maanantai 31. maaliskuuta 2014

Hilman puvussa


Näkymätön purkkapallo lentää ilmassa kimeän äänen saattelemana. Sen nappaa kiinni iäkäs rouva ja heittää eteenpäin nuorukaiselle, jota ei tunne. Molemmat hymyilevät. Vaikka kymmenkunta eri-ikäistä naista ja miestä yhtäkkiä kuvittelevat heittelevänsä purkkapalloa vuonna 1957, ei paikka ole Houruniemen mielisairaala. Kyseessä on Matti Kassila – ohjaaja omalla maallaan -näyttelyn draamaopastus Kino Hertaksen paikannäyttäjä Hilma Kaarnekorven johdolla.

Valkokankaasta vasemmalle -draamakierroksen koki näyttelyn aikana 23 ryhmää. Suurin osa opastetuista oli koululaisia, mutta mukaan mahtui myös työ- ja harrastusryhmiä sekä kaikille avoimia yleisöopastuksia. Nyt – näyttelyn sulkeuduttua – on aika paljastaa, millaista oli esiintyä Hilman puvussa.


Kiharat


Hilman frisyyri oli olennainen osa 50-luvun vaikutelmaa. Pyörittelin sormikiharat aina edellisenä iltana kosteisiin hiuksiin, kiinnitin ne pinneillä ja annoin kuivua yön aikana. Aamulla poistin pinnit ja availin kiharat. Kun hiuksiin suihkutti riittävästi lakkaa, ne pysyivät edustavina parikin päivää. Vaikka kampauksen teko oli melko työlästä, auttoi se Hilman rooliin siirtymisessä.

Univormu


Paikannäyttäjän univormu oli kasattu kirpparilöydöistä. Myyjän mekkoon kiinnittämässä pahvilapussa luki: ”seilorimekko, pienennetty n. kokoon 38”. Alkujaan leningin on valmistanut Kati-Myynti Oy kokoon 46. Pienennys oli toteutettu sen verran huolettomasti, että sain askaroida ompelukoneen kanssa muutaman tovin, ennen kuin sain mekon näyttämään hyvältä. Se ei kuitenkaan tuntunut koskaan mukavalta päällä, sillä kangas on jotain keinotekoista hiostavaa materiaalia. Mekon hyvä puoli oli, että siinä tarkeni lyhyistä hihoista huolimatta myös talvella.

Paikannäyttäjän univormuun on yleensä kuulunut koppalakki tai ryhdikäs pillerihattu. Oikeanlaista päähinettä ei kirpputoreilta löytynyt, mutta ”T:mi Katri Hellman, om. Maija Paju, Tampere” -merkkauksella varustettu naisten pieni musta hattu toimi hyvänä korvikkeena. Kun kokonaisuuden täydensi mustilla korkokengillä ja valkoisilla hansikkailla, oli yleisvaikutelma asiakaspalautteesta päätellen riittävän aito.

Rannekello

Opastuksia pitäessä täytyy seurata ajan kulumista, jotta kierros etenee siinä tahdissa kuin on sovittu. Eräs kokenut kollega neuvoi, että oppaalla täytyy aina olla rannekello, sillä kännykän vilkuilu kesken kierroksen ei ole kohteliasta. Hilman tapauksessa rannekello kuului itsestään selvästi myös 50-luvun ajankuvaan.

Aika oli Hilmalle aina vähän ongelmallinen käsite. Koko opastus perustui siihen, että ryhmäläiset olivat Hilman mielestä tulleet elokuvateatteriin aivan liian aikaisin. Hyvänä asiakaspalvelijana hän alkoi kuitenkin johdattaa joukkoa elokuvasaliin – ja onnistui käyttämään tähän aikaa noin puoli tuntia, koska innostui matkan varrella puhumaan kaikesta elokuviin ja elokuvanäyttelemiseen liittyvästä.

Hilma eli vuodessa 1957, joten hän ei tiennyt mitään asioista, jotka olivat tapahtuneet tämän jälkeen. Hilman pelasti monesta hankalasta tilanteesta se, että hän eli puolittain elokuvien maailmassa, ja ”elokuvissahan voi tapahtua mitä tahansa”. Niinpä hän ei juuri hämmentynyt, jos joku asiakkaista puhui oman menneisyytensä mutta Hilman tulevaisuuden asioista. Hilma kyllä ihmetteli niitä ja vertasi omaan kokemusmaailmaansa.


Elokuvateatterin henkilökunnan käsikirja

Paikannäyttäjän työnkuva oli määritelty Onni Sinervän kirjoittamassa ”Elokuvateatterin henkilökunnan tärkeimmät tehtävät. Yleisö ja sen merkitys” -kirjasessa. Taiteellisena ihmisenä Hilman oli kuitenkin vaikea noudattaa annettuja ohjeita, joten hän saattoi esimerkiksi järjestää ihmiset jonoon, vaikka se kuului oikeasti vahtimestarin tehtäviin. Tämän hän kuitenkin muisti aina myös rehellisesti tunnustaa. Yleensä ihmiset sanoivat saaneensa hyvää palvelua, vaikkei kaikki mennytkään ihan käsikirjan mukaan.

Keräilykuvat

Henkilökuntakäsikirjan välissä Hilma säilytti keräilykuvia näyttelijöistä. Ihanat nuoruudenkuvat Ansasta ja Taunosta hän näytti aina myös asiakkaille. Vanhemmille sukupolville kuvat toivat mieleen muistoja, mutta koululaisille suomifilmien tähdet olivat usein tuntemattomia. Siksi oli tärkeää esitellä heidät oikein kuvien kanssa.

Elokuva-Aitta -lehdet


Elokuva-alan tietämyksen lisäksi koko Hilman yleissivistys perustui suurelta osin Elokuva-Aitta -lehtiin. Hilman englanninkielisten nimien ääntämys noudatti Elokuva-Aitan tarjoamia lausumisohjeita. Lehdistä hän sai myös tietää 50-luvun muoti-ilmiöistä ja ajankohtaisista henkilöistä. Elokuva-Aitat olivatkin Hilman kalliita aarteita. Asiakkaat saivat kyllä selata lehtiä, mutta Hilma vaati käsittelemään niitä varovasti ja keräsi ne aina huolellisesti takaisin.

Draamaopastusta käsikirjoittaessani luin tietysti muutakin kuin elokuvalehtiä. Suurin osa tiedosta ei koskaan päätynyt opastukseen, mutta ne vaikuttivat varmasti Hilman hahmon taustalla. Monet Hilman parhaista jutuista olivat peräisin Kari Uusitalon mainioista kaskukokoelmista. Hilma tietysti väitti hauskojen tapausten sattuneen itselleen tai tuttavilleen, kuten kaskuja kerrottaessa kuuluukin.

Näyttelyn esineet

Hilmalle rakkaimpia esineitä näyttelyssä olivat nimikirjoituksilla varustetut valokuvat Taunosta, Jussista ja Jopista, kuvasuurennos Kurittomasta sukupolvesta, filmitähtien keräilyvihkot sekä tietysti elokuvateatterin konehuoneen ja elokuvasalin esineistö. Paras kaikista oli kuitenkin ”löytötavarakaappi”.

Kaapin saimme lainaksi Espoon kaupunginmuseolta, ja täytimme sen kirpputoreilta löytyneillä 50-luvun tyylisillä asusteilla ja esineillä. ”Kino Hertakseen unohtuneilla tavaroilla” Hilma kertoi leikkivänsä salaa aina silloin, kun vahtimestari ei ole keksinyt hänelle muuta puuhaa. Opastusten parhaat hetket koettiin usein juuri löytötavarakaapilla, jonka sisällön avulla myös ryhmäläiset pääsivät kokeilemaan oman mielikuvituksensa rajoja.

Hilman olemassaolo oli vahvasti riippuvainen Kassila-näyttelystä. En voi ajatellakaan esittäväni hahmoa jossain muussa ympäristössä. Kun museon ovet on suljettu yleisöltä ja esineitä pakataan palautettaviksi omistajilleen, on aika sanoa hyvästit myös Hilma Kaarnekorvelle. Pesen seilorimekon ja pakkaan sen muiden asusteiden kanssa odottamaan uusia projekteja. - Anni Rissanen

Huojentunut Hilma viimeisellä kahvitauollaan. 



Ei kommentteja: