Esinetietoja metsästämässä

Museotyö on välillä salapoliisityötä 

Mistä kaikki sai alun perin alkunsa: museoavustajamme Marianne liitti kuvia museon tietokantaan esinetietojen yhteyteen. Joukossa oli kuvia esineistä, joiden käyttötarkoitusta jäimme miettimään. Esineet olivat tulleet lahjoituksena museolle useampi vuosi sitten, mutta selvitystyö oli jäänyt kesken. 

”Mysteeriesineet” Vantaan kaupunginmuseon kokoelmissa.
Kuvat: Pekka J. Heiskanen, VKM. 

Työkalut olivat kuuluneet lahjoittajan Tytin isälle Leolle (1904-1971), joka oli ”moniosaaja”. Leo työskenteli maanmittaajana Helsingin kaupungilla. Aiemmin hän oli opettanut puukäsitöitä kansakoulussa. Tytti kuvasi isäänsä käsityöihmiseksi, joka lisäksi oli rakentanut talon Vapaalaan. Leo tapasi sanoa: "Muut tekee minkä osaa, minä teen minkä haluan". 

Lahjoittaja Tytti ei tiennyt, mitä esineet olivat. Museolla esineiden yhteyteen oli kirjoitettu, että ne olisivat mahdollisesti modistin työvälineitä. Yritimme tunnistaa niitä, mutta kukaan ei tarkalleen osannut sanoa, mitä ne voisivat olla. 

Päädyimme keväällä esittämään kysymyksen museon Facebook-sivustolla, koska arvelimme asiantuntijuutta löytyvän sitä kautta. Ihmisillä on paljon tietoa ”spesifeistä aiheista”, joihin kulttuurihistoriallisen museon intendentin tiedot eivät riitä. 

Huhtikuun lopulla julkaistu Facebook-ilmoitus sai aikaan paljon keskustelua, jossa esitettyjä vaihtoehtoja olen läpikäynyt. Olen iloinen ihmisten aktiivisuudesta tunnistaa esineitä ja jakaa tietojaan. Esineiden ehdotettiin olevan nahkurin työvälineitä, hienopeltisepän työkaluja, lääketieteessä sekä eläinlääketieteessä käytettyjä polttorautoja, tinurin työkaluja, hammaslääkärin välineitä, flyygelin viritystyökaluja ja mehiläishoitajan vahakolveja. 

Aluksi olin vahvasti sitä mieltä, että esineet muistuttavat eniten lääketieteessä verentyrehdytykseen ja amputaatioon käytettyjä polttorautoja ja lämmityslamppua, joita on ollut käytössä 1800-luvun puolivälin tienoilta lähtien (www.gettyimages.fi/license/90729473). 

Helsingin yliopistomuseon museoamanuenssi Henna Sinisalo kertoi, että heidän kokoelmistaan löytyy eläinlääkäreiden instrumenttiluettelo 1920–1930-luvulta, jossa on vastaavan näköisiä instrumentteja: 

Katalog over Dyrlaege-Instrumenter. Instrumente, Geräte und Bedarfsgegenstände für Tierheilkunde, Tierpflege und Tierzucht.
Abteilung V/. Aktiengesellschaft für Feinmechanik, vormals Jetter & Scheerer. 

Helsingin yliopistomuseon kokoelmissa olevat polttoraudat ovat nähtävissä museoiden, arkistojen ja kirjastojen käytössä olevassa FINNA-tietokannassa. Näistä suurin osa oli eläinlääketieteessä käytettyjä polttorautoja, mutta lisäksi löytyi modistin käyttämiä hatturautoja. 

Lopulta totesin, ettei mikään löytämistäni polttoraudoista kuitenkaan ole täysin samanlainen kuin meidän esineet. Kaikista puuttuu varren tyvessä oleva ruuvi, jonka merkitys ei ole selvinnyt. 

Polttorauta ja hatturautoja Helsingin yliopistomuseon kokoelmista.
Kuvat: Helsingin yliopistomuseo

Esineiden käyttötarkoitusta selvittäessäni olen usein huomannut, että todennäköisin käyttötapa on yleensä se oikea. Jäin miettimään, mitä käyttäjä Leo olisi tehnyt tällaisilla työkaluilla. Olin uudelleen yhteydessä lahjoittajaan Tyttiin ja esitin hänelle vaihtoehtoja, joita oli tullut esille. Hän naureskeli, ettei uskonut isänsä amputoineen ketään tai valmistaneen hattuja. 

Todennäköisintä on, että kyseiset työkalut ovat polttorautoja, mutta käyttökohteesta ei ole toistaiseksi varmaa tietoa. Ehkä alkuperäinen käyttäjä Leokaan ei ole tiennyt työkalujen varsinaista käyttötarkoitusta vaan ihastellut niiden muotoilua. Tämä jää toistaiseksi arvailujen varaan, mutta ehkä jonain päivänä oikea vastaus löytyy. 

