Rappioromantiikkaa Åbyssa

Joskus läheltäkin löytyy unohdettuja ja ihmeellisiä paikkoja. Sellainen on eittämättä Piispankylän Åby, jossa kaupunginmuseon arkeologit avasivat kenttäkautensa. Purettu betonitehdas ja vanha hylätty maatila kertovat rappiotilastaan huolimatta ruusuisesta menneisyydestä.

Vanhan puretun betonitehtaan ympäristö muistutti kuunmaisemaa. Kuva Andreas Koivisto/Vantaan kaupunginmuseo.

Puretun betonitehtaan ympäristö on kuin karu kuunmaisema. Vanhojen betonilattioiden ja tiiviiksi tampatun maan väleistä nousee vain yksittäisiä kitukasvuisia puita ja rikkaruohoja. Tehtaasta muistuttaa enää ruosteiset lipputangot, joiden juurella kukoistavat ruusupuskat. Lyhyen matkan päässä keskeltä maalaismaisemaa kohoavat kerrostalot kertovat myös betonitehtaan olemassaolosta, sillä niissä asuivat tehtaan työntekijät.

Betonitehtaan vanhat lipputangot ovat säilyneet. Kuva Andreas Koivisto/Vantaan kaupunginmuseo.

Kun avoimesta tehdasmaisemasta siirtyy alas kohti Vantaanjokea, muuttuu maisema täysin. On kuin olisi siirtynyt kuusta viidakkoon. Polku johtaa valtavan maakellarin ohi villiintyneeseen metsikköön. Aluksi paikalla ei erottanut kun yli metrinkorkuisia horsmia ja nokkosia, joiden lehdillä roikkui etanoita ja kotiloita. Jonkun ajan ja kävelyn jälkeen rupesi kuitenkin kasvillisuuden lomasta löytymään vanhan maatilan ympäristöön kuuluneita elementtejä. Tila oli hylätty kun se joutui betonitehtaan puristukseen.

Palaneesta Åbyn päärakennuksesta oli jäljellä hiiltyneet hirret sekä uuneista peräisin olevat tiilikasat. Kuva Andreas Koivisto/Vantaan kaupunginmuseo.

Ensiksi löytyi palaneen 1800-luvun alun rakennuksen jäänteet. Talon puutarhasta oli säilynyt saniaiset, jotka olivat säilyttäneet asemansa muun kasvillisuuden joukossa ja kohosivat yhtä korkealle kuin horsmat. Talon jälkeen löytyi tiiliharkoista tehty kaivo sekä navetan kiviramppi. Saniaiset antoivat vihiä siitä, että myös muita puutarhakasveja olisi voinut säilyä. Pienen etsiskelyn jälkeen löytyikin yksinäinen kituutteleva syreenipensas, yksinäiset viinimarja- ja karviaispensaat sekä kaksi valtavaa omenapuuta. Ne olivat jääneet havaitsematta, sillä niin isoja omenapuita ei edes osannut etsiä.

Joenrannsta löytyi ruostunut tuoli, josta joku oli istunut ihailemassa ohivirtaavaa Vantaanjokea. Kuva Andreas Koivisto/Vantaan kaupunginmuseo.

Jatkaessa matkaa talon ohi löytyy hurmaava Vantaanjoki. Joki oli tilan kohdalla leveä ja kaunis. Vastaranta oli myös seesteisen rauhallinen ja vehreä ilman häiritseviä rakennuksia. Vaikka tila oli päässyt usean vuosikymmenen ajan rappeutumaan, pystyi siinä joen rannalla kuitenkin kuvittelemaan miten hieno tila ja kuinka kaunis sen ympäristö onkaan kukoistuskaudellaan 1500-luvulta 1970-luvulle ollut.

Hylätyn maatilan ympäristöstä löytyi monenlaista romua, kaikkea autonmoottoreista ja akuista talousjätteeseen. Kuva Andreas Koivisto/Vantaan kaupunginmuseo.

Ennen meitä arkeologeja muutkin olivat toki löytäneet tämän Åbyn ihmeellisen alueen. Siitä kielivät kaikki ympäristöstä löytyvät romut sekä tyhjät kaljatölkit ja lasinsirpaleet. Paikalle oli myös dumpattu myrkkyjä ja öljyjä niin paljon, että tapaus päätyi muutama vuosi sitten Poliisi-TV:hen saakka. Kaikesta tästä huolimatta paikan yllä huokui jotakin todella hienoa rappioromantiikkaa.

Andreas Koivisto

Bongaa kilometripylväs

Oletko koskaan nähnyt matalia kivisiä tolppia tai pylväitä maanteiden varsilla matkatessasi? Ne ovat entisajan liikenneopasteita, kilometripylväitä. Pylväisiin on merkittynä kilometrimäärä seuraavaan kaupunkiin tai liikennekeskukseen sekä edellisestä keskuksesta kulunut matka. Nykyisin teiden varsilla edelleen möllöttävät kiviset pylväät ovat suurimmaksi osaksi peräisin 1920–30-luvuilta, mutta niiden historia ulottuu vuosisatoja taaksepäin. 

Kilometripylväs jossain Vantaalla...

Kilometripylväitä käytettiin jo antiikin Rooman valtateillä. Suomeen ja Vantaalle ne saapuivat kuitenkin vasta myöhemmin, 1600-luvulla, jolloin tiestön mittauksen yhteydessä pystytettiin ”peninkulmapatsaat”. Ne olivat matkaa mittaavia kivisiä pylväitä, joita oli maanteiden varsilla peninkulman välein. Keskiajalla peninkulmaksi käsitettävä matka vaihteli eri paikkakunnilla, mutta 1600-luvulla peninkulma standardisoitiin kuudeksi tuhanneksi syleksi. Nykymitassa se on 10 688 metriä. Tuohon aikaan tiet mitattiin käsin, nuoraa mittana käyttäen.

Aikana ennen nopeaa tiedonvälitystä tai nykyisiä nopeita kulkupelejä oli aikaa vievä matkustaminen välttämätöntä muun muassa kaupanteon, virkamiesten tiedonkeruun, viestinvälityksen tai käräjille menon vuoksi. Kirkkoon ja markkinoillekin piti yleensä matkustaa, joten teillä liikkuminen kuului olennaisena osana myös aivan tavallisen talonpoikaisihmisen elämään. Peninkulmapatsaat ja myöhemmin virstanpylväät ovat historiassa olleet tärkeitä opasteita teillä liikkujille. 

Matkanteko oli nykypäivään verrattuna hidasta. Matkalaisen hyvinvointi oli riippuvaista tienvarsien kestikievareista, joista sai lepopaikan, syötävää ja rehua hevoselle. Yleisin tapa liikkua teillä oli kävellen tai ratsain. Kärryt tai rattaat olivat hitaita ja epämukavia kulkuvälineitä aina 1800-luvun loppupuolelle saakka, sillä tiet olivat kapeita ja epätasaisia. Talvella reki oli joutuisa ja käytännöllinen matkustustapa. 

Matkaajien opastaminen tuli tarkemmaksi uusien tiestönmittausten myötä.  Teitä alettiin viitoittaa ja kestikievarit merkittiin puisilla pylväillä 1800-luvulla. Myös virstanpylväät ja myöhemmin kilometripylväät tehtiin puusta, joten ne ovat valitettavasti jo lahonneet teiden varsilta. 

Ellen Wickströmin uusi auto 1920-luvun lopulla.

Viimeinen käsipelillä toimitettu teiden mittaus tehtiin 1920–30-luvuilla, jolloin pystytettiin kiviset kilometripylväät. Vielä tuolloin matkanteko maanteillä oli suhteellisen hidasta. Pylväät olikin tehty siten, että kuljettaja joutui katsomaan taakseen nähdäkseen kilometrilukeman seuraavaan keskukseen. Liikenneturvallisuudelle tällaisesta vilkuilusta ei ilmeisesti koitunut mittavaa haittaa, 20-luvun hevoskyytien ja harvalukuisten autojen vauhti nyt kun ei kenenkään päätä huimannut.

1980-luvulla oli aikoja sitten jo siirrytty nykyisenlaisiin kilometriviittoihin ja tieopasteisiin. Silloin koettiin, että vanhanaikaiset kilometripylväät olivat vaarallisia liikenteelle, ja monin paikoin ne kerättiin kokonaan pois. Vanhoja pylväitä päätyi tuolloin paljon yksityisten ihmisten pihoille. Moni entinen kilometripylväs saakin jatkaa elämäänsä portinpielitolppana nököttäen. 

Ylästöntie vuonna 1982

Pylväät ovat nousseet jälleen ajankohtaisiksi, kun yksityishenkilöt ovat kyselleet, josko niitä saisi teiden varsilta käydä hakemassa omaan portinpieleensä. Tämä ei kuitenkaan aivan käy päinsä. Teiden varsilla edelleen alkuperäisillä paikoilla sijaitsevat pylväät ovat alkaneet käydä harvalukuisiksi, ja niiden merkitys tieliikennehistoriasta kertovina esinenä on kasvanut. Vantaan kaupunginmuseo on erityisen kiinnostunut Vantaan alueella sijaitsevista kilometripylväistä, ja niiden tarkat sijainnit pitäisikin nyt kartoittaa.

Voit auttaa museolaisia kilometripylväiden metsästyksessä, kun liikut kesällä Vantaan teillä: bongatessasi kilometripylvään lähetä kuva museolle somen välityksellä, lyhyen sijaintikuvauksen kera, tunnuksilla #kilometripylväskisa ja @VantaaKaupMuseo. Kuvan lähettäneiden kesken arvotaan museokaupan tuotteita.

Pylväsbongauksen parhaita apajia ovat todennäköisesti vanhojen tielinjojen varret, kuten Suuren Rantatien tai Hämeentien linjat. Tästä karttalinkistä voit nähdä, missä historialliset tiet nykyään kulkevat Vantaalla:

http://kartta.vantaa.fi

(Klikkaa esille sivupalkista pudotusvalikko Rakentaminen - Rakentamisrajoitteet ja sieltä ruksi ”Rakennusperintö”. Historialliset tielinjaukset näkyvät vihreinä viivoina.)

Janika Aho

Rakkauden Vantaa

Vantaan kaupunginmuseossa sukelletaan rakkauden syövereihin. Osallistumme vuonna 2017 Suomen itsenäisyyden juhlintaan näyttelyllä, jossa ihastutaan, rakastutaan, lemmitään ja – erotaan.

Hääpari Pyhän Laurin kirkon ovella 11.8.1951. Kuva Vantaan kaupunginmuseo.

Olemme käynnistäneet dokumentointihankkeen, jonka aikana kerätään eri-ikäisten  kaupunkilaisten omakohtaisia rakkausmuistoja. Sallittuja ovat  kaikki tunnetilat onnen, ilon, surun ja epätoivon väliltä. Innoitusta aiheeseen olemme saaneet kroatialaisesta Särkyneiden sydämien museosta ja Orhan Pamukin Viattomuuden museo -klassikkoteoksesta, jotka molemmat ovat rakentuneet esineiden ja niihin liittyvien muistojen ympärille. Museologian professorin Janne Vilkunan mukaan museokokoelmien arvokkaimmat esineet ovat niitä, joilla on koskettava tarina.

Hanabölen kylän mökistä löytynyt hiuksista punottu sormus, jonka kultaiseen laattaan on kaiverrettu nimikirjaimet. Minkälaisia muistoja tai elämää suurempia tunteita koruun liittyy, sitä emme valitettavasti tiedä. Esine Vantaan kaupunginmuseo.

Alkaneessa projektissa keskiössä ovat esineet ja niihin liittyvät rakkaustarinat. Ihastumisen, rakastumisen ja intohimon tunteet ovat universaaleja ja ne koskettavat myös meitä museoammattilaisia, niinpä testasimme esineistä kumpuavaa tarinankerrontaa museon henkilökunnan kesken. Jokainen toi oman rakkausesineensä kahvipöytään ja kertoi vuorollaan siihen liittyvän tarinan. Kuulimme riemastuttavia kertomuksia muun muassa bussikuskilta saadusta ihailijaviestistä, silmälasien hankinnasta mustasukkaisen poikakaverin kanssa, perunaan kätketystä kosintalapusta sekä rippiraamatusta 1990-luvun Tinderinä. 

Tarkoituksena on koota näyttelyn esineet ja tarinat yhdessä kaupunkilaisten kanssa. Tässä tulemme kokeilemaan pienissä ryhmissä tapahtuvaa, museon henkilökunnan hyväksi havaitsemaa päiväkahvikeskusteluhetkeä. Millaisia muistoja ja tunteita esineet herättävät? Miksi joku esine on ylipäätään otettu talteen ja pidetty tallessa vuosien saatossa? 

Rakkauslukkoja Heurekan sillalla Tikkurilassa. Tähän mahtuu vielä lukko poikineen. ;)

Paikallismuseona meitä kiinnostavat paikat, joihin liittyy rakkautta ja vahvoja tunteita. Missä on treffailtu, riidelty tai erottu? Entä missä on tapahtunut se eka kerta tai muuten vaan lemmitty? Vantaalta löytyy lukemattomia rakkauteen yhdistettäviä paikkoja niin lentokentästä Vetokannaksen uimapaikan pusikoihin kuin Länsimäen pusupysäkistä Hotelli Vantaaseen tai Etelä-Suomen suosituimpaan vihkipaikkaan, Pyhän Laurin kirkkoon. Kaupunginmuseo dokumentoi syksyllä Hakkilan seksikaupan ja tammikuun lopulla Vantaan maistraatin vihkipäivän. Ensi kesälle on suunnitteilla ainakin Pavin tanssilavalla puhjenneiden romanssien tallennus. Mitä kaikkia vantaalaisesta rakkaudesta ja rakkaudenpaikoista vielä paljastuukaan! 

Vihkitilaisuus Vantaan maistraatissa 30.1.2015.

Vantaan kaupunginmuseon ei tarvitse tarpoa rakkauden polkuja yksin, sillä vuoden 2017 aihevalinta osuu yhteen myös Hotelli- ja ravintolamuseon ja Teatterimuseon kanssa. Rakkauden tiloja -yhteishanke kokoaa kunkin museon näyttelysuunnitelmat ja luvassa on taatusti tunteiden paloa, värikkäitä näkökulmia aiheeseen ja…

Osallistu näyttelyn tekemiseen ja museoi rakkausmuistosi!

Tulemme järjestämään rakkaustarina-aiheisia työpajoja, joihin toivomme mukaan esimerkiksi kaveri-, työ- ja polttariporukoita. Olemme kiinnostuneita myös valokuvista, joita otamme mielellämme skannattavaksi. Tarinan kera tietysti. :)

Lisätietoja tallennushankkeesta amanuenssi Anna Kankaalta (anna.kangas@vantaa.fi, p. 050 302 4097) tai Mari Immoselta

Nykydokua erotiikan äärellä

Varmasti monelle Hakkilan liikennevaloissa seisseelle ohikulkijalle on silmiin osunut 350 vuotta vanhan Malmarsin kestikievarin kupeessa sijaitseva vaalea puutalo, jonka seinällä komeilee iso mainoskyltti: ”Sexi. Lehdet, videot, dvd.” Hakkilan pornokauppa oli ollut meillä museossa havainnointi-haastattelulistalla jo muutaman vuoden. Tiesimme kauppiaan iäkkääksi, seksikaupan jo vuosikymmeniä toimineeksi ja talon historiankin yli satavuotiseksi. Paikan historia olisi hyvä saada tallennetuksi museon arkistoon, sillä kuuluuhan vantaalainen yrittäjyys museon kokoelmapolitiikan piiriin. Liikkeeseen tutustumista ja haastattelun toteutusta oli kuitenkin aina lykätty. Jospa ensi kesänä sitten… 

Tavallaan vähän vitsinäkin heitetty idea kyti silti mielissämme. Onnistuneiden rokki- ja kaljakelluntadokumentointien jälkeen rohkeutta oli tullut lisää ja usko vahvistunut siihen, että oudoltakin tuntuvia nykydokuaiheita kannattaa kokeilla. Lisäksi museolla oli pikkuhiljaa alkamassa uusi laajempi tallennusprojekti, jonka tuotoksia, vantaalaisen rakkauden eri ilmenemismuotoja, tultaisiin esittelemään kaupunginmuseossa ”Rakkauden kaupunki” -näyttelyssä Suomen itsenäisyysjuhlavuonna. Päätimme, että nyt olisi oikea aika pistäytyä myös Hakkilassa.

Paljon ennakkouhoa ja vähän naureskeluakin mahtui valmisteluihin, kunnes eräänä syyskuun raikkaana ja aurinkoisena iltapäivänä parkkeerasimme kaupan pihaan. Emme olleet varoittaneet tulostamme etukäteen, sillä mitään yhteystietoja ei yrityksestä netin kautta ollut löytynyt. Oven eteen oli pysäköity pakettiauto ja polkupyörä, josta päättelimme, että sisällä saattoi olla asiakkaita. Jännitti ja vähän nolotti. 

Astuimme varovasti sisään parhaat päivänsä nähneeseen, hieman nuhjuiseen talovanhukseen. Ovenpielet repsottivat ja seinän läpi oli porattu jonkin näköinen lukkosysteemi. Heti ulko-oven vieressä sijaitsi kassa, jonka takana palveli vanha harmaantunut ukko harteillaan musta fleecepusakka. Tiskin toisella puolella oli ehkä meidän ikäluokkaa tai hiukan vanhempi miesasiakas. Molemmat katsoivat muistiinpanolehtiö kädessä ja kameralaukku olalla sisään sinkoavaa naiskaksikkoa hieman kummastellen.

Tervehdimme miehiä nopeasti ja jatkoimme kaupan perälle parin huoneen päähän kassasta. Kävi heti selväksi, että tämä oli vanhan ajan pornokauppa, jossa myytiin ainoastaan lehtiä, dvd- ja vhs-filmejä. Tutkailimme kiinnostuneen oloisesti värikkäitä, notkuvia hyllyrivejä ja supattelimme samalla toimintasuunnitelmaamme. Mielessä pyöri, mitäköhän kauppias ja asiakas mahtoivat meistä tuumia. Ajattelivat varmaan, että olimme tulleet hakemaan omaan käyttöömme jotain materiaalia.

Asiakas poistui ja palasimme ensimmäiseen huoneeseen. Kerroimme myyjälle keitä olemme, mistä tulemme ja mitä aiomme. Saimme luvan haastatteluun. Oli jotenkin kiusallista siirtää katsetta pois haastateltavasta, sillä joka puolella kauppaa, niin seinällä olevissa julisteissa kuin pöydällä lojuvissa lehdissä ja hyllyjen filmikoteloissa verkkokalvoillemme piirtyi jalkoväliään levittäviä naisia ja seksiaktia. Tuntui, että olimme ihan väärässä paikassa. Yritimme silti pitää yllä mitään hätkähtämättömän tutkijan vaikutelmaa rennosti, ilmekään värähtämättä.

Saimme selville, että talo oli rakennettu 1900-luvun alussa, kun kauppiaan isoäiti oli palannut Amerikasta ja hänen aviomiehensä jäänyt töihin suolakaivoksiin. Isoäidin perustama siirtomaatavarakauppa toimi Hakkilan puutalossa 1960-luvulle asti, jolloin pojanpoika Kalle, haastateltavamme, palasi armeijasta ja pisti pystyyn peliluolan. Erityisesti 1970-luvulla se oli tärkeä nuorison kokoontumispaikka alueella. 

 Kun rahapelimonopoli siirtyi valtiolle 1980-luvulla, piti keksiä jotain muuta ja pelit vaihtuivat pornoon. ”Ennen mä aina sanoin, että kyllä mies jotain keksii. Mut en sano enää koskaan sitä. Se ei oo helppoo!” Kalle harmitteli, että seksivideobisnes on siirtynyt nettiin ja tämä näkyy myös Hakkilan asiakasvirroissa. 70-vuotias kauppias pitää kuitenkin liikkeen pyörittämisestä, sillä onhan se ”helpompaa kuin kotona istuisi”. Saa olla rauhassa, kun vaimo ei ole käskemässä. Tosin kauppias antoi tunnustusta vaimolleen, joka käy tuuraamassa liikkeessä ruokatuntien ajan. Muuten naisia ei tässä kaupassa vieraile. 

Jälkikäteen ajatellen pornokauppavierailumme merkitys ei välttämättä ollut kovin kummoinen museon kokoelmien tai tulevan näyttelyn kannalta. Parinkymmenen minuutin haastattelu jäi vähän pintapuoliseksi, johtuen ehkä siitä, että etukäteen laadittua haastattelurunkoa ei ollut. Myös vuorovaikutustilanne tuntui junnaavan paikallaan ja vastaukset olivat täsmällisen lyhyitä. Aiheesta oli loppujen lopuksi vaikea repiä kysymyksiä.

Mutta tällaista sattuu. Haastatteluja ja nykydokumentointeja tehdessä harvemmin etukäteen tietää, mitä tallennuksessa jää käteen. Vuosien varrella olemme huomanneet, että ei voi onnistuakaan, jos ei joskus siirry pois omalta mukavuusalueeltaan. Niin kuin jo opinnoissamme meille iskostettiin, kansatieteilijä tarttuu aiheeseen kuin aiheeseen avoimin mielin ja intohimoisesti. Tilanteessa kuin tilanteessa, paikassa kuin paikassa on aina jotakin uutta opittavaa.

Huolimatta kriittisistä jälkiajatuksistamme, tämä ei ollut turha reissu. Saatuamme tallennetuksi pienen kappaleen paikallishistoriaa, poistuimme liikkeestä mustan muovipussin kanssa. Saimme lahjoituksena vanhoja käytöstä poistettuja vhs- ja dvd-kasetteja, joista joku saattaa vielä hyvinkin päätyä Vantaan kaupunginmuseon vitriiniin Suomen itsenäisyysjuhlavuonna 2017. 

museoamanuenssit Anna ja Mari

Uusi lasten tietokirja tuo kotiseudun lähemmäksi lapsia

Euroopan kulttuuriperintöpäivien yhteydessä 12.9.2014 Vantaan kaupunginmuseo julkaisi kaksikielisen lasten tietokirjan Kylä josta löytyi aarre/Byn med en gömda skatten. Kirjaa voi pitää ainutlaatuisena, sillä lapsille suunnattuja tietokirjoja julkaistaan Suomessa hyvin niukasti, eikä ole tavallista että ne on kuvitettu valokuvin.

Lastenkirjan kansikuva. Lastenkirjan upeat valokuvat otti Kirkonkylässä asuva valokuvaaja Raisa Rautiainen-Laakso.

Suomen kotiseutuliitto on useassa lausunnossaan painottanut lapsille suunnatun kotiseutuopetuksen tärkeyttä. Kuntia onkin ohjeistettu ottamaan sidosryhmiä mukaan paikallisien opetussuunnitelmien laatimiseen. Elokuussa 2014 järjestetyillä Hämeenlinnan kotiseutupäivillä nostettiin esille kysymys kotiseutukirjallisuuden tulevaisuuden näkymistä. Vaikka keskustelu kotiseutupäivillä jäikin lyhyeksi, voi ja kannattaa keskustelua jatkaa muilla foorumeilla.

Kaupunginmuseon Kirkonkylä-tutkimushankkeen tuloksena syntynyt lastenkirja vastaa edellä mainittuihin toiveisiin. Kirjassa on kaksi eri tasoa. Klassista sadun kaavaa mukaileva tarina kuljettaa kahta ekaluokkalaista, Eelistä ja Serafiinaa, ympäri kylää ja tutustuttaa heidät kylän paikkoihin ja rakennuksiin. Tarinan viereltä kirjasta löytyy tietolaatikoita, jotka esittävät historiallisia faktoja entisajan elämästä. Ajatuksena on, että kirjan seikkailun varjolla voi huomaamattaan oppia historiaa.

Lastenkirjan tekijät Karoliina Junno-Huikari ja Riina Koivisto ovat ajatelleet, että kirja voi olla tukena koulujen kotiseutuopetuksessa. Kirja lähetetäänkin kaikille Vantaan alakouluille ja päiväkodeille. Ja vaikka kirja sijoittuukin Vantaalla sijaitsevaan Helsingin pitäjän kirkonkylään, ovat kirjassa esiintyvät tiedot yleispäteviä ja kirjaa voi lukea missä päin Suomea tahansa.

 

Kirjan tekemiseen osallistuneet henkilöt kukitettiin julkaisemisen yhteydessä. Kukitettujen joukossa oli monta kylän lasta ja asukasta. Kuva Pekka J. Heiskanen.

Vantaalla lapsille suunnattu kotiseutuopetus on erityisen tärkeää, sillä kaupungissa on paljon tänne muualta muuttanutta väkeä. Heidän lapsilleen Vantaa on usein ensimmäinen kotiseutu. Kun vanhemmat ovat muualta kotoisin, on heidän vaikea kertoa jälkikasvulleen uudesta kotiseudustaan. Kouluissakin on paljon opettajia, jotka eivät ulkopaikkakuntalaisina tai muualta muuttaneina ole perillä kaupungin historiasta. On tärkeää, että kotiseutua koskevaa opetusmateriaalia on hyvin saatavilla.

Lastenkirjan lisäksi Vantaan kaupunginmuseo on pyrkinyt houkuttelemaan uudenlaista yleisöä myös muilla tavoilla. Museossa on esimerkiksi parhaillaan Rock´n Vantaa näyttely, jossa kotiseutua esitellään rock-musiikin kautta. Museo on myös mukana suunnittelemassa Vantaan historiasta kertovaa rock-henkistä musiikkiesitystä, jonka tulevat vielä tänä syksynä näkemään kaikki kaupungin 9-luokkalaiset.

Jos lapsille suunnattua kotiseutuopetusta halutaan lisätä, on oltava käytettävissä laadukasta ja kiinnostavaa opetusmateriaalia. On tärkeää, että kotiseutukirjallisuudessa huomioidaan tulevaisuudessa paremmin lapset ja nuoret. Toivottavasti tämä Vantaan kaupunginmuseon ainutlaatuinen lastenkirja ei siis jää ainoaksi laatuaan, vaan lähitulevaisuudessa nähdään lapsille suunnattua kotiseututietoutta enemmän myös muualla!

Andreas Koivisto

Museo kelluu

Kaljakellunta järjestettiin tänä vuonna jo 18. kertaa. Vantaan kaupunginmuseossa halusimme  dokumentoida tämän ainutlaatuisen, vuosi vuodelta paisuvan ja ristiriitaisia tunteita herättävän vantaalaisen ilmiön. Lisäksi keräämme parhaillaan aineistoa ensi keväänä avattavaan Joki-näyttelyyn. 
 

Osallistujia oli tänä vuonna ennäysmäärä, arviolta noin 3000 - 4000 kellujaa. Jälkipuintia on taas aiheuttanut roskaaminen. Kuva Pekka J. Heiskanen / Vantaan kaupunginmuseo.

Saavumme Tammiston McDonaldsille, lähtöpisteen tuntumaan klo 10.45. Paikalla näkyy olevan monia muitakin kelluntaan osallistuvia. Aluksia valmistellaan. Joka puolelta kuuluu tasaista kumiveneen pumppaamisesta syntyvää vinkumista. Näemme mitä erilaisempia kellumisvälineitä, paljon samanlaisia kuin oman veneemme, mutta myös uima-altaita, ilmapatjoja, pomppulinnoja sekä puusta rakennettuja jykevämpiä lauttoja… 

Jännittää vähän, mitä tästä nyt tulee? Mahdutaanko me todella pikkuruiseen kumiveneeseen kaikkine kamoinemme? Mitä osallistujat mahtavat ajatella kahdesta pelastusliiveihin sonnustautuneesta ja vettä juovasta museotädistä?
 

#kumivene täyttyy Tammiston lähtöpisteellä Tuusulanväylän varrella. #kaljakellunta

Kun vene on valmis, haastattelemme viereistä seuruetta. Kyseessä on tyttöjen polttariporukka ja aluksen nimeksi on annettu Love Boat. Osa on ollut mukana aikaisemminkin ja morsiamen sisko kuvailee tapahtumaa mahtavaksi tavaksi viettää kaunista kesäpäivää. 
 

Eka haastis tehty! #kaljakellunta #loveboat #nykydoku

Etsimme lähtöpistettä ja päädymme kävelemään kahden miehen kanssa. He ovat ensikertalaisia, kuten mekin, ja saapuneet tapahtumaan Mikkelistä ja Espoosta. Päätös kelluntaan osallistumisesta oli syntynyt alkukesästä monen vuoden aikomuksen jälkeen. Nyt viimeistään karisee ajatus siitä, että tämä olisi vain nuorten tapahtuma. Kaverukset ovat samaa ikäluokkaa kuin mekin, neljänkympin tienoilla. Tiedostamme senkin, että kelluminen houkuttelee osallistujia ympäri Suomea ja maailmaa. Kuulemme ympäriltämme iloista puheensorinaa monilla eri kielillä.

Aluksia raahataan pitkin Tammiston peltoja.

Pääsemme sillan alle rantatörmälle, josta laskeutuu tasaisena virtana kellujia jokeen. Porukkaa on käsittämättömän paljon. Taustalla soi Love Boat -televisiosarjan tunnari. Ilmassa on suoranaista karnevaalitunnelmaa. ”On tää kyllä ihan hullu tapahtuma!” 
   

Kohta sekaan. Miten meidän käy? #kaljakellunta #kumivene #nykydoku

Kauhuksemme huomaamme, että veneemme tyhjenee! Mitä tapahtuu? Lähempi tarkastelu osoittaa, että upouuden veneemme pohjaan on tullut ammottava reikä! Epätoivo iskee, jääkö tämä sittenkin vain rannalta katseluksi? 

Voi ei!!!! Reikä!!!! #kaljakellunta

Halusimme ehdottomasti päästä veteen asti kokemaan, mistä todella on kysymys. Viereisen paatin omistaja harmittelee epäonneamme ja tarjoaa kyytiä, mutta paikkoja on vain yksi. Emme voi suostua tähän. Alkaa puhelinrumba, kun uutta venettä metsästetään lähialueen kaupoista. Kaikki kumiset kelluntavälineet on myyty joka paikasta loppuun.

Se siitä? #kumivene #kaljakellunta

Tilanne vaikuttaa toivottamalta, mutta päätämme jatkaa haastattelujen tekemistä rannalta käsin. Törmäämme jo ensimmäisessä Kaljakellunnassa mukana olleeseen Mikko Kiuruun, joka taustoittaa meille sen historiaa. Idea kaljakellunnasta syntyi krapulapäivänä pienessä kaveriporukassa vuonna 1997. ”Me oltiin siihen aikaan aika innovatiivisia ja toteutettiin kaikki pähkähullut ideat.” Ensimmäisinä vuosina kelluttiin Rekolan lähistöllä. Vuosi vuodelta osallistujamäärä tuplaantui. Erilaisten reittikokeilujen jälkeen ovat vesillelaskupaikoiksi vakiintuneet Heurekan ranta sekä Vantaanjoen ja Keravanjoen risteyskohta, joista lähdetään vuorovuosina.
 
Haastattelun jälkeen saamme iloisia uutisia: eräästä kaupasta on löytynyt kaksi lastenkumivenettä! Uudet veneet täytetään tienvarressa.  

Vielä ei luovuteta. #kaljakellunta #nykydoku

Nyt yritämme olla varovaisempia veneiden kanssa. Mutta hetkinen...

Nyt on uudet veneet kaksin kappalein, mutta mihin se joki katosi? #kaljakellunta #kumivene

Joudumme kiipeämään autotietä reunustavan meluvallin yli, mutta onneksi saamme apua kahdelta kellumaan aikovalta nuorelta mieheltä. Olemme huomanneet, että ihmiset ovat hyväntuulisia ja avuliaita. Mikko Kiurun mukaan Kaljakelluntaa voikin luonnehtia uudenlaiseksi yhteisölliseksi tapahtumaperinteeksi. Sen historiaan ei mahdu suurempia järjestyshäiriöitä, myös hukkumisilta on toistaiseksi vältytty, vaikka alkoholilla on merkittävä osa päivän kulussa.

Etsimme väljempää veteen menopaikkaa, meillä ei ole enää aikaa jäädä sumaan lillumaan. Kuva Pekka J. Heiskanen / Vantaan kaupunginmuseo

Olemme pukeneet pelastusliivit yllemme ja herätämme selvästi hilpeyttä. Tilannetta seuraavat VPK:n miehet nostavat peukkua: ”Nyt on tytöillä kunnon varusteet.” Tajuamme, että pelastusliivit ovat oikeastaan mainio tapa erottautua ja tehdä selväksi, että olemme töissä täällä. Ne toimivat hyvänä keskustelunavauksena ja saamme levitettyä kivasti sanaa museoiden nykytoiminnasta. Historiallisen aineiston rinnalla olemme kiinnostuneita tämän päivän ilmiöistä ja tapahtumista.
 

"Nyt tuut Mari, ei nää pistele" #kaljakellunta #nokkoset
 

"Mistä sä oot tullut tänne kellumaan?"

Vaiherikkaan päivän tapahtumia twiittaillaan ahkerasti, myös vesillä.

Haasteet voitettu! Nyt haastateltavia haalimaan. #kaljakellunta #kumivene #nykydoku

Kelluminen jää osaltamme melko lyhyeen, kun seuraavat työt odottavat Tikkurila Festivaalilla.  Kokemuksena tämä on kuitenkin hauska ja olemme tyytyväisiä siitä, että pääsemme veteen asti. Nyt ymmärrämme paremmin, miksi tapahtuma paisuu vuosi vuodelta. Laskeutuminen jyrkältä rannalta äkkisyvään veteen, puhelimen ja muiden tavaroiden kastumisen pelko, kiikkerä ja liian pieni kulkupeli, vaaran tuntu yhdistettynä vapauttavaan fiilikseen, kun etenee virran ja muiden veneiden mukana, ihmisten iloisuus ja kärsivällisyys sumakohdissakin ja lopulta veneestä pääseminen takaisin rannalle housut märkänä.    

Anna Kangas ja Mari Immonen

Ja pakollinen jokiselfie.

Katsaus museon arkeologisiin tutkimuksiin

Olemme juuri saaneet päätökseen Helsingin pitäjän kirkonkylän kevään 2014 kenttätyöt ja nyt on jo täysi tohina päällä museon kellaritiloissa. Maasta ylöskaivettu mutainen ja likainen kaivausaineisto pitää saada siististi ja nätisti kansien väliin kaivausraportiksi. Tunnelma on innostunut, kun saamme käydä tarkasti läpi mitä kentällä oikein tuli tehtyä. Samalla on kuitenkin hiukan haikea olo, sillä nämä olivat toistaiseksi viimeiset tutkimuskaivaukset Vantaalla vähään aikaan. Nyt on aika ruveta puuhamaan tutkimuksia kokoavaa julkaisua, jotta tulokset saadaan myös suuren yleisön ulottuville.

Museon kellari on täyttynyt pahvilaatikoilla, joissa on kaivauksilta tuotua aineistoa kuten löytöjä ja maanäytepusseja. Kuva Andreas Koivisto/Vantaan kaupunginmuseo.

Vantaan historiatoimikunnan kustantamien ja kaupunginmuseon toteuttamien kaivaustutkimuksien alkamisesta on kulunut jo lähes kymmenen vuotta. Vuonna 2006 aloitettiin kaivamalla Pyhän Laurin kirkon hautausmaan alueella. Tällöin tutkittiin muun muassa kirkkomaan keskiaikaista kiviaitaa ja kaivauksia jatkettiin kesällä 2007, jolloin kaivettiin myös kellotapulin sisällä.

Vuonna 2008 siirryttiin Länsisalmen Gubbackan autioituneen kylän alueelle. Siellä viihdyttiin kolme vuotta. Gubbackasta jatketiin vuonna 2011 Martinlaakson kupeeseen Mårtensbyn Lillaksen yksittäistontille. Lillaksen tutkimukset kestivät Gubbackan tavoin kolme kenttäkautta. Vuoden 2013 aikana oltiin keväällä vielä Lillaksella ja syksyllä jatkettiin uudelleen tutkimusten alkupaikassa, Kirkonkylässä. Tällä kertaa kaivauksia tehtiin kuitenkin kirkkomaan ulkopuolella, pappilan alueella.

Kenttätöiden avulla on saatu melko hyvä läpileikkaus keskiajan ja uuden ajan alun Vantaasta, tai tarkemmin sanottuna Helsingin pitäjästä, joksi sitä näinä aikoina nimitettiin. Kenttätöitä on suoritettu niin Itä-Vantaalla Gubbackassa, Länsi-Vantaalla Mårtensbyssa kuin kaupungin keskiosassa Kirkonkylässä. Maantieteellisen leikkauksen lisäksi on saatu katsaus eri yhteiskuntaluokkiin ja niiden jätöksiin. Gubbackassa tutkittiin tavallisten talonpoikien hylkäämää kylää. Mårtensbyn Lillaksella oli asunut varakas kauppiassuku, jonka ehkä tunnetuin jäsen oli 1500-luvun Helsingin pitäjän rikkaimpiin ihmisiin kuulunut Jöran Bonde. Pappila puolestaan oli suurtila, jossa asui pitäjän kirkkoherra. Tilan varakkuus tuli pitäjäläisten kirkolle maksamasta kymmenysverosta.

Vaikka tutkimuksista ollaankin tekemässä kokoavaa loppujulkaisua, ovat kaivaukset olleet esillä myös tässä välissä. Niistä on aktiivisesti pyritty tiedottamaan ja kaivauksista on jo julkaistu monia lyhyempiä artikkeleita muun muassa Helsingin Pitäjä-vuosikirjoissa. Myös muutamia isompia teoksia on tehty. Osaan teoksista voi tutustua sähköisesti kaupunginmuseon sivuilla. Vuonna 2010 julkaistua Gubbcka-kirjaa voi puolestaan hankkia kustantajan verkkosivuilta. Kirjoitusten lisäksi tutkimusten tiimoilta on pidetty seminaareja ja luentoja. Muutamana vuonna järjestettiin yhteistyössä Vantaa-Seuran kanssa myös yleisökaivauksia. Tällöin kaivauksille sai osallistua vapaaehtoisia, jotka pientä maksua vastaan saivat arkeologeilta opastusta kaivaustyön saloihin.

Julkaisuja liittyen Vantaan kylätonttitutkimuksiin.

Mukavaa on ollut, kaivausporukka on ollut motivoitunutta ja kaivauksilla on kukoistanut hauska, mutta toisinaan ala-arvoinen huumori. Hauskuus ei kuitenkaan ole kokonaan vielä ohi, sillä jälkityöt ovat vasta käynnistyneet ja jännäämme vielä eri analyysien tuloksia. Kun kaikki aineisto on koossa, on luvassa palapelin kokoaminen ja se vasta jännittävää on!

Andreas Koivisto