tiistai 18. joulukuuta 2012

Tassupainanteiden ja tiilien pauloissa


Joulu lähestyy ja samalla kesän Mårtensbyn kaivausten jälkitöiden loppu rupeaa jo häämöttämään. Näyttää siltä, että raportti valmistuu heti ensi vuoden alkupuolella. Tosin kaikkia analyyseja ei aineistolle ole vielä tehty ja konservoinnin kanssa on ollut ongelmia kun Kansallismuseon konservointilaitoksella on niin paljon ruuhkaa, etteivät pysty enää vastaanottamaan lisää esineitä konservoitaviksi. Mutta tämäkin asia varmasti ratkeaa ensi vuoden puolella. Esinelöydöt ovat kuitenkin kaikki luetteloitu, samaten kuin luuaineisto ja palaneet savet sekä tiilet.

Luut ja palanut savi sekä tiilet muodostivat jälleen ylivoimaisesti suurimman löytöaineiston Mårtensbyn kaivauksilla. Jälkitöiden aikana on aina jännä avata kesän luu- ja tiilipusseja ja katsoa mitä niistä löytyy, siis sen lisäksi mitä pusseissa lukee. Tavaraa löytyy kaivauksilla paljon ja etenkin sateisina ja mutaisina päivinä savien ja luiden joukkoon saattaa eksyä yllätyksiä, jotka paljastuvat vasta sitten kuin pussien sisältöä ruvetaan putsaamaan. Tänäkin vuonna savien ja tiilien joukosta löytyi mielenkiintoisia keramiikka astioiden kappaleita ja luiden joukosta löytyi ainakin yksi luuesineen katkelma, jota joku Lillaksen tilalla oleskellut oli joskus koristanut kaivertamalla siihen erilaisia kuvioita.

Lillaksen talon kellarirakenteen tiilistä ainoastaan kaksi nurkassa näkyvää tiiltä olivat säilyneet alkuperäisillä paikoillaan.








Tiililöytöjen määrästä kertoo tiilien yhteenlaskettu paino, joka oli reilu 1800 kiloa. Kaikkia tiiliä ei tietenkään 
otettu talteen ja suurin osa poistettiin jo kentällä ja toinen osa jälkitöissä sen jälkeen kun ne oli punnittu. Suuresta tiilimäärästä uskalsimme tehdä rohkean päätelmän, että tutkimamme asuintalon kellarirakenteella on saattanut joskus olla tiiliset seinät. Kun pääsimme kellarin pohjalle, siinä oli kaikista tuhansista tiilistä säilynyt jopa kaksi alkuperäisellä paikallaan. Aikamoinen tuho oli siis käynyt tämän tiilirakenteen kohdalla. Tosin emme vielä ehtineet tutkia kellaria kokonaisuudessaan, joten voihan olla että ensi kesänä löydämme pari muutakin paikallaan olevaa tiiltä.

Tiilistä valikoitiin kokoelmiin talletettaviksi esimerkiksi sellaisia tiiliä, joissa oli havaittavissa jotakin hienoa muotoilua tai erikoisia painanteita. Monessa tiilessä erottui erilaisten kasvien painanteita, jota vasten tiilet olivat painautuneet kun niitä oli kuivatettu auringossa ennen polttoa. Joissakin tiilissä erottui myös jälkiä eläimistä. Viime vuonna kaivausten luiden joukosta löytyi kissan luita, nyt tiilissä erottui myös kissantassun painanne. Toisessa tiilessä oli hiukan isompi tassunjälki, enkä koiran jättämä jälki.

Mårtensbystä löytyneessä tiilessä etualalla erottuu kissantassupainanne.
Meillä rupeaa siis olemaan aika vankkaa todistusaineistoa siitä, että Lillaksen tilalla on 1600-luvulla ollut kissoja. Ei ehkä kovin yllättävää. Eikä yllätä sekään, että tutkimamme talon kellarista löytyi jyrsijöiden kalloja, ehkä rotan luita (tämä varmistuu kun luututkija katsoo luita ensi keväänä). Mutta vaikka aineiston joukossa onkin paljon odotettuja asioita, on mielestäni jotenkin hirveän jännittävää päästä niin konkreettisesti kiinni menneisyyden ihmisen arkipäivään ja elinympäristöön. Arkeologian kautta pääsee tosi lähelle aivan tavallista ihmistä. Saa hypistellä hänen valmistamiansa tai omistamiansa esineitä, ihastella hänen rakastamansa lemmikin tassunjälkiä ja tonkia hänen jätteitään. Tämä on jotakin aivan muuta kuin lukea kuninkaista ja aatelisista historiankirjoissa. Vaikka sekin on tietysti kiinnostavaa…

Andreas Koivisto

perjantai 14. joulukuuta 2012

Tikkurilan kirkko on kaupungintalon pari

Kirkko rakennettiin Asematien varteen,
vastapäätä kaupungintaloa
Tikkurilan seurakunnat, suomen- ja ruotsinkielinen, ottivat vastaan arkkitehtien Kalle ja Leena Niukkasen suunnitteleman Tikkurilan työkeskuksen rakennuksen marraskuussa 1956, tupaantuliaisia vietettiin ensimmäisenä adventtina ja vuodenvaihteessa oli vihkiäistilaisuuksien vuoro. Työkeskuksen ja sen kirkkosalin vihkiminen suoritettiin kahteen kertaan, suomeksi ja ruotsiksi 30.12.1956. Suomenkielisen vihkimisen suoritti Tampereen piispa Elis Gulin, ruotsinkielisen jumalanpalveluksessa vihkiäisjuhlallisuuksia johti piispa G.O. Rosenqvist.

Paikalla suomenkielisessä tilaisuudessa oli myös lehdistön edustaja; Helsingin Ympäristölehti uutisoi 600-päisen juhlayleisön antaneen kiittäviä lausuntoja kauniista työntuloksesta.

Tikkurilan työkeskuksen rakennuttaminen on osa maassamme 1950- ja 1960-luvuilla vallinnutta tapaa rakentaa kirkkorakennuksen sijaan julkinen, monikäyttöinen tila. Tällä haluttiin painottaa kirkon sosiaalista vastuuta.Työkeskus tunnetaan nykyisin paremmin nimellä Tikkurilan kirkko. Keskus valmistui pariksi Asematien vastapäätä sijaitsevalle kaupungintalolle. Rakennusten myötä Tikkurilaan sijoittui silloisen Helsingin maalaiskunnan, nykyisen Vantaan, hengellinen ja maallinen keskus. Kunnan aiempi keskus Malmi oli jouduttu luovuttamaan Helsingille suuren alueluovutuksen yhteydessä 1946, ja tämä pakotti tekemään päätöksen uudesta kunnan keskuksesta. Rakennukset ovat 1950-luvulta ainoat tähän päivään saakka säilyneet julkiset rakennukset. Niillä on merkittävä kaupunkikuvallinen ja rakennustaiteellinen arvo.

Tikkurilan kirkko on harjakattoinen ja torniton. Muodoltaan se on suorakaide. Osa tiloista sijaitsee kellaritasossa. Kirkon pilari-palkkirunko on betonia ja sen julkisivut ovat puhtaaksimuurattua tiiltä. Kirkon sisätilat ovat matalia, eteisaulaa ja kirkkosalia lukuun ottamatta. Kirkon rakennusmateriaaleina on punatiilen lisäksi käytetty lasia ja puuta. Arkkitehdit ovat suosineet niitä, koska materiaalit ovat kestäviä ja arkisen kauniita. Julkisivusuunnittelun esikuvana ovat olleet vanhat punatiiliset kirkot. Kellotapuli kirkon yhteyteen valmistui 1969.

Rakennuksessa on tehty korjaus- ja muutostöitä vuosina 1974 - 1975. Perusteellisemmin se korjattiin vuosina 1979 - 1980 arkkitehti Pauli Halosen suunnitelmien pohjalta. Korjaustöiden jälkeen seurakuntasali vihittiin uudelleen kirkoksi 7.9.1980. Muutostöistä huolimatta rakennuksen 1950-luvun luonnetta on säilynyt, arkkitehtuuriltaan merkittävämpiä ovat sisääntulo/porrashuone, aula, kirkkosali ja pieni kappeli.

Vantaan seurakunnat ovat käynnistäneet 2000-luvun aikana kaksi purkamiseen tähtäävää hanketta. Ensimmäinen oli vuonna 2004, jolloin Vantaan kaupunginmuseo, Museovirasto, Uudenmaan ympäristökeskus ja kaupungin rakennusvalvonta suhtautuivat hankkeeseen kielteisesti. Toinen hanke käynnistyi joulukuun alussa 2012, jolloin Vantaan seurakuntien yhteinen kirkkoneuvosto päätti purkaa kirkon ja rakentaa tilalle uuden.

Ilmakuva 1960-luvulta.
Purkuhanke ei kuitenkaan etene näin suoraviivaisesti, sillä Tikkurilan kirkko on suojeltu 24.10.2011 hyväksytyssä asemakaavassa. Suojelu oli voimassa jo edellisessä, vuoden 1987 asemakaavassa. Suojelumääräyksen mukaan kirkkoa ei saa purkaa. Korjaus- muutos ja lisärakennustoimenpiteiden tulee olla sellaisia, että kirkkorakennuksen historiallinen ja kaupunkikuvan kannalta merkittävä luonne säilyy. Julkisivussa tulee vaalia alkuperäisiä rakennusosia ja julkisivukorjauksissa käyttää alkuperäisiä tai niitä vastaavia materiaaleja. Rakennuksen historiallisen arvon säilyttämiseksi tulee korjaustöissä vaalia alkuperäisen kirkkosalin ja pääsisäänkäynnin alkuperäistä tilarakennetta ja alkuperäisiä tai niitä vastaavia materiaaleja.

Purkaminen vaatisi kaupunginvaltuuston tekemän kaavamuutoksen. Vantaan kaupunginmuseon oikeus toimia kulttuuriympäristöviranomaisena Vantaalla perustuu yhteistyösopimukseen Museoviraston kanssa.


Jaana af Hällström





















.





maanantai 3. joulukuuta 2012

Sotungissa kirjottiin jugendkukkia



Kehyksissä uudet liinat vanhoin kuvioin. Kuva Pekka Heiskanen.
Håkansbölen kartanon kokoelmiin kuuluvat tekstiilit ajoittuvat useille vuosikymmenille, sillä kartano oli saman perheen asuntona lähes sata vuotta. 1900-luvun alkuun eli jugendaikakaudelle ajoittuvia tekstiileitä kokoelmissa on säilynyt muutamia. Jugendin aikana tekstiilit olivat tärkeä osa sisustuksia ja niitä suunnittelivat aikakauden johtavat arkkitehdit ja suunnittelijat. Mallit ja kuviot jugendin tekstiileissä olivat innovatiivisia; inspiraatiota haettiin esimerkiksi kasvi- ja hyönteismaailmasta.

Håkansbölen pöytäliinoista kaksi on tekstiilisuunnittelija Ilona Jalavan suunnittelemia. Ne on julkaistu vuosina 1911 ja 1912 mallisalkuissa Kodin Käsityöt I ja II. Jalava julkaisi 1900-luvun alusta aina 1930-luvulle asti merkittävän määrän kirjontamalleja aikakauslehdissä sekä omissa mallikansioissaan. Hänen jugend-aiheiset mallinsa olivat hyvin suosittuja. Kirjontamallien mukana jugendtyyli saavutti lähes jokaisen kodin, vaikka muuten sisustuksia ei olisi ollut mahdollista uudistaa uuden tyylin mukaisiksi.

Håkansbölen iäkkäät liinat ovat kuluneet käytössä. Kirjontalankojen värisävyt ovat hyvin haalistuneet. Alkuperäisen väriloiston voi kuitenkin havaita tekstiilin nurjalta puolelta, tai esimerkiksi päärmekohdista tai kohdista, joissa langat on solmittu tai useita lankoja on päällekkäin. Alkuperäisiä liinoja ei kuntonsa puolesta voi asettaa näytteille tai palauttaa kartanoon ja siksi niistä päätettiin teettää toisinnot. Ensimmäinen askel oli materiaali- ja värianalyysien tekeminen Metropolian. Työmenetelmät tutkittiin konservaattorin työnä ja liinoista tehtiin mallit ja työohjeet.

Janica ja Isabella jäljentävät kuviota. Kuva Karola Asplun
Kirjontatyön toteuttivat sotunkilaiset käsityöharrastajat Isabella Palokas, Åsa Palokas, Janica Hindle sekä Karola Asplund. Naiset kuuluvat sotunkilaiseen käsityökerhoon Handarbetets Döttrar. Kerhon kymmenkunta jäsentä ovat kokoontuneet erilaisten käsitöiden merkeissä jo vuodesta 2004. Säännöllisten kokoontumisten lisäksi naiset tekevät retkiä messuille ja myyvät tuotoksiaan myyjäisissä, esimerkiksi Håkansbölen kartanolla Kartanon joulu-tapahtumassa.
Isabella, Åsa, Janica ja Karola lähtivät innolla mukaan liinaprojektiin. Osalle kirjojista kartano oli myös tuttu paikka. Sotungin kylän ja kartanon asukkaiden välillä on ollut historian saatossa tiivis yhteys.
Åsa, Janica, Karola ja Isabella kirjomassa. Kuva Inka Keränen.
Valmiit kirjotut liinat on tarkoitus ottaa käyttöön kartanolla kunhan sisätilat saadaan kuntoon. Ennen sitä liinat olivat osa museon World Design Capital-vuoden Upea Håkansböle –hanketta, jossa ne olivat esillä näyttelyssä Jugendhelmi Håkansböle Tikkurilan Designikkunassa (kuva blogikirjoituksen alussa). Tämän jälkeen liinat tulevat esille kartanolla 16. joulukuuta 2012 Kartanon joulu–tapahtumassa.


Inka Keränen
Håkansbölen kokoelmista vastannut
Vantaan kaupunginmuseon amanuenssi

tiistai 23. lokakuuta 2012

Harrasta kulttuuria - elät pidempään!

Useat eri tutkimukset osoittavat kulttuurin harrastamisen vaikuttavan myönteisesti ihmisten hyvinvointiin ja terveydentilaan. Hyvinvointia lisää sekä kulttuurin aktiivinen tekeminen että osallistuminen kulttuuritapahtumiin.

Kulttuurin harrastaminen, joko tekijänä tai sen kuluttajana, pidentää elinikää, auttaa tuntemaan elämän mielekkääksi ja edistää terveyttä yleensäkin.

Kulttuurin ja terveyden yhteyttä tutkineen FT, dosentti Markku T. Hyypän mukaan kulttuuriaktiivisuudella on suora myönteinen vaikutus ihmisten hyvinvointiin.
Kulttuuriantropologinen terveystutkimus viittaa siihen, että taiteen ja kulttuurin harrastamisella on myönteisiä vaikutuksia elämänlaatuun. Varsinkin museoissa ja taidenäyttelyissä sekä elokuvissa ja konserteissa, käymisen on havaittu edistävän terveyttä. Vaikutussuhteet ovat monimutkaisia ja niiden välisistä yhteyksistä tiedetään toistaiseksi varsin vähän, mutta yhtenä selittävänä tekijänä näyttäisi olevan yhteisöllisyys, jonka kokemista aktiiviset kulttuuriharrastukset vireyttävät.

“Taide kohtaa elämän” –väitöskirjan (Assi Liikanen, 2003) mukaan taidenäyttelyissä ja taidemuseoissa käynti, taideharrastukset, synnyttävät usein yhteisöllisyyttä ja verkostoja, jotka auttavat ihmisiä hallitsemaan elämäänsä paremmin ja tuntemaan elämänsä mielekkäämmäksi. Taide lisää myös viihtyvyyttä elin- ja työympäristöissä.

Ja sokerina pohjalla: jo kymmenisen vuotta sitten Uumajan yliopistossa julkaistussa väitöskirjassa kulttuuriharrastuksilla todettiin olevan vaikutusta ihmisten elämään: taidenäyttelyissä, elokuvissa, konserteissa ja museoissa käyminen sekä konkreettisesti pidensi elämää että paransi sen laatua. Väitöskirjan tekijän, Boinkum Benson Konlaanin mukaan kulttuuria harrastamattomilla on 57 prosenttia suurempi riski kuolla ennenaikaisesti kuin niillä, jotka tavalla tai toisella kulttuuria harrastavat. Kulttuurin harrastamattomuus on Konlaanin tutkimustulosten mukaan yhtä suuri riski terveydelle kuin tupakoiminen.

Väitöskirjassa myös todetaan, että kulttuurin harrastusta ei ole koskaan liian myöhäistä aloittaa ja päinvastoin, saavutettu terveysvaikutus hiipuu, kun kulttuurin kulutus loppuu. Ihmisillä, jotka muuttuivat kulttuuriin välinpitämättömästi suhtautuvista aktiivisiksi harrastajiksi, koettu terveys nousi lähes samalle tasolle kuin niillä, jotka koko ajan kuluttivat paljon kulttuuria. Muutos päinvastaiseen suuntaan heikensi koetun terveydentilan yhtä huonoksi kuin niillä, jotka eivät koskaan olleet harrastaneet kulttuuria. Konlaanin väitöskirja pohjautui 30 vuoden seurantatutkimukseen.

Lisäksi monissa kansainvälisissä tutkimuksissa on myös löydetty yhteyksiä taiteen ja kulttuuritoiminnan positiivisista vaikutuksista muistiin. Seurantatutkimuksissa on selkeästi osoitettu, että mm. museoissa ja kulttuuriharrastuksissa käynti, jos ei aivan estä, niin ainakin siirtää muistihäiriöiden kehittymistä.

Vantaalla kulttuurimenoihin sijoitetut viisi miljoonaa euroa vuodessa on vähän, jos kulttuurin harrastamisen vaikutukset ovat tutkimusten mukaan näin mittavia. Kaupunkilaiset; kulttuuria on kaikkialla!  
 .

Jaana af Hällström

Kirjoitus pohjautuu tekstiini, jonka Suomen museoliitto julkaisi 2008.

torstai 18. lokakuuta 2012

Lähtölaukaus Kirkonkylä tutkimushankkeelle





Kirkonkylähankkeen keskustelutilaisuus 17.10.2012

Pappilan kupeessa sijaitsevaan Pakarintupaan Helsingin pitäjän Kirkonkylään oli keskiviikkoiltana saapunut reilu 20 innokasta ihmistä kuulemaan Vantaan kaupunginmuseon uudesta Kirkonkylä-hankkeesta. Hankkeen tarkoituksena on vuoden 2014 loppuun mennessä tuottaa Kirkonkylän tietopaketti, joka käsittää kirjan kylää koskevista uusista tutkimustuloksista sekä verkkonäyttelyn kylästä.

Jotta Kirkonkylää koskeva tietopaketti saataisiin aikaiseksi, on sitä ennen määrä tuottaa uutta tietoa kylästä. Projektilla on muutamia aihepiirejä, joita on tarkoitus tutkia lähemmin. Nämä ovat arkeologia, rakennustutkimus sekä sosiaali- ja asutushistoria. Pakarituvassa pidetyssä keskustelutilaisuudessa tutkimusalueet esiteltiin kyläläisille, jotka saivat keskustella projektista ja sen aiheista projektivetäjän kanssa.

Koska varhaisimmat Kirkonkylää kuvaavat kartat ovat vasta vuodelta 1699, halutaan arkeologian avulla selvittää miltä kylä näytti ennen tätä. Mielenkiintoinen kysymys on esimerkiksi kylän keskiaikainen sijainti. Onko kylä aina sijainnut samalla paikalla kuin vuonna 1699, jossa kylän keskus on nykyäänkin, vai onko kylä muuttanut sinne jostakin muualta? Olisiko kylä esimerkiksi voinut sijaita aikaisemmin samalla rinteellä, jossa nykyään on pappila?

Projektissa ei kuitenkaan ole tarkoitus kaivella pelkästään vanhoja. Tulevan parin vuoden aikana aiotaan myös dokumentoida kylän lähihistoriaa ja nykytilaa ja verrata sitä sadan vuoden takaiseen tilanteeseen. Yhteiskunta on viime sadan vuoden aikana kehittynyt valtavasti ja meitä kiinnostaa miten tämä näkyy Kirkonkylässä, tai maailman navassa, joksi kyläläiset itse kokevat kylänsä. Siispä pyydämme myös kylän nykyisiä ja vanhoja asukkaita suorittamaan omia kaivauksiaan kirjoituspöytiensä laatikoissa ja kuva-albumeissaan, jotta löytyisi laaja valikoima kylän elämää kuvaavia valokuvia.

Keskustelutilaisuudessa tuli esille paljon hyviä ehdotuksia projektin sisältöön. Erityisesti painotettiin sitä, että tutkimuksesta pitää yrittää saada mahdollisimman elävä. On tärkeää ettei keskitytä liikaa vain rakennuksiin ja paikkoihin ja unohdeta niihin liittyvät ihmiset. Samassa muistutettiin, että projektissa pitäisi näkyä, että kyläyhteisö on edelleenkin hyvin eloisa ja aktiivinen. Tämä on hyvä lähtökohta tutkimukselle ja antaa projektinjohtajalle energiaa kun huomaa kyläläisten itsekin olevan projektista innoissaan!

Andreas Koivisto

maanantai 24. syyskuuta 2012

Tunnelmallisessa talossa on ilo työskennellä


”Täällä historia tulee lähelle”, luonnehtii yksi Tikkurilan vanhalla rautatieasemalla työskentelevä Vantaan kaupunginmuseon työntekijä työympäristöään. Lähelle historia todellakin tulee, sillä asema täyttää tänä vuonna pyöreitä vuosia, ei 50, vaan 150. Asema oli vuonna 1862 valmistuneen ensimmäisen junaradan ensimmäinen väliasema lähdettäessä Helsingistä kohti toista pääteasemaa, Hämeenlinnaa.
Tikkurilan asema oli raideliikenteen käytössä 116 vuotta. 1980-luvun lopulla rakennus kunnostettiin Vantaan kaupunginmuseon toimitilaksi. Siellä, missä aikaisemmin oli rautatiehenkilöstön asuintiloja, on nyt museon toimistohuoneita ja kuva-arkisto: huoneissa katto on korkealla ja seinät etäällä toisistaan – avarissa huoneissa on tunnelmaa. ”Olen iloinen saadessani työskennellä tällaisessa ympäristössä”, sanoo eräs työntekijöistä. ”70-luvun toimistorakennus olisi kauhistus”.
Vanha asema on arkkitehti C. A. Edelfeltin suunnittelema: rakennuksessa on kolme kerrosta ja sen ulkoseinät ovat tiilestä muuratut. Hurmaavia yksityiskohtia on runsaasti: räystäslaudassa koristeellisia puuleikkauksia, ikkunoissa pyörökaaria, sisäovissa peilikoristelua ja kolmanteen kerrokseen johtaa kapea puinen portaikko, alkuperäinen. Tähtikoristelua on porraskaiteissa ja ikkunoissa.

Mutta kuten lähes kaikilla hyvillä asioilla, myös tällä on kääntöpuolensa: hissiä kolmannen kerroksen toimistotiloihin ei ole, joten jalkavaivaisena on työpaikalle hankala tulla. Ikkunat ovat kauniita, ja ne hengittävät: kenellekään ei jää epäselväksi, minkälainen säätila ulkona on. Pohjoisen puolella työskentelevät tietävät varmasti, milloin tuuli käy siitä ilmansuunnasta. Kerrospukeutuminen on välttämättömyys. Ja portaat voi ottaa kuntoilun kannalta.
Myös museokävijät saavat näyttelytiloissa aistia mennyttä maailmaa. Siellä missä aikaisemmin ostettiin matkalippuja ja odotettiin junaa, on nyt näyttelytilaa. Asemalaiturille kuljettiin vuosikymmenet radan puolelta, mutta ne ovet on piilotettu näyttelyseinäkkeen taakse. Lipunmyyntiluukun kätkee vitriini. Toiseen kerrokseen, jossa näyttely jatkuu, päästään 1980-luvulla lisättyä portaikkoa pitkin. Portaat on sijoitettu huoneeseen, jossa 1862 junaa odottivat fiinimmät rouvat. Korkeat huoneet, koristeelliset ikkunat, kaariseinä ja lautalattiat antavat aavistuksen siitä, mitä ennen oli. Ehkä kävijälle tulee mieleen sana ”mahtava”, jollaiseksi talossa työskentelevät sitä luonnehtivat.

Jaana af Hällström

maanantai 10. syyskuuta 2012

Vantaan keramiikkatutkimuksia esiteltiin kansainvälisesti


Elokuun viimeisellä viikolla, 29.8-1.9.2012 välisellä ajalla, Helsingissä oli poikkeuksellisen paljon arkeologeja. Se ei kuitenkaan tarkoittanut, että kadut olisivat olleet täynnä ruoskaa heiluttelevia lierihattuisia ihmisiä, sillä useimmat kulkivat siviilit päällä ja olivat tulleet kuuntelemaan esitelmiä 18 kerran järjestettävään EAA-konferenssiin. EAA, eli European Association of Archaeologists, on Euroopan laajuinen arkeologien yhdistys, joka kerää vuosittain yhteen maanosan arkeologit yhteiseen seminaariin. Helsingin kokoukseen osallistui miltei 1200 arkeologia ympäri Euroopan, mikä oli suurin lukema tapahtuman historiassa.

Myös Vantaa oli edustettuna konferenssissa, sillä esittelemme Riikka Väisäsen ja Elisabeth Holmqvist-Saukkosen kanssa uusia tutkimustuloksia, jotka koskivat Gubbackasta löytyneitä punasavikeramiikkoja. Esiinnyimme keskiajan maaseutua käsittelevässä sessiossa yhdessä ruotsalaisten sekä muiden suomalaisten tutkijoiden kanssa. Muualla Euroopassa keskiajan tutkimus näytti esitelmien perusteella keskittyvän lähinnä kaupunkien tutkimiseen.

Vantaalla on siis parhaillaan meneillään pilottihanke koskien keskiaikaisia punasavikermaiikkoja. Tämä olisi onnistuessaan erityisen hieno hanke, sillä punasavikeramiikoista ei olla tähän mennessä paljoa pystytty sanomaan. Kuitenkin ne ovat yleisin keraaminen löytömateriaali keskiajan kaivauksilla. Yleensä niistä on vain todettu, että ne ovat tuontia ja että punasavea on mahdollisesti ruvettu valmistamaan paikallisesti Suomessa joskus 1400-luvulla Turussa. Tieto on kuitenkin perustunut olettamuksiin ja se on ollut hirveän epämääräistä.

Kuvassa Gubbackasta löytyneitä punasavikeramiikkoja. Kuva Pekka J. Heiskanen.

Tutkimushankkeemme tarkoituksena oli analysoida punasavikeramiikkojen kemiallisia koostumuksia ja tutkia jos niiden perusteella voisi sanoa missä ne ovat valmistettu. Olettamuksena oli, että savien koostumus vaihtelee ympäri Itämeren alueen ja tutkimalla tarkemmin keramiikoissa käytetyn saven koostumusta voisi määrittää missä astia on valmistettu. Hankkeessamme analysoitiin 10 Gubbackasta löytynyttä keramiikan sirpaletta. Vertailumateriaalina meillä oli 5 Espoon Mankbyn keskiaikaiselta kylätontilta löytynyttä palaa sekä 5 palaa Tallinnasta.

Vaikka tutkimusaineisto oli pieni, oli tulokset lupaavia. Pystyimme toteamaan, että viisi Gubbackan paloista oli luultavasti paikallista tuotantoa ja kolme oli luultavasti tuontia Tallinnasta. Mankbyn paloista neljä oli myös paikallista valmistusta, mutta peräisin jostakin muusta paikasta kun Gubbackan keramiikat. Yksi Mankbyn astianpaloista oli valmistettu samassa paikassa kun Gubbackan viisi palaa. Tallinnan palat muodostivat kaikki oman ryhmänsä, johon siis kuului myös kolme Gubbackan palaa. Kaksi Gubbackan palasista muodostivat vielä oman ryhmänsä, josta ei ollut vertailumateriaalia saatavilla. Ehkä ne edustivat tuontia jostakin muualta, mahdollisesti Keskieuroopasta tai Ruotsista.

Nyt meillä on siis näyttöä, että punasavikeramiikkaa näyttää valmistetun paikallisesti Gubbackan ympäristössä 1400–1500-luvuilla. Tutkimukset osoittavat myös keramiikkaa tuodun Tallinnan seudulta. Analysoitujen astiakappaleiden määrä on kuitenkin pieni ja tarvitsemme jatkossa analysoida paljon enemmän paloja ja saada verrokkimateriaalia esimerkiksi keskiaikaisista keskuspaikoista, kuten Turusta ja Porvoosta. Kiva lisä olisi myös jos löytyisi konkreettisesti vanha keramiikanvalmistuspaikka maastosta.

Punasavikeramiikkoja koskevat tuloksemme ovat kuitenkin lupaavia ja ne innostavat jatkamaan tutkimuksia. Tutkimuksemme herätti myös kiinnostusta kansainvälisestikin. Erityisen kiinnostunut oli eräs tanskalainen kollega, joka oli kamppaillut samanlaisten ongelmien kanssa kuin me, koskien Tanskasta löytyneitä epämääräisiä keramiikkoja. Jos saamme rakennettua tarpeeksi suuren tietokannan koskien Itämeren ympäristöstä löytyneitä keramiikan kappaleita, voisimme keramiikkojen kemiallista koostumusta tarkastelemalla päätellä mistä keramiikat ovat peräisin. Tällaisen tietokannan tekeminen on kuitenkin suuren työn takana…

Andreas Koivisto

keskiviikko 22. elokuuta 2012

Kenttäkausi päättynyt


Arkeologit myytinmurtajina

Hiukan haikein, mutta hyvin innostunein mielin voi todeta, että kesän kenttäkausi on Vantaan kaupunginmuseon osalta näillä näkymin ohi. Tutkittavana meillä oli kolme kohdetta. Keväällä kaivoimme Vantaan Pyhän Laurin keskiaikaisen kirkon perustuksia, heinäkuussa jatkoimme Göran Boden kotipaikan, Lillaksen tilan tutkimista Mårtensbyssa ja nyt elokuussa tutkimme viikon ajan Kårbölen Husbackan keskiaikaisen tonttimaan laitoja. Käteen jäi rutkasti uutta tietoa seudun varhaisista vaiheista mutta kenttätyöt nostivat myös esille monia uusia kysymyksiä, joihin toivotaan vastauksia syksyn ja talven jälkitöiden aikana.

Kuva 1. Luukahvainen pöytäveitsi odottaa pääsyä pois maasta museon kokoelmiin.

Etenkin Mårtensbyn Lillaksen kaivaukset osoittautuivat jälleen todella antoisiksi. Ennen kaivauksia ajattelimme, että tutkimme nopeasti pohjaan edellisenä kenttäkautena kesken jääneet alueet ja avaamme sitten muutaman uuden kaivausalueen. Emme kuitenkaan ehtineet läheskään loppuun edes kaikilla vanhoilla alueilla, vaan Lillas yllätti meidät löytöjen runsaudella ja kulttuurikerrosten paksuudella. Kaivauksista muodostui oikea myytinmurtajaohjelma. Pystyimme osoittamaan ainakin neljä keskiaikaa ja uuden ajan alkua koskevaa myyttiä vääriksi.

Myytti 1: Maaseutukohteiden kulttuurikerrokset ovat ohuet.

Busted! Lillaksen tonttimaalla kulttuurikerrokset ulottautuivat useassa paikassa pitkälle yli metrin syvyyteen.

Myytti 2: Maaseutukohteiden löytöaineisto on köyhää.

