Siunauskappelit

Monet vantaalaiset saatellaan haudanlepoon jostain hautausmaittemme neljästä eri siunauskappelista. Evankelis-luterilainen seurakunta on rakentanut näitä erityisesti ruumiin siunaamiseen tarkoitettuja rakennuksia jo 1800-luvulta lähtien. Rakennustyyppinä ne yleistyivät itsenäistymisen ja etenkin sotien jälkeen. Vantaan vanhin siunauskappeli, Ruskeasannan siunauskappeli, on 1920-luvulta, eli lähes satavuotias. Vantaan seurakuntayhtymän omistamien Helsingin pitäjän kirkon hautausmaan ja Ruskeasannan hautausmaan lisäksi Vantaan alueella sijaitsee Helsingin seurakuntayhtymän omistama Honkanummen hautausmaa siunauskappeleineen. 

Hautaamisen rituaalien kehitys ja rakennustyypin synty

Ennen keskiaikaa kullakin kylä- tai maanviljelysyhteisöllä oli oma kalmistonsa, joka sijaitsi asumusten lähistöllä. Kristinuskon tulo ja 1200-luvun alkuvuosikymmeninä perustettu seurakuntaverkosto muutti hautaamiskulttuuria. Hautaaminen siirtyi tuolloin kirkkotarhoihin tai kirkkojen alle. Vainajan säilyttäminen tapahtui todennäköisesti kotioloissa, josta se sitten surusaatossa kuljetettiin kirkkomaalle hautaan. Kirkon sisälle hautaaminen loppui vähitellen 1700-luvun aikana terveys- ja hajuhaittojen takia. Lopullinen kirkkoon hautaamiskielto astui voimaan keisarillisella määräyksellä 1822. 

Siunauskappeleiden rakentaminen yleistyi terveydenhoito asetuksen voimaan astumisen (1880) jälkeen, joka määräsi, että hautausmaat tuli rakentaa erilleen asutuksesta. Samalla syntyi tarve erilliselle hautaan siunaamiseen tarkoitetulle rakennukselle. Suomen ensimmäiset hautausmaille rakennetut rakennukset olivat vaatimattomia rakennuksia, jotka tarjosivat hieman suojaa säältä hautaan saattamisen aikana ja toimivat samalla hautaamiseen liittyvän tarpeiston varastoina. Arkkitehtoniset tavoitteet tulivat mukaan rakennusten suunnitteluun varsin nopeasti ja niiden suunnittelun tiimoilta onkin usein pidetty arkkitehtuurikilpailuja.  Suurin osa Suomen siunauskappeleista ovat arkkitehdin suunnittelemia, yksilöllisiä rakennuksia ja ne sijaitsevat usein hautausmailla keskeisten kulkureittien päätteenä tai varrella.

Vantaan siunauskappelit

Ruskeasannan hautausmaa vihittiin käyttöön vuonna 1887, pian terveydenhuoltoasetuksen voimaan astumisen jälkeen. Kappelin rakentaminen alkoi 1920-luvun puolen välin jälkeen professori Armas Lindgrenin suunnitelmien mukaisesti. Arkkitehtuuriltaan punamullattu, valkoisilla vuorilaudoilla varustettu Ruskeasannan siunauskappeli edustaa kansanomaista klassismia. Ulkonäöllisesti se muistuttaa pientä kirkkoa, mikä oli tavallista siunauskappelirakentamisessa aina 1900-luvun puoliväliin asti, jolloin niiden arkkitehtuuri alkoi enenevissä määrin seuraamaan yleisempiä arkkitehtuurin ihanteita.

Ruskeasannan hautausmaa vihittiin käyttöön vuonna 1887 ja kappeli valmistui 1920-luvulla. Kuva: Lauri Leppänen 1999, VKM.

Seuraavaksi rakennettiin Vantaan alueelle Honkanummen hautausmaan siunauskappeli professori Erik Bryggmanin suunnitelmien mukaan. Edellisten vuosikymmenten kappeleihin verrattuna 1950-luvun kappeleissa oli monipuolisemmin tiloja niin itse ruumiin käsittelyyn liittyen kuin myös hautajaisväen tarpeisiin. Myös Honkanummen hautausmaan kappelin tilaohjelma on monipuolinen. Kappeleita on itse asiassa kaksi, iso ja pieni. Näitä kolmion muotoisia rakennusmassoja yhdistää matala, tasakattoinen rakennuksen osa, johon sijoittuu sakasti, eteinen sekä odotustila. Lisäksi rakennuksessa on kellaritilat, johon sijoittuu muun muassa vainajien näyttötila, ruumishuoneet ja henkilökunnan tiloja. 

Vuonna 1955 valmistuneen Honkanummen siunauskappelin suunnitteli arkkitehti Erik Bryggman. Kuva: Mauno Mannelin 1957, VKM

1970-luvulla Helsingin pitäjän kirkon hautausmaan yhteyteen rakennettiin siunauskappeli arkkitehti Per Björkvallin suunnitelmien mukaan. Rakennus oli sopeutettu kirkonkylän vanhaan rakennuskantaan ja se oli arkkitehtonisesti suhteellisen vaatimaton rakennus. Puurakenteisen kappelin tilat koettiin kuitenkin jo hyvin pian valmistumisen jälkeen epäsopiviksi ja ahtaiksi. Rakennus päätettiin korvata uudella siunauskappelilla. Sen suunnittelusta pidettiin arkkitehtuurikilpailu vuosina 2003-2004. Voittajaksi nousi ehdotus nimeltä ”polku”, jonka oli suunnitellut arkkitehtiylioppilas Anu Puustinen ja arkkitehti Ville Hara. Rakennustyöt pääsivät alkamaan vuonna 2009 ja kappeli vihittiin käyttöön elokuussa 2010. Uuden kappelin arkkitehtuurin kantavina teemoina ovat muurit ja siirtymät eri tilojen välillä. Muureja on niin kappelin ympärillä, kuin erottamassa pieniä pihamaita, johon voidaan siirtyä suoraan siunaustilaisuudesta ja jatkaa matkaa edelleen hautausmaalle. Sisätiloissa on mietitty siunaustilaisuuksien kulkua ruuhkaisin päivinä ja eriytetty tiloja siten, että kukin saattoväki voi olla toimituksen ajan rauhassa. Kappeli palkittiin samana vuonna Vantaan rakentamisen laatupalkinnolla eli Kehäkukka-palkinnolla.

Helsingin pitäjän kirkon siunauskappeli valmistui vuonna 1976 ja sen suunnitteli arkkitehtitoimisto Björkvall-Kunnas. Kappeli purettiin vuonna 2006 ja sen tilalle rakennettu uusi kappeli valmistui vuonna 2010. Kuva kappelista on otettu 1980-luvulla. Kuva: VKM

Blogiteksti liittyy kuolemasta kertovaan Kohti tuntematonta -näyttelyymme.

Kohti tuntematonta -näyttely on avoinna 9.10.2019 – 17.4.2020

ti – pe klo 11 – 18

la – su klo 11 – 16

Näyttelyymme on vapaa pääsy

Susanna Paavola

Viimeinen tervehdys vainajalle kerrotaan kukkien kielellä

Hautajaiskukkien historia lähtee liikkeelle ajasta, jolloin kasvihuoneessa viljeltyjä kukkia on ollut saatavilla ympäri vuoden ja ammattilaisia niitä sitomassa. Erot kaupungin ja maaseudun välillä olivat suuria. Näyttävät kukka-asetelmat kuuluivat varakkaiden hautajaismenoihin jo reilusti yli sata vuotta sitten, mutta kukkien käyttö vakiintui koko kansan tavaksi vasta sotien jälkeen.

Hautajaiskukkien vanhin muoto on ikuista elämää symboloiva seppele. Nykyään seppele on suuren työmääränsä takia enemmän arvohenkilöiden ja muistopäivien kukkalaite. Seppeleen rinnalla on alusta asti nähty myös arkun päälle kiinteästi rakennettuja arkkulaitteita. Hautajaiskukkien tarkoitus on ilmentää rakkautta vainajaa kohtaan, mutta niihin liitetään luterilaisuudessa myös ajatus ylösnousemuksen puutarhasta. Perinteisiä hautajaiskukkia ovat neilikat, ruusut, liljat, iirikset ja kallat. Punainen on aina ollut rakkauden väri ja valkoinen liitetään suruun ja iankaikkisuuteen.

Hautajaiskukkia edelsi tapa koristella koti ja pihapiiri havuilla. Pihalle tehtiin nuorista kuusista arkulle havumaja tai alue, jossa omaiset saattoivat käydä tervehtimässä vainajaa ennen hautajaisia. Havut olivat oleellinen osa hautajaissaattuetta ja niitä käytettiin myös hautausmaalla siistimässä kuopan reunoja. Erään uskomuksen mukaan piikikkäät havut estivät vainajaa palaamasta tuonpuoleisesta elävien pariin.

Fredrik Lönngrenin arkku on aseteltu kotitalon pihaan nuorien kuusien ympäröimänä, Kirkonkylässä toukokuussa 1935. Arkun päällä on liljoista ja ruusuista koottu arkkulaite. Kuva Vantaan kaupunginmuseo.

Tapa käyttää havuja kukkien rinnalla on säilynyt tähän päivään asti. Ajalla, jolloin vainajia ei enää pidetty kuoleman jälkeen kotona, pihapiiriin asetetuilla havuilla kerrottiin yhteisölle kuoleman vierailleen talossa. Vaikka hautajaisjärjestelyt siirtyivät omaisilta hautajaistoimistoille, havuja ja pihan koristelupalvelua oli saatavilla, siinä missä kukkien sidontaakin.

1900-luvun alussa menehtyneen lapsen hautajaiskukkiin on valittu hempeitä ruusuja. Kimpuista erottuvat suuret huonearalian lehdet. Kuva Vantaan kaupunginmuseo.

Tämän päivän surusidonnassa ei tunneta rajoja, vaikka vanhat uskomukset tietyistä hautajaiskukista elävät tiukassa. Vainajaa halutaan muistaa usein persoonallisesti ja moni miettii kukkien alkuperää. Maanviljelijälle sujautetaan kimppuun mukaan viljantähkiä tai ekologisuutta arvostavalle viedään vain yksi kotimainen ruusu, jotta vältytään turhalta jätteeltä. Suurenkin kukkalaitteen voi sitoa kokonaan maatuvista materiaaleista.

Hautajaiskukat kortteineen ja nauhoineen ovat viimeinen tervehdys vainajalle. Kukkien merkitys hautajaisissa onkin kasvanut muiden rituaalien vähentyessä. 

Blogiteksti liittyy kuolemasta kertovaan Kohti tuntematonta -näyttelyymme.

Kohti tuntematonta -näyttely on avoinna 9.10.2019 – 17.4.2020

ti – pe klo 11 – 18

la – su klo 11 – 16

Näyttelyymme on vapaa pääsy

Stella Karlsson

Jouluvalmisteluja Kirkonkylässä vuonna 1925

Vaivaako joulustressi? Joulustressi ei ole pelkästään nykyajan ilmiö. 1900-luvun alussa joulun valmisteluihin kuului myös paljon tekemistä. Helsingin pitäjän kirkonkylän nuorisoseurayhdistyksen Lyktan-lehdessä kerrotaan jouluvalmisteluista vuonna 1925.

”Jotta joulusta tulisi vuoden suurin kohokohta, oli seurattava monia tapoja ja perinteitä. Ja se, kenellä oli vaivalloisin osa jouluvalmisteluissa, oli talon emäntä, kun ajattelemme tavallista maalaistaloa ylipäätään. Jo ensimmäisestä adventista lähtien oli aika aloittaa leipomukset, jotka jatkuivat katkeamatta lähelle joulua. Nyt piti talven hapanleipävarastot täyttää. Leivät ja limput kuivattiin ja kannettiin ulos aittoihin. Jotta paksut limput eivät jäätyisi ja menettäisi hyvää makuaan, kaivettiin ne riihikuivattujen rukiinjyvien sekaan laareihin. Annan päivänä, joka on 15 päivää ennen joulua, laitettiin kapakala likoamaan. Jotta kala olisi hyvää, piti ostajan olla tarkkana, että valitsi valko- tai sinivalkolihaisen kalan, ei punaista tai ruskeaa. Sitten kala piti nylkeä ja laittaa muutamaksi päiväksi veteen likoamaan, minkä jälkeen se laitettiin tuhkan, kalkin ja veden seokseen, kunnes se oli kauttaaltaan pehmennyt. Sen jälkeen kalaa säilytettiin kylmässä vedessä, joka vaihdettiin päivittäin, kunnes lipeän maku oli kadonnut ja kalan liha valkoista. Lipeäkalan tekoa seurasivat joulupyykki, kynttilöiden valaminen, jouluoluen paneminen, pikkuleipien leivonta, joulukinkun paistaminen jne. ja emäntä oli varmasti se, jonka silmät seurasivat kaikkia toimia. Nuorella emännällä oli edessään monta unetonta yötä, jos hänen vanhempansa olivat laiminlyöneet kasvatuksen, jollaisen hänen myöhempi emännänroolinsa vaati.

Miesten työt sijoittuivat pääasiassa ulkotiloihin, mutta eivät hekään ehtineet joulun alla lorvailla. Polttopuut piti kiskoa kotipihaan, mitä enemmän sitä parempi. Kaikkien tuulenkaatojen ja muiden puiden, jotka syksyllä oli kerätty kasoihin ja hakattu metsässä haloiksi, piti olla jouluksi ajettu pois metsästä, jotta hevosilla ja miehillä olisi joulunpyhien jälkeen Härkäviikkojen alkaessa aikaa tarttua muihin töihin. Heinää ja rehua piti kuljettaa karjalle runsain määrin ja pilkkoa iltaisin joko talikynttilän tai päreen valossa. Ei ollut lainkaan epätavallista, että poika tai tyttö seisoi ja valaisi ylhäällä tallinvintillä hikisenä apekirstun äärellä työskentelevää työmiestä. Häpeä sille, joka joulun välipäivien aikana antoi naapuriensa kuulla, että hakkelus tai ape oli loppunut, niin sai tapahtua vasta pyhien jälkeen. Välipäivät piti sen sijaan käyttää osittain pyhän viettoon ja kyläilyyn, osittain alustalaisten ja mäkitupalaisten apupäiviksi, sillä heillä oli silloin yleensä halko- ja heinätalkoot ja sen sellaiset. ”

Kirkonkylän Nygrannaksen tilan joulukuusi 1950-luvulla. Kuva: Vantaan kaupunginmuseo.
Julgranen i Nygrannas hemman i Kyrkoby på 1950-talet. Foto Vanda stadsmuseum.

Julförberedelser i Kyrkoby år 1925

Stressar julen? Julstress är inte något nytt fenomen. I början av 1900-talet fanns också mycket att göra inför julen. I Helsinge kyrkoby ungdomsförenings tidning Lyktan berättas det om julförberedelserna i byn år 1925.

”Det var så många seder och bruk som då skulle följas för att julen verkligen skulle bliva årets största högtid. Och den som hade den drygaste anparten av allt detta var nog husets värdinna om vi tänka oss en vanlig bondgård i allmänhet. Så snart 1:sta advent var förbi började bakningen som fortgick oavbrutet till närmare jul. Nu skulle vinterns surbrödsförråd bakas. Brödet och limporna torkas och bäras ute i bodorna. För att de tjocka limporna icke skulle frysa och bli sämre till smaken grävdes de in uti den dåförtiden ritorkade rågen som förvarades i låren. Anna dagen som är 15 dagar före jul skulle torrfisken sättas i blöt. För att fisken skulle vara god ägde man vid inköpet se efter att köttet var vitt eller blåvitt, icke rött eller brunt. Sedan skulle den skalas eller flås och sättas i vatten där den fick ligga tills den var fullkomligt mjuk, och sedan i kallt vatten som dagligen skulle ombytas tills lutsmaken var försvunnen och köttet vitt. Härefter följde julbyket, ljusstöpningen, julbrygden, sötbrödsbakningen, julskinkans stekning o.s.v. och värdinnan var nog den som skulle hava ögat över allt. Det var många sömnlösa nätter som en ung värdinna då hade att genomgå ifall hon av sina föräldrar blivit försummad i den uppfostran som hennes värdinnekall sedan krävde.

Männerna som hade sitt arbete förlagt huvudsakligen utom hus, fingo ingalunda heller lata sig när julen stundade. Ved skulle släpas till hembacken, ju mer dess bättre. Allt det vindfälle och övrigt som under hösten hopsamlats och huggts uti skogen, skulle till julen vara hemkördt för att hästar och karlar sedan när oxveckorna vidtogo efter julen finge egna sig åt annat arbete. Hö och foder skulle även köras rikligt åt kreaturen samt på kvällarna skärsa till hackelse, antingen vid talgljusets sken, eller också vid pertans bloss. Det var ingen ovanlighet att en gosse eller flicka stod och lyste med pertan på stallsvinden under det någon av gårdens manliga stod vid syrpkistan och gick ann så att svetten lackade. Skam över den som under julmellandagarna måste låta grannarna höra att hackelsen eller syrpan tagit slut, detta fick ske först efter helgen. Mellandagarna skulle användas delvis till helg och visitdagar, delvis till hjälpdagar åt inhysingar och backstugubor, som då vanligen alltid hade sina ved och hötalkkor och mera dylikt.”

Håkansbölen kartanossa

”Vantaalaisen peltomaiseman keskellä, puiston ja talousrakennusten ympäröimänä, kohoaa arkkitehti Armas Lindgrenin suunnittelema jugendkartano. Näky yllättää lähestyvän vierailijan, sillä kartano on katseilta piilossa tammien ja lehmusten suojaamalla kummulla.”

Vain kivenheiton päässä Hakunilan kerrostaloalueesta sijaitseva Håkansbölen kartano on ainutlaatuinen jugendhelmi, joka muistuttaa meitä Vantaan historiasta. Kesäkuussa 2019 julkaistu teos Håkansbölen kartanossa – På Håkansböle gård esittelee kattavasti kartanon historiaa tilan alkuvaiheilta tähän päivään saakka. Tutkija Elina Riksmanin kirjoittamassa teoksessa esille nousevat niin omistajasukujen kuin kartanon palvelusväenkin tarinat. Teoksen on kustantanut Vantaan kaupungin historiatoimikunta, ja se sisältää tekstit suomeksi ja ruotsiksi.

Kirja jakautuu seitsemään osioon, joista jokainen lähestyy kartanon historiaa eri näkökulmasta. Esiin nousevat kartanoalueen vaiheet aina 1500-luvulta saakka, Håkansbölen kylän neljästä savusta, eli tilasta, lähtien. Kartanoalueen vaiherikas historia sekä omistajasuvut tulevat tutuiksi teoksen kuljettaessa lukijan läpi vuosien. Merkittävässä osassa teoksessa on Sanmarkien aika, arki ja juhla, iloineen ja suruineen. Kartano oli Sanmarkien suvun omistuksessa vuodet 1905–2005.

Lähdemateriaalina teoksessa on käytetty museon laajaa, kartanoa käsittelevää kokoelma-aineistoa, joka sisältää arkistomateriaaleja, haastatteluita, esineitä, kirjoja, valokuvia ja piirustuksia. Valokuvat kartanon elämästä tarjoavat mahdollisuuden kurkistaa menneeseen aikaan ja kuvitella, millaista kartanon elämä on ollut. Armas Lindgrenin alustavat luonnokset vuonna 1908 valmistuneesta nykyisestä päärakennuksesta saavat katsomaan kartanon yksityiskohtia entistä tarkemmin. Mielenkiintoisten tarinoiden lisäksi monipuolinen kuva-aineisto ja kirjan kaunis, harmoninen ilme, tekevät kirjasta lukemisen lisäksi mukavan myös katsella. Kirjan graafisesta suunnittelusta ja taitosta on vastannut graafikko Anne-Mari Ahonen.

Kartanon aiemman historian lisäksi katse kohdistetaan myös nykyhetkeen ja aikaan, jonka kartano on ollut Vantaan kaupungin omistuksessa. Kirja nostaa esille esimerkiksi kartanoalueen rakennuksissa tehdyt interiöörien pinta- ja väritutkimukset. Lukija pääsee tutustumaan myös museon kokoelmiin talletettuun mittavaan kartanon esinekokoelmaan, johon kuuluu yhteensä noin 15 000 esinettä. Joitain jo konservoituja ja restauroituja esineitä esitellään tarkemmin havainnollistavien kuvien avulla.

Kirjan kuvat esittelevät monipuolisesti niin kartanon asukkaiden elämää kuin kartanorakennustakin.
Kuva: Antti Yrjönen / VKM. 

Håkansbölen kartanoalue ja vuosina 2008–2010 restauroitu kartanon puisto muodostavat valtakunnallisesti arvokkaan rakennetun kulttuuriympäristön. Vaikka kartanon kunnostus on viivästynyt alkuperäisestä suunnitelmasta, kartanon aluetta ja rakennuksia on kunnostettu vähitellen useammassa vaiheessa. Puiston restauroinnin lisäksi päärakennuksessa on toteutettu julkisivukorjaus ja talousrakennuksista ensimmäisen, pehtorintalon, kunnostus on tehty. Seuraavana vuorossa ovat muut kartanoalueen talousrakennukset. Kartanolla ympäristöineen on merkittävä rooli alueen historiassa, mutta myös nykyhetkessä. Kuten Elina Riksman toteaa:

”Vaikka kartanon päärakennuksen interiöörien kunnostustyö on sittemmin viivästynyt, on Håkansböle lunastanut paikkansa kaupunkilaisten sydämissä. Kaupungin kulttuuripalveluiden, kaupunginmuseon ja eri yhdistysten vapaaehtoisten tuottamien monien tapahtumien, opastusten ja juhlien kautta kartano on tullut tutuksi paikallisille. Sen pihapiiri on monen kesäisen ja talvisen tapahtuman näyttämö.”

Seuraavan kerran kartanon ovet avautuvat yleisölle tulevana viikonloppuna, 14.–15.12., kun kartanolla vietetään perinteistä Kartanon Joulu -tapahtumaa. Tapahtuman järjestävät Håkansbölen kartanon kummit ja Hakunila-Seura yhdessä alueen muiden toimijoiden kanssa. Myös kaupunginmuseo ja Pieni museopuoti ovat mukana tapahtumassa.

Håkansbölen kartanossa – På Håkansböle gård -kirjan voit ostaa omaksesi Pienestä museopuodista.


Anni Öhman

Mikä ihmeen KoKeMus?

Vantaan kaupunginmuseon sosiaalisen median päivityksissä on ollut viime aikoina kuvia esineistä hashtagilla #kokemus #kokoelmiakehittävämuseo. KoKeMus eli kokoelmia kehittävä museo -hanke syntyi Vantaan kaupunginmuseossa muillekin museoille tutun ongelman äärellä: emme tunne kokoelmiamme kunnolla. Museomme kokoelmissa on arviolta 27 000 esinettä, joista ainoastaan 9000 on löydettävissä tietokannastamme.

Tuskailua asian kanssa on jatkunut pitkään. Museo on perustettu vuonna 1986, mistä lähtien kokoelmia on kartutettu. Esineitä on tullut enemmän, kuin on ehditty luetteloimaan. Esinekokoelmaa hoitaa yksi ihminen, mutta esinetyöhön pystyy harvoin keskittymään, kun aikaa vievät myös muut tehtävät ja projektit. Kokoelmatiimimme – intendentti, arkiston ja kuva-arkiston amanuenssit, valokuvauksesta vastaava museoassistentti ja museomestari – mietti, miten voisimme läpikäydä kokoelmamme tehokkaasti. Olimme yhteydessä muihin museoihin ja kyselimme, miten he ovat inventoineet kokoelmiaan. Emme saaneet kaikilta tähän selkeää vastausta. Päätimme siis itse alkaa kehittämään tehokasta tapaa aineistojen läpikäymiseen ja kokoelmatyön kehittämiseen.

Läpikäyntiä odottavat esineet museon säilytystiloissa.
Kuva: Antti Yrjönen/Vantaan kaupunginmuseo.

Tavoitteemme on läpikäydä aluksi noin 6000 esinettä. Käytännössä tämä tarkoittaa kahta huonetta täynnä laatikoita ja esineitä. Esineet luetteloidaan, puhdistetaan, numeroidaan, kuvataan ja pakataan. Tarvittaessa tehdään myös poistoja. Esineet luetteloidaan Kirsti-kokoelmatietokantaan ja avataan kaikkien nähtäville Finna-hakupalveluun. Samalla mietimme uusia toimintatapoja ja jaamme tietoa hyvistä sekä huonoista käytännöistä myös muiden museoiden käyttöön. Hankkeen jälkeen kokoelmamme on paremmin käytettävissä, pystymme tarkentamaan kokoelmapolitiikkaamme ja valtakunnallinen tallennustyönjako vahvistuu. 

Ensimmäisen pilotointiviikon pidimme jo vuosi sitten marraskuussa. Tällöin käytiin 128 esinettä läpi. Kesän aikana hankkeeseen osallistui yliopistoharjoittelija, jonka kanssa saimme läpikäytyä 1255 esinettä. Tällä hetkellä hankkeessa työskentelee osa-aikaisesti museoamanuenssi puolen vuoden ajan.

KoKeMus on tarkoitettu jaettavaksi kaikille. Esittelemme KoKeMus-hankkeen etenemistä museon blogissa ja kokoelmista tehtyjä löytöjä sosiaalisessa mediassa. Haluamme, että myös muut museot voivat hyötyä tästä: pyörää ei tarvitse jokaisen keksiä uudelleen, eikä samoihin kuoppiin pudota. Emme välttämättä keksi mitään uutta ja ihmeellistä, mutta kokeilemme eri lähestymistapoja luetteloimattomiin aineistoihin. Näitä saa vapaasti kommentoida ja myös kertoa minkä tavan itse on havainnut hyväksi. 

KoKeMus-hankeen tavoite on saada kokoelmat paremmin käyttöön.
Kuva: Antti Yrjönen/Vantaan kaupunginmuseo

Annamari Juvonen-Eskola, kokoelmista vastaava intendentti

Liitupiiput ja pääkallo hillopurkissa

Amerikoista Eurooppaan tuotu uutuustuote tupakka ja sen polttamista varten valmistetut piiput levisivät Suomeen 1600-luvun alussa. Nämä niin sanotut liitupiiput valmistettiin valkosavesta ja niitä tehtiin varsinkin Hollannissa sekä Englannissa. Myös Helsinkiin perustettiin piipputehdas vuonna 1758. Liitupiiput ja etenkin niiden katkelmat ovat hyvin yleinen löytö arkeologisilla kohteilla ja myös Vantaalta on Kirkonkylän pappilan ja Mårtensbyn Lillaksen arkeologisilta kaivauksilta löytynyt useita piipun katkelmia.

Yhdessä Mårtensbyn piipuista näkee, että se on ollut kovassa käytössä. Siitä erottuu nimittäin hampaanjäljet. Liitupiippujen nimi tulee siitä, että niiden varret muistuttavat kovasti kouluissa käytettyjä taululiituja. Pehmeistä taululiiduista poiketen liitupiipun varsi on tehty kovaksi poltetusta savesta. Piippua jauhaessa, varsi on kuluttanut piipun polttajan hampaita. Tämä näkyy selvästi 1600-1700-lukujen haudoissa, jossa tupakanpolttajan erottaa kallon alaleuassa hampaiden välissä sijaitsevasta pyöreästä liitupiipun kokoisesta kolosta. Tällaiset kolot ovat melko tyypillisiä 1600-1700-luvun vainajilla. Luultavasti myös Mårtensbyn piippua polttaneelle henkilölle on aikoinaan muodostunut hampaiden väliin kolo liiallisesta tupakanpoltosta.

Mårtensbyn Lillakselta löytynyt liitupiipun varsi, jonka päässä on erotettavissa hampaanjäljet. Kuva: Pekka J. Heiskanen/Vantaan kaupunginmuseo.

Itsekin olen päässyt todistamaan vainajaa, jonka hampaiden välissä oli pyöreä kolo. Olin muistaakseni ollut kaivamassa Haminassa linnoitekohdetta, josta oli liitupiippulöytöjä. Koska talvella maa on jäässä eikä sitä pysty kaivamaan, tekevät arkeologit usein jälkitöitä talvisaikaan. Jälkitöiden aikana kirjoitetaan raporttia, analysoidaan aineistoa sekä putsataan ja luetteloidaan löydöt.

Haminan löytöaineistomme oli Museoviraston kellarissa, jossa työskenteli myös arkeologeja muilta kaivauksilta. Kellarissa oli muun muassa osteologi, eli luututkija Kati Salo, joka oli ollut Porvoon kirkolla kaivamassa luurankoja. Porvoon kirkon kaivaukset liittyivät Porvoon kirkon tuhopolttoon ja sen jälkeen kirkkoon asennettavaan palonsammutusjärjestelmään. Järjestelmää varten kirkon pihalle piti rakentaa iso vesiallas ja sen alta arkeologien poli kaivettava pois luurangot. Kati oli siis ollut tätä työtä tekemässä ja oli kellarissa tutkimassa kirkolta löytyneitä luita.

Kun Kati näki minulla liitupiipun, hän innostui ja kysyi jos saisi testata yhtä asiaa. Sanoin, että se varmasti onnistuu. Kati meni hyllylle, jonne oli nätisti pakannut kaikki Porvoon luurangot. Hän nosti sieltä ison muovisen hillopurkin pöydälle. Purkki oli juuri sen kokoinen, että sinne mahtui pääkallo. Kati nosti purkissa olleen pääkallon pöydälle ja pyysi sitten minulta liitupiippua. Hän näytti kallon hampaiden välissä ollutta koloa ja kokeili piippua siihen. Piippu sopi siihen täydellisesti!

Muutama vuosi myöhemmin, vuonna 2012, Kati tutki Helsingin Senaatintorin alta löytyneitä vainajia. Kyselin häneltä, oliko hän huomannut heilläkin samanlaisia koloja. Kati kertoi, että niitä oli löytynyt heiltäkin useita.

Kerron muuten usein näistä liitupiipuista ja luurangoista lapsille kiertäessäni kouluja. Kerron aina aluksi hiukan vaikeampia asioita ja luennon loppua kohden kevennän luurangoilla. Miltei aina lapset hiljenevät täysin, kun kerron pääkallosta hillopurkissa.

Andreas Koivisto

Dickursby förskola i Fornparken

Stenåldersboplatser och andra arkeologiska lokaler har mycket att berätta, det är ett som är säkert. Men det kan vara ganska svårt att hitta berättelserna när man besöker dem, för platserna har ofta varit obebodda så länge att det inte finns kvar några synliga märken av dem ovanpå markytan. För att komma åt historierna måste de grävas ut av arkeologer som kan tolka fynden och läsa jordlagren och naturen runt omkring.

I Fornparken i Ånäs har vi på Vanda stad och stadsmuseum haft som avsikt att åskådliggöra en del av det som döljer sig under marken. Det har vi gjort genom att sätta upp en infotavla om arkeologiska utgrävningar och fynd samt med hjälp av stenpelare som visar var strandlinjerna gått en gång i tiden. Dessutom jobbar vi hela tiden med att få ut information också på annat sätt, t.ex. genom att göra ett mobilspel om platsen.

"Andreas berättar om hur man levt förr vid Fornparken" En fin bild på mig. Jag hade faktiskt en svart mössa på huvudet dagen då jag guidade. I bakgrunden syns också de tre stenpelarna, som visar var den gamla havsstranden funnits.

Vi har också gjort guidningar i Fornparken. För några veckor sedan besökte barnen i Dickursby förskola platsen och jag hade nöjet att berätta för dem vart de egentligen kommit. Efteråt fick de rita det de sett och hört. För mig var det otroligt intressant att se teckningarna. Då fick jag veta hurudana bilder 6-åringarna målat upp för sig då de hörde mig prata om saker som till stor del är osynliga idag.

Rundvandringen började med att barnen fick veta att de stod på gammalt havsbotten. Från havsbotten förflyttade vi oss högre upp till den forna sandstranden där stenåldersbyn legat. Där funderade vi bland annat på hur stenåldersmänniskorna livnärt sig, hur de jagat och fiskat. Vi kollade också på stenpelarna som visade var vattennivån legat under olika perioder av stenåldern. Barnen såg ut över åkrarna och försökte föreställa sig hur det någon gång varit yttre skärgård med små kobbar där sälar och fåglar vilat sig.

"Den gamla havsstranden vid Ånäs. Andreas mormor bor i det gula huset" Palmträd förekom faktiskt på många teckningar, kanske de hör ihop med sandstränder. Jag berättade också för barnen att min mormor ännu också bor i det gula huset som syntes från fornparken.

"Husen vid gamla havsstranden i Ånäs" Jag berättade aldrig hur stenåldershusen ser ut. De här husen ser kanske lite mer medeltida ut, höga och smala som i till exempel Tallinn. Men på stranden gör de lerkrukor och fiskar. Stenåldersaktiviteter som vi talade om.

Efter allt prat om stenålder förflyttade vi oss mot ån nedanför Fornparken. Vi gick under den moderna bilbron mot den gamla stenbron. Det var som en tidstunnel som förde oss från stenåldern mot medeltid och nyare tider. Stenbron låg nämligen vid Stora Strandvägen eller Kungsvägen som den nu för tiden allmänt kallas. Vägen byggdes ursprungligen någon gång för runt 800 år sedan mellan Åbos och Viborgs slott.

"Åbo- och Viborgs slott och Kungsvägen som gick mellan slotten" En mycket tydlig bild på vägen mellan slotten!

"Den där stenbron varifrån hästen föll" Hästen som föll från bron hade tydligt blivit kvar i minnet hos många.

Stenbron är byggd i slutet av 1800-talet och före den har det på samma plats funnits en träbro. Det hörde till böndernas uppgifter att hålla träbron i skick, men de orkade inte alltid fulfölja sina förpliktelser. Barnen fick höra om prästen som på 1600-talet skulle åka över bron med häst och släde. Men bron hade blivit så murken att den inte höll för den tunga släden. Både häst och släde for igenom bron. Hästen drunknade men prästen klarade sig med nöd och näppe.

"Den där hästen har drunknat" Här ligger hästen rofullt och vilar under vattnet med ögona fast.

Historierna väckte mycket frågor bland barnen och vi förde många fina diskussioner. Speciellt verkade barnen fundera över om hästen fortfarande vilar på botten av ån. Det kunde jag inte svara på. På åns botten har ingen ännu gjort utgrävningar. Ån ruvar säkert också på många intressanta berättelser!


Andreas Koivisto