskiajalla, eikä aina välineiksi tarvittu luunoppia ja kauniisti sorvattuja pelinappuloita ja pelimerkkejä, vaikka niitäkin erityisesti keskiaikaisissa arkeologisissa aineistoissa esiintyy. Välillä pelivälineet tehtiin jätteistä, kuten rikkoutuneiden astioiden sirpaleista. Vain mielikuvitus lienee ollut rajana, mitä leikkeihin ja pelailuun ja niissä hyödynnettyihin esineisiin tulee. 

Metallinilmaisinkartoituksessa ja koekuoppien pintakerroksista löytyneitä leikkikaluja, jotka kertovat 1900-luvun lasten huveista. Kuva: Elina Terävä/Vantaan kaupunginmuseo.

Kuten edellä olevasta kuvauksesta on selvinnyt, kertoo löytöaineisto monipuolisesti sekä lasten että aikuisten elämästä historiallisella asuin- ja koulupaikalla. Pimentoon vielä jää, olisiko jossakin syvemmällä, paksujen savitäyttöjen alla, säilynyt jäänteitä keskiaikaisen Dickursbyn kylän asukkaiden arjesta. Vaikka projektiin osallistuneiden koululaisten innokkuudella savikerroksia oltaisiin varmasti kaivettu syvemmällekin, niin tämän asian selvittäminen kannattanee jättää siihen, että paikalle saadaan hiukan jykevämpiä kaivausvälineitä 😊.

Elina Terävä