torstai 23. heinäkuuta 2015

Tanssilavan tapoihin tutustumassa

Työelämä haastaa joskus yllättävin tavoin. Tällä kertaa se haastoi kolme tanssitaidotonta museotyöntekijää illaksi pääkaupunkiseudun suurimmalle tanssilavalle, Helsinki-Paville. Helsinki-Pavin lavalla on tanssittu jo vuodesta 1965 – niin pitkään, että paikkakunnan nimikin on ehtinyt vaihtua Helsingin maalaiskunnasta Vantaaksi.

Tanssi-iltana sää oli sateinen. Kuva Stella Karlsson.

Heinäkuisena keskiviikkoiltana keräsimme museolla laukkuihimme nauhureita, muistivihkoja ja kameroita. ”Olette vain ihan rennosti”, kannusti lavatansseja harrastava kollega. ”Mutta muistakaa seistä oikealla reunalla lavaa! Teidän pitää myös jättää käsilaukut naulaan, eikä tanssiinhausta saa kieltäytyä.” Entistä epävarmempina lähdimme matkaan kohti Itä-Hakkilaa.

Helsinki-Pavi rakennettiin metsän keskelle, Itä-Hakkilan pientaloalueen länsipuolelle. Nykyisin lavan ympärillä sijaitsee teollisuusrakennuksia. Vanhojen kotimaisten elokuvien kesäidylli tuntui olevan kaukana kun kävelimme bussipysäkiltä sateessa kohti lavaa. Sisällä lavalla tunnelma oli kuitenkin kotoisa. Saavuimme ennen tanssien alkua, kun yhtye viritti soittimiaan, kahvilan keittiössä leivottiin sämpylöitä ja töiden alkua odottavat vapaaehtoistyöntekijät ehtivät vielä istahtaa kahvion pöytiin. Pääsylippumme talletimme muistivihkojen väliin odottamaan pääsyä museon kokoelmiin.

Kuvan pääsyliput löytyvät nykyisin museon kokoelmista. Kuva Stella Karlsson.
Tanssilava oli sisältä yllättävän suuri. Tanssilattian lisäksi Pavilla on laaja kahvio tiskeineen ja pöytineen, ulkoterassi, ”kosintakammari” kirjahyllyineen ja nojatuoleineen hiljaisempia keskusteluja varten, sekä pitkä eteinen. Pikku hiljaa väkeä saapui lavalle. Eteisalueen tuoleilla istuen tanssijat vaihtoivat sopivammat kengät jalkaan, katselivat tanssikenkiä myyvän kojun tarjontaa ja odottelivat tanssien alkua.

Pavilla järjestetään tanssikursseja ennen illan esiintyjää. Päätimme rohkeasti osallistua tähänkin toimintaan sekä havainnoinnin että uusien kokemusten takia. Illan tanssina oli rumba-bolero ja kuvioihin pääsi hyvän opetuksen myötä tanssitaidotonkin. Huomasimme, että kurssille osallistui myös tanssia paljon harrastaneita henkilöitä. Helpoilta tuntuvien perusaskelten jälkeen alkoi paritanssin opettelu. Osallistua saattoi ilman partneriakin, sillä naiset ja miehet tanssivat sisäkkäisissä ringeissä ja pari vaihtui aina kotvan kuluttua.

Tanssikurssilla oli sekä lavatanssien ensikertalaisia että tanssia pidempään harrastaneita. Kuva Stella Karlsson.

Tanssin alkeissa vaikeimmalta tuntui viejän seuraaminen ja toisen tanssityyliin mukautuminen. Vaikka tanssipari ei askeleita ihan hallitsekaan, naisen tehtävänä tanssissa on seurata. Tanssin tiimellyksessä keskusteluun ei juuri ollut aikaa eikä sitä odotettukaan. Kohteliasta oli ainakin tervehtiä ja sanoa vuoron vaihtuessa kiitos. Askelvirheet ja törmäilyn sai tosin paremmin anteeksi, jos kertoi olevansa asialla ensimmäistä kertaa.

Dokumentointityöhön kuului tanssimisen kokeilun lisäksi kävijöiden haastatteluita ja yleistä tanssilavakulttuurin havainnointia. Projektistamme oli tiedotteita lavan ovilla, ja nauhureiden ja kameralaukkujen kanssa pyörivät museotyöntekijät herättivätkin huomiota. Kyse ei kuitenkaan ollut vain työvälineiden tuomasta näkyvyydestä, vaan lavalla pidempään käyneet tuntuivat huomaavan kun mukaan tuli uusia kasvoja. Illan aikana haastattelimme sekä sellaisia tanssijoita, joiden ensimmäinen tanssikerta Pavilla oli tapahtunut vuosikymmeniä sitten, että ihan ensimmäistä kertaa paikalle saapunutta nuorempaa tanssiparia.

Vuodelta 1967 peräisin olevan katselmuspöytäkirjan mukaan ”’Helsingin Paviljonki’ nimisessä huvihuoneistossa” saa olla ”yhteensä kaikenkaikkiaan 1525 henkilöä.” Lähes 50 vuotta myöhemmin sateinen ilta verotti kuulemma hieman kävijöitä, mutta näin ensikertalaisten silmin lattialla riitti runsaasti väkeä aivan esiintyjän ensitahdeista alkaen. Jäimme miettimään, kuinka täyttä tanssilattialla niinä täydempinä iltoina onkaan.

Kameran ja nauhureiden lisäksi tärkeitä työvälineitä olivat perinteiset kynä ja paperi. Kuva Stella Karlsson.

Kuten haparoiva rumbamme, myös tanssisalin tapojen havainnointi kävi meiltä välillä kantapään kautta. Kahvilan tasanteelle vihkoineen asettautunut museotyöntekijä huomasi ennen pitkää, että naiset katsoivat tanssia toiselta puolelta salia ja kahvilan tasanne oli muodostunut miesten tilaksi. Oli mielenkiintoista seurata muun muassa sitä, miten tanssisaliin asetuttiin, mitkä olivat hyvien tanssijoiden alueita ja missä sai käydä levähtämässä. Parhaat paikat varattiin nopeasti.

Tanssikurssin aikana aloimme ihmetellä, tutustuuko lavalla uusiin ihmisiin lainkaan kun keskustelu jää tanssikuvioiden tieltä syrjään. Erään haastatellun mukaan tanssilavoilla toiseen tutustuminen voikin olla monivuotinen projekti. Lopulta kuitenkin ne piirteet, joita itse Paville lähtiessä jännitimme, keräsivät monelta haastatellulta kiitosta. Tanssin selkeä etiketti antaa tukea täysin vieraiden ihmisten keskelle menemiseen. Eikä se kuulunut aina tutustumistakaan estäneen -  useampi haastateltu kertoi, kuinka oli tutustunut tulevaan puolisoonsa juuri Pavin tanssilattialla. Kenties tuonakin heinäkuun iltana kohtasi joku pari, joka vuosikymmenten päästä muistelee ensikohtaamistaan Helsinki-Pavilla.

Tanssi jatkui vielä pitkään museon työpäivän päätyttyä. Kuva Stella Karlsson.


Maija Korvenkangas ja Marika Tarkiainen

Ei kommentteja: