Näytetään tekstit, joissa on tunniste koronapandemia. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste koronapandemia. Näytä kaikki tekstit

keskiviikko 13. toukokuuta 2020

Korona-ajan ajatuksia puhelinlinjoilta

Välillä saa arkeologikin nousta kuopastaan ja kokeilla aivan uudenlaisia hommia. Koronakriisin myötä aloitin nimittäin tiistaina 24.3.2020 työt Vantaan koronaneuvontapuhelimessa. Tätä työtä sain tehdä vajaan parin kuukauden ajan aina toukokuun puoliväliin asti. Tarkoituksena oli vastata arkisin klo 8–12 välillä kaupunkilaisten kysymyksiin koronaviruksesta. Puhelimeen vastasi moni muukin Vantaan kulttuuripalveluiden eri toimialoilta tehtävään siirretty henkilö. En siis ollut yksin tässä uudessa ja haastavassa tehtävässä. Kaupunki näki puhelinneuvonnan tarpeelliseksi, jotta sairaanhoidon parissa työskentelevät henkilöt saisivat hiukan helpotusta heidän linjoilleen kasautuneeseen ruuhkaan. Heille nimittäin soitti monia henkilöitä, joilla ei ollut suoraan terveyteen liittyviä kysymyksiä, vaan kaipasivat yleistä neuvontaa koronaviruksen aiheuttamaan poikkeusaikaan liittyen. Sellaisiin kysymyksiin meidän koronalinjalaisten oli tarkoitus vastata.

Tämä ei ollut lainkaan sellainen asia, jota olisin ikinä kuvitellut tekeväni. Eikä minulla ollut tehtävään minkäänlaista koulutusta tai kokemusta. Aluksi tehtävä harmitti ja samalla pelotti. Itse olin ajatellut, että olisin kouluesiintymisteni peruuntumisten takia vapautuneen ajan myötä voinut kirjoittaa blogeja Vantaan menneisyydestä ja tuottaa materiaalia koulujen etäopetukseen. Samalla olin ajatellut ehtiväni selvitellä kaikkia rästihommia, mitä oli viime aikoina kaiken kiireen keskellä kertynyt. Nyt suunnitelmat menivät kokonaan uusiksi.

Uuden työn alkaminen

Tehtävä tuntui vähintäänkin haastavalta. Miten minä pystyisin auttamaan ketään, kun en varmasti ollut itse soittajia parempi asiantuntija koronaan liittyvissä kysymyksissä? Suorastaan pelkäsin ensimmäistä puhelua. Meitä oli neuvottu etsimään soittajien kanssa yhdessä luotettavaa informaatiota verkosta. Silti ensimmäinen puhelu oli heti sellainen, että en löytänyt siihen mitään vastausta. Soittaja oli yrittäjä, jonka työmies oli tehnyt remonttia omakotitalossa. Edellisenä päivänä oli selvinnyt, että talon asukkaalla oli todettu koronavirustartunta ja nyt yrittäjä kyseli miten toimia tämän talossa työskennelleen työntekijänsä kanssa. Mikä oli riski, että hän olisi altistunut virukselle ja tarvitsiko hänen jäädä karanteeniin?

Yritin epätoivoisesti etsiä neuvoa THL:n sivuilta, mutta en mitään tähän tapaukseen auttavaa löytänyt. Lopulta soittaja sanoi itse voivansa etsiä tietoa ja kiitti puhelusta. Alku ei ollut lupauksia antava, tärisin puhelun jälkeen aika lailla ja harmitti, että en ollut osannut auttaa. Kirjoitin tapauksesta meille puhelinlinjoilla oleville vertaistueksi tarkoitettuun chatiin ja kyselin neuvoa. Chatissa oltiin sitä mieltä, että olisi hyvin voinut yhdistää koronahoitajalle. Eli juuri sille linjalle, jolta meidän piti yrittää saada pois kuormitusta. Mutta myös yhdistää sen piiriin kuuluvat puhelut. Tämän jälkeen uskalsin heti hiukan matalammalla kynnyksellä yhdistää soittajia koronahoitajille.

Korona neuvontapuhelimen keskustelu käynnissä ensimmäisen työviikon aikana. Puhelut hoituivat sankaluurien ja tietokoneohjelman avulla. Kuva: Anu Mönkkönen/Vantaan kaupunginmuseo.

Kuitenkin koko ensimmäisen viikon pelkäsin joka puhelua. Kädet aivan tärisivät, kun aamuisin hain museon yläkerrasta teetä ennen aamuvuoron alkamista. Rappusia alas mentäessä kupista läikkyikin teetä reunojen yli. En halunnut vastata puheluihin etänä, sillä kotona minulla oli kolme tytärtä, joista kaksi oli etäkoulussa ja yksi etäpäivähoidossa. Koin tuon ympäristön liian rauhattomaksi tärkeisiin puheluihin vastaamiseksi. Samalla minua säälitti vaimoni, joka työnsä ohella joutui myös auttamaan ja hoitamaan kaikkia lapsiamme yksin kotona. Sovimmekin, että pyrin aina tulemaan kotiin etätöihin puhelinvuoroni päätyttyä klo 12.

Työhön tottuminen

Ensimmäisen puhelinlinjaviikon jälkeen hiukan rauhoituin. Alussa olin kotona ollut ärtyisä, enkä jaksanut lastemme normaalia riitelyä ja väittelyä sitä vähääkään mitä tavallisesti. Olin myös paljon normaalia väsyneempi. Puhelintyö selvästi vaati paljon henkisiä resursseja. Tarkoituksena oli myös tehdä arkeologin viranomaistyötä loppupäivän klo 12 jälkeen. Tähän työhön oli puhelinvuoron jälkeen tosi vaikea keskittyä. Kuitenkin sain paljon yhteydenottoja kaupunkilaisilta, joilla nyt korona-aikaan oli selvästi enemmän aikaa liikkua ulkona ja etsiä muinaisesineitä. Myös median edustajat olivat yhteydessä ja kyselivät erilaisia historiaan liittyviä asioita.

Onneksi puhelintyöhönkin tuli kuitenkin jonkinlainen rutiini ja soittojen vastaanottaminen alkoi toisella työviikolla olla rennompaa. Suurin osa soittajista oli hyvin ymmärtäväisiä. He tajusivat hyvin, että korona oli aiheuttanut yhteiskunnassa uudelleenjärjestäytymistä. Soittajat olivat kärsivällisiä ja ymmärsivät hyvin, että minulta ei välttämättä saisi kaikkia vastauksia heitä vaivaamiin kysymyksiin. Saimme kuitenkin monen kanssa ratkottua asioita ja usea henkilö sai edes hiukan aikaa keskustella jonkun ulkopuolisen ihmisen kanssa. Moni asia oli sellainen, johon soittajalla oli periaatteessa jo itsellään ratkaisu mielessään, mutta kaipasi siihen vahvistusta keskustelun kautta.

Vaikka totuinkin vastaamiseen ja yleisesti rauhoituin ensimmäisen viikon jälkeen, jännitti jokainen puhelu jatkossakin. Ikinä ei tiennyt mitä koronalinjan puhelu saattoi tuoda tullessaan. Ehkä sen takia vielä kolmenkin viikon jälkeen heräsin viikonloppuna aamuyöstä stressaantuneena, kun olin nähnyt unta koronapuhelimesta.

Esimerkkejä puheluista

Puheluiden aikana sain kuulla monenlaisia mietteitä koronatilanteesta. Eräs nuori mies soitti ja kyseli koska oikein saa palata töihin. Hän oli ollut kotona jo kaksi viikkoa, mutta oli vielä nuhainen. Hän oli omien sanojensa mukana tulossa hulluksi neljän seinänä sisällä. Valitettavasti jouduin neuvomaan pysymään vielä kotona, kunnes hän olisi oireeton. Toisen kerran soitti äiti, joka pelkäsi virusta oikein tosissaan. Hän oli linnoittautunut kotiinsa lapsensa kanssa ja he olivat ainoastaan hakeneet tarvittavat elintarvikkeet hiljaisina aikoina kaupasta. Nyt henkilöllä oli kuitenkin huoli omasta äidistään ja hän kyseli, uskaltaako häntä lähteä auttamaan ja tapaamaan. Hänen pitäisi nimittäin mennä lähijunalla. Silloin lentokentän asemaa ei ollut vielä suljettu ja hän pelkäsi sen kautta kulkeutuvan viruksia junaan. En pystynyt muuten neuvomaan, kuin noudattamaan varovaisuutta, pitämään turvaetäisyyttä ja huolehtimaan käsihygieniasta. Sanoin, että muuten ei ole tullut kehotusta välttää joukkoliikennettä.

Minulle soitti myös huolestunut taksikuski. Kuljettajalla oli astma ja hän pelkäsi saavansa tartunnan asiakkaalta. Kuitenkin työnantaja halusi hänet ajoon. Kuljettaja oli sitä mieltä, että ottaa vaikka lopputilin, jos ei muu auta. Tämä tosin laittaa hänet karenssiin ja sen takia hän jää tuloitta joksikin aikaa. Tämä huoli työpaikasta oli asia, joka tuli esiin useassa puhelussa. Sain ohjata monia soittajia Kelan ja ammattiliittojen puheille. Tämäkin puoli kriisistä tuli siis hyvin selkeästi esille puheluiden kautta.

Yksi hankalimmista tapauksista tuli hallituksen päätettyä sulkea Uudenmaan rajan. Minulle soitti vanhempi rouva, joka oli tulossa Vantaalle leikkaukseen. Hän kuitenkin oleskeli sillä hetkellä oman näkemyksensä mukaan turvallisesti mökillään Uudenmaan ulkopuolella. Leikkauksen jälkeen hänen pitäisi kuitenkin jäädä Vantaalla olevaan omakotitaloonsa. Se ei olisi muuten ollut ongelma, mutta talossa asui myös rouvan jo aikuinen lapsi, joka oli juuri tullut ulkomailta ja saanut kehotuksen pysyä pari viikkoa kotona tartuntavaaran vuoksi. Rouva kyseli miten yhteiselo tällaisessa tapauksessa tulisi järjestää. Tässä tapauksessa minun piti ohjata rouva koronahoitajan puheille. Toivottavasti löysivät ratkaisun!

Ennen pääsiäistä minulle soitti skitsofreniasta kärsivä henkilö. Tosin hän ei puhelun aluksi kertonut taustojaan. Hän aloitti kysymällä, jos saisi tavata junaradan varrella asuvaa poikaystäväänsä. Hän kertoi, että suunnitelmissa oli tulla junalla Tikkurilaan, ostaa kaupasta jätskit ja mennä sitten ulos puistoon kävelemään ja istua puistonpenkille syömään jäätelöt. Sanoin, että se ei mielestäni kuulosta vaaralliselta ja että minun mielestä tämä varmaan voisi onnistua, kunhan vain muistaa pitää turvavälit, huolehtia hygieniastaan ja ei koskettele toisiaan (tämä oli mielestäni hirveä asia kertoa rakastavaisille). Sen jälkeen soittaja kyseli, jos voisi kertoa tämän hoitajallensa? Tässä vaiheessa havahduin ja kyselin, kuuluuko hän riskiryhmään ja sain kuulla hänen olevan skitsofreniapotilas. Vastasin, että varmasti voi, mutta pitää myös seurata hoitajan ohjeita. Hänen sanansa on minun sanojani painavampi. Koin tämän aika hankalaksi, sillä hän selvästi haki hyväksyntää jollekin omalle suunnitelmalleen minun kauttani…

Monet soittajat olivat hyvin huolestuneita ja miettivät erilaisia hypoteettisia tilanteita. Minulle soitti esimerkiksi äiti, jolla oli alakouluikäinen lapsi. He olivat miehensä kanssa saaneet lapsen vanhemmalla iällä. Hän mietti tilannetta, jos molemmat vanhemmat sairastuvat ja joutuisivat sairaalaan. Kuka tällaisessa tapauksessa hoitaisi lasta? Oliko kaupungilla jotain turvaverkkoa, johon voisi tällaisessa tilanteessa nojata? Hän sanoi, että omille tai miehen vanhemmille ei varmasti voisi lasta sellaisessa tapauksessa lähettää, sillä kaikki isovanhemmat ovat yli 80-vuotiaita riskiryhmäläisiä. Lupasin tehdä tiedusteluja ja palata asiaan. Päädyttiin siihen, että tällaisessa tilanteessa pitäisi olla yhteydessä lastensuojeluun.

Välillä oli miehisyyskin koetuksella. Eräs iäkäs mies oli soittanut linjalle useasti. Parhaimmillaan hän oli keskustellut puheluun vastanneen henkilön kanssa yli kaksi tuntia. Minäkin pääsin vastaamaan hänelle kerran. Kuulin heti, että hän oli linjoilla vanha tuttu, sillä hän kyseli muiden vastaajien perään. En tiedä oliko minun nimeni niin eksoottinen, laskiko hän leikkiä vai oliko ääneni todella kimeä, mutta hän luuli minua naiseksi. Ensin hän sanoi ”tiedät varmaan naisena…”. Mietin, olinko itse kuullut väärin, mutta kohta hän vielä totesi, että ”te naiset olette niin vaikeita tapauksia!” Vähän hymyilytti. Sentään ei ruvennut parisuhdestatustani kyselemään.

Asiointiapu

Kun koronaneuvonta oli jo ruvennut sujumaan, kaupungissa päätettiin avata uusi puhelinlinja. Oli nimittäin käynyt selväksi, että eristyksessä olevat vanhukset tarvitsevat apua arjessaan. Koska kaupungilla oli monia henkilöitä, joilta oli vapautunut työaikaa koronatilanteen vuoksi, päätettiin laittaa pystyyn kauppa-apupalvelu. Palvelun oli määrä auttaa sellaisia kaupunkilaisia, jotka kuuluivat riskiryhmään, eivätkä pystyneet itse hoitamaan kauppa-asioita. Tosi hieno ja tärkeä apu siis. Tämä asiointiapu kehitettiin yhteistyössä kaupungin ja seurakunnan kanssa. Kaupungin oli määrä hoitaa kauppa-apu ja seurakunnan apteekkiapu. Tämä asiointiapupalvelu alkoi maanantaina 6.4. Siihen saimme myös lyhyen perehdytyksen etäyhteydellä.

Kauppa-avun yhteydessä laadittiin yhdessä soittajan kanssa ostoslistaa. Kuva: Anu Mönkkönen/Vantaan kaupunginmuseo.

Koin kauppa- ja asiointiapupuhelimen paljon koronalinjaa helpommaksi. Asiointipuhelimen soitoista tiesi pääpiirteittäin mitä puhelut koskisivat. Lisäksi meillä oli selkeät ohjeet, miten soittajien asioiden kanssa toimitaan. Hienoa oli, että lähes jokainen asiointiapupuhelimeen soittanut henkilö oli todella iloinen ja kiitollinen palvelusta. Näihin puheluihin vastattaessa todella tunsi auttavansa ja asiakkaat antoivat välitöntä kiitosta.

Tosin nimitys asiointiapu oli hiukan harhaanjohtava. Ensimmäisenä päivänä minulle soitti paniikkihäiriöstä kärsivä henkilö. Hän pyysi apua passikuvaukseen ja passin hakemiseen poliisiasemalta. Häntä ahdisti liikkua kaupungilla ja hän kaipasi kipeästi tähän kaveria avuksi. Yritin selittää, että vaikka puhelimen nimi onkin asiointiapu, emme valitettavasti pysty tarjoamaan hänen tarvitsemaansa apua. Yritin etsiä hänelle muualta kaupungin verkkosivuilta tähän apua, mutta tarjoamani vaihtoehdot olivat soittajan mielestä pidemmän ajan asioita ja hän tarvitsi tällä kertaa vain kertaluonteista apua. Kun en selvästikään pystynyt tällaista apua hänelle suoraan tarjoamaan, hän turhautui ja lopetti puhelun. Asia jäi harmittamaan, mutta en valitettavasti voinut sille mitään.

Toinen puhelu, johon emme pystyneet tarjoamaan apua koski iäkästä rouvaa, joka oli ostanut nuken ja ommellut sille itse vaatteita. Hän halusi lähettää nuken, vaatteet ja kirjoja lastenlapsillensa postipaketilla. Ikävä oli kova, kun ei ollut heitä päässyt pitkään aikaan tapaamaan. Hän kysyi, jos onnistuisi tyhjän pakkauksen hakeminen postista ja sitten nouto häneltä, kun hän oli pakannut paketin valmiiksi. Valitettavasti tällaista palvelua emme pystyneet tarjoamaan. Mutta juttelimme rouvan kanssa, että vastaava palvelu todennäköisesti löytyy ihan postipaketteja toimittavilta yrityksiltä. Rouvalla oli kotona tietokone ja sanoi osaavansa itse etsiä verkosta palvelua. Toivottavasti hän löysi toimivan ratkaisun!

Kauppa-apupuhelin toimi samalla sosiaalisena hetkenä. Kauppalistaa läpikäydessä ehti höpistä soittajan kanssa kaikkea muutakin ja kuuli kaikennäköisiä tarinoita. Samalla sain kuvan siitä ihmiskirjosta, joita en muuten tapaa arjessa. Sain jutella esimerkiksi syöpää sairastavan henkilön kanssa ja yksinelämisen arkeen totuttelevan vaimonsa menettäneen miehen kanssa. Puheluiden aikana sain myös kuulla monta esimerkkiä siitä, kuinka ihmiset auttavat toisiaan. Monella vanhuksella toimi naapuriapu erittäin hyvin, kun samassa rappukäytävässä asuvat henkilöt auttoivat heitä tärkeiden asiointien kanssa. Voin sanoa, että katseeni on avartunut puheluiden kautta valtavan paljon!

Tärkeä chat

Onneksi kaikille vaikeille puheluille ja kaiken muunkin maailman asioille oli olemassa puheluiden kanssa rinnakkain toimiva sisäinen chat-kanava. Tässä kanavassa oli päivittäin läsnä kaikki puheluihin vastaavat henkilöt sekä kaupungin tiedonhaun ammattilaiset. Tämä oli todella tärkeä apu ja ilman sitä en olisi varmasti selvinnyt tästä tehtävästä. Chatissa huomasin, että en ole yksin tehtävieni parissa ja sieltä sain nopeasti tukea ja vastauksia kysymyksiini. Chatissa pystyi puheluiden välissä miettimään myös kevyempiä asioita.

Puhelimen ja chatin kautta sain monta uutta työkaveria. Jännittäväksi asian teki se, että en ole tavannut yhdenkään kanssa kasvotusten. Kuitenkin olin päivittäin heihin tiiviisti yhteydessä chat-kanavan sekä etäyhteydellä järjestettävien päivittäisten puhelinten purkupalaverien kautta. Odotan jännityksellä, että jossakin vaiheessa saisin myös tavata oikeat ihmiset nimien ja äänien takana!

Andreas Koivisto

perjantai 24. huhtikuuta 2020

Kohti tuntematonta – vielä kerran, uusin silmin

Kohti tuntematonta -näyttely on päättynyt. Näyttely kertoi kuolemasta. Se kertoi siitä, miten kuolemaan valmistaudutaan ja mitä tapahtuu kuoleman jälkeen. Se kertoi surusta ja muistamisesta. Näyttely kertoi myös siitä, mitä on tehdä työtä kuoleman parissa. Mitä on työ saattohoitajalla, sairaalapapilla, hautaustoimistoyrittäjällä, krematorionhoitajalla tai haudankaivajalla. Näyttelyn käsikirjoitus pohjautui näiden ammattilaisten haastatteluihin.

Näyttelylle oli tarvetta. Se herätti ihmisiä pohtimaan paitsi omaa kuolevaisuuttaan, myös sitä miten haluamme jäljellä olevan aikamme elää. Ja mitä meistä lopulta jää jäljelle.

Nyt näyttelytila on hiljainen. Museo on sulkenut ovensa koronaepidemian vuoksi. Poissa ovat lapsiryhmät, poissa ovat yksittäiset kävijät. Näyttelyn piti jatkua yli pääsiäisen. Tulossa oli monenlaista ohjelmaa: kuoleman kahviloita eri aiheilla, asiantuntijaluentoja, lasten sanataidepajoja…

Kun käsikirjoitin näyttelyä, kuolema oli eri tavalla läsnä. Toki ajattelin sitä paljon. Haastattelin alan ammattilaisia ja ammensin aiheeseen liittyvää sieltä täältä. Yhtäkkiä kuolemaa oli joka puolella. Huomasin pohtivani mennyttä, tuskailin tulevaa. Kaiken päättymistä. Kuolema tuli yöllä uniin. Aamulla jatkoin aiheen parissa. Lehteä lukiessa silmäni hakeutuivat kuolinilmoituksiin. Aihe kosketti ja tuntui välillä raskaalta, välillä itkin. Toisaalta kuolemalle oli pakko välillä myös nauraa. Tätä mieltä olivat myös kuoleman parissa työtä tekevät. Ei sitä muuten jaksaisi.

Mutta kaiken tuon keskellä elämä oli normaalia.

Millä silmin katson näyttelyä nyt, tänä keväänä, kun koronavirus tuli ja heilautti koko maailman toiseen asentoon. Kierrän näyttelyn vielä kerran läpi.

Ensimmäiseen huoneeseen on rakennettu viitteellinen sairaala. Keskellä huonetta on sairaalasänky, jota ympäröi muovisuikaleista tehty, katosta lattiaan ulottuva verho. Sängyllä siniset lakanat tuovat kliinisen sairaalamaailman lähelle. Seinillä röntgenvalotaulut valaisevat huonetta. Ne toimivat näyttelytekstien kehyksinä. Yksi teksti erottuu joukosta:

”Median tarjoama kuolema on kaukana; se koskettaa, mutta helposti sen myös unohtaa --- Nykyään kuolema tapahtuu useimmiten sairaaloissa, suljettujen ovien takana. Tätä kuolemaa media harvemmin nostaa esiin.” 

Kirjoitin tuon tekstin kaksi vuotta sitten, näyttelyn käsikirjoitusta tehdessä. Nyt teksti on saanut aivan uuden merkityksen. Mediasta vyöryvää koronaa ja kuoleman pelkoa on vaikea päästä pakoon. Sille on vaikeaa ummistaa silmiänsä, vaikka kuinka haluaisi.


Seuraavassa näyttelyhuoneessa kuolema on jo tapahtunut. On aika hautajaisjärjestelyille. Seinät on peitetty seppelenauhoilla. Ikkuna toimii kuvakehyksenä kuoleman puutarhurille. Seinällä pyörii kuvasarja Honkanummen hautausmaan krematoriosta. Huoneen toisella sivulla on vitriini, jossa on tuhkauurnia.

”Ennen kuin kuollut saatetaan haudan lepoon, on monta asiaa hoidettavana. Pitää valita arkku, päättää haudataanko vai tuhkataanko, järjestää hautajaiset ja muistotilaisuus. Huolehtia kukat ja tarjoilut. Missä vaiheessa hankitaan hautakivi ja tehdään perunkirjoitus…? Hautaustoimisto voi ottaa nämä asiat kantaakseen. Omaisilla yksin suru on raskas kannettava.” 
  
Nyt omaisten suru ja huoli ulottuu jo tähän aikaan. Miten pitää kuolema ja tuo vaarallinen virus loitolla. ”Älä tule kuolema”. Elämästä on tullut näinä viikkoina yhtä huolivyyhteä.

Astun huoneesta verhojen läpi hautausmaalle. Tila on vuorattu vihreällä ruohomatolla. Toisella seinällä on kuvasuurennos Ruskeasannan hautausmaalta. Kuvaan on upotettu vanhoja valokuvia, joissa näkyy hautajaissaattue ja surevia omaisia. Kuvan edessä hautakivissä näyttelytekstit kertovat faktaa hautauskäytännöistä. Lattialla makaa arkku. Kyltissä kehotetaan levähtämään. Nyt se ei houkuttele kokeilemaan, vaikka tiedän, että ihan hyvä siinä on lepäillä. Kokeiltu on. Sen sijaan mieleni täyttää uutiskuvat Espanjan ja Italian arkkuriveistä. Lohdutonta ja niin kamalaa.

Saattokellot, virrenveisuu, lintujen laulu, hiekkakäytävän rahina… kaikki hautausmaan ääniä. Huoneen valot vaihtuvat vuorokauden rytmin mukaan: ilta hämärtyy, yö saapuu, tulee aamu ja uusi päivä. ”Rauha olkoon teidän kanssanne” lukee seinällä, kukkasin kirjoitettuna. Tärkeä viesti tänäkin päivänä, aina ja kaikkialla.


Jatkan matkaa toiseen kerrokseen, joka on varattu surulle ja muistamiselle. Vitriinissä hautajaiskonvehdit, muistoadressit, suruharsot, -nappi ja hihanauha, nuo suremisen symbolit. Toisessa vitriinissä nainen ja mies mustissaan. On muistotilaisuuden aika.

”Vainajan siunaustilaisuuden ja hautaan laskun jälkeen seuraa muistotilaisuus. Pidetään puheita, luetaan adresseja, syödään ja kahvitellaan. On hyvä hetki muistella yhdessä kuollutta, ehkä päivittää muitakin kuulumisia.” 

Oikeastaan, niinhän se on, että muistotilaisuudet ovat täynnä elämää. Siellä muistellaan vainajaa. Mitä hän teki ja mitä hän sanoi, miten hän eli. Ja miten oma elämä siinä sivussa kulki eteenpäin.

Viimeisessä huoneessa eteeni avautuu vintti: puiset kattorakenteet, kanaverkosta rakennetut vinttikomerot tavaraa täynnä. ”Mitä minusta jää?” on kirjoitettu yhden komeron seinään. Jääkö jälkeeni tavararöykkiö, vai joukko tarkoin vaalittuja esineitä, ja niihin liittyviä tarinoita ja muistoja? Miten voin vaikuttaa siihen minkälaisen jäljen haluan jättää?

”Mikä on minun roolini tässä kaikessa? Minkälaisen perinnön haluan jättää jälkeeni? Usein tulee ajateltua: kunhan saan tämän ja tämän asian tehtyä, sitten kun on aikaa, sitten kun on sopiva hetki, sitten kun jään eläkkeelle, sitten kun…” 



Onko tämä poikkeusaika hyvä hetki kaikelle tälle, tavaroiden läpikäymiselle, sille paljon puhutulle kuolinsiivoukselle? Nyt kun olemme eristyksissä, nyt olisi aikaa käydä kaappeja läpi? Näitä pohdin, kun astun näyttelytilasta ulos.

Päätän, että siivoan kaappeja sitten, kun siltä tuntuu. En tee kuolinsiivousta nyt, vaan ihan tavallista kevätsiivousta vaan. Kaikelle on aikansa. Niin tälle näyttelylle, kuin myös elämälle, joka on tässä ja nyt.

Anna-Reetta Rikala

Kuvat Antti Yrjönen, Vantaan kaupunginmuseo

Sitaatit tekstissä ovat poimintoja Kohti tuntematonta-näyttelyn teksteistä. Näyttely oli Vantaan kaupunginmuseossa 8.10.2019 – 15.3.2020. Se jouduttiin sulkemaan suunniteltua aiemmin koronaviruksen leviämisen estämiseksi.

Näyttelyyn voi tutustua edelleen verkossa. Sieltä löytyy  myös videoitu opastus näyttelyyn.