Rakkaudella, Red Onion

Vuodesta 1994 asti aika lailla samassa kuosissa säilynyt legendaarinen Red Onion on auki viimeistä päivää lauantaina 11.6.2016. Tämän jälkeen paikka suljetaan kesäksi ja avataan syksyllä perusteellisen remontin jälkeen uudella nimellä Happy Red Onion. 

Vantaan kaupunginmuseo pistäytyi toukokuun lopussa ravintolassa kuvaamassa ja haastattelemassa, jotta ainakin pieni välähdys alkuperäistä tunnelmaa ja siihen liittyvää historiaa ja muistitietoa jäisi talteen museon arkistoon. Myyrmäessä sijaitseva ravintola voidaan lukea kaupunginmuseon valtakunnallisen tallennusvastuun, lähiöelämän, piiriin. Tämän lisäksi paikka kiinnosti myös tulevan rakkausnäyttelymme näkökulmasta, sillä olihan Red Onion saanut viimesyksyisessä Vantaa rakkauden kartalla -verkkokyselyssä useita merkintöjä. Niin kuin kaikki vantaalaiset baarit ja ravintolat, myös ”Redari” on ollut oikein hyvä paikka etsiä rakkautta. 

Ravintolailta Redarissa 1990-luvulla. Kuva Red Onion.

Dokumentointikeikalla (itsekin nuoruusvuosinani 90-luvulla paikassa paljon vierailleena) tuttuuden tunteen herättivät ensimmäiseksi seinille ripustetut peilitaulut, Lite-olutmainokset ja erityisesti looshien päällä roikkuvat Tiffany-lamput. Paikan ensimmäinen ravintolapäällikkö Markku Aaltonen kertoi meille, että lamppujen lasit olivat alun perin oikeaa lasia, ei mitään muovitiffaneita. Kaikki rekvisiitta oli tuotu varta vasten Jenkeistä ja Meksikosta. ”Tää ei oltu feikkikamalla rakennettu”, mikä on varmasti yksi syy siihen, että se on kestänyt näinkin kauan. Toki kokolattiamattoa ei enää ole, ja sohvien päällyksetkin on vaihdettu useampaan kertaan, mutta silti. Nyt alkavassa suuressa remontissa vanhasta jätetään jotakin, mutta muuten uudistetaan kunnolla. ”Teknisesti tää rupes olemaan elinkaarensa päässä. Rakenteet alkoi hajoamaan, niin jotain on pakko tehdä.” Myös ihmisten muuttuneet kulutustottumukset ovat vaikuttaneet muutossuunnitelmiin.
 

Ravintola on säilyttänyt alkuperäisen ilmeensä ja tunnelmansa uskomattoman hyvin viimeiset 22 vuotta. Kuva Vantaan kaupunginmuseo.

Red Onion perustettiin laman aikana. Se oli iso investointi, joka kuitenkin kannatti. ”Meno oli hallittua kaaosta.” Iltaa pidettiin huonona, jos jäätiin alle 600 asiakkaan. Väkeä tuli Myrtsin ja muiden Länsi-Vantaan lähiöiden lisäksi Nurmijärveltä, Klaukkalasta, Espoon keskuksesta, Kauklahdesta ja Tikkurilastakin. Helsingistä tuli vähän vähemmän, koska ”helsinkiläinen ei osta seutulippua”, ainakaan niin helposti. Koska paikka sai olla 04 asti auki, oli tarjottava ohjelmaa ja viihdettä. Oli rulettia, Black Jack ja kaikki sen ajan tähtiartistit. Alkuaikoina kaksikin esiintyjää saattoi olla buukattuna samalle illalle.  

Laura Voutilaisen keikka Red Onionissa 90-luvulla. Kuva Red Onion.

 

Yhdeksänkymmentäluvun toisella puoliskolla Red Onionin kesäterassi oli Myyrmäen rautatieaseman sillan alla. Sijaintinsa takia lyhyeksi jääneet aurinkotunnit ja Paalutorin paisteessa sijainnut naapuriravintola Pantterin aurinkoterassi jättivät tämän kokeilun vain kolmen kesän mittaiseksi. Kuva Red Onion.

Alkuvuosina ravintolan palkkalistoilla oli 40-50 työntekijää, jotka olivat pääasiassa reilu parikymppisiä nuoria. He muodostivat kiinteän yhteisön. ”Se oli bailaamista aamusta iltaan.” Vapaa-ajalla viihdyttiin yhdessä ja työpaikkaromanssejakin tietysti syntyi.  

