Rakkaudella, Red Onion

Vuodesta 1994 asti aika lailla samassa kuosissa säilynyt legendaarinen Red Onion on auki viimeistä päivää lauantaina 11.6.2016. Tämän jälkeen paikka suljetaan kesäksi ja avataan syksyllä perusteellisen remontin jälkeen uudella nimellä Happy Red Onion. 

Vantaan kaupunginmuseo pistäytyi toukokuun lopussa ravintolassa kuvaamassa ja haastattelemassa, jotta ainakin pieni välähdys alkuperäistä tunnelmaa ja siihen liittyvää historiaa ja muistitietoa jäisi talteen museon arkistoon. Myyrmäessä sijaitseva ravintola voidaan lukea kaupunginmuseon valtakunnallisen tallennusvastuun, lähiöelämän, piiriin. Tämän lisäksi paikka kiinnosti myös tulevan rakkausnäyttelymme näkökulmasta, sillä olihan Red Onion saanut viimesyksyisessä Vantaa rakkauden kartalla -verkkokyselyssä useita merkintöjä. Niin kuin kaikki vantaalaiset baarit ja ravintolat, myös ”Redari” on ollut oikein hyvä paikka etsiä rakkautta. 

Ravintolailta Redarissa 1990-luvulla. Kuva Red Onion.

Dokumentointikeikalla (itsekin nuoruusvuosinani 90-luvulla paikassa paljon vierailleena) tuttuuden tunteen herättivät ensimmäiseksi seinille ripustetut peilitaulut, Lite-olutmainokset ja erityisesti looshien päällä roikkuvat Tiffany-lamput. Paikan ensimmäinen ravintolapäällikkö Markku Aaltonen kertoi meille, että lamppujen lasit olivat alun perin oikeaa lasia, ei mitään muovitiffaneita. Kaikki rekvisiitta oli tuotu varta vasten Jenkeistä ja Meksikosta. ”Tää ei oltu feikkikamalla rakennettu”, mikä on varmasti yksi syy siihen, että se on kestänyt näinkin kauan. Toki kokolattiamattoa ei enää ole, ja sohvien päällyksetkin on vaihdettu useampaan kertaan, mutta silti. Nyt alkavassa suuressa remontissa vanhasta jätetään jotakin, mutta muuten uudistetaan kunnolla. ”Teknisesti tää rupes olemaan elinkaarensa päässä. Rakenteet alkoi hajoamaan, niin jotain on pakko tehdä.” Myös ihmisten muuttuneet kulutustottumukset ovat vaikuttaneet muutossuunnitelmiin.
 

Ravintola on säilyttänyt alkuperäisen ilmeensä ja tunnelmansa uskomattoman hyvin viimeiset 22 vuotta. Kuva Vantaan kaupunginmuseo.

Red Onion perustettiin laman aikana. Se oli iso investointi, joka kuitenkin kannatti. ”Meno oli hallittua kaaosta.” Iltaa pidettiin huonona, jos jäätiin alle 600 asiakkaan. Väkeä tuli Myrtsin ja muiden Länsi-Vantaan lähiöiden lisäksi Nurmijärveltä, Klaukkalasta, Espoon keskuksesta, Kauklahdesta ja Tikkurilastakin. Helsingistä tuli vähän vähemmän, koska ”helsinkiläinen ei osta seutulippua”, ainakaan niin helposti. Koska paikka sai olla 04 asti auki, oli tarjottava ohjelmaa ja viihdettä. Oli rulettia, Black Jack ja kaikki sen ajan tähtiartistit. Alkuaikoina kaksikin esiintyjää saattoi olla buukattuna samalle illalle.  

Laura Voutilaisen keikka Red Onionissa 90-luvulla. Kuva Red Onion.

 

Yhdeksänkymmentäluvun toisella puoliskolla Red Onionin kesäterassi oli Myyrmäen rautatieaseman sillan alla. Sijaintinsa takia lyhyeksi jääneet aurinkotunnit ja Paalutorin paisteessa sijainnut naapuriravintola Pantterin aurinkoterassi jättivät tämän kokeilun vain kolmen kesän mittaiseksi. Kuva Red Onion.

Alkuvuosina ravintolan palkkalistoilla oli 40-50 työntekijää, jotka olivat pääasiassa reilu parikymppisiä nuoria. He muodostivat kiinteän yhteisön. ”Se oli bailaamista aamusta iltaan.” Vapaa-ajalla viihdyttiin yhdessä ja työpaikkaromanssejakin tietysti syntyi.  

Invavessan on kerrottu olleen kiihkeässä käytössä, sekä asiakkailla että henkilökunnalla. ”Siihen sit vaan piti laittaa lukko, et menoa saatiin vähän rauhoitettua.” Kuva Vantaan kaupunginmuseo.

Tällä hetkellä henkilökuntaan kuuluu 12 työntekijää. Pistäytyessämme Red Onionissa dokumentointikeikalla osoittautui, että yhden haastateltavamme jo kaksitoista vuotta kestänyt työsuhde sai alkunsa rakastumisesta:

Itse henkilökohtaisesti oon ollut täällä asiakkaana, kun oon sitten baarimikon tosta ottanut matkaan ja edelleenkin ollaan yhdessä. Mä olin kauppakeskuksessa töissä ja tyttöjen kanssa saatettiin tähän tulla työpäivän päätteeksi. Mä vaan jotenkin iskin silmäni siihen. Mä taisin aikoinaan jollekin kaverille todeta tossa istuskellessa, et toi on muuten mun tuleva mies. Sit me oltiin tyttöjen kanssa täällä juhlimassa ja totta kai tanssilattialla viihdyttiin paljonkin. Sitten menin tohon tiskille ihan vaan pyytämään tuopillisen vettä ja kysäisin häneltä, et oonks mä tästä jotain velkaa. ”Joo, puhelinnumeron.” ”No, anna kynä ja paperii, minäpä annan ne sulle.” Seuraavana aamuna se taisi heti yövuoron jälkeen laittaa viestiä, että soitellaan. Sitä kautta mä päädyin tänne töihinkin.

Eri sukupolvien lähiönuoret ovat vuorollaan harjoitelleet ravintolayöelämää Red Onionissa. ”Aina odotettiin, et täyttää 18 ja pääsee Redariin.” Yhdeksänkymmentäluvulla sopivaan ravintolapukeutumiseen kiinnitettiin ovella huomiota ihan eri tavalla kuin nykyään.  Jos yritti esimerkiksi lenkkareissa, ”katottiin, et onks lenkkarit monttulenkkarit vai citylenkkarit. Pipo päässä ei päässyt sisään.” Ysärinuorten aikoinaan vakiinnuttama lempinimi Redari on vaihtunut nuoremman sukupolven suussa ”Dondoksi”.  

Noin kymmenisen vuotta sitten Red Onion valomainos ravintolan ovensuussa oli pidemmän aikaa osittain rikki. Ehjistä kirjaimista muodostui Dondoa muistuttava sana, joka jäi elämään. Remontin jälkeen nimi muuttuu Happy Red Onioniksi, mutta todennäköisesti vanhat rakkaat kutsumanimet pysyvät jatkossakin käytössä. Kuva Vantaan kaupunginmuseo.

Museon rakkausnäyttelyä varten tehdyn karttakyselyn vastauksissa kerrottiin muun muassa baari-iltojen pussailuista. ”Nuorena sinkkuna 90-luvulla Red Onionissa tuli monet suudelmat vaihdettua...” Pussailu ja lemmen etsintä jatkui monesti myös valomerkin jälkeen narikassa, ravintolan edustalla ja juna-aseman laiturilla aamun ensimmäistä junaa odotellessa. 

Olin tulossa Myyrmäen yökerhosta Red Onionista kaverini kanssa. Menimme jututtamaan lähellä olevassa poliisiautossa olevia poliiseja. He antoivat meille kyydin minun luo, matka ei ollut pitkä. Tarkkaan en muista mitä tietoja ja kuka vaihtoi, mutta treffeille päädyin myöhemmin toisen kanssa heistä. Seurustelimme vajaan vuoden.

Tupakkalain uusimisen myötä sauhuttelu siirtyi Red Onionissakin muualta ravintolasta tupakkakoppiin ja ulko-oven edustalle. Dondon tupakkakoppi luokiteltiin Vantaa rakkauden kartalla -nettikyselyssä rakkaudenpaikaksi. Ainakin yksi parisuhde sai alkunsa siellä, kun ravintolariidan päätteeksi tehtiin sovinto ja päätettiin aloittaa virallinen seurustelu. Kuva Vantaan kaupunginmuseo.

Redarista on moni löytänyt niin satunnaista seuraa kuin elämänkumppanin. Alkuaikoina siellä pidettiin muutamia häitäkin, mutta ne eivät vakiintuneet. Häiden jatkoja on sen sijaan ollut monia. On morsiuspareja, jotka ovat varta vasten halunneet päättää juhlansa Redarissa, mistä rakkaus alkoi. Tokihan Red Onionissa on myös riidelty, petetty, erottu ja lähdetty taas uudelle kierrokselle.

Jorausta tanssiorkesterin tahtiin 90-luvulla. Kuva Red Onion.

Kirjoittaja: Anna Kangas, Vantaan kaupunginmuseon amanuenssi

Lisää ravintolarakkaudesta, vantaalaisista rakkauden paikosta ja rakkaudesta ylipäätään: www.rakkaudentiloja.fi

TYÖHARJOITTELU VANTAAN KAUPUNGINMUSEOSSA

Hei, olen Jenni 17-vuotias ja opiskelen matkailuvirkailijaksi ensimmäistä vuotta Vantaan Ammattiopisto Variassa.

Minun työharjoittelun ajankohtana oli 7.3.2016 - 17.5.2016, jonka vietin Vantaan kaupunginmuseossa. Päädyin museoon työharjoitteluun, koska halusin kokeilla jotain aivan erilaista työharjoittelua kuin muut. 

Oma kiinnostus museota kohtaan oli suuri, enhän ennen ollut käynyt Vantaan kaupunginmuseossa (vaikka olen koko lapsuuteni asunut Vantaalla).

Oma kiinnostukseni kulttuurista ja alueen historiasta kasvoi työharjoittelun aikana lisää, ja opin ajattelemaan asioita eri näkökulmista.

MUSEO MATKAILUKOHTEENA

Vantaan kaupunginmuseo tarjoaa alueen historiasta runsaan tietopaketin sekä järjestää mielenkiintoisia tapahtumia.

18.12.2016 saakka avoinna oleva Joki - kivikaudesta kaljakelluntaan -näyttely esittelee Vantaan menneisyyttä ja nykypäivää. Vesi on näyttelyn läpi kantavana teemana.

Museossa näyttelytekstit ovat saatavilla suomeksi, ruotsiksi sekä englanniksi, mikä on loistavaa myös ulkomaalaisten asiakkaiden kannalta.

Museo järjestää myös paljon erilaista oheisohjelmaa, mikä on hienoa! Henkilökunta keksii jatkuvasti uusia tapahtumia, ja tapahtumat tuovat uusia asiakkaita, kuin myös asiakkaille uusia kokemuksia. 

Museo osallistuu myös kulttuuriympäristöön liittyviin kysymyksiin, erityisesti sen hoitoon ja suojeluun.

Matkailukohteena museo on hyvä asiakkaille, sillä museossa pääsee tutustumaan Vantaan monipuoliseen kulttuuriympäristöön eri tavoin kuin mitä osaisi kuvitella. Kaiken lisäksi museo sijaitsee loistavien kulkuyhteyksien varrella Tikkurilan asema-alueella, vanhalla rautatieasemalla. Ja mikä parasta; museoon on ilmainen sisäänpääsy!

Vantaan kaupunginmuseo Tikkurilan vanhalla asemalla.

Museorakennus itsessään tuo historiasta sekä vanhoista rakennuksista kiinnostuneita ihmisiä vierailemaan museoon. Onhan rakennuksella oma historiansa; Vantaan kaupunginmuseo oli ennen Tikkurilan vanha asemarakennus. Rakennuksella onkin jo ikää noin 154 vuotta.

Museoon on mahdollista myös varata opastettu kierros. Opastettu kierros tulee varata aina etukäteen museolehtorilta. 

Opastuksissa kierretään näyttelyä oppaan kanssa ja opas kertoo tarkemmin näyttelyyn liittyvistä asioista. Koululaisryhmille on myös ollut opastuksen lisäksi työpajatoimintaa, mikä on ollut todella suosittua ja kivaa puuhaa. Työpajassa ryhmät tekevät omat ”jokiotukset”, ja lapset ovat tykänneet siitä todella paljon.

Työpajassa valmistettuja jokiotuksia.

Muun toiminnan ohella järjestetään muun muassa ”matkalaukkunäyttelyjä” eli oppaan voi tilata esimerkiksi vanhainkotiin tai palvelutaloihin, mikä on mielestäni kätevää esimerkiksi liikuntarajoitteisten ihmisten kannalta.

Museosta löytyy myös kuva-arkisto, jonne voi varata ajan vaikkapa kuvien katselemiseen. Kuva-arkistossa on valokuvien vedoksia, negatiiveja, diakuvia, kuvatiedostoja sekä valokuva-albumeja 1800-luvun lopulta nykypäivään. Kuvien aiheina ovat mm. Vantaan alueen rakennukset, maisemat, henkilöt, kunnalliselämä ja tapahtumat. 

Museosta löytyy myös geokätkö. Itse en ollut aiemmin törmännyt geokätköilijöihin, ja minulla meni hetki ottaa selvää, mistä geokätköilyssä on kyse. Geokätköily on ulkoiluharrastus, jossa piilotetaan ja etsitään geokätköiksi tehtyjä rasioita GPS laitteiden avulla. Omasta mielestäni geokätköily on mielenkiintoista ja omalla tavallaan jännittävääkin!

Tämänhetkinen näyttely Joki - kivikaudesta kaljakelluntaan kertoo Vantaan ja vantaalaisten historiasta jokien äärellä.

Vantaan kaupunginmuseossa on ollut vaihtelevia sekä monipuolisia näyttelyitä. On ollut perusnäyttelyitä mutta myös vähän erikoisempiakin, kuten Rock’n Vantaa -näyttely, jossa esiteltiin vantaalaista rockmusiikkia.

Museo osallistuu vuonna 2017 Suomen itsenäisyyden juhlintaan Rakkauden tiloja - tunteiden kiitotiellä -näyttelyllä. Esillä tulee olemaan vantaalaisten rakkauteen liittyviä tarinoita ja niistä muistuttavia esineitä ja valokuvia.

Rakkauden tiloja - tunteiden kiitotiellä -näyttely on esillä 14.2. - 23.12.2017.

Parhaimmat hetket työharjoittelun aikana ovat olleet ne, kun asiakkaat ovat kertoneet omasta lapsuudestaan asioita ja olen päässyt näkemään mm. kuvia ja kuulemaan monia eri tarinoita. Asiakkaat ovat tunnistaneet heidän tuttuja tai perheen jäseniä näyttelyssä olevista kuvista.

Työharjoitteluni kaiken kaikkiaan antoi todella hyvän kokemuksen minulle kaikin puolin. Pääsin tapaamaan mukavia asiakkaita, kuulemaan hienoja elämänkokemuksia sekä näkemään, millaista on työskennellä museossa.

***

Vantaan kaupunginmuseo kiittää Jenniä toimeliaasta asiakaspalvelutyöstä ja superiloisesta, ihmisläheisestä asenteesta. 

Kuten blogitekstistäkin ilmenee, Jenni on parissa kuukaudessa omaksunut kiitettävät tiedot museon koko yleisöpalvelutoiminnasta.

Kurkistus Vantaan 1500–1600-luvuille

Museon uusin julkaisu vie mukanaan Vantaan menneisyyteen, tällä kertaa nykyisen Vantaanlaakson alueella sijaitsevan Mårtensbyn kylän Lillaksen tilan vaiheisiin 1500–1600-luvulla. Museo teki Lillaksen vanhalla tonttimaalla kolmena kesänä arkeologisia tutkimuksia, joiden tuloksiin Kauppiaita, talonpoikia vai ratsumiehiä? – teos perustuu. Lillas ja tilan keskiaikainen isäntä Göran Bonde ovat olleet tässäkin blogissa usein esillä.

Lillaksen kaivauksilta on kertynyt laaja aineisto vuosien varrella, ja me tutkimuksissa mukana olleet arkeologit olemme nyt päässeet tutkimuksessa seuraavaan vaiheeseen eli miettimään aineiston pohjalta, millaiset ihmiset ja tapahtumat ovat löytökokonaisuuden takana. Koska arkeologinen aineisto on luonteeltaan sirpaleista, syntyvät siihen liittyvät tulkinnat usein pitkän prosessin tuloksena. Työn varrella joudutaan usein yhdistelemään erilaisia tiedon murusia kokonaisuuksiksi, jotka voivat parhaassa tapauksessa lopulta avata aivan uusia näkökulmia menneisyyden ihmisten elämään. Hyvän esimerkin tällaisesta tulkintaketjusta tarjoavat Lillaksen kaivauksilta löytyneet pronssiset matkaikonit.

Lillaksen kaivauksilta löytyneet matkaikonit.
Kuva Pekka J. Heiskanen/ Vantaan kaupunginmuseo.

Ikonit löydettiin kaivauksilla 1600-luvulla palaneen rakennuksen jäännösten keskeltä. Ne herättivät löytyessään suurta ihmetystä tutkijoiden keskuudessa, sillä vahvasti ortodoksiseen uskontoon liittyvät esineet tuntuivat erikoisilta löydöiltä nykyisen Vantaan alueelta. Asiantuntijan avulla ikonit voitiin ajoittaa 1600–1700-luvulle, ja niiden arkeologinen löytökonteksti viittasi vahvimmin 1600-lukuun. Tällöin tilan asukkaiden olisi pitänyt olla uskoltaan luterilaisia. Myös ikonien valmistusalue, Pietarin luoteispuolella sijaitseva Pihkovan seutu, tuntui kaukaiselta 1600-luvun vantaalaisen talonpojan näkökulmasta.

Suuren riihen uunin ympäriltä löytyneitä vanhempia rakennusjäännöksiä tutkittiin kaivauksilla.
Kuva Andreas Koivisto/ Vantaan kaupunginmuseo.

Selityksiä ikonien alkuperälle lähdettiin etsimään tilaan liittyvistä historiallisista lähteistä. 1600-luvun talonpoikaistilan kohdalla tämä tarkoitti ensisijaisesti veroluetteloita. Niistä saatiin selville, että tilalla ei keskitytty pelkästään maanviljelyyn, vaan tilan isännät ja myöhemmin heidän palkkaamansa miehet palvelivat ratsusotilaina Ruotsin armeijassa. 1600-luvulla tämä tarkoitti usein laajenevan valtakunnan itäosiin joutumista. Ikonit saattoivat olla peräisin tällaiselta sotaretkeltä.

Lillaksen asukkaiden verotettava omaisuus kirjattiin erilaisiin veroluetteloihin kuten tähän hopeaveroluetteloon vuodelta 1571.
Kuva Kansallisarkisto.

Seuraavaksi alettiin pohtia, olisiko ratsumiehistä mahdollista rajata vielä todennäköisin Pihkovan suunnalla liikkunut henkilö, joka olisi voinut tuoda ikonit mukanaan? Vastausta etsittiin ensin erilaisista verotuslähteistä, mutta koska ne eivät tarjonneet lisää valoa asiaan, siirryttiin tarkastelemaan toista lähderyhmää, jossa maaseudun asukkaat ovat hyvin edustettuna.

Helsingin pitäjästä eli nykyisen Vantaan alueelta on säilynyt 1620-luvulta alkaen tuomiokirjoja, jotka sisältävät oikeudenkäyntipöytäkirjoja. Kun ne käytiin läpi, voitiin löytää useita tapauksia, joissa Lillaksen asukkaita mainittiin. Erityisen kiinnostavaksi osoittautui vuoden 1640 talvikäräjillä käsitelty tapaus, jossa Lillaksen isäntä Claes Mårtensson edusti velkaansa perinyttä Nevanlinnan kirkkoherraa. Nevanlinna oli Pietarin kaupungin edeltäjä, joka kuului Ruotsille suurimman osan 1600-lukua. Claes tunsi siis henkilökohtaisesti ainakin yhden kaupungin asukkaan. Vaikuttaisikin todennäköiseltä, että hän on oleskellut alueella esimerkiksi ratsumiehenä toimiessaan, ja hän on hyvin voinut tuoda sieltä palatessaan mukanaan uskonnollisia esineitä – ulottuihan hänen tuttavapiirinsä kirkon miehiin.

Vuoden 1640 oikeudenkäyntipöytäkirja, jossa Claes Mårtensson on mainittu. Kuva Kansallisarkisto.

Ikonit saattoivat olla pelkkiä matkamuistoja, mutta myös merkki Lillaksen uskonelämän erityispiirteistä 1600-luvulla. Vuosisata tunnetaan Ruotsin valtakunnassa puhdasoppisuuden aikana, jolloin luterilaisuuden oikeaoppisuutta vahdittiin tiukasti. Tämä ei kuitenkaan onnistunut täysin, vaan samaan aikaan vahvistui myös voimakas yksilöllisen hurskauden korostaminen. Saattaa olla, että tällaiset ajatukset henkilökohtaisen hartauden tärkeydestä olivat saavuttaneet myös Uudenmaan rannikkoseudut, ja löytäneet vastakaikua Lillaksen asukkaista. Matkaikonit sopivat hyvin tällaiseen henkilökohtaiseen uskonharjoittamiseen. Onkin mahdollista, että nämä yksittäiset arkeologiset löydöt voivat olla merkki tilan asukkaiden ajatusmaailmasta vuosisatojen takaa.

Arkeologia ja historia ovat parhaimmillaan salapoliisityötä, jossa johtolankoja seuraamalla voidaan löytää todennäköisiä selityksiä erikoisillekin ilmiöille. Vaikka tulkintoja ei voitaisikaan todistaa lopullisesti, jo niihin johtavat ajatusketjut osoittavat hyvin, kuinka monenlaisiin kysymyksiin niukkakin aineisto voi tarjota vastauksia. Esimerkiksi Mårtensbystä löytyneet ikonit avaavat kiinnostavia näkökulmia 1600-luvun talonpoikien elinpiirin laajuuteen, kontaktiverkostoon ja ajatusmaailmaan. Näihin aihepiireihin liittyviin kysymyksiin etsitään vastauksia myös museon uudessa julkaisussa.

Lillaksen vanha tonttimaa sijaitsee edelleen idyllisessä maalaismaisemassa Vantaanjoen varrella.
Kuva Andreas Koivisto/ Vantaan kaupunginmuseo

Tuuli Heinonen

Kauppiaita, talonpoikia vai ratsumiehiä? -julkaisu on myynnissä Vantaan kaupunginmuseon museokaupassa. Hinta 14 euroa.

Tiedustelut ja tilaukset: kaupunginmuseo@vantaa.fi tai 050 318 1467.

Olen Nea Rapo Ruusuvuoren koulun yhdeksänneltä luokalta. Vietin kahden viikon TET-jaksoni Vantaan kaupunginmuseolla.

Uudenmaan museopäivän tarra. ”Nyt jokainen tietää kuka oon.”

Päädyin Vantaan kaupunginmuseolle tutustumaan työelämään oman kiinnostukseni takia, koska kuulun niihin ihmisiin, keiden vanhemmat ovat onnistuneesti sivistäneet lapsiaan pienestä asti kulttuurin keinoin. 

TET-harjoittelun suunnitelma. Listattu tehtäviä jokaselle päivälle. Kätevää.

Yleensähän museoon mentäessä näkee vain muutaman työntekijän ja luulee, että siinä olisi ainoat työntekijät. Luulin, että museolla ei olisi hommia tettiläiselle, mutta pääsin TET-jaksoni aikana todistamaan tämän väitteen vääräksi. ”Kulissien takana” on oikeasti paljon enemmän työntekijöitä, keiden työ on tärkeää.

Joki – kivikaudesta kaljakelluntaan. Museon tämänhetkisen näyttelyn nimi.

TET-jakson aikana tutustuin tosi mukaviin työntekijöihin ja heidän työtehtäviin, join paljon kahvia, opin uusia asioita, pääsin osallistumaan tupaantuliaisiin, Uudenmaan museopäiville sekä opastuksiin museolla, tutustumaan esinekokoelmiin ja rakennustutkijoiden työhön sekä pääsin pesemään kiviä ja tekemään paljon muita pieniä hommia.

Ruokintahetki.  ”Museoesineitäkin” pitää ruokkia nykyään. 

Museon portaikko. ”Käytä portaita hissin sijasta” … Näin teen, koska ei ole hissiä.

Ja kyllä mä näiden kahden viikon jälkeenkin vielä uskon vahvasti, että sopisin museon töihin paremmin kuin kaupan kassalle. 

Näyttelyssä sijaitseva vesiratas. Pyörii yhtä hyvin kuin hommat museolla.

Teksti ja kuvat Nea Rapo

Nea oli tutustumassa työelämään Vantaan kaupunginmuseolla 19. - 30.10.2015

Tanssilavan tapoihin tutustumassa

Työelämä haastaa joskus yllättävin tavoin. Tällä kertaa se haastoi kolme tanssitaidotonta museotyöntekijää illaksi pääkaupunkiseudun suurimmalle tanssilavalle, Helsinki-Paville. Helsinki-Pavin lavalla on tanssittu jo vuodesta 1965 – niin pitkään, että paikkakunnan nimikin on ehtinyt vaihtua Helsingin maalaiskunnasta Vantaaksi.

Tanssi-iltana sää oli sateinen. Kuva Stella Karlsson.

Heinäkuisena keskiviikkoiltana keräsimme museolla laukkuihimme nauhureita, muistivihkoja ja kameroita. ”Olette vain ihan rennosti”, kannusti lavatansseja harrastava kollega. ”Mutta muistakaa seistä oikealla reunalla lavaa! Teidän pitää myös jättää käsilaukut naulaan, eikä tanssiinhausta saa kieltäytyä.” Entistä epävarmempina lähdimme matkaan kohti Itä-Hakkilaa.

Helsinki-Pavi rakennettiin metsän keskelle, Itä-Hakkilan pientaloalueen länsipuolelle. Nykyisin lavan ympärillä sijaitsee teollisuusrakennuksia. Vanhojen kotimaisten elokuvien kesäidylli tuntui olevan kaukana kun kävelimme bussipysäkiltä sateessa kohti lavaa. Sisällä lavalla tunnelma oli kuitenkin kotoisa. Saavuimme ennen tanssien alkua, kun yhtye viritti soittimiaan, kahvilan keittiössä leivottiin sämpylöitä ja töiden alkua odottavat vapaaehtoistyöntekijät ehtivät vielä istahtaa kahvion pöytiin. Pääsylippumme talletimme muistivihkojen väliin odottamaan pääsyä museon kokoelmiin.

Kuvan pääsyliput löytyvät nykyisin museon kokoelmista. Kuva Stella Karlsson.

Tanssilava oli sisältä yllättävän suuri. Tanssilattian lisäksi Pavilla on laaja kahvio tiskeineen ja pöytineen, ulkoterassi, ”kosintakammari” kirjahyllyineen ja nojatuoleineen hiljaisempia keskusteluja varten, sekä pitkä eteinen. Pikku hiljaa väkeä saapui lavalle. Eteisalueen tuoleilla istuen tanssijat vaihtoivat sopivammat kengät jalkaan, katselivat tanssikenkiä myyvän kojun tarjontaa ja odottelivat tanssien alkua.

Pavilla järjestetään tanssikursseja ennen illan esiintyjää. Päätimme rohkeasti osallistua tähänkin toimintaan sekä havainnoinnin että uusien kokemusten takia. Illan tanssina oli rumba-bolero ja kuvioihin pääsi hyvän opetuksen myötä tanssitaidotonkin. Huomasimme, että kurssille osallistui myös tanssia paljon harrastaneita henkilöitä. Helpoilta tuntuvien perusaskelten jälkeen alkoi paritanssin opettelu. Osallistua saattoi ilman partneriakin, sillä naiset ja miehet tanssivat sisäkkäisissä ringeissä ja pari vaihtui aina kotvan kuluttua.

Tanssikurssilla oli sekä lavatanssien ensikertalaisia että tanssia pidempään harrastaneita. Kuva Stella Karlsson.

Tanssin alkeissa vaikeimmalta tuntui viejän seuraaminen ja toisen tanssityyliin mukautuminen. Vaikka tanssipari ei askeleita ihan hallitsekaan, naisen tehtävänä tanssissa on seurata. Tanssin tiimellyksessä keskusteluun ei juuri ollut aikaa eikä sitä odotettukaan. Kohteliasta oli ainakin tervehtiä ja sanoa vuoron vaihtuessa kiitos. Askelvirheet ja törmäilyn sai tosin paremmin anteeksi, jos kertoi olevansa asialla ensimmäistä kertaa.

Dokumentointityöhön kuului tanssimisen kokeilun lisäksi kävijöiden haastatteluita ja yleistä tanssilavakulttuurin havainnointia. Projektistamme oli tiedotteita lavan ovilla, ja nauhureiden ja kameralaukkujen kanssa pyörivät museotyöntekijät herättivätkin huomiota. Kyse ei kuitenkaan ollut vain työvälineiden tuomasta näkyvyydestä, vaan lavalla pidempään käyneet tuntuivat huomaavan kun mukaan tuli uusia kasvoja. Illan aikana haastattelimme sekä sellaisia tanssijoita, joiden ensimmäinen tanssikerta Pavilla oli tapahtunut vuosikymmeniä sitten, että ihan ensimmäistä kertaa paikalle saapunutta nuorempaa tanssiparia.

Vuodelta 1967 peräisin olevan katselmuspöytäkirjan mukaan ”’Helsingin Paviljonki’ nimisessä huvihuoneistossa” saa olla ”yhteensä kaikenkaikkiaan 1525 henkilöä.” Lähes 50 vuotta myöhemmin sateinen ilta verotti kuulemma hieman kävijöitä, mutta näin ensikertalaisten silmin lattialla riitti runsaasti väkeä aivan esiintyjän ensitahdeista alkaen. Jäimme miettimään, kuinka täyttä tanssilattialla niinä täydempinä iltoina onkaan.

Kameran ja nauhureiden lisäksi tärkeitä työvälineitä olivat perinteiset kynä ja paperi. Kuva Stella Karlsson.

Kuten haparoiva rumbamme, myös tanssisalin tapojen havainnointi kävi meiltä välillä kantapään kautta. Kahvilan tasanteelle vihkoineen asettautunut museotyöntekijä huomasi ennen pitkää, että naiset katsoivat tanssia toiselta puolelta salia ja kahvilan tasanne oli muodostunut miesten tilaksi. Oli mielenkiintoista seurata muun muassa sitä, miten tanssisaliin asetuttiin, mitkä olivat hyvien tanssijoiden alueita ja missä sai käydä levähtämässä. Parhaat paikat varattiin nopeasti.

Tanssikurssin aikana aloimme ihmetellä, tutustuuko lavalla uusiin ihmisiin lainkaan kun keskustelu jää tanssikuvioiden tieltä syrjään. Erään haastatellun mukaan tanssilavoilla toiseen tutustuminen voikin olla monivuotinen projekti. Lopulta kuitenkin ne piirteet, joita itse Paville lähtiessä jännitimme, keräsivät monelta haastatellulta kiitosta. Tanssin selkeä etiketti antaa tukea täysin vieraiden ihmisten keskelle menemiseen. Eikä se kuulunut aina tutustumistakaan estäneen -  useampi haastateltu kertoi, kuinka oli tutustunut tulevaan puolisoonsa juuri Pavin tanssilattialla. Kenties tuonakin heinäkuun iltana kohtasi joku pari, joka vuosikymmenten päästä muistelee ensikohtaamistaan Helsinki-Pavilla.

Tanssi jatkui vielä pitkään museon työpäivän päätyttyä. Kuva Stella Karlsson.

Maija Korvenkangas ja Marika Tarkiainen

Terveisiä Kasarikodista!

Vieläkö muistat kesän vuonna 1985? Vantaan kaupunginmuseon Kasarikodissa Kivistön Asuntomessuilla pääsee tunnelmoimaan 1980-luvun hengessä. Aikakauden sisustus, vaatteet ja lelut tuovat mieleen muistot 30 vuoden takaa.

Kasarikoti on toteutettu yhteistyössä Metropolia Ammattikorkeakoulun sisustusarkkitehtuuriopiskelijoiden Josefiina Forssin, Kia Koposen ja Jonna Teeriojan kanssa. Esineitä kotiin on löytynyt niin kirppareilta, kodeista kuin museon kokoelmistakin. 

Idea Kasarikodista syntyi museon henkilökunnan pohtiessa, kuinka museo voisi osallistua kotikaupungissa järjestettäviin Asuntomessuihin. Esiin nousi ajatus museon omasta näyttelyasunnosta, joka sisustettaisiin jonkin vuosikymmenen tyyliin. Harkinnan jälkeen vuosikymmeneksi valikoitui 1980-luku, tarkemmin kesä 1985.

Olohuoneen seinä sai koristuksekseen kukallisen tapetin.

Kuten ei monikaan koti, ei Kasarikotikaan ole rakentunut hetkessä. Sisustuksen suunnittelu on sisustusarkkitehtuuriopiskelijoiden käsialaa. Seiniä maalaamaan ja tapetoimaan pääsi moni museon henkilökunnasta. Huonekaluja, tauluja ja muuta kodin tavaraa on hankittu sekä käytännöllisyys- että tyylinäkökulmista. Lopputuloksena on asunto, johon astuessaan voi aistia tutun tunnelman, kodin. Kuten amanuenssiltamme Marika Tarkiaiselta kysyttiin hänen avattuaan oven: ”Oletko kauankin asunut täällä?”. 

Tervetuloa kylään!

                                                           

Vielä näyttelytekstit paikoilleen, ja kaikki alkaa olla valmista!

Anni Pykäläinen

Viimeinen M-juna

Toukokuisilla Museopäivillä juttelin Helsingin kaupunginmuseon Ville Ylikahrin ja Ulla Teräksen kanssa kesällä aloittavasta Kehäradasta ja sen myötä historiaan jäävästä lähijunan M-tunnuksesta. Ja siitä, että se herättää vähän haikeutta.

Olemme kaikki Länsi-Vantaan kasvatteja ja M-juna on ollut meille tärkeä kulkuväline nuoruudessa ja myöhemmin. Ville kertoi aikovansa muutaman kaverinsa kanssa matkustaa Vantaankoskelle viimeisellä M-junavuorolla, joka lähtee Helsingistä tiistaina 30.6. klo 23.39. Ajatus oli hauska ja päätimme perustaa Facebook-tapahtuman Viimeinen M-juna.

Käsitteeksi muodostuneella M-junalla on ollut merkittävä rooli monen helsinkiläisen, mutta eritoten länsivantaalaisen elämässä viimeisen 40 vuoden aikana. Juna on ollut kätevä kulkuneuvo niin töihin mennessä, koulumatkoilla kuin vapaa-ajan riennoissa ja sillä on päässyt keskustaan kaikkein nopeimmin. Erityisesti radan varren nuorille se on ollut ensisijainen liikkumismuoto pois Vantaalta ja takaisin kotiin.

Viimeinen M-juna -tempaus osui suoraan lähiönostalgian ytimeen. Tapahtumaseinä täyttyi saman tien tunteikkaista muistoista ja valokuvista 1970-luvulta tähän päivään. Osallistujia ilmoittautui lopulta melkein 4000, joista paikalle jonkun arvion mukaan saapui reilu tuhat.

Viimeisen M-junavuoron lähtöryysistä Helsingin päärautatieasemalla. Kuva Stella Karlsson.

Myös virallisemmat tahot suhtautuivat tempaukseemme alusta asti myönteisesti. Muun muassa HSL kirjoitti Facebook-sivuillaan: "Suosittelemme lämpimästi! Emme osaa kuin ihailla ihmisten – tässä tapauksessa M-junanostalgikkojen – joukkoliikenneinnostuksen tasoa."

Viimeinen M-juna profiloitui heti hyvänmielen tempaukseksi. Tapahtuman seinälle ilmestyneet M-junamatkustajien muistot olivat pääosin positiivisia. Aikatauluja häirinneitä lumisateita ja pakkasia, karuja kommelluksia eikä pelottavia asemanseutuja muisteltu kovin pahalla, harvemmin edes mainittiin. Nuoruusmuistot junaan sammumisista olivat vuosien varrella muuttuneet noloista tilanteista hauskoiksi seikkailuiksi.

Vaikka kutsuimme tapahtuman koolle yksityishenkilöinä, tarjosi se ainutlaatuisen mahdollisuuden myös museotyön tekemiseen. Aiheenahan nostalgiaa pursuva, matalan osallistumiskynnyksen some-tapahtuma on vahvasti tätä päivää ja siksi mitä herkullisin nykydokumentointikohde. Helsingin ja Vantaan kaupunginmuseot valokuvasivat, haastattelivat ja havainnoivat yhdessä M-junan viimeisen ajelun.

Tuukka Määttänen suunnitteli tapahtumaan juhlakangasmerkin, jota nopeimmat saivat ostaa ennen viimeisen M-junan lähtöä. Merkkejä voi kesällä ostaa Vantaan kaupunginmuseosta Tikkurilasta. Kuva Terhi Lamminpää.

Viimeisen M-juna -tempaus oli karnevaalihenkinen, ”Skumpat messii ja hymy korvii!” -meininki, mutta hilpeyteen oli sekoittunut hitunen haikeutta ja aimo annos nostalgiaa. Saattojoukko oli kirjavaa, ei siis pelkästään perinteiseen nostalgia-ikään ehtineitä keski-ikäisiä, vaan joukossa oli lisäksi sekä vanhempaa väkeä että paljon parikymppisiä nuoria. Oli hienoa huomata, että nostalgia ei olekaan keski-iän kynnyksellä heräilevä tunnetila, vaan sen valtaan on luontevaa antautua minkä ikäisenä vain.

Oli hauska meininki ja kiva, kun oli porukkaa nuoresta vanhaan, vaunut täynnä!

Tapahtuman perustajat Vantaankoskella, kun viimeinen M-juna on saapunut päätepisteeseensä. VR lahjoitti vanhan M-junakyltin Vantaan kaupunginmuseon kokoelmiin.

Tapahtuman suosio ja siihen liittyvä tunnelataus yllätti museoväenkin. Mikä ihme sai näin valtavan joukon jakamaan henkilökohtaisia muistojaan tapahtuman seinällä ja matkustamaan arkiyönä Vantaankosken asemalle, josta ei ainakaan junavuorolla pääsyt enää takaisin Helsinkiin? Kysymyksessä oli kuitenkin ihan tavallinen lähijuna.

Viimeisen M-junavuoron jälkeen, kalusto pysyy samana, tutut asemat säilyvät, matkustusmahdollisuudet lisääntyvät, mutta kirjain muuttuu. Jotakin tuttua ja turvallista häviää. Tästä lähtien junan päätepysäkki ei ole enää kotikulmilla Länsi-Vantaalla vaan se jatkaa matkaansa maagisen Itä-Vantaan rajan toiselle puolelle. Yön viimeiseen junaan nukahtava ei herääkään enää Vantaankoskella vaan pahimmassa tapauksessa löytää itsensä jostakin Itä- tai Keski-Vantaan lähiöstä.

Onhan siinä tietynlainen jännä fiilis, että M-juna loppuu. Vaikka siihen tuleekin sitten uusi linja ja käytännössä mikään ei muutu. Mutta tavallaan joku  tietty aikakausi loppuu ja toinen aikakausi alkaa. Onhan siinä semmosta muutoksen fiilistä ilmassa jonkin verran.

 

Sarjakuva Heli Kärkkäinen.

Monet paikalle tulleet kertoivat, että Viimeinen M-juna oli kokemus, jota ei haluttu missata. Mukana oli ihmisiä, jotka olivat olleet ajelemassa ensimmäisessä M-junassa 40 vuotta sitten ja halusivat olla myös viimeisessä. Toiset kertoivat aikovansa matkustaa viimeisen M-junan lisäksi myös ensimmäisellä Kehäjunalla. Ylipäätään uudet, ainutlaatuiset ja vähän kreisitkin jutut houkuttelevat. Kokemukset itsessään nähdään rikkautena. Se että voi olla mukana jossakin ainutkertaisessa jutussa, olla tekemässä historiaa.

Huopalahden asemalla. Kuva Tuukka Tuomisto.

Viimeinen M-juna ei varmastikaan olisi paisunut näin isoksi ilmiöksi ilman sosiaalista mediaa. Facebook-tapahtuman seinä tarjosi innostavan kanavan muistojen ja kuvien jakamiseen. Yhteisten kokemusten kautta arkinen lähijuna muuttui erityiseksi, meidän kaikkien M-junaksi, jonka poismenoa saatiin surra yhdessä, vaikka sitten vähän pilke silmäkulmassakin.

Kyllä tuolla M-junalla tulee aina olemaan paikka meikäläisen sydämessä. Mukavia muistoja. Tuntuu uskomattomalta että kohta ei enää stogen nokassa komeile kirjainta M. Mutta maailma muuttuu ja tulee varmasti tuosta kehäradasta ja niiden junien tunnuksesta nykypäivän nuorille myös vanhempana tärkeä. M-juna R.I.P.

Kannelmäen asemalla. Kuva Iris Shalal.

Anna Kangas

(Lainaukset haastatteluista ja Facebook-tapahtuman seinältä)