maanantai 23. joulukuuta 2019

Viimeinen tervehdys vainajalle kerrotaan kukkien kielellä


Hautajaiskukkien historia lähtee liikkeelle ajasta, jolloin kasvihuoneessa viljeltyjä kukkia on ollut saatavilla ympäri vuoden ja ammattilaisia niitä sitomassa. Erot kaupungin ja maaseudun välillä olivat suuria. Näyttävät kukka-asetelmat kuuluivat varakkaiden hautajaismenoihin jo reilusti yli sata vuotta sitten, mutta kukkien käyttö vakiintui koko kansan tavaksi vasta sotien jälkeen.

Hautajaiskukkien vanhin muoto on ikuista elämää symboloiva seppele. Nykyään seppele on suuren työmääränsä takia enemmän arvohenkilöiden ja muistopäivien kukkalaite. Seppeleen rinnalla on alusta asti nähty myös arkun päälle kiinteästi rakennettuja arkkulaitteita. Hautajaiskukkien tarkoitus on ilmentää rakkautta vainajaa kohtaan, mutta niihin liitetään luterilaisuudessa myös ajatus ylösnousemuksen puutarhasta. Perinteisiä hautajaiskukkia ovat neilikat, ruusut, liljat, iirikset ja kallat. Punainen on aina ollut rakkauden väri ja valkoinen liitetään suruun ja iankaikkisuuteen.

Hautajaiskukkia edelsi tapa koristella koti ja pihapiiri havuilla. Pihalle tehtiin nuorista kuusista arkulle havumaja tai alue, jossa omaiset saattoivat käydä tervehtimässä vainajaa ennen hautajaisia. Havut olivat oleellinen osa hautajaissaattuetta ja niitä käytettiin myös hautausmaalla siistimässä kuopan reunoja. Erään uskomuksen mukaan piikikkäät havut estivät vainajaa palaamasta tuonpuoleisesta elävien pariin.


Fredrik Lönngrenin arkku on aseteltu kotitalon pihaan nuorien kuusien ympäröimänä, Kirkonkylässä toukokuussa 1935. Arkun päällä on liljoista ja ruusuista koottu arkkulaite. Kuva Vantaan kaupunginmuseo.


Tapa käyttää havuja kukkien rinnalla on säilynyt tähän päivään asti. Ajalla, jolloin vainajia ei enää pidetty kuoleman jälkeen kotona, pihapiiriin asetetuilla havuilla kerrottiin yhteisölle kuoleman vierailleen talossa. Vaikka hautajaisjärjestelyt siirtyivät omaisilta hautajaistoimistoille, havuja ja pihan koristelupalvelua oli saatavilla, siinä missä kukkien sidontaakin.


1900-luvun alussa menehtyneen lapsen hautajaiskukkiin on valittu hempeitä ruusuja. Kimpuista erottuvat suuret huonearalian lehdet. Kuva Vantaan kaupunginmuseo.

Tämän päivän surusidonnassa ei tunneta rajoja, vaikka vanhat uskomukset tietyistä hautajaiskukista elävät tiukassa. Vainajaa halutaan muistaa usein persoonallisesti ja moni miettii kukkien alkuperää. Maanviljelijälle sujautetaan kimppuun mukaan viljantähkiä tai ekologisuutta arvostavalle viedään vain yksi kotimainen ruusu, jotta vältytään turhalta jätteeltä. Suurenkin kukkalaitteen voi sitoa kokonaan maatuvista materiaaleista.

Hautajaiskukat kortteineen ja nauhoineen ovat viimeinen tervehdys vainajalle. Kukkien merkitys hautajaisissa onkin kasvanut muiden rituaalien vähentyessä. 


Blogiteksti liittyy kuolemasta kertovaan Kohti tuntematonta -näyttelyymme.

Kohti tuntematonta -näyttely on avoinna 9.10.2019 – 17.4.2020

ti – pe klo 11 – 18
la – su klo 11 – 16

Näyttelyymme on vapaa pääsy

Stella Karlsson


Ei kommentteja: