tiistai 19. marraskuuta 2019

Liitupiiput ja pääkallo hillopurkissa

Amerikoista Eurooppaan tuotu uutuustuote tupakka ja sen polttamista varten valmistetut piiput levisivät Suomeen 1600-luvun alussa. Nämä niin sanotut liitupiiput valmistettiin valkosavesta ja niitä tehtiin varsinkin Hollannissa sekä Englannissa. Myös Helsinkiin perustettiin piipputehdas vuonna 1758. Liitupiiput ja etenkin niiden katkelmat ovat hyvin yleinen löytö arkeologisilla kohteilla ja myös Vantaalta on Kirkonkylän pappilan ja Mårtensbyn Lillaksen arkeologisilta kaivauksilta löytynyt useita piipun katkelmia.

Yhdessä Mårtensbyn piipuista näkee, että se on ollut kovassa käytössä. Siitä erottuu nimittäin hampaanjäljet. Liitupiippujen nimi tulee siitä, että niiden varret muistuttavat kovasti kouluissa käytettyjä taululiituja. Pehmeistä taululiiduista poiketen liitupiipun varsi on tehty kovaksi poltetusta savesta. Piippua jauhaessa, varsi on kuluttanut piipun polttajan hampaita. Tämä näkyy selvästi 1600-1700-lukujen haudoissa, jossa tupakanpolttajan erottaa kallon alaleuassa hampaiden välissä sijaitsevasta pyöreästä liitupiipun kokoisesta kolosta. Tällaiset kolot ovat melko tyypillisiä 1600-1700-luvun vainajilla. Luultavasti myös Mårtensbyn piippua polttaneelle henkilölle on aikoinaan muodostunut hampaiden väliin kolo liiallisesta tupakanpoltosta.

Mårtensbyn Lillakselta löytynyt liitupiipun varsi, jonka päässä on erotettavissa hampaanjäljet. Kuva: Pekka J. Heiskanen/Vantaan kaupunginmuseo.

Itsekin olen päässyt todistamaan vainajaa, jonka hampaiden välissä oli pyöreä kolo. Olin muistaakseni ollut kaivamassa Haminassa linnoitekohdetta, josta oli liitupiippulöytöjä. Koska talvella maa on jäässä eikä sitä pysty kaivamaan, tekevät arkeologit usein jälkitöitä talvisaikaan. Jälkitöiden aikana kirjoitetaan raporttia, analysoidaan aineistoa sekä putsataan ja luetteloidaan löydöt.

Haminan löytöaineistomme oli Museoviraston kellarissa, jossa työskenteli myös arkeologeja muilta kaivauksilta. Kellarissa oli muun muassa osteologi, eli luututkija Kati Salo, joka oli ollut Porvoon kirkolla kaivamassa luurankoja. Porvoon kirkon kaivaukset liittyivät Porvoon kirkon tuhopolttoon ja sen jälkeen kirkkoon asennettavaan palonsammutusjärjestelmään. Järjestelmää varten kirkon pihalle piti rakentaa iso vesiallas ja sen alta arkeologien poli kaivettava pois luurangot. Kati oli siis ollut tätä työtä tekemässä ja oli kellarissa tutkimassa kirkolta löytyneitä luita.

Kun Kati näki minulla liitupiipun, hän innostui ja kysyi jos saisi testata yhtä asiaa. Sanoin, että se varmasti onnistuu. Kati meni hyllylle, jonne oli nätisti pakannut kaikki Porvoon luurangot. Hän nosti sieltä ison muovisen hillopurkin pöydälle. Purkki oli juuri sen kokoinen, että sinne mahtui pääkallo. Kati nosti purkissa olleen pääkallon pöydälle ja pyysi sitten minulta liitupiippua. Hän näytti kallon hampaiden välissä ollutta koloa ja kokeili piippua siihen. Piippu sopi siihen täydellisesti!

Muutama vuosi myöhemmin, vuonna 2012, Kati tutki Helsingin Senaatintorin alta löytyneitä vainajia. Kyselin häneltä, oliko hän huomannut heilläkin samanlaisia koloja. Kati kertoi, että niitä oli löytynyt heiltäkin useita.

Kerron muuten usein näistä liitupiipuista ja luurangoista lapsille kiertäessäni kouluja. Kerron aina aluksi hiukan vaikeampia asioita ja luennon loppua kohden kevennän luurangoilla. Miltei aina lapset hiljenevät täysin, kun kerron pääkallosta hillopurkissa.

Andreas Koivisto

Ei kommentteja: