Olen saapunut havainnoimaan pyhäinpäivän viettoa Vantaalla. Aloitan Helsingin pitäjän hautausmaalta ja Pyhän Laurin kappelista, jossa on alkamassa Muistojen äärellä tapahtuma. Kappeli on kaunis, moderni rakennus, joka on valmistunut vuonna 2010, mutta tuo mieleen suurine lasisine ikkunoineen 1950- ja 60-lukujen modernin arkkitehtuurin. Kappelin vierellä Pyhän Laurin vanha kirkko nousee isona ja jylhänä. Kaksi oman aikakautensa arkkitehtonista luomusta, harmonisesti rinnakkain.
Kappelin eteistilassa on pöytä, jossa voi askarrella erivärisistä helmistä ja styroxsydämistä avaimenperiä ripustettavaksi seinällä olevaan Muistojen verkkoon, tai ottaa halutessaan mukaan. Askartelen pienen koristeen ja liitän sen muiden koristeiden joukkoon. Lähetän terveiseni mummille, ukille, kummitädille… Verkko täyttyy pikkuhiljaa koristeista.
Pienen salin alttariseinällä on ristinmuotoinen reliefi sekä tuohuksille varattu kynttelikkö. Muutama kynttilä on jo sytytetty. Toisella seinustalla on astia, jossa on tuohuksia ja vieressä pino nenäliinoja. On hyvä varautua kyyneliin. Seinän toisella puolella, suuressa kappelisalissa soi J.S. Bachin viulupartita n:o 2. Teos syntyi vuonna 1720 surutyönä, säveltäjän vaimon kuoleman jälkeen. Eteisaulasta kantautuu korviini lapsen itkua, elämän ääntä.
Ulkona on alkanut hämärtää ja haudoille tuodut kynttilät erottuvat selkeämmin. Suuntaan kohti muistelualuetta, pitkää seinämää, jonka eteen voi tuoda kynttilän ja viivähtää hetken muistelemaan. Muurin takana on tuhkahauta-alue, jonne uurnat haudataan satunnaiseen järjestykseen. Omaiset eivät tiedä tarkkaa hautapaikkaa, mutta vainajan nimen saa halutessaan pieneksi laataksi seinään. Muisteluseinä on melko uusi, joten nimiä on tähän mennessä kertynyt vain muutamia. Edelleen monet haluavat oman hautapaikan, mutta tämäkin tapa on yleistymään päin. Muuri on vaikuttava. Nyt sen eteen on tuotu kynttilöitä, joitakin kukkalaitteita ja yksittäinen vaaleanpunainen ruusu.
Kirkon vieressä Tikkurilan seurakunnan vapaaehtoiset tarjoavat kuumaa mehua. Tapa on muodostunut jo perinteeksi, olisiko tämä jo neljäs tai viides vuosi, kun mehua tarjoillaan pyhäinpäivän viettäjille. Tässä vaiheessa iltaa mehua ei tarvitse vielä jonottaa, toisin on myöhemmin, ennustaa rouva vieressäni. Tosiaan, huomaan, että väkeä alkaa tulla pikkuhiljaa enemmän ja kun lähden parkkipaikan suuntaan, alkaa autojen virta olla sellaista, että torvien soitoltakaan ei vältytä. Rauhassa ihmiset, rauhassa!
Lähden kohti Korsoa ja pyhäinpäivän kynttiläkirkkoa. Kun pääsen Korson kirkolle, soivat kellot kutsuvasti – samoin kuin musiikin jytke viereisestä lähiöbaarista. Korson kirkko on tosiaan sananmukaisesti kirkko keskellä kylää, siinä missä ostari ja asemakin.
Kirkossa soi alkumusiikkina Armas Järnefeltin Berceuse, sellolla ja pianolla. Seuraa Psalmi 23, virsi 146, rukous ja virsi 971 ”Maan korvessa kulkevi lapsosen tie, vaan ihana enkeli kotihin vie…” sanat juuttuvat kurkkuuni, kaivan nenäliinaa esiin. Samoin tekee moni muukin. Tuttu kappale herkistää ihmisen mielen. Muisto jostain kaukaa, lapsuudesta.
Virren jälkeen kaksi pappia lukee vuoden aikana siunattujen vainajien nimet, kuukausi kerrallaan. Kunkin vainajan kohdalla sytytetään yksi kynttilä. Tätä varten on kolme avustajaa. Ihmiset istuvat hiiren hiljaa, joku pyyhkäisee silmäkulmaa. Viimeisen kuukauden kohdalla luetaan vain yksi nimi, ollaanhan vasta kuun alussa. Huomaan täriseväni.
Tilaisuuden jälkeen käyn katsomassa kirkon vieressä olevaa uurnalehtoa, johon on tuotu kynttilöitä, kukkia ja pieniä muistoesineitä. Portin pielessä olevalla muistolaattaseinämällä ja sen juurella on monenkirjavia kukkalaitteita ja kynttilöitä. Vastapäätä muistelupaikalla on hautakynttilöistä muodostuva kynttilämeri. Kynttilät ovat enimmäkseen niitä muutamaa mallia, joita kaupoissa myydään. Yhteen on joku kirjoittanut ”Naapurille muistoksi”. Muistolehdon reunalla polun päässä näen kiven, jonka päälle on tuotu myös kynttilöitä, kukkia ja kanervia. Kivessä lukee Tyhjän sylin muistokivi. Se on pystytetty muistoksi lapsettomille, keskenmenon kokeneille tai lapsensa menettäneille – niille joiden syli on tyhjä.
Täysikuu valaisee taivasta, kun jatkan Korson kirkolta vielä Ruskeasannan hautausmaalle. Ruskeasanta sijaitsee aivan lentokentän ja Tuusulan tien välissä, mutta nyt vanhojen kiviaitojen sisällä hautausmaa on pieni ja hiljainen. Portin pielessä on vastikään peitetty hauta, kukkakimput hiekan päälle aseteltuina, tuoreita vielä. Edessä yksi kynttilä. Kuljen eteenpäin kynttilöiden ja täysikuun valaistessa kulkuani. Jokunen hahmo erottuu tummana hautakivien välissä. Täällä meno on erilaista kuin pitäjän hautausmaalla, poissa on ihmis- ja autovirta. Mutta on täälläkin ihmisiä käynyt, koska kynttilöitä on lähes joka haudalla, joissakin useampia. Muistolehdossa ja muualle haudattujen kiven luona on niin paljon kynttilöitä, että ilma niiden ympärillä on jo lämmin. Tunnen nenässäni kynttilöistä lähtevän katkun. Äkkiä lentokoneen jylinä tuntuu voimakkaana pääni päällä. Todellakin, lentokenttä on aivan lähellä. Ollaan Vantaan ytimessä: tänne tullaan ja täältä lähdetään.
Kuljeskelen ristiin rastiin ja katseeni hakee islamilaista hauta-aluetta. Syrjemmällä, siellä missä kynttilämeri loppuu, huomaan pari yksittäistä kynttilää ja niiden luona muutamia hautamuistomerkkejä. Ja tuossa: kaksi valmiiksi kaivettua hautaa, kannet päällä, odottamassa seuraavia vainajia.
Pois lähtiessäni hautausmaan portilla tulee vastaan perhe. Pieni poika selittää innoissaan vanhemmilleen jotain. On suuri elämys tulla pyhäinpäivän iltana hautausmaalle, saada ehkä vastuullinen tehtävä kynttilän haudalle asettamisessa. Vilkaisen pojan kasvoja. Maalatun Halloween-naamion takaa tuikkivat silmät.
Anna-Reetta Rikala
Teksti pohjautuu vuoden 2017 pyhäinpäivänä tehtyyn dokumentointiin ja siitä kirjoitettuun havainnointikertomukseen. Dokumentointi oli osa Kohti tuntematonta-näyttelyn aineiston keruuta.
Kohti tuntematonta -näyttelyyn liittyviä pyhäinpäivän tapahtumia kaupunginmuseolla:
Viemisiä haudalle -kranssityöpaja 31.10.2019 klo 16-18
Hiljaisuuden lauluja 2.11.2019 klo 12-13