Munkkeja ja merirosvoja – kotiseutuhistoriaa koululaisille

Uuneihin piilotettuja lehmänkalloja. Jänisten käpäliä, sammakoiden reisiluita ja lepakon siipiä kirkon kellotapulin kivilattian raoista. Itämerellä vaanivia merirosvoja. Kuka väittää, ettei Vantaan historia olisi jännä ja mielenkiintoinen? Eivät ainakaan vantaalaisten alakoulujen lapset kotiseutuhistoriatunnin jälkeen!

Pappilan riihen uuniin piiloitettu lehmänkallo kertoo taikauskosta. Lehmänkallon ajateltiin pitävän tuholaiseläimet poissa rakennuksesta. Kuva: Andreas Koivisto/Vantaan kaupunginmuseo.

Olen viime vuodet kierrellyt paljon Vantaan alakouluja ja kertonut viides- ja kuudesluokkalaisille heidän omasta ympäristöstään ja siihen liittyvästä historiasta. Reaktio on usein ollut: ”WOW, en tiennyt täältäkin löytyvän tuollaista!”. Useimmiten koko luokka jaksaa istua hiirenhiljaa silmät ja korvat tarkkana kuuntelemassa, mitä Vantaalla on keskiajalla tapahtunut. Myös erityisluokat ja -oppilaat imeytyvät mukaan kotikaupunkinsa jännittävään menneisyyteen.

Ja totta se on, Vantaan menneisyys on todella kiehtova! Etenkin keskiaika on jättänyt paljon jälkiä, joita voi helposti havainnoida nyky-yhteiskunnassa. Esimerkiksi by ja böle -päätteiset paikannimet ovat pääosin jälkiä ruotsalaissiirtolaisten keskiajalla perustamista kylistä. Esimerkkejä löytyy vaikkapa junapysäkkien nimistä Dickursby, Åggelby ja Kottby. Lasten suosima kauppakeskus Jumbo sijaitsee Skattmansbyn mailla, kuten Jumbon ympäristön tienviitoista saattaa huomata. Nimensä mukaisesti siellä asui keskiajalla verottaja.

Arkeologit etsivät maasta merkkejä Vantaan menneisyydestä. Joskus menneisyyden tavoittamiseksi on kaivettava syviä kuoppia ja laitettava itsensä likoon. Kuva: Andreas Koivisto/Vantaan kaupunginmuseo.

Myös tutut symbolit - kuten Vantaan, Helsingin ja Uudenmaan vaakunat - juontavat juurensa keskiajalta. Helsingin ja Uudenmaan vaakunoissa esiintyvä vene on tietenkin ruotsalaissiirtolaisten käyttämä alus. Vantaan lohenpyrstö taas liittyy Virossa sijaitsevaan Padisen luostariin, jonka munkit saivat lohenkalastusoikeuden Vantaanjokeen 1300-luvulla. Tämän kuultuaan lapset ymmärtävät myös paremmin, minkä takia Helsingissä on Munkkivuori ja Munkkiniemi -nimiset paikat. Ne eivät liity hillomunkkien valmistukseen, kuten koululaiset välillä arvelevat, vaan paikka on joskus ollut Padisen luostarin munkkien omistuksessa.

Itämerellä vaani keskiajalla merirosvoja, jotka ryöstivät kauppiaiden aluksia. Kuva on lasten tietokirjasta Aikamadot ja Hansaseikkailu, jossa kerrotaan Vantaan ja Itämeren alueen keskiajasta seikkailun turvin. Kuvassa vantaalaiskauppiaat Pär ja Lasse Bonde ovat juuri jäämässä merirosvojen kaappaamiksi. Piirros: Elina Terävä.

Rinnastuksena nykyaikaan toimivat hyvin myös vilkkaat yhteydet Suomenlahden yli Tallinnaan. Siellä käydään nykyäänkin shoppailemassa aivan samalla tapaa, kuin keskiajalla tehtiin. Keskiajalla Vantaan ja Tallinnan välinen ero oli kuitenkin paljon suurempi kuin nykyään. Vantaa, vanhalta nimeltään Helsinga tai Helsingin pitäjä, oli tuolloin harvaan asuttua maaseutua. Siellä oli vain yksi kivirakennus, Pyhän Laurin kirkko. Tallinna taas oli kokonaan kivestä rakennettu vilkas Hansakaupunki. Oman mausteensa veden yli kulkeviin kontakteihin tuo myös merellä vaanineet merirosvot.

Saksassa Kölnin ympäristössä 1500-luvulla valmistetun niin sanotun partamiehen kanun sirpaleita Vantaankosken lähettyviltä. Sirpaleet kertovat vantaalaisillakin olleen kontakteja ympäri Euroopan jo kauan aikaa sitten. Kannu on ehkä kulkeutunut Vantaalle Tallinnan kautta. Omistajaa on varmasti harmittanut kannun rikkoontuminen, mutta arkeologit ovat löydöstä innoissaan. Kuva: Pekka J. Heiskanen, piirros: Elina Terävä /Vantaan kaupunginmuseo

Nykyään Suomeen tulee paljon työvoimaa Virosta, mutta keskiajalla tilanne oli päinvastainen. Silloin työn perässä mentiin täältä Tallinnaan. Tämä on erityisen jännä tieto virolaisoppilaille, joita on Vantaan kouluissa paljon. Tämän kautta hekin voivat tuntea ylpeyttä omasta taustastaan. Samalla todetaan pitkä side kahden naapurimaan välillä.

Jännät yksityiskohdat ja nykyelämään sitovat elementit herättävät lapsissa paljon mielenkiintoa ja tarjoavat heille ahaa-elämyksiä. Kysymyksiä ja keskusteluakin riittää yleensä paljon tuntien jälkeen. Usein oppilaat kysyvät hienoimmista löydöistä tai kertovat omista kokemuksistaan. Yllättävän usein minulta on viime aikoina myös kyselty, pelaanko Pokémon Go:ta. Välillä opettajilta tulee kehuja, ne lämmittävät aina. Viimeksi kuulin eräältä opettajalta, että oppilaatkin olivat kehuneet kotiseututuntia jälkeenpäin. Se on kuulemma harvinaista…

Arkeologi Andreas Koivisto

R.I.P. MARTINKESKUS

Sunnuntaina 25.9.2016 juhlittiin näyttävästi Martinlaaksossa sijaitsevan ostoskeskuksen jäähyväisiä. Esiintymässä olivat mm. Amorphis, Balls, Sir Elwood Duo ja Wigwam, joilla kaikilla on vahva kytkös Martinkeskuksen historiaan. Tapahtuma kokosi paikalle tuhansia entisiä ja nykyisiä martsarilaisia. Ostarimuistoja kerrottiin ja niitä jaettiin ahkerasti ennen tapahtumaa Facebookissa ja tapahtuman aikana Vantaan kaupunginmuseon pitämään muistokirjaan. Käsinkirjoitettuja tarinoita kertyi päivän aikana satoja.

Muistokirjan äärelle jopa jonotettiin. Kuva Stella Karlsson, Vantaan kaupunginmuseo.

Alkuperäinen, 1960- ja 70-luvuilla rakennettu, Martinlaakso on juuri nyt suuren muutoksen kourissa. Muutama vuosi sitten purettiin aseman vanha ostari, keväällä Martinkeskusta vastapäätä sijainnut Laajavuoren alakoulu ja muutama viikko sitten nuorisotalo. Pian alkaa myös Martinkeskuksen purkaminen. Vaikka lähiympäristön muuttumiseen ja uuteen kaupunki-ilmeeseen suhtaudutaan Martinlaaksossa pääasiassa positiivisesti, muistorikkaiden maamerkkien katoaminen on monelle myös haikeaa. Martinlaaksossa onkin viime vuosina järjestetty saattohoitoa vanhoille kotinurkille: Laajavuoren ala-asteen viimeinen ristiretki, Viimeinen M-juna ja nyt Jäähyväiset Martinkeskukselle. Tämänkaltaisille yhteisöllisille nostalgiatapahtumille on tässä ajassa selkeästi tarvetta.

Tuhannet entiset ja nykyiset martsarilaiset tulivat jättäämään jäähyväisiä Martinkeskukselle. Kuva Stella Karlsson, Vantaan kaupunginmuseo.

Lähiöostari

Martinkeskus ehti olla keskeinen elementti päivittäistä lähiöarkea melkein 50 vuotta. Lukuisten kauppojen ja muiden liikkeiden kirjo on vuosien saatossa ollut värikäs. Martinkeskuksen liikkeisiin nivoutuu lukemattomia arkisia muistoja ja erityisiä menneisyysvälähdyksiä: Ahonlaidasta ihan ensimmäiset farkut, kultasepänliikkeestä reiät korviin ja yläkerran divarista Sinä Minä -lehdet ja Aku Ankan taskukirjat…

Varhaisteininä kävin yläkerran kampaamossa permanentissa, niin kuin siihen aikaan muotia oli. Permisrullat painoivat niskassa posliiniallasta vasten niin, että tähdet lensivät silmissäni ja kädet puutuivat, mutta ujona tyttönä en tohtinut liikahtaa saati sanoa kampaajalle, että oli oli tukalaa.

Martinkeskus 1970-luvulla. Kuva Vantaan kaupunginmuseo.

Martinkeskus tarjosi monelle perheelle toimeentulon äidin tai isän työskennellessä siellä, toisille myös ensikosketuksen työelämään. Sir Elwood -yhtyeen Juha Lehti kertoi jäähyväiskonsertin välispiikissään, että ensimmäisen virallisen duunipaikkansa, Martinlaakson huollon, toimisto sijaitsi Martinkeskuksen yläkerrassa. Kesätyö piti sisällään ruohonleikkaamista kerrostalojen pihoilta. Palkkarahoillaan Lehti osti ensimmäisen kitaransa.

Ossulla tietysti myös herkuteltiin. Martinkeskuksen ruokamuistoista yli muiden nousevat Marizzan pitsat ja lehtipihvi ranskalaisilla sekä Domin grilli, joka ”tarjoili katuruuan eliittiä”. Erityisesti Domin makkaraperunoita ja lihapiirakoita kehuttiin. Joskus lauantaisin saatettiin grilliltä hakea koko perheen voimin porilaiset, ”jotka oli tehty oikeaoppisesti paahtoleipään”. Domin myymä ”Slush Puppie -jäähilejuoma oli lapsuuden ostosreissujen kohokohta”.

Marizzassa syötiin elämän ekat pizzat italialaisessa tunnelmassa. Domi-grillissä käytiin salaa ostamassa ranskalaiset, vaikka äiti odotti kotona karjalanpaistin kanssa.

Vuosikymmenestä toiseen koululaiset suuntasivat ostarin ruokakauppaan hakemaan kouluruualle korviketta, kuten kokista, ranskanleipää tai pilttiä. Muistojen perusteella näyttää siltä, että melko monella eväät ovat olleet hyvinkin munkkipainotteiset.

Martsarin koulussa oltiin 8-9-luokalla. Kerran viikossa Heikkosella oli munkkipäivä. Minä ja ystäväni ja monet muut livahtivat välitunnilla ostamaan pussillisen per nassu. Funtsikaa, et munkit aivan tuoreita ja 10 kpl maksoi muistaakseni 1 markan! Ja myöhemmin 2 mk. Taisi koulun kokolattiamatot olla silloin ihan sokerissa.

Varubudenissa oli kans näitä munkkitarjouksia ja sit safkiksella jengi haki niitä hullunlailla ja ahmi.


Lapsuuden ”runsauden sarvi”

Ostari kuului erottamattomana martsarilaiseen lähiölapsuuteen. Alakerrassa 70-luvun alussa sijainneen autoliikkeen muistavat ainakin ne pikkupojat, jotka säännöllisesti kävivät koeistumassa kulkupelejä. Lapsuuden unelmaliikkeiksi on mainittu Valojuova ja Info. Niistä löytyi vaikka mitä. Valojuovasta sai Länsi-Vantaan halvimmat papatit, pienoismalleja ja kaikkia mahdollisia poikien juttuja. Infosta haviteltiin leluja, koulutarvikkeita ja meikkejä. R-kioskilla käytiin ostamassa merkkareita, erilaisia keräilypurkkakortteja ja Coca Cola-, Sprite- ja Fanta-jojoja.

Jossain tapahtumassa jonotin ilmapalloa ja ala-asteikäisenä, kemikalio-lelukaupasta alakerrassa sain toivoa syntymäpäivälahjan, lankakaupasta ostin langat ensimmäiseen villapaitaan ja yläkerran Jenkin's oli jotain uutta ja upeaa. Ja ostarilla tuli tietysti vietettyä aikaa kavereiden kanssa: pienempinä inspiroiduimme Vakoilijan käsikirjasta ja piilotimme ossun täyteen salaisia viestejä.

”Martinkeskuksen ylätasanteen lentokonekiipeilyteline oli niin komea, että siinä kelpasi ottaa potretti Itävallan-tädin kanssa.” Kuva Sakari Multala.

Ostarin lumo houkutteli siinä määrin, että ala-asteen ehdotonta kieltoa käydä Martinkeskuksessa koulupäivän aikana uskallettiin välillä uhmata. Ensiksi oli livahdettava välituntivalvojan huomaamatta ala-asteen ja ostoskeskuksen välisen kävelytien, ”ei-kenenkään maan”, yli päiväkodin seinän suojaan ja sen jälkeen ”reitti oli selvä ostarin mahdollisuuksien runsaudensarven antimiin.”

Viereiseltä ala-asteelta oli jyrkästi kiellettyä poistua ostarille. Yläkerran divarin houkutus oli kuitenkin vastumaton ja seiniä pitkin sinne hiivittiin. Divarin nainen täytti slam bookkimme ja sillä aikaa selailtiin ilmeisesti turhan innokkaasti divarin lehtitarjontaa, sillä eräänä päivänä aikuisimmille asiakkaille suunnattu materiaali oli pakattu muovipusseihin. Alepan avajaisista käytiin hakemassa ilmaiset ostoskassit, tästä jäätiin kiinni, kun myöhästyttiin. Istuimme tunnin jälkässä. 

Liukuportaat, jotka ostarilla alun perin olivat, muistetaan hyvin. Nuorempaa väkeä ne kiinnostivat erityisesti. Tavallista hupia oli taiteilla liukuportaita vastakkaiseen suuntaan.

Rullaportaat olivat mielenkiintoinen ”leikkipaikka” vaikka niissä ei tietenkään saanut leikkiä. Rullaportaiden liikkuvaan kaiteeseen oli liimailtu purukumeista saatuja tarroja ja siirtokuvia. Niitä kavereiden kanssa bongailtiin ja odotettiin jonkun suosikkitarran näkemistä.

Yllättävän monen lapsen kerrotaan jääneen liukuportaisiin kiinni. Yksi loukkaantuneista oli Mika Häkkinen. Kukkakaupan myyjänä silloin toiminut nainen kertoo tapauksesta:

Ne pikkupojat leikki siinä rappusissa ja niitähän me aina käytiin komentamassa, että pois. Mutta se Mika jäi. Verta tuli niin kauheesti, että mä laitoin pyyhkeen. Mä soitin sit sen äitille Ailalle ja ne vei sen lääkäriin. Siitä oli joku nivel mennyt, hän näytti sitä mulle jälkeenpäin.

Martinkeskuksen liukuportaat 1970-luvulla. Kuva Vantaan kaupunginmuseo.

Martinristi

Ylätasanteella sijainneeseen seurakunnan Martinristiin liittyy perhejuhlamuistoja ristiäisistä ja häistä lähtien. Moni Martsarissa varttunut on käynyt siellä päiväkerhossa, pyhäkoulussa, poika- ja tyttökerhoissa ja rippikoulussa. Kerhotoiminnan ja jumalanpalvelusten lisäksi Martinristissä järjestettiin erilaisia tilaisuuksia, mm. itsenäisyyspäivän marttojen riisipuuro, kirpputoreja ja myyjäisiä. Ainakin muutamalla lapsella kirkossa käynnin tai muihin seurakunnan tilaisuuksiin lähtemisen houkutuksena toimi pulla.

Mä muistan, et mä oon ollut äidin mukana ja sit sinne oli niin kiva mennä, kun siellä sai sitä pullaa. Tädit siellä… Mä rakastin pullaa ja äiti veisas niitä virsiä. 

Seurakunnan kerhon joulukuvaelma Martinristissä vuonna 1976. Kuva Vappu Multala.

 Ostarin jengi

Martsarin jengin tärkeimpänä oleilupaikkana olivat Martsarin kaltsit ja ostari. Yksi muistelija kertoi, kuinka pelottavilta ostarilla hengailevat nuoret tuntuivat ala-asteikäisestä. Tilanne kuitenkin muuttui, kun itse pääsi yläasteelle ja päätyi vuorostaan ostarille notkumaan. Nuorison maleksiminen on vuosien aikana ehtinyt aiheuttaa paheksuntaa erityisesti aikuisväestön suunnalta, mutta ”ei sen yleensä annettu häiritä”. Toisaalta kyllähän ostarin nuoruusmuistoihin kuuluvat myös tappelut ja myymälävarkaudet.  Yöllä kattoikkunan kautta toteutuneella kaljanhakureissulla rikkoutunut ikkunalasi viilsi keikkakaverin reiteen ison vekin. Entä kuinkahan monen ensikaljat on maisteltu juuri Martsarin ossun liepeillä?

Minähän en teininä ostarilla pyörinyt... En ainakaan kovin usein. Kerran olin kuitenkin kulkemassa Domin ohi koripalloharjoitusten jälkeen. Jano oli kova Martinlaakson koululta lähtiessä puolentoista tunnin ankaran pallon pompottelun jälkeen. Domilla oli muutama kaveri kaljottelemassa. Tarjosivat minulle ja treenikaverillenikin. En kieltäytynyt, jotta katu-uskottavuus säilyisi. Istuin penkille juomaan. Joku siinä yritti kyynärpäällä vähän kylkeen tökkiä. Minä kuitenkin olin päättänyt juoda koko pullon kerralla, kun kerran leikkiin ryhdyin. No niinhän siinä kävi, että eräs setä sen pullon huuliltani nappas. Sedällä oli sininen uniformu ja iso pakettiauto. Taisivat kysyä nimen ja osoitteen. Antoivat kuitenkin armon käydä oikeudesta, kun ikääkin oli vasta neljätoista. En ole tähään päivään mennessä oppinut tykkäämään kaljasta.

Seitsemänkymmentäluvulla syntyneet nuoret puhuivat Ossusta. Oli noloa jos vahingossa lipsautti kavereiden kesken sanan Martinkeskus. Kuva Saija Kemppainen.

Pääasiassa ostarinuoruudesta näyttää jääneen positiiviset muistot. ”Ossu oli paikka mihin voi aina tulla. Aina oli kavereita, koskaan ei tarvinnut olla yksin.” Nuoriso istuskeli ostarilla väliköissä pattereiden päällä. Jos oli jotain ”biiffii” olevinaan, niin osa istui ylhäällä ja osa alhaalla.  Vastakkaisen sukupuolen kanssa vetäydyttiin vähän sivummalle, jos haluttiin omaa rauhaa. Kauppakeskuksen käytävillä on koettu monet ihastukset, seurustelut ja suudelmat sekä ”surun ja onnen kyyneleet”. Uimahallinpuoleisella seinustalla sijainnut Domi-grilli veti puoleensa nuorisoa grilliruuan ohella myös siksi, koska ”siellä oli niin hyvännäköisiä pimuja töissä”. Domin vanhempi naismyyjä oli myös reilu ja pidetty Martsarin nuorison keskuudessa. Jos oli kovat pakkaset, hän saattoi päästää sisälle lämmittelemään.

Muutettiin Martsariin joskus 1969. Ei meillä silloisilla nuorilla ollu paljon kokoontumispaikkoja. Oli suuri asia, kun ostari vihdoinkin valmistui. Siellä hengailtiin, tavattiin toisia nuoria, jotka Myrtsistä tulivat myös sinne notkuilemaan. Muistan joskus myös bänditapahtuman ostarin käytävällä, alakerrassa. Alakerta oli täynnä ja me jorailtiin, koko jengi.. Nuoret olivat nuoria, silloinkin. Mukava muistaa "oi niitä aikoja..." Me oltiin Martsarin jengi.

Ostarin jengi Martsarin kaltseilla vuonna 1976. Kuva Kirsi Vihanto.

”Muistojen ostari”

Martinkeskus on aina ollut eri-ikäisten martsarilaisten olohuone. Sen etuina on pidetty erityisesti avaraa aulatilaa, jossa on voinut kokoontua ja tavata tuttuja. Martinkeskus ehti viiden vuosikymmenen aikana tarjota martinlaaksolaisille suojaa, lämpöä, ystäviä, rakkautta, jännitystä ja jokapäiväisen arjen palasia. Martinkeskus-muistot pitävät sisällään koko lähiöelämän kirjon. Lepää rauhasta Martinkeskus!

Martinlaakson ostari, muistojen ostari. Aikuisten ja lasten ostoskeskus, tapaamisia, keskusteluja sekä tapahtumia. Muistot elävät. Onneksi.

Martinkeskuksen muistokirjaan kirjoitettiin satoja muistoja jäähyväiskonsertissa sunnuntaina 25.9.2016.

Kirjoittaja: Anna Kangas, Vantaan kaupunginmuseon amanuenssi

Esinetietoja metsästämässä

Museotyö on välillä salapoliisityötä 

Mistä kaikki sai alun perin alkunsa: museoavustajamme Marianne liitti kuvia museon tietokantaan esinetietojen yhteyteen. Joukossa oli kuvia esineistä, joiden käyttötarkoitusta jäimme miettimään. Esineet olivat tulleet lahjoituksena museolle useampi vuosi sitten, mutta selvitystyö oli jäänyt kesken. 

”Mysteeriesineet” Vantaan kaupunginmuseon kokoelmissa.
Kuvat: Pekka J. Heiskanen, VKM. 

Työkalut olivat kuuluneet lahjoittajan Tytin isälle Leolle (1904-1971), joka oli ”moniosaaja”. Leo työskenteli maanmittaajana Helsingin kaupungilla. Aiemmin hän oli opettanut puukäsitöitä kansakoulussa. Tytti kuvasi isäänsä käsityöihmiseksi, joka lisäksi oli rakentanut talon Vapaalaan. Leo tapasi sanoa: "Muut tekee minkä osaa, minä teen minkä haluan". 

Lahjoittaja Tytti ei tiennyt, mitä esineet olivat. Museolla esineiden yhteyteen oli kirjoitettu, että ne olisivat mahdollisesti modistin työvälineitä. Yritimme tunnistaa niitä, mutta kukaan ei tarkalleen osannut sanoa, mitä ne voisivat olla. 

Päädyimme keväällä esittämään kysymyksen museon Facebook-sivustolla, koska arvelimme asiantuntijuutta löytyvän sitä kautta. Ihmisillä on paljon tietoa ”spesifeistä aiheista”, joihin kulttuurihistoriallisen museon intendentin tiedot eivät riitä. 

Huhtikuun lopulla julkaistu Facebook-ilmoitus sai aikaan paljon keskustelua, jossa esitettyjä vaihtoehtoja olen läpikäynyt. Olen iloinen ihmisten aktiivisuudesta tunnistaa esineitä ja jakaa tietojaan. Esineiden ehdotettiin olevan nahkurin työvälineitä, hienopeltisepän työkaluja, lääketieteessä sekä eläinlääketieteessä käytettyjä polttorautoja, tinurin työkaluja, hammaslääkärin välineitä, flyygelin viritystyökaluja ja mehiläishoitajan vahakolveja. 

Aluksi olin vahvasti sitä mieltä, että esineet muistuttavat eniten lääketieteessä verentyrehdytykseen ja amputaatioon käytettyjä polttorautoja ja lämmityslamppua, joita on ollut käytössä 1800-luvun puolivälin tienoilta lähtien (www.gettyimages.fi/license/90729473). 

Helsingin yliopistomuseon museoamanuenssi Henna Sinisalo kertoi, että heidän kokoelmistaan löytyy eläinlääkäreiden instrumenttiluettelo 1920–1930-luvulta, jossa on vastaavan näköisiä instrumentteja: 

Katalog over Dyrlaege-Instrumenter. Instrumente, Geräte und Bedarfsgegenstände für Tierheilkunde, Tierpflege und Tierzucht.
Abteilung V/. Aktiengesellschaft für Feinmechanik, vormals Jetter & Scheerer. 

Helsingin yliopistomuseon kokoelmissa olevat polttoraudat ovat nähtävissä museoiden, arkistojen ja kirjastojen käytössä olevassa FINNA-tietokannassa. Näistä suurin osa oli eläinlääketieteessä käytettyjä polttorautoja, mutta lisäksi löytyi modistin käyttämiä hatturautoja. 

Lopulta totesin, ettei mikään löytämistäni polttoraudoista kuitenkaan ole täysin samanlainen kuin meidän esineet. Kaikista puuttuu varren tyvessä oleva ruuvi, jonka merkitys ei ole selvinnyt. 

Polttorauta ja hatturautoja Helsingin yliopistomuseon kokoelmista.
Kuvat: Helsingin yliopistomuseo

Esineiden käyttötarkoitusta selvittäessäni olen usein huomannut, että todennäköisin käyttötapa on yleensä se oikea. Jäin miettimään, mitä käyttäjä Leo olisi tehnyt tällaisilla työkaluilla. Olin uudelleen yhteydessä lahjoittajaan Tyttiin ja esitin hänelle vaihtoehtoja, joita oli tullut esille. Hän naureskeli, ettei uskonut isänsä amputoineen ketään tai valmistaneen hattuja. 

Todennäköisintä on, että kyseiset työkalut ovat polttorautoja, mutta käyttökohteesta ei ole toistaiseksi varmaa tietoa. Ehkä alkuperäinen käyttäjä Leokaan ei ole tiennyt työkalujen varsinaista käyttötarkoitusta vaan ihastellut niiden muotoilua. Tämä jää toistaiseksi arvailujen varaan, mutta ehkä jonain päivänä oikea vastaus löytyy. 

Tuleeko museoiden kokoelmissa tallettaa tällaisia esineitä, joiden käyttötarkoitus on epäselvä? Tätä asiaa voisi pohtia pitkään monelta kannalta, mutta toistaiseksi nämä polttoraudat säilyvät kokoelmissamme. Ainakin ne ovat herättäneet kovasti keskustelua. 

Kirjoittaja:

Intendentti Annamari Juvonen-Eskola, joka vastaa museon esinekokoelmista 

Kuvakokoelmat käyttöön!

Vantaan kaupunginmuseon museokaupasta on heinäkuun alusta asti voinut tilata yksilöllisiä kuvatuotteita. Kaupunginmuseo on mukana suomalaisen Mement.io-palvelun pilotoinnissa. Ohjelman avulla museon valokuvista voi suunnitella postikortin, mukin, kangaskassin tai t-paidan. Kuvan lisäksi tuotteeseen voi lisätä tekstiä. Tällä hetkellä valittavana on kymmenen kuvaa, joiden aiheina ovat Håkansbölen kartano, kaljakellunta, Helsingin pitäjän kirkonkylä, Tikkurilan vanha-asema ja Joki-näyttely. Museokaupan iPadin lisäksi palvelu toimii nettiselaimella, joten tuotteiden tilaaminen onnistuu myös kotoa käsin.

Rauno Huttunen ja Petja Kärki sekä heidän kaksi ystäväänsä perustivat 3D-tulostukseen ja -skannaukseen erikoistuneen Versoteq 3D Solutions Oy -yrityksensä vuonna 2013. Puolitoista kuukautta sitten lanseerattiin Mement.io. Vielä eletään järjestelmän pilotointivaihetta, mutta nuorten miesten tulevaisuuden suunnitelmat ovat jo kirkkaat:

Meidän tavoitteena on saada palvelu rullaamaan Suomessa ja tietenkin haluamme sen mahdollisimman moneen museoon. Sen jälkeen haluamme laajentaa Eurooppaan ja mahdollisesti jopa Jenkkeihin.

Tavoite laajentumisesta on lyhyen taipaleen aikana ottanut jo askelia eteenpäin, sillä Mement.io-palvelu on käyttössä Vantaan lisäksi myös Teatterimuseossa, Urheilumuseossa ja Tukholman Medelhavmuseetissa.

Petja Kärki ja Rauno Huttunen asensivat Mement.io-palvelun museokauppaan ja perehdyttivät henkilökunnan sen käyttöön.

Kuvatuotteiden tilaaminen museokaupan iPadilla tai kotona nettiselaimella on yksinkertaista ja helppoa.

Kokoelmien avaaminen yleisölle ja niiden monipuolinen hyödyntäminen ovat oleellinen osa tämän päivän museotyötä. Huttusen ja Kärjen mukaan yksilöllinen kuvatuote voi parhaimmillaan täydentää asiakkaan näyttelykokemuksen.
 

Tervetuloa Vantaan kaupunginmuseoon testaamaan tai tutustu palveluun netissä!

Oopperalaulajan Vantaanjoki

Baritoni Esa Ruuttunen kirjoitti meille keväällä rakkaudestaan Vantaanjokeen. Teksti oli niin hieno, että pyysimme luvan julkaista sen täällä Muistaakseni-blogissa. Kuvat (viimeistä lukuun ottamatta) ovat Joki - kivikaudesta kaljakelluntaan -näyttelystämme.

kuva: Vantaan kaupunginmuseo

Syntymäkotini on Nivalassa Kalajoen rannalla. Lapsuuteeni ja nuoruuteeni kuuluu virtaavan veden ihmettely kevään hurjana, joskus rantasaunamme ympäröivänä tulvana, kuivan keskikesän vesinorona kivien välissä ja syksyn hyytävän kylmänä ja talveksi jäätyvänä virtana.  Vuodenaikojen mukana vaihtuva joen virta jätti lähtemättömän rakkauden virtaavaan veteen.

kuva: Pekka J. Heiskanen, VKM

Kun elämäntyöni oopperalaulajana vei minua eri puolille Eurooppaa ja sen ulkopuolellekin, etsin aina lenkkeilymaastoikseni joen rantoja, missä se vain oli mahdollista. Niinpä sen sijaan, että luettelisin oopperataloja, joissa olen laulanut, olen aina mielelläni luetellut jokia, joiden rannoilla olen lenkkeillyt. Sellaisia ovat mm. Mississippi Minneapolisissa, Thames Lontoossa, Tonava Wienissä, Spree Berliinissä, Aare Bernissä, Isar Münchenissä, Neckar Stuttgartissa… Joen puutteessa joskus olen joutunut tyytymään järviin tai meriin kuten Atlantti Reykjavikissa, Bodensee Bregenzissä tai Rio de La Plataan Buenos Airesissa.

kuva: Pekka J. Heiskanen; VKM

Kun työelämässäni tapahtui suuri muutos 1980-luvun puolivälissä ja siirryin Temppeliaukion kirkon papin virasta oopperalaulajaksi, muutimme perheeni kanssa Martinlaaksoon. Oli etsittävä uudet lenkkimaaston Töölön ja Hietaniemen maisemien jäätyä menneisyyteen.

kuva: Pekka J. Heiskanen, VKM

Ensimmäinen luonnollinen suunta oli Petikon maisemiin. En tosin muutamaan vuoteen löytänyt varsinaista hoidettua lenkkirataa, vaan juoksentelin Vantaanjänteen ja muutaman hevostilan maastoissa. Sittemmin Petikon polkukin löytyi, ja lukemattomat kerrat olen sen kiertänyt juosten, suksilla ja joskus pyörälläkin.

kuva: Pekka J. Heiskanen, VKM

Mutta vasta vuosi pari sitten olen löytänyt lenkkimaastokseni Vantaanjoen rannat. Vanha rakkauteni joen virtaavaan veteen on syttynyt jälleen! Pari päivää sitten Vantaanjoen rantapolkua pitkin juostessani tuomien puhkeavien kukkien huumaava tuoksu sai kyyneleet silmiin.  Vuolaana virtaava vesi, tuomien tuoksu ja kirkkaansiniseltä taivaalta loistava aurinko kertovat, että kevät on tullut, kesä koittaa. Vantaanjoki! Jospa nyt ruskea vetesi voisi joskus välkehtiä kirkkaana, sinisenä.

- Esa Ruuttunen -

Museokauppa liiketalouden opiskelijan silmin

Museokauppaamme esittelee Riikka, joka oli meillä asiakkuuksien hoidon työssäoppimisjaksolla 21.3.–2.6.2016. Riikka opiskelee Omnian ammattiopistossa liiketaloutta. 

Lähes jokaisesta museosta löytyy museokauppa, jonka tuotteet kuvaavat jollakin tapaa museon näyttelyä ja museorakennusta sekä aluetta, jossa museo sijaitsee. Museokaupassa on usein tuotteita laidasta laitaan, joten sieltä löytyy jokaiselle jotakin. On kirjoja, tekstiilejä, pelejä, koruja ja kaikkea muuta kivaa.

Vantaan kaupunginmuseon tuotteet ovat jollakin tapaa yhteydessä Vantaaseen. Vantaan historia näkyy erilaisissa kirjoissa sekä postikorteissa. Se on erittäin hyvä asia, sillä museokin kertoo Vantaan historiasta. Nykyajan Vantaa esiintyy Kokoa Vantaa -palapelissä, jossa näkyy, millaisia rakennuksia Vantaalla on.

Joki – kivikaudesta kaljakelluntaan -näyttelyn inspiroimana kaupassa on kala-aiheisia termosmukeja sekä tavallisia mukeja, kalamagneetteja sekä tietenkin kalapehmoja. Aiemmasta Rock n' Vantaa -näyttelystä jääneitä paitoja ja kangaskassejakin on vielä myynnissä.

Myös M-juna-haalarimerkkejä löytyy vielä jokunen kappale, joten jos et ole vielä haalariisi sitä saanut ja jos M-juna oli sinulle todella tärkeä, niin täältä niitä vielä saa!

Eräs suosituimmista kirjoista on nimeltään Kylä risteyksessä - Byn i vägskälet, joka kertoo Kirkonkylän historiasta. Kirja maksaa 24 €. Koska siinä on suomen- ja ruotsinkieliset tekstit vierekkäin, voisi jopa sanoa, että saa kaksi kirjaa yhden hinnalla! Kirjassa on Kirkonkylän asukkaiden omia kertomuksia, haastatteluja, kuvia ja tekstiruutuja sekä arkeologisia löytöjä. Kaiken kaikkiaan kirjana hyvin monipuolinen.

Historiallisten mallien mukaan tehdyt helmet ovat todella pidettyjä. Materiaalina niissä on käytetty lasia, luuta tai metallia eikä hintakaan ole kovin suuri. Yhden helmen saa omakseen vain 0,50 €:lla. Nämä helmet ovat mielestäni todella kauniita.

Museokaupasta saa Museokortilla 10 % alennusta.

Museolla on myös verkkokauppa, josta voi tilata museokaupan tuotteita puhelimitse tai sähköpostilla. Tämä löytyy osoitteesta www.vantaa.fi/kaupunginmuseo.

”Työharjoitteluni ikimuistoisimpia juttuja ovat olleet kaikki tapahtumat, erilaiset asiakkaat sekä se, että eräs päivä museolle tuli Vantaan sanomista eräs toimittaja tekemään juttua tulevista vihkimisistä. Hän kyseli minulta, missä parit voisivat suorittaa vihkitilaisuuden, ja sen jutun mallina toimin minä. Se oli erittäin hauska päivä ja toivon, että samanlaisia päiviä tulisi eteen tulevaisuudessa.

Työharjoittelun jälkeen suuntaan kohti uusia haasteita eli kesätöihin. Museo työharjoittelupaikkana on sellainen, ettei sitä ensiksi tajua, mihin kaikkeen täällä olisi mahdollisuus. Olen nauttinut jokaisesta päivästä ja toivon, että joskus olisin jälleen museossa töissä.”

- Riikka 19 v. -

Suurkiitokset Riikalle hyvin tehdystä työstä, tsemppiä opintoihin ja onnea uusiin haasteisiin!

Rakkaudella, Red Onion

Vuodesta 1994 asti aika lailla samassa kuosissa säilynyt legendaarinen Red Onion on auki viimeistä päivää lauantaina 11.6.2016. Tämän jälkeen paikka suljetaan kesäksi ja avataan syksyllä perusteellisen remontin jälkeen uudella nimellä Happy Red Onion. 

Vantaan kaupunginmuseo pistäytyi toukokuun lopussa ravintolassa kuvaamassa ja haastattelemassa, jotta ainakin pieni välähdys alkuperäistä tunnelmaa ja siihen liittyvää historiaa ja muistitietoa jäisi talteen museon arkistoon. Myyrmäessä sijaitseva ravintola voidaan lukea kaupunginmuseon valtakunnallisen tallennusvastuun, lähiöelämän, piiriin. Tämän lisäksi paikka kiinnosti myös tulevan rakkausnäyttelymme näkökulmasta, sillä olihan Red Onion saanut viimesyksyisessä Vantaa rakkauden kartalla -verkkokyselyssä useita merkintöjä. Niin kuin kaikki vantaalaiset baarit ja ravintolat, myös ”Redari” on ollut oikein hyvä paikka etsiä rakkautta. 

Ravintolailta Redarissa 1990-luvulla. Kuva Red Onion.

Dokumentointikeikalla (itsekin nuoruusvuosinani 90-luvulla paikassa paljon vierailleena) tuttuuden tunteen herättivät ensimmäiseksi seinille ripustetut peilitaulut, Lite-olutmainokset ja erityisesti looshien päällä roikkuvat Tiffany-lamput. Paikan ensimmäinen ravintolapäällikkö Markku Aaltonen kertoi meille, että lamppujen lasit olivat alun perin oikeaa lasia, ei mitään muovitiffaneita. Kaikki rekvisiitta oli tuotu varta vasten Jenkeistä ja Meksikosta. ”Tää ei oltu feikkikamalla rakennettu”, mikä on varmasti yksi syy siihen, että se on kestänyt näinkin kauan. Toki kokolattiamattoa ei enää ole, ja sohvien päällyksetkin on vaihdettu useampaan kertaan, mutta silti. Nyt alkavassa suuressa remontissa vanhasta jätetään jotakin, mutta muuten uudistetaan kunnolla. ”Teknisesti tää rupes olemaan elinkaarensa päässä. Rakenteet alkoi hajoamaan, niin jotain on pakko tehdä.” Myös ihmisten muuttuneet kulutustottumukset ovat vaikuttaneet muutossuunnitelmiin.
 

Ravintola on säilyttänyt alkuperäisen ilmeensä ja tunnelmansa uskomattoman hyvin viimeiset 22 vuotta. Kuva Vantaan kaupunginmuseo.

Red Onion perustettiin laman aikana. Se oli iso investointi, joka kuitenkin kannatti. ”Meno oli hallittua kaaosta.” Iltaa pidettiin huonona, jos jäätiin alle 600 asiakkaan. Väkeä tuli Myrtsin ja muiden Länsi-Vantaan lähiöiden lisäksi Nurmijärveltä, Klaukkalasta, Espoon keskuksesta, Kauklahdesta ja Tikkurilastakin. Helsingistä tuli vähän vähemmän, koska ”helsinkiläinen ei osta seutulippua”, ainakaan niin helposti. Koska paikka sai olla 04 asti auki, oli tarjottava ohjelmaa ja viihdettä. Oli rulettia, Black Jack ja kaikki sen ajan tähtiartistit. Alkuaikoina kaksikin esiintyjää saattoi olla buukattuna samalle illalle.  

Laura Voutilaisen keikka Red Onionissa 90-luvulla. Kuva Red Onion.