Tuleeko museoiden kokoelmissa tallettaa tällaisia esineitä, joiden käyttötarkoitus on epäselvä? Tätä asiaa voisi pohtia pitkään monelta kannalta, mutta toistaiseksi nämä polttoraudat säilyvät kokoelmissamme. Ainakin ne ovat herättäneet kovasti keskustelua. 

Kirjoittaja:

Intendentti Annamari Juvonen-Eskola, joka vastaa museon esinekokoelmista 

Kuvakokoelmat käyttöön!

Vantaan kaupunginmuseon museokaupasta on heinäkuun alusta asti voinut tilata yksilöllisiä kuvatuotteita. Kaupunginmuseo on mukana suomalaisen Mement.io-palvelun pilotoinnissa. Ohjelman avulla museon valokuvista voi suunnitella postikortin, mukin, kangaskassin tai t-paidan. Kuvan lisäksi tuotteeseen voi lisätä tekstiä. Tällä hetkellä valittavana on kymmenen kuvaa, joiden aiheina ovat Håkansbölen kartano, kaljakellunta, Helsingin pitäjän kirkonkylä, Tikkurilan vanha-asema ja Joki-näyttely. Museokaupan iPadin lisäksi palvelu toimii nettiselaimella, joten tuotteiden tilaaminen onnistuu myös kotoa käsin.

Rauno Huttunen ja Petja Kärki sekä heidän kaksi ystäväänsä perustivat 3D-tulostukseen ja -skannaukseen erikoistuneen Versoteq 3D Solutions Oy -yrityksensä vuonna 2013. Puolitoista kuukautta sitten lanseerattiin Mement.io. Vielä eletään järjestelmän pilotointivaihetta, mutta nuorten miesten tulevaisuuden suunnitelmat ovat jo kirkkaat:

Meidän tavoitteena on saada palvelu rullaamaan Suomessa ja tietenkin haluamme sen mahdollisimman moneen museoon. Sen jälkeen haluamme laajentaa Eurooppaan ja mahdollisesti jopa Jenkkeihin.

Tavoite laajentumisesta on lyhyen taipaleen aikana ottanut jo askelia eteenpäin, sillä Mement.io-palvelu on käyttössä Vantaan lisäksi myös Teatterimuseossa, Urheilumuseossa ja Tukholman Medelhavmuseetissa.

Petja Kärki ja Rauno Huttunen asensivat Mement.io-palvelun museokauppaan ja perehdyttivät henkilökunnan sen käyttöön.

Kuvatuotteiden tilaaminen museokaupan iPadilla tai kotona nettiselaimella on yksinkertaista ja helppoa.

Kokoelmien avaaminen yleisölle ja niiden monipuolinen hyödyntäminen ovat oleellinen osa tämän päivän museotyötä. Huttusen ja Kärjen mukaan yksilöllinen kuvatuote voi parhaimmillaan täydentää asiakkaan näyttelykokemuksen.
 

Tervetuloa Vantaan kaupunginmuseoon testaamaan tai tutustu palveluun netissä!

Oopperalaulajan Vantaanjoki

Baritoni Esa Ruuttunen kirjoitti meille keväällä rakkaudestaan Vantaanjokeen. Teksti oli niin hieno, että pyysimme luvan julkaista sen täällä Muistaakseni-blogissa. Kuvat (viimeistä lukuun ottamatta) ovat Joki - kivikaudesta kaljakelluntaan -näyttelystämme.

kuva: Vantaan kaupunginmuseo

Syntymäkotini on Nivalassa Kalajoen rannalla. Lapsuuteeni ja nuoruuteeni kuuluu virtaavan veden ihmettely kevään hurjana, joskus rantasaunamme ympäröivänä tulvana, kuivan keskikesän vesinorona kivien välissä ja syksyn hyytävän kylmänä ja talveksi jäätyvänä virtana.  Vuodenaikojen mukana vaihtuva joen virta jätti lähtemättömän rakkauden virtaavaan veteen.

kuva: Pekka J. Heiskanen, VKM

Kun elämäntyöni oopperalaulajana vei minua eri puolille Eurooppaa ja sen ulkopuolellekin, etsin aina lenkkeilymaastoikseni joen rantoja, missä se vain oli mahdollista. Niinpä sen sijaan, että luettelisin oopperataloja, joissa olen laulanut, olen aina mielelläni luetellut jokia, joiden rannoilla olen lenkkeillyt. Sellaisia ovat mm. Mississippi Minneapolisissa, Thames Lontoossa, Tonava Wienissä, Spree Berliinissä, Aare Bernissä, Isar Münchenissä, Neckar Stuttgartissa… Joen puutteessa joskus olen joutunut tyytymään järviin tai meriin kuten Atlantti Reykjavikissa, Bodensee Bregenzissä tai Rio de La Plataan Buenos Airesissa.

kuva: Pekka J. Heiskanen; VKM

Kun työelämässäni tapahtui suuri muutos 1980-luvun puolivälissä ja siirryin Temppeliaukion kirkon papin virasta oopperalaulajaksi, muutimme perheeni kanssa Martinlaaksoon. Oli etsittävä uudet lenkkimaaston Töölön ja Hietaniemen maisemien jäätyä menneisyyteen.

kuva: Pekka J. Heiskanen, VKM

Ensimmäinen luonnollinen suunta oli Petikon maisemiin. En tosin muutamaan vuoteen löytänyt varsinaista hoidettua lenkkirataa, vaan juoksentelin Vantaanjänteen ja muutaman hevostilan maastoissa. Sittemmin Petikon polkukin löytyi, ja lukemattomat kerrat olen sen kiertänyt juosten, suksilla ja joskus pyörälläkin.

kuva: Pekka J. Heiskanen, VKM

Mutta vasta vuosi pari sitten olen löytänyt lenkkimaastokseni Vantaanjoen rannat. Vanha rakkauteni joen virtaavaan veteen on syttynyt jälleen! Pari päivää sitten Vantaanjoen rantapolkua pitkin juostessani tuomien puhkeavien kukkien huumaava tuoksu sai kyyneleet silmiin.  Vuolaana virtaava vesi, tuomien tuoksu ja kirkkaansiniseltä taivaalta loistava aurinko kertovat, että kevät on tullut, kesä koittaa. Vantaanjoki! Jospa nyt ruskea vetesi voisi joskus välkehtiä kirkkaana, sinisenä.

- Esa Ruuttunen -

Museokauppa liiketalouden opiskelijan silmin

Museokauppaamme esittelee Riikka, joka oli meillä asiakkuuksien hoidon työssäoppimisjaksolla 21.3.–2.6.2016. Riikka opiskelee Omnian ammattiopistossa liiketaloutta. 

Lähes jokaisesta museosta löytyy museokauppa, jonka tuotteet kuvaavat jollakin tapaa museon näyttelyä ja museorakennusta sekä aluetta, jossa museo sijaitsee. Museokaupassa on usein tuotteita laidasta laitaan, joten sieltä löytyy jokaiselle jotakin. On kirjoja, tekstiilejä, pelejä, koruja ja kaikkea muuta kivaa.

Vantaan kaupunginmuseon tuotteet ovat jollakin tapaa yhteydessä Vantaaseen. Vantaan historia näkyy erilaisissa kirjoissa sekä postikorteissa. Se on erittäin hyvä asia, sillä museokin kertoo Vantaan historiasta. Nykyajan Vantaa esiintyy Kokoa Vantaa -palapelissä, jossa näkyy, millaisia rakennuksia Vantaalla on.

Joki – kivikaudesta kaljakelluntaan -näyttelyn inspiroimana kaupassa on kala-aiheisia termosmukeja sekä tavallisia mukeja, kalamagneetteja sekä tietenkin kalapehmoja. Aiemmasta Rock n' Vantaa -näyttelystä jääneitä paitoja ja kangaskassejakin on vielä myynnissä.

Myös M-juna-haalarimerkkejä löytyy vielä jokunen kappale, joten jos et ole vielä haalariisi sitä saanut ja jos M-juna oli sinulle todella tärkeä, niin täältä niitä vielä saa!

Eräs suosituimmista kirjoista on nimeltään Kylä risteyksessä - Byn i vägskälet, joka kertoo Kirkonkylän historiasta. Kirja maksaa 24 €. Koska siinä on suomen- ja ruotsinkieliset tekstit vierekkäin, voisi jopa sanoa, että saa kaksi kirjaa yhden hinnalla! Kirjassa on Kirkonkylän asukkaiden omia kertomuksia, haastatteluja, kuvia ja tekstiruutuja sekä arkeologisia löytöjä. Kaiken kaikkiaan kirjana hyvin monipuolinen.

Historiallisten mallien mukaan tehdyt helmet ovat todella pidettyjä. Materiaalina niissä on käytetty lasia, luuta tai metallia eikä hintakaan ole kovin suuri. Yhden helmen saa omakseen vain 0,50 €:lla. Nämä helmet ovat mielestäni todella kauniita.

Museokaupasta saa Museokortilla 10 % alennusta.

Museolla on myös verkkokauppa, josta voi tilata museokaupan tuotteita puhelimitse tai sähköpostilla. Tämä löytyy osoitteesta www.vantaa.fi/kaupunginmuseo.

”Työharjoitteluni ikimuistoisimpia juttuja ovat olleet kaikki tapahtumat, erilaiset asiakkaat sekä se, että eräs päivä museolle tuli Vantaan sanomista eräs toimittaja tekemään juttua tulevista vihkimisistä. Hän kyseli minulta, missä parit voisivat suorittaa vihkitilaisuuden, ja sen jutun mallina toimin minä. Se oli erittäin hauska päivä ja toivon, että samanlaisia päiviä tulisi eteen tulevaisuudessa.

Työharjoittelun jälkeen suuntaan kohti uusia haasteita eli kesätöihin. Museo työharjoittelupaikkana on sellainen, ettei sitä ensiksi tajua, mihin kaikkeen täällä olisi mahdollisuus. Olen nauttinut jokaisesta päivästä ja toivon, että joskus olisin jälleen museossa töissä.”

- Riikka 19 v. -

Suurkiitokset Riikalle hyvin tehdystä työstä, tsemppiä opintoihin ja onnea uusiin haasteisiin!

Rakkaudella, Red Onion

Vuodesta 1994 asti aika lailla samassa kuosissa säilynyt legendaarinen Red Onion on auki viimeistä päivää lauantaina 11.6.2016. Tämän jälkeen paikka suljetaan kesäksi ja avataan syksyllä perusteellisen remontin jälkeen uudella nimellä Happy Red Onion. 

Vantaan kaupunginmuseo pistäytyi toukokuun lopussa ravintolassa kuvaamassa ja haastattelemassa, jotta ainakin pieni välähdys alkuperäistä tunnelmaa ja siihen liittyvää historiaa ja muistitietoa jäisi talteen museon arkistoon. Myyrmäessä sijaitseva ravintola voidaan lukea kaupunginmuseon valtakunnallisen tallennusvastuun, lähiöelämän, piiriin. Tämän lisäksi paikka kiinnosti myös tulevan rakkausnäyttelymme näkökulmasta, sillä olihan Red Onion saanut viimesyksyisessä Vantaa rakkauden kartalla -verkkokyselyssä useita merkintöjä. Niin kuin kaikki vantaalaiset baarit ja ravintolat, myös ”Redari” on ollut oikein hyvä paikka etsiä rakkautta. 

Ravintolailta Redarissa 1990-luvulla. Kuva Red Onion.

Dokumentointikeikalla (itsekin nuoruusvuosinani 90-luvulla paikassa paljon vierailleena) tuttuuden tunteen herättivät ensimmäiseksi seinille ripustetut peilitaulut, Lite-olutmainokset ja erityisesti looshien päällä roikkuvat Tiffany-lamput. Paikan ensimmäinen ravintolapäällikkö Markku Aaltonen kertoi meille, että lamppujen lasit olivat alun perin oikeaa lasia, ei mitään muovitiffaneita. Kaikki rekvisiitta oli tuotu varta vasten Jenkeistä ja Meksikosta. ”Tää ei oltu feikkikamalla rakennettu”, mikä on varmasti yksi syy siihen, että se on kestänyt näinkin kauan. Toki kokolattiamattoa ei enää ole, ja sohvien päällyksetkin on vaihdettu useampaan kertaan, mutta silti. Nyt alkavassa suuressa remontissa vanhasta jätetään jotakin, mutta muuten uudistetaan kunnolla. ”Teknisesti tää rupes olemaan elinkaarensa päässä. Rakenteet alkoi hajoamaan, niin jotain on pakko tehdä.” Myös ihmisten muuttuneet kulutustottumukset ovat vaikuttaneet muutossuunnitelmiin.
 

Ravintola on säilyttänyt alkuperäisen ilmeensä ja tunnelmansa uskomattoman hyvin viimeiset 22 vuotta. Kuva Vantaan kaupunginmuseo.

Red Onion perustettiin laman aikana. Se oli iso investointi, joka kuitenkin kannatti. ”Meno oli hallittua kaaosta.” Iltaa pidettiin huonona, jos jäätiin alle 600 asiakkaan. Väkeä tuli Myrtsin ja muiden Länsi-Vantaan lähiöiden lisäksi Nurmijärveltä, Klaukkalasta, Espoon keskuksesta, Kauklahdesta ja Tikkurilastakin. Helsingistä tuli vähän vähemmän, koska ”helsinkiläinen ei osta seutulippua”, ainakaan niin helposti. Koska paikka sai olla 04 asti auki, oli tarjottava ohjelmaa ja viihdettä. Oli rulettia, Black Jack ja kaikki sen ajan tähtiartistit. Alkuaikoina kaksikin esiintyjää saattoi olla buukattuna samalle illalle.  

Laura Voutilaisen keikka Red Onionissa 90-luvulla. Kuva Red Onion.

 

Yhdeksänkymmentäluvun toisella puoliskolla Red Onionin kesäterassi oli Myyrmäen rautatieaseman sillan alla. Sijaintinsa takia lyhyeksi jääneet aurinkotunnit ja Paalutorin paisteessa sijainnut naapuriravintola Pantterin aurinkoterassi jättivät tämän kokeilun vain kolmen kesän mittaiseksi. Kuva Red Onion.

Alkuvuosina ravintolan palkkalistoilla oli 40-50 työntekijää, jotka olivat pääasiassa reilu parikymppisiä nuoria. He muodostivat kiinteän yhteisön. ”Se oli bailaamista aamusta iltaan.” Vapaa-ajalla viihdyttiin yhdessä ja työpaikkaromanssejakin tietysti syntyi.  

Invavessan on kerrottu olleen kiihkeässä käytössä, sekä asiakkailla että henkilökunnalla. ”Siihen sit vaan piti laittaa lukko, et menoa saatiin vähän rauhoitettua.” Kuva Vantaan kaupunginmuseo.

Tällä hetkellä henkilökuntaan kuuluu 12 työntekijää. Pistäytyessämme Red Onionissa dokumentointikeikalla osoittautui, että yhden haastateltavamme jo kaksitoista vuotta kestänyt työsuhde sai alkunsa rakastumisesta:

Itse henkilökohtaisesti oon ollut täällä asiakkaana, kun oon sitten baarimikon tosta ottanut matkaan ja edelleenkin ollaan yhdessä. Mä olin kauppakeskuksessa töissä ja tyttöjen kanssa saatettiin tähän tulla työpäivän päätteeksi. Mä vaan jotenkin iskin silmäni siihen. Mä taisin aikoinaan jollekin kaverille todeta tossa istuskellessa, et toi on muuten mun tuleva mies. Sit me oltiin tyttöjen kanssa täällä juhlimassa ja totta kai tanssilattialla viihdyttiin paljonkin. Sitten menin tohon tiskille ihan vaan pyytämään tuopillisen vettä ja kysäisin häneltä, et oonks mä tästä jotain velkaa. ”Joo, puhelinnumeron.” ”No, anna kynä ja paperii, minäpä annan ne sulle.” Seuraavana aamuna se taisi heti yövuoron jälkeen laittaa viestiä, että soitellaan. Sitä kautta mä päädyin tänne töihinkin.

Eri sukupolvien lähiönuoret ovat vuorollaan harjoitelleet ravintolayöelämää Red Onionissa. ”Aina odotettiin, et täyttää 18 ja pääsee Redariin.” Yhdeksänkymmentäluvulla sopivaan ravintolapukeutumiseen kiinnitettiin ovella huomiota ihan eri tavalla kuin nykyään.  Jos yritti esimerkiksi lenkkareissa, ”katottiin, et onks lenkkarit monttulenkkarit vai citylenkkarit. Pipo päässä ei päässyt sisään.” Ysärinuorten aikoinaan vakiinnuttama lempinimi Redari on vaihtunut nuoremman sukupolven suussa ”Dondoksi”.  

Noin kymmenisen vuotta sitten Red Onion valomainos ravintolan ovensuussa oli pidemmän aikaa osittain rikki. Ehjistä kirjaimista muodostui Dondoa muistuttava sana, joka jäi elämään. Remontin jälkeen nimi muuttuu Happy Red Onioniksi, mutta todennäköisesti vanhat rakkaat kutsumanimet pysyvät jatkossakin käytössä. Kuva Vantaan kaupunginmuseo.

Museon rakkausnäyttelyä varten tehdyn karttakyselyn vastauksissa kerrottiin muun muassa baari-iltojen pussailuista. ”Nuorena sinkkuna 90-luvulla Red Onionissa tuli monet suudelmat vaihdettua...” Pussailu ja lemmen etsintä jatkui monesti myös valomerkin jälkeen narikassa, ravintolan edustalla ja juna-aseman laiturilla aamun ensimmäistä junaa odotellessa. 

Olin tulossa Myyrmäen yökerhosta Red Onionista kaverini kanssa. Menimme jututtamaan lähellä olevassa poliisiautossa olevia poliiseja. He antoivat meille kyydin minun luo, matka ei ollut pitkä. Tarkkaan en muista mitä tietoja ja kuka vaihtoi, mutta treffeille päädyin myöhemmin toisen kanssa heistä. Seurustelimme vajaan vuoden.

Tupakkalain uusimisen myötä sauhuttelu siirtyi Red Onionissakin muualta ravintolasta tupakkakoppiin ja ulko-oven edustalle. Dondon tupakkakoppi luokiteltiin Vantaa rakkauden kartalla -nettikyselyssä rakkaudenpaikaksi. Ainakin yksi parisuhde sai alkunsa siellä, kun ravintolariidan päätteeksi tehtiin sovinto ja päätettiin aloittaa virallinen seurustelu. Kuva Vantaan kaupunginmuseo.

Redarista on moni löytänyt niin satunnaista seuraa kuin elämänkumppanin. Alkuaikoina siellä pidettiin muutamia häitäkin, mutta ne eivät vakiintuneet. Häiden jatkoja on sen sijaan ollut monia. On morsiuspareja, jotka ovat varta vasten halunneet päättää juhlansa Redarissa, mistä rakkaus alkoi. Tokihan Red Onionissa on myös riidelty, petetty, erottu ja lähdetty taas uudelle kierrokselle.

Jorausta tanssiorkesterin tahtiin 90-luvulla. Kuva Red Onion.

Kirjoittaja: Anna Kangas, Vantaan kaupunginmuseon amanuenssi

Lisää ravintolarakkaudesta, vantaalaisista rakkauden paikosta ja rakkaudesta ylipäätään: www.rakkaudentiloja.fi

TYÖHARJOITTELU VANTAAN KAUPUNGINMUSEOSSA

Hei, olen Jenni 17-vuotias ja opiskelen matkailuvirkailijaksi ensimmäistä vuotta Vantaan Ammattiopisto Variassa.

Minun työharjoittelun ajankohtana oli 7.3.2016 - 17.5.2016, jonka vietin Vantaan kaupunginmuseossa. Päädyin museoon työharjoitteluun, koska halusin kokeilla jotain aivan erilaista työharjoittelua kuin muut. 

Oma kiinnostus museota kohtaan oli suuri, enhän ennen ollut käynyt Vantaan kaupunginmuseossa (vaikka olen koko lapsuuteni asunut Vantaalla).

Oma kiinnostukseni kulttuurista ja alueen historiasta kasvoi työharjoittelun aikana lisää, ja opin ajattelemaan asioita eri näkökulmista.

MUSEO MATKAILUKOHTEENA

Vantaan kaupunginmuseo tarjoaa alueen historiasta runsaan tietopaketin sekä järjestää mielenkiintoisia tapahtumia.

18.12.2016 saakka avoinna oleva Joki - kivikaudesta kaljakelluntaan -näyttely esittelee Vantaan menneisyyttä ja nykypäivää. Vesi on näyttelyn läpi kantavana teemana.

Museossa näyttelytekstit ovat saatavilla suomeksi, ruotsiksi sekä englanniksi, mikä on loistavaa myös ulkomaalaisten asiakkaiden kannalta.

Museo järjestää myös paljon erilaista oheisohjelmaa, mikä on hienoa! Henkilökunta keksii jatkuvasti uusia tapahtumia, ja tapahtumat tuovat uusia asiakkaita, kuin myös asiakkaille uusia kokemuksia. 

Museo osallistuu myös kulttuuriympäristöön liittyviin kysymyksiin, erityisesti sen hoitoon ja suojeluun.

Matkailukohteena museo on hyvä asiakkaille, sillä museossa pääsee tutustumaan Vantaan monipuoliseen kulttuuriympäristöön eri tavoin kuin mitä osaisi kuvitella. Kaiken lisäksi museo sijaitsee loistavien kulkuyhteyksien varrella Tikkurilan asema-alueella, vanhalla rautatieasemalla. Ja mikä parasta; museoon on ilmainen sisäänpääsy!

Vantaan kaupunginmuseo Tikkurilan vanhalla asemalla.

Museorakennus itsessään tuo historiasta sekä vanhoista rakennuksista kiinnostuneita ihmisiä vierailemaan museoon. Onhan rakennuksella oma historiansa; Vantaan kaupunginmuseo oli ennen Tikkurilan vanha asemarakennus. Rakennuksella onkin jo ikää noin 154 vuotta.

Museoon on mahdollista myös varata opastettu kierros. Opastettu kierros tulee varata aina etukäteen museolehtorilta. 

Opastuksissa kierretään näyttelyä oppaan kanssa ja opas kertoo tarkemmin näyttelyyn liittyvistä asioista. Koululaisryhmille on myös ollut opastuksen lisäksi työpajatoimintaa, mikä on ollut todella suosittua ja kivaa puuhaa. Työpajassa ryhmät tekevät omat ”jokiotukset”, ja lapset ovat tykänneet siitä todella paljon.

Työpajassa valmistettuja jokiotuksia.

Muun toiminnan ohella järjestetään muun muassa ”matkalaukkunäyttelyjä” eli oppaan voi tilata esimerkiksi vanhainkotiin tai palvelutaloihin, mikä on mielestäni kätevää esimerkiksi liikuntarajoitteisten ihmisten kannalta.

Museosta löytyy myös kuva-arkisto, jonne voi varata ajan vaikkapa kuvien katselemiseen. Kuva-arkistossa on valokuvien vedoksia, negatiiveja, diakuvia, kuvatiedostoja sekä valokuva-albumeja 1800-luvun lopulta nykypäivään. Kuvien aiheina ovat mm. Vantaan alueen rakennukset, maisemat, henkilöt, kunnalliselämä ja tapahtumat. 

Museosta löytyy myös geokätkö. Itse en ollut aiemmin törmännyt geokätköilijöihin, ja minulla meni hetki ottaa selvää, mistä geokätköilyssä on kyse. Geokätköily on ulkoiluharrastus, jossa piilotetaan ja etsitään geokätköiksi tehtyjä rasioita GPS laitteiden avulla. Omasta mielestäni geokätköily on mielenkiintoista ja omalla tavallaan jännittävääkin!

