Valokuvaa Vantaa: Myyrmäki

Lähiörakentamisen perusteita Vantaalla

Myyrmäen kivikautisen historian jälkeen seuraava alueen asuttamiseen liittyvä iso tapahtumasarja alkoi 1900-luvun puolivälissä ja liittyi sen ajan yhteiskunnallisen rakennemuutokseen. Sodan jälkeisessä Suomessa muutos maatalousvaltaisesta yhteiskunnasta teollisuusyhteiskuntaan oli raju. Maaseudun perinteiset elinkeinot eivät enää tarjonneet elantoa kaikille ja monet muuttivat kaupunkeihin, tai jopa naapurimaahan Ruotsiin työn perässä. Myös Vantaa, silloinen Helsingin maalaiskunta, sai oman osansa muuttoliikkeestä.

Maalaiskunnan esikaupungistuminen oli alkanut jo 1900-luvun alussa junaradan varrelle keskittyen. Uudet asuinpaikat lohkottiin vanhojen maatilojen maista. Vielä 1950-luvulla pääosa uusista asuinnoista rakennettiin lohkotuille omakotitonteille. Tilanne muuttui Helsingin maalaiskunnan kohdalla 1960-luvun lopussa, jolloin alueelle alettiin kaavoittaa kerrostaloalueita.

Voimakas kaupungistuminen aiheutti maalaiskunnalle taloudellisia paineita, koska kunta oli vastuussa infrastruktuurin rakentamiskustannuksista. Taloudellisen yhtälön ratkaisemiseksi kehiteltiin niin sanottu aluerakentamismalli, jossa rakennusliikkeet, rahoittajapankkien mahdollistamana, ostivat laajoja rakentamattomia maa-alueita asuntorakentamisen tarpeisiin. Maalaiskunta sopi alueiden kaavoitusperiaatteista ja rakennusoikeuksien määristä rakennusliikkeiden kanssa, jotka puolestaan ottivat kunnallistekniikan hoitaakseen.  Syntyneet kustannukset siirrettiin asuntojen hintaan, jotka taas tulivat ihmisille tavoitettavaksi yhteistyöpankkien tarjoamien lainojen kautta.

Myyrmäen synty

Myös Myyrmäen rakentaminen liittyy yllä kuvattuun aluerakentamisilmiöön. Erityisen alueesta tekee kuitenkin se, että Myyrmäkeen suunniteltiin isompaa kaupallista keskusta, kuin muihin aluerakentamiskohteisiin. Tarkoituksena oli kehittää aluetta koko Länsi-Vantaan aluekeskuksena. Kehityksen runkona oli suunniteltu ratayhteys Vantaankosken alueelle. 

Rakentaminen alkoi Myyrmäen pohjoisosista, ennen varsinaisten asemakaavojen valmistumista, edeten pikkuhiljaa etelän suuntaan. Myyrmäen asuinalueella ja sen kävely-ympäristöissä voidaan vielä nykyään hahmottaa hyvin sen aikaisia suunnitteluperiaatteita. Yksi näistä on kevyenliikenteen reittien erottaminen ajoneuvoliikenteestä. Esimerkiksi koulut ja muita julkisia palveluita sijoitettiin Myyrmäenraitin varteen, jota pitkin voi kulkea Paalutorilta Myyrmäen pohjoisosiin asti ylittämättä yhtään ajoväylää.

Kuvan etualalla on Louhelan lähiötä ja vasemmasta reunasta länteen vievä tie on Uomatie. Uomatien varteen on noussut ensimmäiset Myyrmäen kerrostalot. Kuva: VKM. 

Rakennuskantaa 1970- ja 1980 -luvuilta

Myyrmäen asuinrakennukset edustavat tyypillistä 1970-luvun rakennuskantaa. Arkkitehtuuriltaan erityiseen asemaan nousevat alueen julkiset rakennukset. 1970-luvun merkittäviä ostoskeskusrakennuksia on alueella kaksi. Myyrmäen pohjoisosassa sijaitsee arkkitehti Ilpo Hälvän suunnittelema Kuohukujan ostoskeskus ja aseman yhteydessä taas Myyrinpuhoksen ostoskeskus. Näissä kohteissa arkkitehtuurin sen aikaisia kokeilevimpia suuntauksia voitiin ottaa käyttöön vapaammin, kuin mitä asuinrakentamisessa oli mahdollista tehdä. Molemmissa on nähtävissä niin sanottu arkkitehtuurin konstruktivistinen suuntaus, jossa rakenneosia korostettiin julkisivun piirteenä. Pienistä ruutuosista koostuvat rasterijulkisivut ovat molemmissa ostoskeskuksissa tärkeitä ulkonäöllisiä ominaisuuksia.

Kuohukujan ostoskeskuksen voidaan ajatella olevan näistä kahdesta ostoskeskuksesta 60-lukulaisempi. Rakennus onkin valmistunut jo 1972. Sen arkkitehtuurissa toistuu edellisen vuosikymmenen ostoskeskusrakentamisen tunnuspiirteitä, kuten saman katon alle ryhmitellyt erilliset rakennusmassat ja pilari-palkkijärjestelmän käyttö. Kuohukujalla huomio kiinnittyy raskaan näköisen liimapuupalkistoon ja sen kontrastina oleviin kevyisiin paviljonkirakennuksiin, jotka molemmat olivat alkujaan väritetty ajalle tyypilliseen tapaan vahvalla oranssilla.

Vahvat värit ovat myös Myyrinpuhoksen tunnusmerkkinä. Rakennuksen on suunnitellut Arkkitehtuuritoimisto Pentti Ahola ja kumppanit ja se on valmistunut 1975. Tämä liikenteen solmukohdassa sijaitseva rakennus oli ensimmäinen rakennettu osa Myyrmäen aseman ympäristön liikekeskustaa. Alkuperäisissä suunnitelmissa rakennuksen sisältä oli suora kävely-yhteys asemasillalle, mutta se ei jostain syystä toteutunut. Erityisin piirre rakennuksessa on maamerkkinäkin toimiva ilmastointikonehuone rakennuksen katolla. Näin suuren maailman teknologisen kehityksen heijastumat näkyvät myös vantaalaisessa arkkitehtuurissa. Ihmisen astuminen kuun kamaralle ja muut tekniikan kehittymiseen liittyvät saavutukset inspiroivat ajan arkkitehteja tämän tyyppiseen suunnitteluun. Vantaalaisittain on tärkeä muistaa myös arkkitehti Suurosen Futuro ym. muovitalot, jotka valmistettiin silloin Hiekkaharjussa sijainneessa Polykem Oy:n tehtaassa.

Futuristisia vantaalaisia. Kuva: Antti Yrjönen / VKM

Vantaan kaupunginmuseon kokoelmiin kuuluvassa postikortissa Futuro-talo Hirvensalmella vuonna 1968.

Myyrmäen aseman ympäristö alkoi todenteolla rakentua vasta 1980-luvulla. Alueella sijaitsevista 1980-luvun kohteista merkittävimmiksi nousevat koulurakennukset. Vuonna 1988 alueelle valmistui  Kilterin koulu, jonka on suunnitellut Arkkitehtitoimisto Perko & Rautamäki. Tämä monimuotoinen rakennus edustaa arkkitehtuurin postomodernia suuntausta, joka syntyi yksitoikkoiseksi ajatellun 1970-luvun arkkitehtuurin vastapainoksi. Tunnuspiirteitä ovat muun muassa monumentaalisuus ja koristeellisuus, jotka molemmat toteutuvat Kilterin koulun arkkitehtuurissa. Toinen merkittävä 1980-luvun koulurakennus on 1988 valmistunut nykyinen Metropolian ammattikorkeakoulu. Sen suunnittelusta on vastannut Arkkitehtitoimisto Pekka Salminen. Päärakennus edustaa myös detaljeiltaan rikasta postmodernia kouluarkkitehtuuria Vantaalla. 

Kilterin koulun sisätilojen monumentaalisuutta. VKM, Elina Riksman, 2016.

Postmodernia yksityiskohtien runsautta. Kilterin koulun julkisivuja koristaa Jukka Mäen Pyramidien arvoitus -niminen taideteos. VKM, Elina Riksman, 2016. 

Kirjoittaja on Vantaan kaupunginmuseon rakennustutkija Susanna Paavola. 

Myyrmäessä eletään muinaismeren rannalla

Kivikaudella Myyrmäen alue sijaitsi merenlahden rannalla ja oli osa laajaa etelärannikon kivikautista saaristoa. Myyrmäessä on asuttu historian saatossa monien tuhansien vuosien ajan ja siellä on tehty tähän mennessä Suomen suurimmat kivikautisen asuinpaikan arkeologiset kaivaukset. Kaivauksilta on löytynyt paljon esineitä ja maahan jääneitä jälkiä, jotka kertovat muinaisten myyrmäkeläisten elämästä.

Kaivaukset käynnissä Myyrmäessä vuonna 1973. Kuva: Hannu Männistö / Museovirasto.

Myyrmäessä aikoinaan sijainnut hiekkainen merenranta on tarjonnut suotuisat merelliset elinolosuhteet kivikauden ihmisille. Vanhemmalla kivikaudella ihmiset eivät yleensä vielä asuneet vuoden ympäri samalla paikalla. Elintapapa oli liikkuva ja vuodenaikojen mukaan muutettiin ruoan perässä. Merenranta tarjosi hyvät mahdollisuudet hylkeenpyyntiin ja kalastukseen. Muita elinkeinoja olivat ainakin hyötykasvien keräily ja muun riistan metsästäminen. Kivikauden edetessä sää lämpeni ja olosuhteet paranivat. Asumusmuotokin muuttui enemmän paikoillaan pysyväksi ja ihmiset ovat luultavasti voineet asua Myyrmäessäkin vuoden ympäri, löytäen lähialueilta kaiken tarvitsemansa.

Kivikauden myyrmäkeläiset ovat jättäneet jälkeensä muun muassa erilaisia kivisiä työkaluja, koristeltuja saviruukkujen sirpaleita, kivettyjä nuotioita, asumusten paalunsijoja ja punamullattuja hautauksia. Useat näistä esiintyvät nykyisen Myyrmäen nimistössä.  Vaikka näistä vanhimmista ajoista puhutaan yleisimmän löytömateriaalin mukaan kivikautena, parempi nimitys voisi olla puukausi. Tavallisin kaikista ihmisten käyttämistä materiaaleista oli nimittäin puu. Puusta ei vaan ole säilynyt oikein mitään nykypäivään, sillä valtaosa puuaineksesta on maatunut ja hävinnyt vuosituhansien saatossa. Puun ja muiden kasvikunnan materiaalien lisäksi tarvekalujen raaka-aineena käytettiin yleisesti luuta ja nahkaa, mutta nämäkin aineet ovat useimmiten maatuneet.

Kivikausi-nimityksen aikakaudelle antaneista kivistä Myyrmäessä ja muualla Suomessa tärkein oli kvartsi. Kvartsista lohkesi iskettäessä teräviä iskoksia, joista voitiin työstää erilaisia työkaluja, kuten nuolenkärkiä ja kaapimia. Kivikautiset ihmiset ovat tunteneet kivet hyvin ja osanneet valikoida hienoimmat ja parhaimmanlaatuiset raaka-ainekappaleet. Kvartsi on yleensä valkoista, mutta kivikautisilla asuinpaikoilla esiintyy myös vaaleanpunaista ruusukvartsia ja mustanharmaata savukvartsia. Lisäksi välillä löytyy miltei puhdasta läpinäkyvää kvartsia, eli vuorikristallia. Eri liuskelajeista on puolestaan valmistettu isompia työkaluja, kuten kirveitä ja talttoja.

Erivärisistä kvartseista päätellen värit ja kauneus näyttävät kiinnostaneen kivikauden myyrmäkeläisiä. Sen ajan väri-ihanteista on kuitenkin hyvin vaikea kirjoittaa varmasti, sillä tietoa on niin niukasti. Selvää on kuitenkin, että punainen on ollut hyvin tärkeä väri. Punamullalla on maalattu muualta Suomesta löytyneitä kivikautisia kalliomaalauksia ja se esiintyy myös kivikauden haudoissa. Tällaiset punamultahaudat erottuvat maassa ihmisten muotoisina punamultaläikkinä, mikä tarkoittaa että koko ruumis on haudattaessa peitetty punamullalla. Tällaisia hautoja on löytynyt Myyrmäestäkin useita ja ne kiertävät pitkälle Paalukylänpuiston kalliota, joka on voinut toimia haudoille jonkinlaisena kivikautisena muistomerkkinä. Yksi tällainen hauta on ennallistettu ja löytyy Artsin sisääntuloaulasta lattian alta.

Myyrmäestä löytynyt punamultahauta. Kuva: Leena Ruonavaara / Museovirasto.

Myyrmäkeen haudatut ja muinaismeren rannalla kalastaneet ja hyljestäneet ihmiset liikkuivat kesäisin vesitse ruuhilla, eli puunrungoista koverretuilla veneillä, ja metsässä jalan. Talvisin oli käytössä sukset, joilla pystyi liikkumaan sekä metsässä, että jäisillä vesistöillä. He saattoivat taittaa pitkiäkin matkoja metsästys- ja kasvien keräilyreissuillaan. Ihmisten seurana oli luultavasti myös koiria, jotka pystyivät talvisin vetämään rekeä.

Kivikauden keskivaiheilta Myyrmäestä ei ole paljon todisteita ihmistoiminnasta, mutta kivikauden loppupuolella Myyrmäkeen tuli taas väestöä. Tällöin meri oli jo vetäytynyt kauemmaksi ja ihmiset asettuivatkin meren sijasta Mätäojan joenuoman varteen asumaan. Uusilla tulokkailla oli myös aikaisemmista metsästäjä keräilijöistä poikkeava elämäntyyli, sillä he pitivät karjaa. Heidän jäljiltään on muun muassa löydetty nuorilla koristeltuja saviastioita.

Myyrmäestä löytyneitä nuorakeraamisia astioita. Kuva: István Bolgár / Museovirasto.

Myyrmäessä on asuttu myös kivikauden jälkeen pronssi- ja rautakaudella. Tästä kertovat lähinnä erilaiset tulisijat. Myyrmäestä on myös keskiajalle ajoittuvia löydöksiä. Näiltä myöhemmiltä ajoilta olevat löydöt ovat kuitenkin paljon kivikautta vähäisemmät.

Vaikka Myyrmäestä on arkeologisia löytöjä useilta eri asutusvaiheilta, ei kyseessä näytä olevan usean tuhannen vuoden asutusjatkumosta. Niin hyvä paikka Myyrmäki on kuitenkin ollut asua, että sinne on aina palattu. On ihmeellistä ajatella, että nykyäänkin tallomme ostoksille Myyrmanniin mennessämme täsmälleen samoja paikkoja, kun useita tuhansia vuosia sitten eläneet ihmiset. Vantaalla ei ehkä enää ole tarjota asukkailleen merenrantatontteja. Sen sijaan kaupunki pystyy tarjoamaan hyviä tarinoita menneisyydestä ja Myyrmäessäkin voi kuvitella mielessään, kuinka astelee muinaismeren rannalla!


Kirjoittaja on kaupunginmuseon arkeologi Andreas Koivisto

Valokuvaa Vantaa: Tikkurila

Kotiseutuneuvos Lauri Leppänen totesi: "Valokuvaaminen auttoi minua juurtumaan kotiseutuun". Siksi Vantaan kaupunginmuseo järjestää huhtikuussa kolme ilmaista Valokuvaa Vantaa -valokuvauskurssia. Kierroksilla tutustutaan vantaalaisiin kaupunginosiin valokuvaten niitä ammattilaiskuvaaja Antti Yrjösen opastuksella. Kurssille osallistuakseen ei kuitenkaan tarvitse olla ammattilainen ja kännykkäkin riittää välineeksi. Ensimmäisellä kurssilla kuvataan Tikkurilassa.

Tikkurila on vanha kauppapaikka, jonne sisämaan hämäläiset toivat turkiksiaan myytäväksi. Nahat koottiin kymmenen kappaleen nipuiksi, jota kutsuttiin tikkuriksi. Tästä kaupunginosa on saanut nimensäkin. Tikkurila on historiallinen liikenteen ja kaupankäynnin solmukohta, jossa ovat ristenneet jo keskiajalta lähtien Suuri Rantatie eli Kuninkaantie ja Keravanjoen vesi- ja jääreitit. Tähän risteyspaikkaan rakennettiin 1860-luvulla Suomen ensimmäisen rautatieyhteyden pysähdyspaikka ja Tikkurilan kookas tiilinen asemarakennus.

Tutustuminen Tikkurilan historiaan on hyvä aloittaa vanhalta asemalta

Tikkurilan kehittyminen asuinalueena on pitkälti kytkeytynyt päärataan. Helsinki-Hämeenlinna rataosuus valmistui vuonna 1862, jolloin Tikkurilan asema oli Helsingin pitäjän ainoa pysähdyspaikka. Rautatie toi teollisuutta, kauppoja sekä asukkaita, jotka kulkivat töihin Helsinkiin. Carl Albert Edelfeltin suunnittelema Tikkurilan vanha rautatieasema vuodelta 1862 on maamme vanhin säilynyt tiiliasema ja tässä valtakunnallisesti merkittävässä, suojellussa rakennuksessa toimii Vantaan kaupunginmuseo.

Saksalaisperäistä nk. pyörökaarityyliä edustava punatiilinen asema oli valmistuttuaan ympäristöään voimakkaasti dominoiva kolmikerroksinen rakennus. Rakennusvaiheessa aseman ympärillä ei vielä ollut asutusta, koska tuolloin Tikkurilan kylä sijaitsi etelämpänä jokivarressa. Suuren aseman rakentamisessa varauduttiin liikenteellisesti tärkeän paikan kehittymiseen.

Tikkurilan vanhan rautatieaseman alueella sijaitsi monia sen toimintaan liittyneitä rakennuksia, kuten vasemmalla näkynyt lippakioski. Kuva vuodelta 1956, VKM/ Lauri Leppänen ja Viljo Holopainen.

Tikkurilan vanha asema vuonna 2018. Suojellussa rakennuksessa toimii Vantaan kaupunginmuseo. Kuva: Antti Yrjönen / VKM.

Joenvartta pitkin Vernissalle ja padolle

Merkkejä Tikkurilan moninaisesta historiasta löytää parhaiten Keravanjoen ympäristöstä. Vanhalta asemarakennukselta kannattaakin suunnata kohti rantaa ja Vernissatehdasta.

Tikkurilan vernissa- ja väritehtaiden historia alkoi 1860-luvulla, kun Tikkurilankosken myllyn yhteyteen perustettiin öljypuristamo ja muutamaa vuotta myöhemmin vernissatehdas. Vuonna 1919 öljy- ja vernissatehtaan viereen rakennettiin uusi maali- ja lakkatehdas. Aluksi maalinvalmistus oli pienimuotoista, mutta tehtaan toiminnan merkittävä laajentuminen tapahtui jo 1920-luvulla. Öljynpuristamosta on vuosien saatossa kehittynyt nykyinen Tikkurila Oyj -konserni, jonka tehtaat toimivat yhä Tikkurilan alueella. Väritehtaan toiminta siirtyi lopullisesti Keravanjoen eteläpuolelle 1980-luvun lopulla.

Keravanjoessa on ollut myllytoimintaa varten useita patoja, joista on nykyisin nähtävillä vuonna 1912 rakennettu massiivinen kiviharkkopato betonisydämellä. Tikkurilankosken pato on rakennettu tasarakeisesta Espoon Bodomin biotiittisarvivälkerapakivigraniitista, jota on louhittu mm. Juvanmalmin alueella. (Lähde: Historiallisen Tikkurilankosken padon kivimateriaalinselvitys, Geologian tutkimuskeskus 2018). Tikkurilankosken virkistyskäytön kehittäminen on käynnissä ja siihen liittyy osaltaan huonokuntoisen kalatien ja padon osittainen purkaminen ja puretun historiallisen kivimateriaalin uudelleen käyttäminen ranta-alueen muissa kohteissa.

Vernissatehdas ja vuonna 1912 rakennettu kivinen pato. Kuva: VKM.

Helsinggård ja Kuninkaala

Vernissaa vastapäätä ylittäessäsi sillan Keravanjoen itäpuolelle tulee vastaan Kuninkaalan keskiajalle sijoittuva kylä ja lähimpänä jokea Helsinggårdin keltainen seurantalo. Jatkaessasi matkaa joen eteläjuoksun suuntaan näet Tikkurilan väritehtaiden hallintorakennuksia jotka valmistuivat 1960-luvulla.

Svenska Odlingens Vänner i Helsinge ja myöhemmin Dickursby Ungdomsförening ry:n omistama seurantalo Helsinggård valmistui vuonna 1913. Kuva 1910-luvun loppupuolelta, VKM.

Heureka edustaa jokirannan modernia arkkitehtuuria

Ajatus tiedekeskuksen perustamisesta Suomeen ja pääkaupunkiseudulle syntyi 1980-luvun alussa. Hankkeen tavoitteena oli kaikki tieteenalat kattava ja suomalaista tutkimusta ja teknologiaa esittelevä, mutta myös kansainväliset mitat täyttävä keskus. Vantaa tarjoutui tiedekeskuksen isäntäkaupungiksi. Kaupunki lahjoitti keskusta varten tontin ja rahoitti puolet perustamiskuluista. Toinen puoli kuluista tuli elinkeinoelämältä ja valtiolta. Vuonna 1985 käytiin arkkitehtikilpailu, jonka voitti Mikko Heikkisen, Markku Komosen ja Lauri Anttilan ehdotus nimeltä ”Heureka”.

Tiedekeskus Heureka. Takana päärata ja pysäköintialue. Kuva vuodelta 1996, Scan-Foto Oy / VKM.

Söderlingin mylly ja Villa Söderbo

Ylittäessäsi Silkkisillan takaisin joen länsipuolelle näet Keravanjokeen laskevassa jyrkässä rinteessä sijaitsevan nykyisin kesäkahvilana toimivan Söderlingin tai myöhemmin Veinin myllynä tunnetun punamultaisen puurakennuksen. Sen vieressä on keltainen huvila, entinen myllärin talo, Villa Söderbo. Talossa toimi aikanaan myös myllyn konttori. Rakennukset ovat valmistuneet 1930-luvulla.

Myllyn rakensi itsekin mylläriperheestä kotoisin oleva Ernst Söderling. Mylly oli erikoistunut vehnäjauhojen valmistukseen. Myllyn aloittaessa toimintansa vehnän viljely oli vielä harvinaista, eivätkä kotimaiset yksiparisilla kivillä jauhetut jauhot pärjänneet laadussa tuontijauhoille. Todistaakseen, kuinka hyviä jauhoja hänen myllystä oli mahdollista saada, Söderling kiersi pitäjää antamassa jauhoja maanviljelijöille ja emännille kokeiltavaksi. Myllyn tuotanto oli suurimmillaan 1950-luvun alussa, jolloin se palveli koko lähialuetta. Saman vuosikymmenen loppupuolella pienet myllyt joutuivat kuitenkin vaikeuksiin, kun amerikkalainen halpa vehnäjauho saapui kilpailemaan markkinoista ja myös Söderlingin mylly lopetti vuonna 1956. Vantaan kaupunki osti tontin vuonna 1988. Mylly vuokrattiin Veini Vuorelalle, minkä jälkeen sitä on alettu kutsua Veininmyllyksi. Nykyisin myllyssä toimii kesäkahvila. Kesäisin sen tiloissa järjestetään myös muuta toimintaa kuten rantatansseja ja kesäteatteriesityksiä. Villa Söderbo toimii kaupungin taiteilijaresidenssinä.

Söderlingin mylly ja vasemmalla puiden takaa pilkottava Villa Söderling valmistuvat 1930-luvulla.  Kuva: Anne Vuojolainen /VKM.

Silkkitehdas

Söderlingin myllyn lähistöllä sijaitseva Silkkitehdas muodostaa ehjän ja yhtenäisen tehdasmiljöön jonka punatiiliset rakennukset valmistuivat 1934–1964. Suomen silkkiteollisuus Oy perustettiin vuonna 1933 Helsingissä, mutta jo seuraavana vuonna se muutti Tikkurilaan. Tehtaan vanhimmat osat valmistuivat 1930-luvulla, ja viimeisimmät laajennukset 1960-luvulla. Laajimmillaan tehtaaseen kuului kutomo, värjäämö, painamo, tarkkaamo, pakkaamo ja toimistotiloja. Rakennusten vanhempien osien suunnittelija oli Herman Kues ja uudempien Matti Finell. Tikkurilan Silkin loiston päivät sijoittuivat 1950-luvun puoliväliin, jolloin se työllisti yli 700 henkeä. Suurin osa työntekijöistä oli naisia.

Yhtiön perusteollisuus lopetettiin vuonna 1977, kun kutomo lakkautettiin. Tämän jälkeen tehtaan tiloissa jatkettiin vielä lippujen valmistusta, kunnes teollinen toiminta loppui kokonaan vuonna 1990. Tehdastoiminnan lopettamisen jälkeen tiloissa on toiminut erilaisia yrityksiä, taiteilijoita, teatteri ja arkkitehtuuripäiväkoti. Nykyään tehtaan tiloissa on tanssi- ja musiikkiharrastustoimintaa sekä Silkinportin monikulttuurinen toimintakeskus.

Tikkurilan Silkki Oy. Keskellä näkyy tehtaan suuri kutomorakennus. Kuva: 1965, Studio B. Möller / VKM.

Joelta takaisin asemaseudulle ja Asematielle

Tikkurilan kaupalliset palvelut ovat sijoittuneet yli sadan vuoden ajan sen vanhimman liikekadun varrelle Asematielle. Saman tien varrelle ovat sijoittuneet myös kunnan maalliset ja hengelliset palvelut. Tikkurila on ollut kunnan hallinnollinen keskus vuodesta 1946, jolloin entinen maalaiskunnan keskus Malmi liitettiin Helsinkiin.

Kaupungintalo ja sitä vastapäätä sijaitseva Tikkurilan kirkko otettiin käyttöön vuonna 1957. Kaupungintalo peruskorjattiin 2010-luvun alussa ja siihen rakennetussa laajennusosassa toimii kaupunginvaltuusto.

Asematien kaupunkikuvasta on muodostunut kerroksellinen, eri aikakausien muovaama. Alueella on nähtävissä 1950-luvun rakennusperintöä kaupungintalon ja kirkon lisäksi ns. Kassantalon liikerakennuksessa ja asuinkerrostalossa Asematie 1:n kiinteistössä. Asematiellä on lisäksi havaittavissa 1970-luvun ihanteisiin perustuvaa autokaupunkia sekä 1980-luvun isojen kaupallisten yksiköiden rakentamista.

Ilmakuva Tikkurilasta noin vuodelta 1967. Etualalla kulkee Asematie, jonka varrella on liikerakennuksia. Asematien mutkassa on kunnantalo. Sen eteläpuolella on Tikkurilan kirkko. Kuva: Kuultokuva Oy / VKM.

Kirjoittaja on Vantaan kaupunginmuseon rakennustutkija Anne Vuojolainen.

Uusilla kotikulmilla – kuvaamisen juurruttava voima

Kun puolisen vuotta sitten kiertelin ympäri Vantaata tavoitteenani seistä samoissa paikoissa, joissa Lauri Leppänen kameroineen seisoi yli puoli vuosisataa aiemmin, huomasin, että paikkakunnalle on kasvanut paljon uusia pensaita ja liikennemerkkejä. Usein juuri kuvauspaikan ja kuvauskohteen välille.

Kuva: Stella Karlsson, VKM

Huomasin myös, että Lauri Leppäsellä ja minulla on jonkin verran yhteistä. Leppänen perheineen muutti Vantaalle lähes 70 vuotta sitten, vuonna 1949. Valokuvaaminen alkoi harrastuksena, mutta muuttui pian tavoitteelliseksi, sillä 1950-luvun puolivälissä Leppänen sai tehtäväkseen tuottaa opetusmateriaalia kotiseutuopetusta varten. Leppänen koki, että valokuvaaminen auttoi häntä juurtumaan uuteen asuinpaikkaansa.

Jaan kokemuksen valokuvaamisen juurruttavasta vaikutuksesta. Olen kulkenut Vantaalla töissä noin vuoden ajan. Leppäsen kuvauspaikkojen jäljittäminen on auttanut hahmottamaan uutta ympäristöä. Kuvat ja kuvaaminen ovat näyttivät minulle, että Vantaa on monimuotoinen ja kaunis kaupunki.

Leppäsen kuvauspaikoilla vieraileminen on auttanut minua luomaan yhteyden Vantaan historiaan. Moni asia on muuttunut, mutta paljon vanhaa on myös säilynyt. Uskon, että myös Lauri Leppänen pyrki kuvatessaan tekemään näkyväksi yhteyttä nykyhetken ja menneisyyden välillä, sillä hän usein suuntasi kameransa vanhoihin rakennuksiin ja maisemiin, joita piti säilyttämisen arvoisena.

Toivon, että kuvaparit paitsi auttavat havainnollistamaan ajan kerroksia ja Vantaan muutosta viimeisten vuosikymmenien aikana myös kannustavat ihmisiä tutustumaan omaan kotiseutuunsa!

Kuva: Stella Karlsson, VKM

Vantaan kaupunginmuseon näyttely #ThrowbackVantaa – Kuvia kotiseudusta ennen ja nyt koostuu kuvapareista, jotka kertovat muutoksesta, kaupungin väestönkasvusta ja harppauksesta maaseutupitäjästä vilkkaaksi liiketoiminnan keskittymäksi. Kuvat myös osoittavat monen asian arjessa pysyneen samana. Näyttely on avoinna Vantaan kaupunginmuseossa, Tikkurilan vanhalla asemalla, 8.2.-30.11.2018. Näyttelyyn on vapaa pääsy.

Näyttelyn kuvapareista ja Lauri Leppäsen valokuvista on julkaistu myös kirja Kotikulmilla – Kuvia Vantaasta ennen ja nyt, jonka kustantaja on Vantaan historiatoimikunta.

Kuviin voi tutustua myös Vantaan Sanomien juttusarjassa, jossa julkaistaan viikottain yksi näyttelyn kuvapareista.

Kirjoittaja on Vantaan kaupunginmuseon valokuvaaja.

Antti Yrjönen

Kaupunginmuseon kokoelmat ja kulttuuriperintökohteet avautuvat yleisölle

Kaupunginmuseon arkisto-, esine-, ja valokuvakokoelmat ovat laajat ja tähän asti niihin on päässyt tutustumaan ainoastaan paikan päällä ajanvarauksella. Tammikuussa julkaisimme yleisöversion kokoelmapolitiikastamme ja kerroimme miten kokoelmamme ovat muodostuneet ja millä perusteilla niitä laajennetaan. Seuraava askeleemme mahdollistaa kokoelmiin tutustumisen kotisohvalta Finna- sivuston kautta.

Armas Lindgrenin suunnitelma Håkansbölen kartanosta 1905, joka ei ikinä toteutunut.

Finna on valtakunnallinen hakupalvelu, joka kokoaa yhteen museoiden, kirjastojen ja arkistojen aineistot. Vantaan kaupunginmuseon omalle sivulle pääset täältä. Palvelussa voit tutustua esineisiin, kuviin, arkistoaineistoon ja rakennusperintökohteisiin. Uutta materiaalia viedään sivustolle viikottain. Kevään mittaan työn alle pääsee esimerkiksi Håkansbölen kartanon historialliset kuvat, vantaalaiseen teollisuuteen liittyvää aineistoa ja lisää ilmakuvia.

Hakunilan seutua ilmasta 2017. Kuva: Antti Yrjönen / VKM.

Tällä hetkellä Finnassa on julkaistu materiaaleja seuraavilla teemoilla:

-Risto Vilhusen kokoelma
-Håkansbölen kartanon kokoelma
-Arkeologiset kaivaukset Vantaan seudulla
-Uusia ilmakuvia

Tutustu Kaupunginmuseon Finna-näkymään.

Taiteilija Risto Vilhusen kokoelmaan kuuluva harakka, jolla on aivan erityinen tarina. Kuva Mikaela Ihander.

Vantaan kaupunginmuseon Finna-palvelussa julkaistuja kuvia voi käyttää vapaasti, myös kaupallisessa käytössä. Mainoskäyttöön tarvitaan kuvissa olevien henkilöiden lupa. Kuvan yhteydessä on mainittava Vantaan kaupunginmuseo ja kuvaaja (jos tiedossa). Finnassa näytettävät kuvat lisensoidaan Nimeä 4.0 Kansainvälinen (CC BY 4.0) -lisenssillä. Palvelussa näytettävät kuvat eivät ole painokelpoisia. Lisätietoja kuvien käytöstä saat kuva-arkistosta, kuva-arkisto@vantaa.fi.

Stella Karlsson

Hitiksi noussut kotiseutudiasarja tyydytti vantaalaisten nostalgianälän

Vantaa-kuvat kiinnostavat yleisöä. Kuva: Vantaan kaupunginmuseo. 

Vantaan kaupunginmuseon uuden näyttelyn #ThrowbackVantaa - Kuvia kotiseudusta ennen ja nyt esittelee useita 1956 kuvatusta kotiseutudiasarjasta tuttuja  kuvia. Koska saimme näyttelyyn mahtumaan vain pienen osan 1500 Lauri Leppäsen kuvasta, julkaisimme viime viikolla muistoja herättävän diasarjan Flickr-sivuillamme.

Diasarja on ollut kansakoulujen opetuskäytössä ja siksi kuvat ovat monelle vantaalaiselle kouluvuosilta tuttuja. Sarjassa on Lauri Leppäsen ja Viljo Holopaisen valokuvien lisäksi muualta saatua aineistoa. Kotiseutudiasarja sai hyvän vastaanoton: kuvia on viiden päivän aikana käynyt ihastelemassa jo 2500 uteliasta. Vanhat kuvat Vantaasta kiinnostavat siis yleisöä.

Tutustu diasarjaan täällä.

Lisää valokuvia Vantaasta on nähtävillä näyttelyssämme #ThrowbackVantaa - Kuvia kotiseudusta ennen ja nyt. Näyttelyn avoinnaoloaikoina museon ensimmäisessä kerroksessa on käytössä kokoelmatietokantaamme Kirstin yleisöpiste. 

  

Kuvia ja tietoa Vantaasta löytyy myös monista mobiilinäyttelyistämme ja -reiteistä, joihin voit tutustua nettisivujemme kautta: http://www.vantaa.fi/vapaa-aika/kulttuuri/vantaan_kaupunginmuseo/nayttelyt

Kadonnut keskiaika ja Simonin talon metsästys

Vuonna 2017 Vantaan kaupunginmuseo suoritti arkeologiset kaivaukset Koivuhaassa Simonsbölen oletetun keskiaikaisen kylän länsilaidalla vanhan Mattasin tilan tontilla. Simonsböle mainitaan historiallisissa lähteissä ensimmäisen kerran mahdollisesti jo vuonna 1417. Varma tieto siitä on vuodelta 1492. Ehkä kylän alkutalon perustaja oli Helsingin pitäjän lautamiehen Pawal Symonsonin (v. 1417) isä, jonka mukaan kylä olisi saanut nimensä Simonsböle eli Simonin kylä (böle nimestä tarkemmin tästä). Mutta missä tarkalleen sijaitsi tämä Simonin kylän ensimmäinen talo?

Simonsbölen Mattasin tonttia tutkittiin vuonna 2017 arkeologisin kaivauksin. Kuva: Riikka Väisänen/Vantaan kaupunginmuseo.

Varhaisin kartta-aineisto Simonsbölestä on vuodelta 1708. Siitä lähtien tiedetään varmasti missä kylä ja sen tonttimaat ovat sijainneet. Asutus paikalla on jatkunut nykypäiviin saakka. Mattasin tontin kaivausten tarkoituksena olikin tutkia, oliko paikalla säilynyt vuosisatojen takaisia maakerroksia, jotka voisivat kertoa alueella aiemmin asuneiden ihmisten elämästä. Sen selvittämiseksi pintamaat kuorittiin kaivinkoneen avulla laajalta alueelta. Pinnan alta paljastui kun paljasuikin alue, joka näytti pelastuneen myöhemmältä rakennustoiminnalta. Tältä alueelta löytyi esineitä, jotka ajoittuivat 1600-luvun lopulta 1800-luvulle. Esineistö kertoi ensimmäisen kartan ajankohdasta.

Simonsbölen kaivauksilta löytyneitä liitupiippujen katkelmia. Kuva: Nora Salonen/Vantaan kaupunginmuseo.

Simonin 1400-luvun jäämistöstä ei kuitenkaan löytynyt jälkeäkään. Koko Suomea koskeva vanhin kartta-aineisto on yleensä 1600-luvun jälkipuoliskolta ja sitä myöhemmältä ajalta. Keskiaika päättyi 1500-luvun puolivälissä, joten säilyneet kartat ovat yleensä pitkälle yli 100 vuotta keskiajan loppua nuorempia. Ongelmaksi muodostuukin miten oikein paikantaa keskiaika maastosta.

Ote Samuel Broteruksen vuoden 1708 Simonsböleä kuvaavasta kartasta. Kartta: Kansallisarkisto.

Suomessa vanhat kyläpaikat on inventoitu ja merkitty kaavakarttoihin nimenomaan varhaisimman kartta-aineiston pohjalta. Arkeologisia tutkimuksia ei kuitenkaan olla ehditty tehdä hirvittävän monella tällaisella kohteella. Ei siis ole luotettavaa tilastoa, joka kertoisi kuinka usein 1600-1700-lukujen vaihteen kylätontilta löytyy myös sitä vanhempaa asutusta. Näppituntumani kuitenkin on, että 1500-lukua vielä saattaa näiltä tonteilta löytyä, mutta sitä vanhempaa tavaraa löytyy harvoin. Meillä on siis iso ongelma. Miten paikantaa keskiaikaiset kylänpaikat maastosta? Niiden löytäminen olisi ensiarvoisen tärkeää. Ellei niitä saada merkittyä nykykarttoihin, ei niitä voida suojella ja näin ne pääsevät pahimmassa tapauksessa tuhoutumaan jonkin tulevan rakennushankkeen alta ilman tietoa, että paikalla olisi ikinä mitään vanhaa ollut.

Löytääksemme keskiaikaiset tonttimaat kyläpaikkojen löytämiseksi tarkoitettuja inventointimenetelmiä pitää kehittää. Pelkkien vanhoissa kartoissa näkyvien paikkojen inventoiminen ei vaikuta riittävän. Tukholman läänin keskiaikaista asutusta koskevassa raportissa vuodelta 2010 todetaan tämä sama asia (linkki raporttiin löytyy tästä). Historialliset kartat peilaavat omaa aikaansa eivätkä automaattisesti kerro keskiajan asuinsijoista. Raportin mukaan keskiaikainen asutus sijaitsee usein karttoihin merkittyjen kylien läheisyydessä, mutta eivät tavallisesti osu tonteille merkityille alueille. Raportissa todetaan, että Tukholman ympäristössä keskiaikaisia tonttimaita pitäisi etsiä karttoihin merkittyjen alueiden laidoilta. Tätä voisi varmasti kokeilla myös Suomessa.

Ennen kuin opimme paikantamaan keskiaikaisia tonttimaita paremmin, Simonkin pysyy meiltä piilossa…

Andreas Koivisto