 

Yhdeksänkymmentäluvun toisella puoliskolla Red Onionin kesäterassi oli Myyrmäen rautatieaseman sillan alla. Sijaintinsa takia lyhyeksi jääneet aurinkotunnit ja Paalutorin paisteessa sijainnut naapuriravintola Pantterin aurinkoterassi jättivät tämän kokeilun vain kolmen kesän mittaiseksi. Kuva Red Onion.

Alkuvuosina ravintolan palkkalistoilla oli 40-50 työntekijää, jotka olivat pääasiassa reilu parikymppisiä nuoria. He muodostivat kiinteän yhteisön. ”Se oli bailaamista aamusta iltaan.” Vapaa-ajalla viihdyttiin yhdessä ja työpaikkaromanssejakin tietysti syntyi.  

Invavessan on kerrottu olleen kiihkeässä käytössä, sekä asiakkailla että henkilökunnalla. ”Siihen sit vaan piti laittaa lukko, et menoa saatiin vähän rauhoitettua.” Kuva Vantaan kaupunginmuseo.

Tällä hetkellä henkilökuntaan kuuluu 12 työntekijää. Pistäytyessämme Red Onionissa dokumentointikeikalla osoittautui, että yhden haastateltavamme jo kaksitoista vuotta kestänyt työsuhde sai alkunsa rakastumisesta:

Itse henkilökohtaisesti oon ollut täällä asiakkaana, kun oon sitten baarimikon tosta ottanut matkaan ja edelleenkin ollaan yhdessä. Mä olin kauppakeskuksessa töissä ja tyttöjen kanssa saatettiin tähän tulla työpäivän päätteeksi. Mä vaan jotenkin iskin silmäni siihen. Mä taisin aikoinaan jollekin kaverille todeta tossa istuskellessa, et toi on muuten mun tuleva mies. Sit me oltiin tyttöjen kanssa täällä juhlimassa ja totta kai tanssilattialla viihdyttiin paljonkin. Sitten menin tohon tiskille ihan vaan pyytämään tuopillisen vettä ja kysäisin häneltä, et oonks mä tästä jotain velkaa. ”Joo, puhelinnumeron.” ”No, anna kynä ja paperii, minäpä annan ne sulle.” Seuraavana aamuna se taisi heti yövuoron jälkeen laittaa viestiä, että soitellaan. Sitä kautta mä päädyin tänne töihinkin.

Eri sukupolvien lähiönuoret ovat vuorollaan harjoitelleet ravintolayöelämää Red Onionissa. ”Aina odotettiin, et täyttää 18 ja pääsee Redariin.” Yhdeksänkymmentäluvulla sopivaan ravintolapukeutumiseen kiinnitettiin ovella huomiota ihan eri tavalla kuin nykyään.  Jos yritti esimerkiksi lenkkareissa, ”katottiin, et onks lenkkarit monttulenkkarit vai citylenkkarit. Pipo päässä ei päässyt sisään.” Ysärinuorten aikoinaan vakiinnuttama lempinimi Redari on vaihtunut nuoremman sukupolven suussa ”Dondoksi”.  

Noin kymmenisen vuotta sitten Red Onion valomainos ravintolan ovensuussa oli pidemmän aikaa osittain rikki. Ehjistä kirjaimista muodostui Dondoa muistuttava sana, joka jäi elämään. Remontin jälkeen nimi muuttuu Happy Red Onioniksi, mutta todennäköisesti vanhat rakkaat kutsumanimet pysyvät jatkossakin käytössä. Kuva Vantaan kaupunginmuseo.

Museon rakkausnäyttelyä varten tehdyn karttakyselyn vastauksissa kerrottiin muun muassa baari-iltojen pussailuista. ”Nuorena sinkkuna 90-luvulla Red Onionissa tuli monet suudelmat vaihdettua...” Pussailu ja lemmen etsintä jatkui monesti myös valomerkin jälkeen narikassa, ravintolan edustalla ja juna-aseman laiturilla aamun ensimmäistä junaa odotellessa. 

Olin tulossa Myyrmäen yökerhosta Red Onionista kaverini kanssa. Menimme jututtamaan lähellä olevassa poliisiautossa olevia poliiseja. He antoivat meille kyydin minun luo, matka ei ollut pitkä. Tarkkaan en muista mitä tietoja ja kuka vaihtoi, mutta treffeille päädyin myöhemmin toisen kanssa heistä. Seurustelimme vajaan vuoden.

Tupakkalain uusimisen myötä sauhuttelu siirtyi Red Onionissakin muualta ravintolasta tupakkakoppiin ja ulko-oven edustalle. Dondon tupakkakoppi luokiteltiin Vantaa rakkauden kartalla -nettikyselyssä rakkaudenpaikaksi. Ainakin yksi parisuhde sai alkunsa siellä, kun ravintolariidan päätteeksi tehtiin sovinto ja päätettiin aloittaa virallinen seurustelu. Kuva Vantaan kaupunginmuseo.

Redarista on moni löytänyt niin satunnaista seuraa kuin elämänkumppanin. Alkuaikoina siellä pidettiin muutamia häitäkin, mutta ne eivät vakiintuneet. Häiden jatkoja on sen sijaan ollut monia. On morsiuspareja, jotka ovat varta vasten halunneet päättää juhlansa Redarissa, mistä rakkaus alkoi. Tokihan Red Onionissa on myös riidelty, petetty, erottu ja lähdetty taas uudelle kierrokselle.

Jorausta tanssiorkesterin tahtiin 90-luvulla. Kuva Red Onion.

Kirjoittaja: Anna Kangas, Vantaan kaupunginmuseon amanuenssi

Lisää ravintolarakkaudesta, vantaalaisista rakkauden paikosta ja rakkaudesta ylipäätään: www.rakkaudentiloja.fi