Busted! Lillaksen löytöaineisto on hyvin monipuolista ja rikasta. Tulee olemaan iso ongelma ehtiä luetteloimaan ja käymään läpi kaikki löydöt annetun budjetin raameissa.

Myytti 3: Maaseutukohteiden rakennukset ovat kevyesti perustettuja.

Busted! Lillaksella useampi rakenne oli perustettu toista metriä maan pinnan alapuolelle. Esimerkiksi 1600-luvun päärakennuksen kellari ulottui laajalle alueelle ja on tuhonnut vanhempia kerrostumia jos niitä on samalla paikalla sijainnut.

Kuva 2. Arkeologit kaivavat esille 1600-luvulla tuhoutuneen rakennuksen kellaria. 


Myytti 4: Protestanttisuuteen siirryttiin koko Ruotsin valtakunnassa 1500-luvun aikana.

Busted! Ruotsin Itämaassa sijainneelta Lillaksen tilalta löytyi 1600-luvun kerroksista selkeitä katolilaisuuteen ja ortodoksisuuteen viittaavia löytöjä, kuten rukousnauhan helmiä ja pronssi-ikoneja. Kirkonpäillä oli siis paljon työnsarkaa vanhojen uskonoppien kitkemisessä vielä 1600-luvullakin.


Kuten murretuista myyteistä käy ilmi, on meillä valtavan hieno kaivauskesä takana ja todella upea löytöaineisto odottaa käsittelyä. Sormet syyhyää jo päästä aloittamaan jälkitöitä ja saada eri aineistolle tehtävien analyysien tulokset. Tässäkin asiassa on kuitenkin oltava kärsivällinen. Toivon mukaan kuitenkin ensi vuoden alussa olemme jo paljon viisaampia ja voimme jakaa mielenkiintoisia maan alta paljastuneita tarinoita myös yleisön kanssa.

- Andreas

perjantai 10. elokuuta 2012

Länsärinuoret

 Lomat on nyt pidetty ja on ollut tosi mukava palata taas rokkiruotuun. Juuri ennen lomalle jättäytymistämme kesäkuun lopussa teimme ekskursioretken Länsimäkeen. Kesäkuussa olimme haastatelleet kolme Länsimäestä lähtöisin olevaa rokkaria. Melrosen Tokela ja Repa Nurmi sekä Cliftersin Jiri Nikkinen kertoivat meille omat kokemuksensa bänditoiminnasta, musiikin tekemisestä ja nuoruudestaan itävantaalaisessa lähiössä 80-luvun alussa. Jokainen tarina oli tietysti omanlaisensa, mutta myös hyvin samankaltaisia muistoja kaikilla kolmella oli Länsimäestä. Se ei olekaan ihme, sillä Tokela, Repa ja Jiri kuuluivat samaan tiiviiseen kaveriporukkaan. "Länsärissä", niin kuin 80-luvun nuoret lähiötään kutsuvat, oli paljon samankaltaisissa elämäntilanteissa olevia perheitä. Monien vanhemmat olivat eronneet, eikä alueen tulotaso ollut yleisesti kovin korkea, mutta ikätovereita riitti, haastateltavat muistelivat.

Nuoruusvuosien kannalta erityisen tärkeäksi paikaksi koettiin Länsimäen nuorisotalo. ”Nutalla” käytiin kuntosalilla, pelattiin biljardia, kehitettiin valokuvia, painettiin bändipaitoja ja hengailtiin. Siihen aikaan nuorisotalojen bänditoiminta oli aktiivista. Oli harjoitustiloja sekä keikkoja, jotka aina vetivät väkeä. Nuorisotalot tarjosivat aloitteleville bändeille tärkeän mahdollisuuden päästä keikkailemaan. Oman bänditoiminnan alkamisen myötä haaveena oli päästä treenaamaan nuorisotalolle, missä treenasi myös muutamaa vuotta vanhempien poikien Slippers-bändi, joka jo levytti. Jonkin ajan kuluttua unelma toteutui, kun sekä Clifters että Melrose siirtyivät koulun pommisuojasta nuorisotilan treenikämppään.

Jiri Nikkinen Länsärin nutan edessä.
Siel oli tota siin Länsärin nutalla semmonen kun Slippers, niinku semmonen rockabillybändi. Ne oli Jakomäestä itse asiassa ne jätkät kun ne on saanu sen treenikämpän siitä ja ne soitteli siel iltasin ja me kuunneltiin siinä ulkona lumisateessa kaiteella sitä ja se oli niinku että tosi hienoo. Mä luulen et me alotettiin vähän niinku se bänditoiminta siellä. (Jiri Nikkinen 14.6.2012)

Ennen "nuta-aikaa" kavereiden kanssa leikittiin läpi kaikki leikit. Kilpailtiin neppisautoilla, "montuilla" eli hiekkakuopilla hengailtiin ja poltettiin nuotioita ja juoksuhaudoissa leikittiin sotaa. Repa kertoi, että neppauksesta siirryttiin suoraan basson tai kitaran soittoon. Niitä harrastettiin vähän aikaa päällekkäinkin, mutta musiikista tuli nopeasti se kaikkein tärkein juttu. Bändit perustettiin ystävä- ja luokkakaveripiiristä. Viikonloppuiltoja nuoriso vietti Länsimäen koulun takana olevassa metsikössä. Kaikki tiesivät, minne tulla ja mistä muut löytää. Aikuisten ei muisteltu juuri puuttuneen nuorten vapaa-ajan rientoihin.

Länsimäen Dynamo. Talvisin pelattiin kaveriporukalla
lätkää, luistimia ei tarvittu.
Kaveriporukka muodostui löyhästi paristakymmenestä ihmisestä, mutta tiiviimpään ydinryhmään kuului noin kymmenen henkeä. 80-luvun alussa suosittiin fiftarityyliä. Vaatteet oli tapana kuluttaa loppuun, eikä uusia kenkiä ja vaatteita ostettu ennen sitä. Vanhoja valokuvia katsellessaan, Tokela kertoi naureskelleensa, että ”länsäriläiset olivat enemmänkin semmoinen resupekkalauma, jolla vaatteet lahos päälle, mutta musamaku oli ehkä vähän avoimempi kuin muilla.” Ajalle oli tyypillistä lokerointi musiikkimaun perusteella, mutta Länsimäessä ilmapiiri oli suvaitsevampi ja erilaisuus hyväksyttiin.

Et kun Länsärissä sattu olee semmonen tilanne se, et meidän porukassa sattu olemaan tasan yks punkkari, ni eihän sitä voinut. Sehän olis ollut epäreilua hakata sitä joka viikonloppu, et kyl se oli ihan yhtälailla siin porukas mukana ja vähän valistuneempi sit taas sen musiikin saralla. Sit taas Clifters-jätkät oli niinku Beatles-jätkiä, ne oli ainoita Beatles-jätkiä koko Vantaalla. Jotenkin ne-kin oli niin erikoisryhmää, et nekin oli vaan rikkaus siin porukassa. Mut suurin osa siit jengistä oli kuitenkin tälläsii fiftari-roots-musiikin ystäviä. (Tokela 6.6.2012)

Omista kotikulmista oltiin ylpeitä ja Länsimäkeä pidettiin mahtavimpana paikkana. Pientä vastakkainasettelua naapurilähiöiden nuorten kanssa joskus oli. Pahimmat ”vihulaiset” tulivat Mellunmäestä, Vesalasta ja Kontulasta. Länsimäki-leima säilyi Melrosella ja Cliftersillä vielä sen jälkeen, kun aikuistuttua muutettiin Helsinkiin. Pikkuhiljaa viittaukset lapsuuden lähiöön vähenivät, mutta tavallaan Länsimäen tuki oli kuitenkin aina takana. Joku on joskus sanonut, "Voit muuttaa Länsäristä, mutta Länsäri ei muuta susta”.