Invavessan on kerrottu olleen kiihkeässä käytössä, sekä asiakkailla että henkilökunnalla. ”Siihen sit vaan piti laittaa lukko, et menoa saatiin vähän rauhoitettua.” Kuva Vantaan kaupunginmuseo.

Tällä hetkellä henkilökuntaan kuuluu 12 työntekijää. Pistäytyessämme Red Onionissa dokumentointikeikalla osoittautui, että yhden haastateltavamme jo kaksitoista vuotta kestänyt työsuhde sai alkunsa rakastumisesta:

Itse henkilökohtaisesti oon ollut täällä asiakkaana, kun oon sitten baarimikon tosta ottanut matkaan ja edelleenkin ollaan yhdessä. Mä olin kauppakeskuksessa töissä ja tyttöjen kanssa saatettiin tähän tulla työpäivän päätteeksi. Mä vaan jotenkin iskin silmäni siihen. Mä taisin aikoinaan jollekin kaverille todeta tossa istuskellessa, et toi on muuten mun tuleva mies. Sit me oltiin tyttöjen kanssa täällä juhlimassa ja totta kai tanssilattialla viihdyttiin paljonkin. Sitten menin tohon tiskille ihan vaan pyytämään tuopillisen vettä ja kysäisin häneltä, et oonks mä tästä jotain velkaa. ”Joo, puhelinnumeron.” ”No, anna kynä ja paperii, minäpä annan ne sulle.” Seuraavana aamuna se taisi heti yövuoron jälkeen laittaa viestiä, että soitellaan. Sitä kautta mä päädyin tänne töihinkin.

Eri sukupolvien lähiönuoret ovat vuorollaan harjoitelleet ravintolayöelämää Red Onionissa. ”Aina odotettiin, et täyttää 18 ja pääsee Redariin.” Yhdeksänkymmentäluvulla sopivaan ravintolapukeutumiseen kiinnitettiin ovella huomiota ihan eri tavalla kuin nykyään.  Jos yritti esimerkiksi lenkkareissa, ”katottiin, et onks lenkkarit monttulenkkarit vai citylenkkarit. Pipo päässä ei päässyt sisään.” Ysärinuorten aikoinaan vakiinnuttama lempinimi Redari on vaihtunut nuoremman sukupolven suussa ”Dondoksi”.  

Noin kymmenisen vuotta sitten Red Onion valomainos ravintolan ovensuussa oli pidemmän aikaa osittain rikki. Ehjistä kirjaimista muodostui Dondoa muistuttava sana, joka jäi elämään. Remontin jälkeen nimi muuttuu Happy Red Onioniksi, mutta todennäköisesti vanhat rakkaat kutsumanimet pysyvät jatkossakin käytössä. Kuva Vantaan kaupunginmuseo.

Museon rakkausnäyttelyä varten tehdyn karttakyselyn vastauksissa kerrottiin muun muassa baari-iltojen pussailuista. ”Nuorena sinkkuna 90-luvulla Red Onionissa tuli monet suudelmat vaihdettua...” Pussailu ja lemmen etsintä jatkui monesti myös valomerkin jälkeen narikassa, ravintolan edustalla ja juna-aseman laiturilla aamun ensimmäistä junaa odotellessa. 

Olin tulossa Myyrmäen yökerhosta Red Onionista kaverini kanssa. Menimme jututtamaan lähellä olevassa poliisiautossa olevia poliiseja. He antoivat meille kyydin minun luo, matka ei ollut pitkä. Tarkkaan en muista mitä tietoja ja kuka vaihtoi, mutta treffeille päädyin myöhemmin toisen kanssa heistä. Seurustelimme vajaan vuoden.

Tupakkalain uusimisen myötä sauhuttelu siirtyi Red Onionissakin muualta ravintolasta tupakkakoppiin ja ulko-oven edustalle. Dondon tupakkakoppi luokiteltiin Vantaa rakkauden kartalla -nettikyselyssä rakkaudenpaikaksi. Ainakin yksi parisuhde sai alkunsa siellä, kun ravintolariidan päätteeksi tehtiin sovinto ja päätettiin aloittaa virallinen seurustelu. Kuva Vantaan kaupunginmuseo.

Redarista on moni löytänyt niin satunnaista seuraa kuin elämänkumppanin. Alkuaikoina siellä pidettiin muutamia häitäkin, mutta ne eivät vakiintuneet. Häiden jatkoja on sen sijaan ollut monia. On morsiuspareja, jotka ovat varta vasten halunneet päättää juhlansa Redarissa, mistä rakkaus alkoi. Tokihan Red Onionissa on myös riidelty, petetty, erottu ja lähdetty taas uudelle kierrokselle.

Jorausta tanssiorkesterin tahtiin 90-luvulla. Kuva Red Onion.

Kirjoittaja: Anna Kangas, Vantaan kaupunginmuseon amanuenssi

Lisää ravintolarakkaudesta, vantaalaisista rakkauden paikosta ja rakkaudesta ylipäätään: www.rakkaudentiloja.fi

Viimeinen M-juna

Toukokuisilla Museopäivillä juttelin Helsingin kaupunginmuseon Ville Ylikahrin ja Ulla Teräksen kanssa kesällä aloittavasta Kehäradasta ja sen myötä historiaan jäävästä lähijunan M-tunnuksesta. Ja siitä, että se herättää vähän haikeutta.

Olemme kaikki Länsi-Vantaan kasvatteja ja M-juna on ollut meille tärkeä kulkuväline nuoruudessa ja myöhemmin. Ville kertoi aikovansa muutaman kaverinsa kanssa matkustaa Vantaankoskelle viimeisellä M-junavuorolla, joka lähtee Helsingistä tiistaina 30.6. klo 23.39. Ajatus oli hauska ja päätimme perustaa Facebook-tapahtuman Viimeinen M-juna.

Käsitteeksi muodostuneella M-junalla on ollut merkittävä rooli monen helsinkiläisen, mutta eritoten länsivantaalaisen elämässä viimeisen 40 vuoden aikana. Juna on ollut kätevä kulkuneuvo niin töihin mennessä, koulumatkoilla kuin vapaa-ajan riennoissa ja sillä on päässyt keskustaan kaikkein nopeimmin. Erityisesti radan varren nuorille se on ollut ensisijainen liikkumismuoto pois Vantaalta ja takaisin kotiin.

Viimeinen M-juna -tempaus osui suoraan lähiönostalgian ytimeen. Tapahtumaseinä täyttyi saman tien tunteikkaista muistoista ja valokuvista 1970-luvulta tähän päivään. Osallistujia ilmoittautui lopulta melkein 4000, joista paikalle jonkun arvion mukaan saapui reilu tuhat.

Viimeisen M-junavuoron lähtöryysistä Helsingin päärautatieasemalla. Kuva Stella Karlsson.

Myös virallisemmat tahot suhtautuivat tempaukseemme alusta asti myönteisesti. Muun muassa HSL kirjoitti Facebook-sivuillaan: "Suosittelemme lämpimästi! Emme osaa kuin ihailla ihmisten – tässä tapauksessa M-junanostalgikkojen – joukkoliikenneinnostuksen tasoa."

Viimeinen M-juna profiloitui heti hyvänmielen tempaukseksi. Tapahtuman seinälle ilmestyneet M-junamatkustajien muistot olivat pääosin positiivisia. Aikatauluja häirinneitä lumisateita ja pakkasia, karuja kommelluksia eikä pelottavia asemanseutuja muisteltu kovin pahalla, harvemmin edes mainittiin. Nuoruusmuistot junaan sammumisista olivat vuosien varrella muuttuneet noloista tilanteista hauskoiksi seikkailuiksi.

Vaikka kutsuimme tapahtuman koolle yksityishenkilöinä, tarjosi se ainutlaatuisen mahdollisuuden myös museotyön tekemiseen. Aiheenahan nostalgiaa pursuva, matalan osallistumiskynnyksen some-tapahtuma on vahvasti tätä päivää ja siksi mitä herkullisin nykydokumentointikohde. Helsingin ja Vantaan kaupunginmuseot valokuvasivat, haastattelivat ja havainnoivat yhdessä M-junan viimeisen ajelun.

Tuukka Määttänen suunnitteli tapahtumaan juhlakangasmerkin, jota nopeimmat saivat ostaa ennen viimeisen M-junan lähtöä. Merkkejä voi kesällä ostaa Vantaan kaupunginmuseosta Tikkurilasta. Kuva Terhi Lamminpää.

Viimeisen M-juna -tempaus oli karnevaalihenkinen, ”Skumpat messii ja hymy korvii!” -meininki, mutta hilpeyteen oli sekoittunut hitunen haikeutta ja aimo annos nostalgiaa. Saattojoukko oli kirjavaa, ei siis pelkästään perinteiseen nostalgia-ikään ehtineitä keski-ikäisiä, vaan joukossa oli lisäksi sekä vanhempaa väkeä että paljon parikymppisiä nuoria. Oli hienoa huomata, että nostalgia ei olekaan keski-iän kynnyksellä heräilevä tunnetila, vaan sen valtaan on luontevaa antautua minkä ikäisenä vain.

Oli hauska meininki ja kiva, kun oli porukkaa nuoresta vanhaan, vaunut täynnä!

Tapahtuman perustajat Vantaankoskella, kun viimeinen M-juna on saapunut päätepisteeseensä. VR lahjoitti vanhan M-junakyltin Vantaan kaupunginmuseon kokoelmiin.

Tapahtuman suosio ja siihen liittyvä tunnelataus yllätti museoväenkin. Mikä ihme sai näin valtavan joukon jakamaan henkilökohtaisia muistojaan tapahtuman seinällä ja matkustamaan arkiyönä Vantaankosken asemalle, josta ei ainakaan junavuorolla pääsyt enää takaisin Helsinkiin? Kysymyksessä oli kuitenkin ihan tavallinen lähijuna.

Viimeisen M-junavuoron jälkeen, kalusto pysyy samana, tutut asemat säilyvät, matkustusmahdollisuudet lisääntyvät, mutta kirjain muuttuu. Jotakin tuttua ja turvallista häviää. Tästä lähtien junan päätepysäkki ei ole enää kotikulmilla Länsi-Vantaalla vaan se jatkaa matkaansa maagisen Itä-Vantaan rajan toiselle puolelle. Yön viimeiseen junaan nukahtava ei herääkään enää Vantaankoskella vaan pahimmassa tapauksessa löytää itsensä jostakin Itä- tai Keski-Vantaan lähiöstä.

Onhan siinä tietynlainen jännä fiilis, että M-juna loppuu. Vaikka siihen tuleekin sitten uusi linja ja käytännössä mikään ei muutu. Mutta tavallaan joku  tietty aikakausi loppuu ja toinen aikakausi alkaa. Onhan siinä semmosta muutoksen fiilistä ilmassa jonkin verran.

 

Sarjakuva Heli Kärkkäinen.

Monet paikalle tulleet kertoivat, että Viimeinen M-juna oli kokemus, jota ei haluttu missata. Mukana oli ihmisiä, jotka olivat olleet ajelemassa ensimmäisessä M-junassa 40 vuotta sitten ja halusivat olla myös viimeisessä. Toiset kertoivat aikovansa matkustaa viimeisen M-junan lisäksi myös ensimmäisellä Kehäjunalla. Ylipäätään uudet, ainutlaatuiset ja vähän kreisitkin jutut houkuttelevat. Kokemukset itsessään nähdään rikkautena. Se että voi olla mukana jossakin ainutkertaisessa jutussa, olla tekemässä historiaa.

Huopalahden asemalla. Kuva Tuukka Tuomisto.

Viimeinen M-juna ei varmastikaan olisi paisunut näin isoksi ilmiöksi ilman sosiaalista mediaa. Facebook-tapahtuman seinä tarjosi innostavan kanavan muistojen ja kuvien jakamiseen. Yhteisten kokemusten kautta arkinen lähijuna muuttui erityiseksi, meidän kaikkien M-junaksi, jonka poismenoa saatiin surra yhdessä, vaikka sitten vähän pilke silmäkulmassakin.

Kyllä tuolla M-junalla tulee aina olemaan paikka meikäläisen sydämessä. Mukavia muistoja. Tuntuu uskomattomalta että kohta ei enää stogen nokassa komeile kirjainta M. Mutta maailma muuttuu ja tulee varmasti tuosta kehäradasta ja niiden junien tunnuksesta nykypäivän nuorille myös vanhempana tärkeä. M-juna R.I.P.

Kannelmäen asemalla. Kuva Iris Shalal.

Anna Kangas

(Lainaukset haastatteluista ja Facebook-tapahtuman seinältä)