Tämänhetkinen näyttely Joki - kivikaudesta kaljakelluntaan kertoo Vantaan ja vantaalaisten historiasta jokien äärellä.

Vantaan kaupunginmuseossa on ollut vaihtelevia sekä monipuolisia näyttelyitä. On ollut perusnäyttelyitä mutta myös vähän erikoisempiakin, kuten Rock’n Vantaa -näyttely, jossa esiteltiin vantaalaista rockmusiikkia.

Museo osallistuu vuonna 2017 Suomen itsenäisyyden juhlintaan Rakkauden tiloja - tunteiden kiitotiellä -näyttelyllä. Esillä tulee olemaan vantaalaisten rakkauteen liittyviä tarinoita ja niistä muistuttavia esineitä ja valokuvia.

Rakkauden tiloja - tunteiden kiitotiellä -näyttely on esillä 14.2. - 23.12.2017.

Parhaimmat hetket työharjoittelun aikana ovat olleet ne, kun asiakkaat ovat kertoneet omasta lapsuudestaan asioita ja olen päässyt näkemään mm. kuvia ja kuulemaan monia eri tarinoita. Asiakkaat ovat tunnistaneet heidän tuttuja tai perheen jäseniä näyttelyssä olevista kuvista.

Työharjoitteluni kaiken kaikkiaan antoi todella hyvän kokemuksen minulle kaikin puolin. Pääsin tapaamaan mukavia asiakkaita, kuulemaan hienoja elämänkokemuksia sekä näkemään, millaista on työskennellä museossa.

***

Vantaan kaupunginmuseo kiittää Jenniä toimeliaasta asiakaspalvelutyöstä ja superiloisesta, ihmisläheisestä asenteesta. 

Kuten blogitekstistäkin ilmenee, Jenni on parissa kuukaudessa omaksunut kiitettävät tiedot museon koko yleisöpalvelutoiminnasta.

Kurkistus Vantaan 1500–1600-luvuille

Museon uusin julkaisu vie mukanaan Vantaan menneisyyteen, tällä kertaa nykyisen Vantaanlaakson alueella sijaitsevan Mårtensbyn kylän Lillaksen tilan vaiheisiin 1500–1600-luvulla. Museo teki Lillaksen vanhalla tonttimaalla kolmena kesänä arkeologisia tutkimuksia, joiden tuloksiin Kauppiaita, talonpoikia vai ratsumiehiä? – teos perustuu. Lillas ja tilan keskiaikainen isäntä Göran Bonde ovat olleet tässäkin blogissa usein esillä.

Lillaksen kaivauksilta on kertynyt laaja aineisto vuosien varrella, ja me tutkimuksissa mukana olleet arkeologit olemme nyt päässeet tutkimuksessa seuraavaan vaiheeseen eli miettimään aineiston pohjalta, millaiset ihmiset ja tapahtumat ovat löytökokonaisuuden takana. Koska arkeologinen aineisto on luonteeltaan sirpaleista, syntyvät siihen liittyvät tulkinnat usein pitkän prosessin tuloksena. Työn varrella joudutaan usein yhdistelemään erilaisia tiedon murusia kokonaisuuksiksi, jotka voivat parhaassa tapauksessa lopulta avata aivan uusia näkökulmia menneisyyden ihmisten elämään. Hyvän esimerkin tällaisesta tulkintaketjusta tarjoavat Lillaksen kaivauksilta löytyneet pronssiset matkaikonit.

Lillaksen kaivauksilta löytyneet matkaikonit.
Kuva Pekka J. Heiskanen/ Vantaan kaupunginmuseo.

Ikonit löydettiin kaivauksilla 1600-luvulla palaneen rakennuksen jäännösten keskeltä. Ne herättivät löytyessään suurta ihmetystä tutkijoiden keskuudessa, sillä vahvasti ortodoksiseen uskontoon liittyvät esineet tuntuivat erikoisilta löydöiltä nykyisen Vantaan alueelta. Asiantuntijan avulla ikonit voitiin ajoittaa 1600–1700-luvulle, ja niiden arkeologinen löytökonteksti viittasi vahvimmin 1600-lukuun. Tällöin tilan asukkaiden olisi pitänyt olla uskoltaan luterilaisia. Myös ikonien valmistusalue, Pietarin luoteispuolella sijaitseva Pihkovan seutu, tuntui kaukaiselta 1600-luvun vantaalaisen talonpojan näkökulmasta.

Suuren riihen uunin ympäriltä löytyneitä vanhempia rakennusjäännöksiä tutkittiin kaivauksilla.
Kuva Andreas Koivisto/ Vantaan kaupunginmuseo.

Selityksiä ikonien alkuperälle lähdettiin etsimään tilaan liittyvistä historiallisista lähteistä. 1600-luvun talonpoikaistilan kohdalla tämä tarkoitti ensisijaisesti veroluetteloita. Niistä saatiin selville, että tilalla ei keskitytty pelkästään maanviljelyyn, vaan tilan isännät ja myöhemmin heidän palkkaamansa miehet palvelivat ratsusotilaina Ruotsin armeijassa. 1600-luvulla tämä tarkoitti usein laajenevan valtakunnan itäosiin joutumista. Ikonit saattoivat olla peräisin tällaiselta sotaretkeltä.

Lillaksen asukkaiden verotettava omaisuus kirjattiin erilaisiin veroluetteloihin kuten tähän hopeaveroluetteloon vuodelta 1571.
Kuva Kansallisarkisto.

Seuraavaksi alettiin pohtia, olisiko ratsumiehistä mahdollista rajata vielä todennäköisin Pihkovan suunnalla liikkunut henkilö, joka olisi voinut tuoda ikonit mukanaan? Vastausta etsittiin ensin erilaisista verotuslähteistä, mutta koska ne eivät tarjonneet lisää valoa asiaan, siirryttiin tarkastelemaan toista lähderyhmää, jossa maaseudun asukkaat ovat hyvin edustettuna.

Helsingin pitäjästä eli nykyisen Vantaan alueelta on säilynyt 1620-luvulta alkaen tuomiokirjoja, jotka sisältävät oikeudenkäyntipöytäkirjoja. Kun ne käytiin läpi, voitiin löytää useita tapauksia, joissa Lillaksen asukkaita mainittiin. Erityisen kiinnostavaksi osoittautui vuoden 1640 talvikäräjillä käsitelty tapaus, jossa Lillaksen isäntä Claes Mårtensson edusti velkaansa perinyttä Nevanlinnan kirkkoherraa. Nevanlinna oli Pietarin kaupungin edeltäjä, joka kuului Ruotsille suurimman osan 1600-lukua. Claes tunsi siis henkilökohtaisesti ainakin yhden kaupungin asukkaan. Vaikuttaisikin todennäköiseltä, että hän on oleskellut alueella esimerkiksi ratsumiehenä toimiessaan, ja hän on hyvin voinut tuoda sieltä palatessaan mukanaan uskonnollisia esineitä – ulottuihan hänen tuttavapiirinsä kirkon miehiin.

Vuoden 1640 oikeudenkäyntipöytäkirja, jossa Claes Mårtensson on mainittu. Kuva Kansallisarkisto.

Ikonit saattoivat olla pelkkiä matkamuistoja, mutta myös merkki Lillaksen uskonelämän erityispiirteistä 1600-luvulla. Vuosisata tunnetaan Ruotsin valtakunnassa puhdasoppisuuden aikana, jolloin luterilaisuuden oikeaoppisuutta vahdittiin tiukasti. Tämä ei kuitenkaan onnistunut täysin, vaan samaan aikaan vahvistui myös voimakas yksilöllisen hurskauden korostaminen. Saattaa olla, että tällaiset ajatukset henkilökohtaisen hartauden tärkeydestä olivat saavuttaneet myös Uudenmaan rannikkoseudut, ja löytäneet vastakaikua Lillaksen asukkaista. Matkaikonit sopivat hyvin tällaiseen henkilökohtaiseen uskonharjoittamiseen. Onkin mahdollista, että nämä yksittäiset arkeologiset löydöt voivat olla merkki tilan asukkaiden ajatusmaailmasta vuosisatojen takaa.

Arkeologia ja historia ovat parhaimmillaan salapoliisityötä, jossa johtolankoja seuraamalla voidaan löytää todennäköisiä selityksiä erikoisillekin ilmiöille. Vaikka tulkintoja ei voitaisikaan todistaa lopullisesti, jo niihin johtavat ajatusketjut osoittavat hyvin, kuinka monenlaisiin kysymyksiin niukkakin aineisto voi tarjota vastauksia. Esimerkiksi Mårtensbystä löytyneet ikonit avaavat kiinnostavia näkökulmia 1600-luvun talonpoikien elinpiirin laajuuteen, kontaktiverkostoon ja ajatusmaailmaan. Näihin aihepiireihin liittyviin kysymyksiin etsitään vastauksia myös museon uudessa julkaisussa.

Lillaksen vanha tonttimaa sijaitsee edelleen idyllisessä maalaismaisemassa Vantaanjoen varrella.
Kuva Andreas Koivisto/ Vantaan kaupunginmuseo

Tuuli Heinonen

Kauppiaita, talonpoikia vai ratsumiehiä? -julkaisu on myynnissä Vantaan kaupunginmuseon museokaupassa. Hinta 14 euroa.

Tiedustelut ja tilaukset: kaupunginmuseo@vantaa.fi tai 050 318 1467.