Länsimäessä oli siinä mielessä erikoista se, että se oli kauheen vahva identiteetti siihen silleen, et jengi halus olla Länsäristä. Ne oli niin kuin tosi ylpeitä siitä, tai ainakin meidän piirissä. Oltiin niin kuin Länsäri-hulluja. Me ollaan niin kuin kaikkein hulluimpia tässä maailmassa.
(Repa Nurmi 1.6.2012)

Kun Melrose rupes breikkaamaan, niin mehän niin kuin uhottiin sitä lehtiä myöten, että Länsäri on voimaa, et Länsäri on niin kuin kova juttu. Ja kun me oltiin jossain Pohjois-Suomessakin keikalla, niin jengi huusi sieltä, että hyvä Länsimäki! (Repa Nurmi 1.6.2012)

Ja yks, mikä mulle henkilökohtaisesti oli niin kuin tosi mahtava juttu, siihen aikaan ei ollut kauheesti graffiteja oikeestaan missään, niin joku oli kirjoittanut siihen Länsimäen Elannon seinään "Melrose", niin ihan spraymaalilla ja se oli monta vuotta siinä. (Repa Nurmi 1.6.2012).  Onko sinulla kuvaa tästä graffitista?
Ilmianna se museolle!  Kuvaaja Ilppo Pohjola.
Haastattelujen myötä mielenkiintomme aivan Helsingin rajalla sijaitsevaan Länsimäkeen kasvoi entisestään. Länsi-Vantaalla ikänsä asuneille rocktutkijoita alkoi kiehtoa ajatus käydä kurkkaamassa omin silmin, minkälaisesta paikasta oikein oli kysymys, sillä omat, pitkälle mediasta saadut, ennakkokäsitykset ja haastatteluissa kerrotut hyväntuuliset nuoruusmuistot paikasta, eivät täysin kohdanneet. Minkälainen lähiö Länsimäki on tänä päivänä ja onko nykynuoriso siitä yhtä ylpeä kuin "Länsäristä" kahdeksankymmentä luvulla oltiin?

Länsimäen nuorisotalo kesällä 2012.
 Länsimäen nuorisotalolla tapasimme ensimmäiseksi nuorisotyöntekijä Harri Könösen ja saimme heti selville, että kukaan ei puhu enää "Länsäristä" vaan se on ollut jo pitkään "Länsä". Teimme haastattelun huoneessa, jossa Clifters ja Melrose aikoinaan treenasivat. Nykyään bänditreenitilaa ei Länsimäen nuorisotilassa enää ole. ”Kyllä bänditoiminta vielä kiinnostaa, genre vain on muuttunut. Rap-illoissa on porukkaa nutalla, mutta varsinainen bänditoiminta on koulun tiloissa”, Harri kertoi. Nuorisotalotoiminnalle riittää nykyäänkin kysyntää, nuoria pistäytyy paikalla keskimäärin 70 iltaa kohden. Yhteydet Mellunmäen puolelle ovat tiivistyneet ja esimerkiksi nuorisotiloja pyritään pitämään avoimina kaupunkirajojen yli.

Harrin mukaan kylähenki on aina ollut olemassa ja yhteistyö eri toimijoiden kanssa on hyvää. Länsimäellä on yhä vahva paikallisidentiteetti. Myös paluumuuttajia on. Toiset ovat saattaneet käydä välillä muualla piipahtamassa, mutta palanneet takaisin esimerkiksi perheenperustamisen myötä. Moni on myös sanonut, että heidän kotinsa on aina Länsimäessä, huolimatta siitä missä nykyään asuu. Kukaan haastattelemastamme "Länsäri-kolmikosta" ei ole palannut.

Kokoontuivatko nuoret täällä 30 vuotta sitten?
 Nuorisotilalta suuntasimme pienelle maastoretkelle Länsimäen ytimeen. Koetimme löytää haastatteluissa mainitut ”nähtävyydet”, 80-luvun alun nuorisolle tärkeät paikat. Näimme Länsimäen koulun, sen takaisen pussikaljametsikön, myöhemmin rakennetun yläasteen, ”montut” ja Rajakylän koulun. Aurinko paistoi, kesäloman alku oli vain parin tunnin päässä ja lähiö näytti vehreältä ja rauhalliselta. Kuulemamme ja kokemamme perusteella oli siis todettava, että ei yhtään hullumpi mesta tuo Länsimäki :) 

Anna

keskiviikko 18. heinäkuuta 2012

Tutkimuksia Göran Bonden aaveen varjon alla


 
Arkeologiset tutkimukset Vantaan Mårtensbyssa Lillaksen tilalla jatkuu nyt kolmatta viikkoa tämän kesän osalta. Olemme pääosin laajentaneet viime vuoden alueita ja jatkaneet edellisenä kesänä tutkimatta jääneiden alueiden kaivamista. Aluksi ajattelimme, että saisimme helposti alueet tutkittua loppuun tänä vuonna, mutta nyt näyttää asiat olevan toisin. Kulttuurikerrokset Lillaksella ei olekaan niin ohuita mihin olemme kylätonteilla tottuneet, vaan ne saattavat jatkua jopa toista metriä. Paikalla asunut Göran Bonde ja hänen jälkeläisensä eivät näytä olleen mitään turhia tyyppejä.

Esineitä meiltä on löytynyt mukavasti ja myös yleisökaivajat saivat viime viikolla tilaisuuden nauttia hienoista löydöksistä kun järjestimme paikalla ohjatun yleisökaivausviikon yhteistyössä Vantaa-seuran kanssa. Ehkä makein löytö tähän mennessä on jopa kolmasosa 1500-luvun lopun Frecheniläisestä partamiehen kannusta. Kannu on kuitenkin sirpaleina ja syksyllä jälkityössä on luvassa palapelin kokoamista kun eri paloja yritetään sovitella yhteen. Viimekin vuonna löytyi kannusta yksi pala ja se on tällä hetkellä näytillä museon menNYT-näyttelyssä.

Viime kesänä Göran Bonden henki langetti meille erilaisia kirouksia ja vitsauksia temppuilevan sään ja pistelevien mehiläisten muodossa. Tänä kesänä olemme saaneet työskennellä Bonden aaveen varjon alla. Kaivauspaikalla on nimittäin runsaasti toukkia, jotka ovat kutoneet monen puun ympärille verkon, joka luo aavemaisen tunnelman alueelle. Henkiä Lillaksella on pelätty myös aikaisemmin, sillä olemme löytäneet vanhojen seinälinjojen ja lattioiden alta erilaisia esineitä, jotka ovat aikoinaan piilotettu eri paikkoihin suojelemaan rakennuksia juuri pahoilta hengiltä. Tällaisia esineitä ovat erilaiset kivikautiset esineet ja esineenkatkelmat ja terävät esineet. Löytyipä eilen tulisijan yhteydestä myös kanuunankuula.
Meno Lillaksella näyttää tällä hetkellä siltä, että meillä on talvella taas yllin kyllin tekemistä, jotta ehdimme luetteloida kaikki löydöt ajallaan. Lisäksi kaivaukset ovat tähän mennessä melkeinpä herättänyt enemmän uusia kysymyksiä kuin vastannut vanhoihin. Näyttää siltä, että Lillaksella on 1500-luvun lopulla ja 1600-luvulla ollut aika pröystäilevää rakennuskantaa ja hienoja esineitä. Sitten joskus 1600-luvun kuluessa paikalla on sattunut jonkinlainen katastrofi ja kaikki rakennukset ovat palaneet. Tämän jälkeen paikalle näyttää rakennetun tavanomaisempi talonpoikaistila.

Ajatukset toivottavasti täsmentyvät talven jälkeen kun saamme teetettyä kaikki analyysit ja kirjoitettua raportin valmiiksi. Nyt näyttää kuitenkin siltä, että paikalle olisi tarpeen palata myös ensi vuonna. Pelonsekaisin tuntein jäämme odottamaan mitä Göranilla on suunnitteilla meille siksi vuodeksi...

Andreas Koivisto





torstai 21. kesäkuuta 2012

Työ ja ilonpito

Hihkuin innosta, kun kesätyöpaikka Vantaan kaupunginmuseon rock-hankkeessa varmistui. Paikka oli haluttu ja itse hakemuksessa sai todellakin pistää parastaan. Ajattelin, että tässäpä hieno mahdollisuus testata kansatieteen opinnoissa hankittuja kenttätyötaitoja käytännössä ja mielenkiintoisen aiheen parissa. Toki olin jo muutenkin melko museoitunut. Ehkä kymmenen vuoden urani basistin tyttöystävänä ja vaimona myös auttoi.

Kun tuttavat kysyivät mitä työni käytännössä pitää sisällään, hätkähdin hieman. Ensimmäiset viikot olen hengaillut festareilla, valokuvannut, kuunnellut musiikkia, jutellut mukavien herrasmiesten kanssa kahviloissa ja bäkkäreillä, kokeillut videokuvausta, viettänyt paljon aikaa facebookissa ja bloggaillut. Herääkin kysymys, miten tämä kesätyö sitten eroaa vapaa-ajasta ja onko tämä edes työtä?

Projektissa kerätään myös esineitä museon kokoelmiin
Tässä viimeisimpiä lahjoituksia
Jos asiat ilmaistaan eri lailla, huomataan ettei kyse ole kuitenkaan pelkästä huvista. Hankkeelle tekemäni Facebook-fanisivu ja blogi ovat tiedottamista ja apuväline verkostoitumiselle. Festari- ja keikkakäynnit taas arvokkaita havainnointimahdollisuuksia ja paikan päällä kirjatut tunnelmat välittyvät toivottavasti myös vuonna 2014 avautuvassa näyttelyssä museovieraille. Toki esimerkiksi haastatteluihin valmistautuminen voi välillä tuntua hassulta, jos on selannut musiikkivideoita netistä ja huudattanut listahittejä toimistoympäristössä. Aina ei itse haastattelutilannekaan ole mukavin kaikista, vaan paikkana voi olla meluisa tupakkahuone tai sateella vuotava festariteltta kylmänä päivänä.

Metsästyksen kohteena esimerkiksi Frederikin 1967-70 toimittama villi nuorisolehti Stump
Kuvan lähde
Hupia tai raskasta puurtamista, yksi asia lienee kuitenkin varma. Tämän tyyppinen työ rikkoo monien vanhanaikaista mielikuvaa siitä, mitä museoissa tehdään ja työn tekijöillä voi olla myös hauskaa. Usein löytää itsensä myös uusien haasteiden edestä. Viime viikkoina olen metsästänyt tiedonmurusia kirjastosta ja opetellut Vantaan kaupunginkirjaston avustuksella editoimaan videokuvaa. Toivomme, että Marin kanssa kuumeisesti työstämämme videomateriaali avaa projektin tavoitteita kaikille kiinnostuneille ihan uudella tavalla. Kunhan ensin pääsemme editointiohjelman kanssa yhteisymmärrykseen.

Rockaavaa juhannusta

Stella

perjantai 15. kesäkuuta 2012

Louhela Jamit 2012 sekä Koisotie 4

Alkukesän päivät ovat sujuneet vaihteeksi varsin iloisissa tunnelmissa. Saimme projektiimme lisävahvistusta, kun museon kesätyöntekijä Stella aloitti kahden kuukauden urakkansa. Stellan ensimmäisenä koitoksena olivat Louhela Jamit, jotka järjestettiin Myyrmäen kupeessa Jokiuoman puistossa sunnuntaina 3.6. Kyseessähän on ilmaiskonsertti, joka järjestettiin nyt jo 21. kerran. Tapahtuman taustalla häärii joukko talkoolaisia, joita ilman Louhela Jameja ei olisi. Haastattelimme sunnuntain aikana, ja jo ennakkoonkin, eri tavoin järjestelyihin osallistuneita. Päällimmäiseksi ajatukseksi nousi vahva yhteisöllisyyden tunne ja yhdessä tekemisen (ja onnistumisen) kokemus, jota sateinen sää ei pystynyt lannistamaan. Stellan ottamia kuvia Louhela Jameista voi käydä katsomassa FB:ssa Rock'n Vantaa -sivuilla.

Yhtenä Louhela Jamien kohokohtana oli lauantai-illan klubikeikka Bar Cafe Lunassa. Siellä pääsimme näkemään ensimmäisen haastateltavamme Saska Ketosen tositoimissa Hybrid Childrenin rumpalina. Ei ihme, että projektimme sai viime vuoden marraskuussa niin energisen alun!

Lava valmiina bändiä varten
Yhteisöllisyysteemaa toistuu bänditouhuissa muissakin yhteyksissä kuin rockkonserttien järjestämisessä. Viime päivinä paljon puhuttanut aihe on ollut Vantaan elävän musiikin yhdistyksen Velmun Vantaan kaupungilta vuokraaman Johansin tilan kohtalo. Kävimme tutustumassa paikkaan ennen lehtikirjoittelun alkua (Vantaan Sanomat 9. - 10.6.2012 ja Helsingin Sanomat 14.6.2012) toukokuun lopulla. Johansin tilan päärakennus on ollut Velmun käytössä 1980-luvun alkuvuosista ja edelleen siellä treenaa useita bändejä. Erona tähän päivään on ainakin se, että 1980-luvulla talossa harrastettiin bänditreenien lisäksi muun muassa silkinpainantaa, kynttilänvalantaa ja savendreijausta (Helsingin Sanomat 30.3.1985).

Aikaa värittivät ydinsodan pelko ja rauhanmarssit, joiden rekvisiitaksi Koisotielläkin rakenneltiin banderolleja ja ruumisarkkuja. Eräs haasteltava muisteli Koisotie 4:ssa 1980-luvulla tapahtunutta toimintaa ja nuoria, jotka viettivät siellä aikaansa. Yksi asia oli varma, sinne saivat tulla kaikki halukkaat ja joukkoon mahtui "tosi erikoisia tyyppejä". Ikähaitari oli reilusti alle kaksikymppisistä yli kolmekymppisiin. 

Kiinnostunut naapuri kuvasi Koisorock-tapahtumaa 80-luvulla
Mukana oli tyttöjäkin. Joku saattoi olla bändinjäsenen tyttöystävä, mutta se ei ollut talolle pääsyn vaatimus. Tyttöjen roolia haastateltava kuvaili hyvin itsenäiseksi. Soittamaan tyttöjä ei kelpuutettu, mutta muuten haastateltava koki tyttöjen ja poikien välisen suhteen tasa-arvoiseksi. Joskus esimerkiksi talolla soitettu musiikki pitkästytti.

Annettiin me aina suoraa palautettakin. Et ei me silleen oltu kauheen kilttejä tyttöjä missään tapauksessa, [naurahtaa] pikemminkin hyvinkin suulaita. ... Et meil oli kuitenkin semmonen anarkistinen meininki. ... auottiin päätä ihan. (Rock'n Vantaa -haastattelu 1.11.2011). 

Tommi (kesk) ja Janne (oik) kertovat Annalle talon toiminnasta
Toiminta Koisotiellä on nyt vaakalaudalla ja tulevaisuus bänditoiminnan osalta siellä epävarmaa. Tapahtuipa mitä tahansa, Rock'n Vantaa -hanke haluaa olla osaltaan tallentamassa tämän monelle ihmiselle eri tavoin merkityksellisen paikan historiaa ja tällä tavoin osallistua yhden vantaalaisen "nuorisotalon", vaikkakin epävirallisen, dokumentointiin. Taloon ja siellä vietettyyn aikaan liittyvät tarinat ja kertomukset, vaikka ne eivät välttämättä aina edustaisi vanhempien, kasvattajien ja muiden auktoriteettien käsitysten mukaista toivottua käytöstä, valottavat ainutlaatuisella tavalla vantaalaista nuorisokulttuuria lähihistorian osalta.

Koisotiellä 1980-luvulla henganneiden keskuudessa monien ystävyyssuhteet ovat säilyneet. Siellä vietetty nuoruus saattoi vaikuttaa ammatinvalintaan. Monilla tuleva työ liittyi musiikin tekemiseen, joku luki itsensä erityisopettajaksi, toinen löysi työpaikan lastenkodista. Yhteisenä piirteenä haastateltavamme totesi, että kun oli nähnyt ja osallistunut kaikenlaiseen, tulevaisuuden valintoja ei ohjannut pelko. Luottamus tulevaan on myös Rock'n Vantaa -hankkeen mottona. Jatkamme jännittävien haastattelujen (joita tähän mennessä on kertynyt 40 rokkarilta ja taustavaikuttajalta) tekemistä sekä odotamme innolla loppukesästä järjestettävää Koisorockia!

Mari

keskiviikko 23. toukokuuta 2012

Kaupunkijuhlakeikkailua

Glam rock bändi Caroline stagella.



Olipa aikamoinen viikko! Vantaan kaupunkipippalot on juhlittu ja rocktutkijoille kertyi paljon keikkahavainnointia ja pari erityisen jännittävää haastatteluakin. Meno on ollut haipakkaa, mutta nyt sopii vetäistä hieman henkeä ja keskittyä hetkeksi jälkitöihin ennen seuraavaa isompaa koitosta eli Louhela Jamia.

Kaupunkijuhlat alkoivat osaltamme lauantaina 12.5., jolloin Myyrmäen Monitoimitila Arkissa konsertoivat Caroline sekä Axl Smith. Olimme paikalla hyvissä ajoin, koska mukanamme oli ensimmäistä kertaa videokamera, jonka olimme saaneet lainaksi Tikkurilan Musiikkikirjastolta ja kameran virittelyssä menikin sitten oma aikansa. Molemmat nimet vetivät omat keikkansa läpi täysillä ja tunteella, vaikka yleisöä ei paikalla ollutkaan kuin nimeksi. Mieleen tuli väkisinkin muutamassa haastattelussa esiin noussut väite siitä, että nykynuorisoa ei niin kiinnosta livemusiikki. Tiedä sitten, mistä kato nyt johtui, mutta paljosta jäi puuttuva yleisö kyllä paitsi. Museotädit nauttivat kuitenkin keikasta havaintoja tehden ja saimme myös haalituksi uusia tärkeitä rokkarihaastatteluja.

Vantaa-päivänä 15.5. kaupunginmuseolla pidettiin tasatunnein eriaiheisia miniluentoja. Oman esitelmäni aiheena oli tietysti tämä Rock´n Vantaa -hanke. Paikalla oli museon väkeä ja muutama muukin. Kiva oli puhua. Tosi mielellään jatkossakin kerron projektimme etenemisestä, eli pyytäkää vain! :)

Helatorstaiaatto 16.5. jää varmasti ainakin tämän rocktutkijan mieleen ikiajoiksi, kun jännitystä piisasi aamuyöhön saakka. Aamupäivällä tapasimme Juhani Merimaan Tavastialla. Jututimme häntä tunnin Ankkarockista, rockmaailmasta ja vantaalaisesta identiteetistä. Oli todella mielenkiintoinen haastattelu, jonka tuotoksena saimme monta uutta näkökulmaa aiheeseen sekä hyviä tarinoita.

Kun ilta alkoi lähestyä, hermostuneisuus kohosi äärilukemiin. Olimme nimittäin menossa Vernissaan kaupunkijuhlien päätösklubille, jossa Ismo Alangon oli määrä esiintyä Ismo ja Ishmaelin yhteisiltamissa. Mietimme pitkään, osallistuisimmeko kyseiseen tapahtumaan ja minkälainen merkitys sillä olisi tämän tallennushankkeen kannalta. Tulimme siihen tulokseen, että keikka olisi hyvä käydä havainnoimassa ja artistia jututtamassa, sillä paikkana Vernissa on vantaalaisessa rockkulttuurissa tärkeä ja mainittu lukuisissa haastatteluissa. Alanko taas kiinnosti suomirockin suurmiehenä. Pari informanttia oli aikaisemmin kertonut mieleenpainuvista Sielun Veljien esiintymisistä ravintola Pormestarissa Velmun klubi-illoissa 80-luvulla. Tavallaan siis herkullinen ajatus vertailla Pormestarin Siekkari-showta tähän täysin akustiseen soolokeikkaan noin 25 vuotta myöhemmin. Aika, artisti ja esitys ovat varmasti muuttuneet, mutta miten on yleisön laita?

Saimme keskiviikkoaamuna kuulla, että Alanko ottaa meidät vastaan ennen keikkaa klo 20.30. Meitä jännitti kamalasti. Etenkin minua, koska täytyy tunnustaa, että fanitin Ismoa kovasti koko 90-luvun ja hänen karismansa ja biisinsä ovat tehneet minuun tosi ison vaikutuksen. Onneksi mukana oli Mari, jonka tiesin suhtautuvan tähän tapaamiseen astetta viileämmin. Haastattelu tapahtui Vernissan Animaatioasemalla. Ismo vaikutti mukavalta tyypiltä ja vastasi asiallisesti kysymyksiimme. Meille varatut viisitoista minuuttia kuluivat nopeasti ja käsieni tärinäkin haihtui kohtalaisen nopeasti. Puhuimme muun muassa Ankkarockista ja Ismon viimeisimmästä esiintymisestä Vernissassa noin 20 vuotta sitten. Ismo kertoi myös omat muistonsa Pormestarin keikoistaan:

"Se oli niin kuin semmonen samanlainen ravintola, kun tuolla maalla soitettiin, että ei ollut lavaa ollenkaan ja niin kuin siinä lattiatasossa vedettiin. Ja jengi istu siin pöydillä ja sit ne jossain vaiheessa riehaantu ja nousi ylös ja sit kukaan ei nähnyt enää mitään. Se oli hyvin tyypillinen siihen aikaan, kun soitettiin paljon semmosissa mestoissa, että ei ollut niin hirveesti semmosia hyviä rokkiklubeja, mis ois kunnon lavat ja systeemit, vaan soitettiin paljon kapakan nurkissa ja jossain lattiatasossa ja sitten jengi ryysii siellä ympärillä ja niin kuin sekoilee siellä bändin seassa lavalla. Jonkunlainen kaaos saatiin yleensä aikaiseksi aina."

Jututimme hieman myös yleisöä ennen kuin pääsimme saliin. Itse keikka oli mieleenpainuva monin tavoin. Ismo, biisit ja lavakarisma purivat, totta kai. Oli kiva, kun ohjelmistossa oli paljon tuttuja 90-luvun alun biisejä. Mutta minua ainakin häiritsivät yleisön humalainen huutelu ja kilpalaulanta artistin kanssa, vaikka meno ei varmasti yhtä villiä ollutkaan kuin 80-luvun Pormestarissa. Järjestäjätaho epäili levottomuuden syyksi konsertin myöhäistä ajankohtaa ja runsaslukuisempaa yleisöä kuin muilla kiertueen akustisilla keikoilla on ollut. No, hyvin Ismo ja muut iltamien esiintyjät silti shownsa vetivät.

Lauantaina 19.5. Koivukylän toritapahtumassa saimme seurata Maarit ja Sami Hurmerinnan keikkaa ja sen jälkeen käytiin tervehtimässä Maaritia ja sovittiin tulevasta haastattelusta. Väkeä Koivukylän kirjaston edessä oli ehkä noin 150. Yleisö oli kirjavaa, pikkulapsista eläkeläisiin. Tunnelma oli yhtä aurinkoinen ja hyväntuulinen kuin päiväkin ja keikasta nauttivat selvästi niin yleisö kuin artistitkin.

Tiedän, että olemme onnekkaita, kun saamme tehdä tätä tutkimusta ja päästä mielenkiintoisiin tapahtumiin ja tapaamisiin. Rocktutkijaelämä ei kuitenkaan aina tunnu pelkältä glamourilta. Tämän kääntöpuolena ovat muun muassa mittavat jälkityöt. Varsinaisten museoamanuenssitehtävieni lisäksi rockhankkeeseen menee paljon iltoja ja viikonloppuja, mikä on taas poissa perheiltämme. Ja onhan se itsellekin tässä iässä jo vähän työlästä valvoa skarppina ja havainnoida aistit terävinä pikkutunneille saakka. Rankkaa on myös se, että ajatukset tahtovat pyöriä tallennushankkeen tiimoilla koko ajan: joko jännittää tuleva tai sitten jälkipuidaan tai suunnitellaan, valveilla tai unissa. Mut on tää silti siistii! :)

Anna