Punakaartilaiset siunattiin haudan lepoon yli 30 vuotta sisällissodan jälkeen – Hiekkaharjun muistomerkki 70 vuotta

70 vuotta sitten, 21.8.1949, yli 30 vuotta sisällissodan päättymisen jälkeen, paljastettiin juhlallisesti Hiekkaharjun punaisten muistomerkki. Tilaisuudessa rovasti Otto Weckström siunasi viimein haudan lepoon sisällissodassa kaatuneet punakaartilaiset. Tie muistomerkin pystyttämiseen ja vainajien siunaamiseen oli kuitenkin ollut pitkä.

Seppeelenlasku Hiekkaharjun vakaumuksensa puolesta kaatuneiden muistomerkille itsenäisyyspäivänä 1977. Kuvassa oikealla seisoo sotaveteraaneja lippujen ja partiolaisia soihtujen kanssa. Kuva: Foto Mannelin/Vantaan kaupunginmuseo.

Sisällissodan jälkeen maamme oli voimakkaasti kahtiajakautunut. Nykyisen Vantaan edeltäjä, Helsingin maalaiskunta ei ollut tässä suhteessa poikkeus. Sisällissodan taisteluissa ja vankileireillä oli kuollut toistasataa punakaartiin kuulunutta maalaiskunnan asukkia. Valkoisten apuun tulleita saksalaissotilaita oli kaatunut alle kymmenen.

Taistelujen päätyttyä voittajat siirsivät omat vainajansa Helsingin pitäjän Pyhän Laurin kirkon hautausmaalle sivistyneeseen tapaan heidän muistoaan kunnioittaen. Näin ei tapahtunut punaisten vainajien osalta. Taisteluissa kaatuneet haudattiin lähelle taistelukenttää kaivettuihin joukkohautoihin ja nykyisen Hiekkaharjun aseman ympäristössä kuolleet ja teloitetut punakaartilaiset päätyivät läheisiin hiekkakuoppiin. Vainajien nimiä ei selvitetty eikä niitä merkitty mihinkään luetteloon. Haudoista ei saanut jäädä muistoa, eikä niille saanut tuoda kukkia tai pystyttää muistomerkkejä.

Entisen Simonkyläntien, nykyisen Osmankäämintien varrella punaisten ketju puolustautui saksalaisia joukkoja vastaan 12.4.1918. Viljo Sohkasen mukaan tien varrelle kaivettiin taistelun jälkeen kaksi joukkohautaa. Nykyisin paikalla on rivi- ja omakotitaloja. Kuva: Riina Koivisto.

Paluu sovittelevaan yhteiskuntaan oli hidasta. Vasta 1930-luvun edetessä alkoi ajatuksien jyrkkyydessä tapahtua lieventymistä. Vuonna 1940 Helsingin ja Helsingin maalaiskunnan sosiaalidemokraattiset kunnallisjärjestöt pitivät Malmin hautausmaalla vuonna 1918 kaatuneiden ja surmattujen punaisten joukkohaudalla yhteisen muistotilaisuuden. Tämän jälkeen alkoi muistomerkkien suunnittelu.

Vuonna 1946 Helsingin maalaiskunnan kunnanvaltuusto päätti yksimielisesti pystyttää muistomerkin kaikkien sisällissodassa kaatuneiden vainajien kunniaksi. Toimikunnan puheenjohtajaksi nimettiin Tikkurilan punakaartin jäsenenä toiminut Viljo Sohkanen. Muistomerkkiasia oli esillä myös kirkkovaltuustossa ja rovasti Otto Weckströmin ehdotuksesta hautatoimikuntien työ yhdistettiin. Yhteistyötä johtivat yhdessä Sohkanen ja Weckström.

Weckström oli sisällissodan aikana liittynyt valkokaartiin ja kovasanaisesti tuominnut punakaartin toiminnan. Mutta aloitettuaan Helsingin maalaiskunnan kirkkoherrana 1922 hän saavutti kaikkien kansanryhmien sekä kieliryhmien suosion asettumalla sovinnon tielle. Niinpä oli luonnollista, että juuri Weckström lopulta siunasi haudan lepoon sisällissodassa kaatuneet punakaartilaiset vanhalla joukkohautapaikalla Hiekkaharjussa.

Lauantaina 24.8.2019 Hiekkaharjun punaisten muistomerkillä vietetään 70-vuotisjuhlaa. Samalla muistomerkillä paljastetaan sisällissodasta kertova muistotaulu. Taulun yhteydessä on linkki verkkosivuille (https://tarinasoitin.fi/vantaa1918), jonne on kerätty yhteensä 144 sisällissodan tapahtumien yhteydessä kuolleen punakaartilaisen nimet.

Andreas Koivisto

Luettavaa:
Koivisto, Katarina 2018: Från bondpojke till präst och från Borgå till Reval. Vantaa-Seuran vuosikirjassa Helsingin pitäjä – Vantaa 2019.

Koivisto, Riina 2018: Vantaalaisia muistoja ensimmäisestä maailmansodasta. Vantaa-Seuran vuosikirjassa Helsingin pitäjä – Vantaa 2019.

Tahvanainen, Aarno H. 2017: Kaatuneiden muistomerkit Helsingin maalaiskunnassa. Vantaa-Seuran vuosikirjassa Helsingin pitäjä – vantaa 2018.

Tahvanainen, Aarno H. 2018: Tikkurilan seudulla huhtikuussa 1918 kaatuneet punakaartilaiset. Vantaa-Seuran vuosikirjassa Helsingin pitäjä – Vantaa 2019.

Tikkurilan nimen alkuperää setvimässä – Minkä arvoinen oli tikkuri?

Tikkurilan nimi tulee mittayksiköstä tikkuri. Kylän alkuperäinen ruotsinkielinen nimi Dickursby on nimittäin johdettu ruotsin kielen sanasta ”däcker”, joka on tarkoittanut kymmenen nahan nippua. Usein sillä on tarkoitettu oravannahkoja, mutta yksikköä on käytetty myös esimerkiksi kymmenen hirvennahan nipusta. Todennäköisesti Tikkurila nimi viittaa täällä joskus sijainneeseen turkisten ja viljan markkinapaikkaan tai paikalla asuneisiin turkisvälitykseen keskittyneiden henkilöiden asuinpaikkaan.

Oravannahat ja muut pohjoisilta alueilta peräisin olevat turkikset olivat kysyttyä tavaraa eteläisen Euroopan markkinoilla. Kuva: Stella Karlsson/Vantaan kaupunginmuseo.

Puhutaan, että oravannahat olisivat joskus toimineet maksuvälineenä rahojen sijaan. Minkä arvoinen yksi tikkuri oravannahkoja siinä tapauksessa oli? Koska hinnoista on hyvin vähän tietoa ja käytössä oli niin sanottu luontaistalous, joka perustui vaihtokauppaan, on tikkurin arvoa hirvittävän vaikea selvittää. Vasta 1200-luvulla ruvettiin kolikoita käyttämään yleisemmin maksuvälineenä Ruotsin valtakunnassa. Kyllä sitä aiemminkin esiintyi kolikoita, sillä niin Ruotsista kuin täältä Suomesta on löytynyt monia hopearahakätköjä. Viikinkiajan (n. 800-1100-luvulla) alussa tänne Pohjolaankin saapui esimerkiksi itämaisia dirhemeitä. Mutta rahoja ei käytetty samaan tapaan kuin myöhemmin.

Mikäli jalometallisia kolikoita käytettiin, laskettiin aluksi sen paino. Islamilainen dirhem oli hopearaha, jonka paino oli 2,97 grammaa. Islamilaisten matkailijoiden kertomuksissa on tietoa mitä eri eurooppalaisista kaupungeista sai yhdellä dirhemillä. Prahassa sai esimerkiksi 25 kanaa vuonna 965 ja Venäjällä sai yhden neljäsosan härästä 1000-luvulla. Tikkuriin ja oravannahkoihin liittyen on mainittu, että yhdellä dirhemillä sai 18 oravannahkaa. Näin saadaan karkea arvo oravannahoille ja tikkurille. Voidaan siis ajatella, että yhden tikkurin, eli kymmenen oravannahan arvo olisi voinut olla puoli dirhemiä. Niillä olisi tämän logiikan mukaan saanut hankittua 12 kanaa tai kahdeksasosan härästä riippuen vähän missä päin Eurooppaa oikein liikkui.

Andreas Koivisto

Leipäjonoista Yhteiseen pöytään

Miten päästä leipäjonoista eroon? Luoda jotakin sellaista, jossa ruoka-avun asiakas, ihminen, tuntisi olonsa hyväksi, arvostetuksi, osaksi yhteisöä? Ettei ihmisen tarvitsisi tuntikausia seistä taivasalla  jonottamassa ruokaa. Olla kiinni elämässä, inhimillisellä ja kestävällä tavalla.

Mitä siis tehdä leipäjonoille? Ja toisaalta valtavalle määrälle hävikkiruokaa, jota jää päivittäin kaupoista ja elintarviketukuista yli? Mitä tehdä, jotta kukaan tai mikään ei menisi hukkaan?
Näihin kysymyksiin Vantaan kaupunki ja seurakuntayhtymä lähtivät yhdessä miettimään ratkaisua. Kehitettiin toimintamalli, jossa hävikkiruoka kulkee lahjoittajalta keskitetysti hävikkiterminaalin kautta ruuan jakelijoille ja sitä kautta ruoka-apua tarvitsevalle. Syntyi Yhteinen pöytä. 

Kuva: Vantaan kaupunginmuseo / Anna-Reetta Rikala

Historian ohella Vantaan kaupunginmuseon tehtävänä on tallentaa myös tätä päivää. Erilaisia arjen ilmiöitä, suuria ja pieniä. Yhteinen pöytä on esimerkki tämän ajan ilmiöstä. Se kertoo osaltaan yhteiskunnan tilasta, jossa ruoka-apuun täytyy turvautua, koska kaikilla ei mene riittävän hyvin. Se kertoo toisaalta yltäkylläisyydestä ja kulutuksesta. Siitä, että ruokaa jää yli tarpeen. Se kertoo ilmastonmuutoksesta ja kestävästä kehityksestä. Se kertoo yhteisöllisyyden merkityksestä.

Museo halusi tallentaa tämän ilmiön yhteiseen muistiin ja kertoa siitä myös tuleville sukupolville. Kertoa tästä ajasta, jolloin oli pakko tarttua sanoista tekoihin ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi ja eriarvoisuuden vähentämiseksi. Herätellä ihmisiä ajattelemaan ja näkemään. Ymmärtämään, että se miten toimimme tänään, vaikuttaa siihen minkälainen huominen on.

Hävikkiterminaalilla pakataan lahjoitetut tuotteet laatikoihin kuljetettavaksi jakelupisteisiin. Vapaaehtoistyöllä on merkittävä rooli Yhteisen pöydän työssä. Kuva: Vantaan kaupunginmuseo / Antti Yrjönen

Miten Yhteinen pöytä sitten toimii? Lähdimme ottamaan selvää ja näin se meni:

Hävikkiterminaalilla aamu alkaa yhteisillä aamukahveilla. Järjestäydytään. On kolme pakettiautoa, kaksi kylmäkuljetuksiin ja yksi kuivamuonalle. Autoihin lastataan laatikot, jotka edellisenä päivänä on pakattu terminaalilla valmiiksi. Ne sisältävät lähinnä elintarvikkeita – joskus myös muutakin – mitä milloinkin kaupoista on saatu. Jakeluverkostossa olevat ruoka-avun jakajat ovat voineet esittää toiveita, mitä kussakin jakelupisteessä on tarpeen. On kulttuurisia eroja, ikäihmisiä ja nuoria. Erilaisia tarpeita ja elämäntilanteita. Kaikkiin toiveisiin ja tilauksiin ei aina voida vastata, koska paljon riippuu siitä mitä lahjoittajilta saadaan, minkälaista hävikkiä on tullut.

Tänään kuormassa on mm. banaaneja, mandariineja, pikapuurohiutaleita, kaaliraastetta, leipää, jogurttia, suklaapatukoita, sipsejä… eli perusruokaa, ja vähän jotain extraakin. Elintarvikkeita, joissa parasta ennen-päivämäärä on tulossa vastaan, ja siitä syystä kaupan hyllyltä poistettuja. Jotta kylmäketju ei elintarvikkeilla katkeaisi, terminaalilla on kylmähuone ja pakastin. Näin taataan, että ruoka-avun ja yhteisruokailun asiakas saa laadukasta ruokaa.

Kuva: Vantaan kaupunginmuseo / Anna-Reetta Rikala

Lähdemme matkaan. Kussakin autossa on autonkuljettaja sekä apukuski (tällä kertaa myös museon havainnoija). Kaksi meistä jää hävikkiterminaalille havainnoimaan ruokien pakkaamista seuraaviin kuljetuksiin.

Yhteisen pöydän autot ajavat ennalta määrättyä reittiä. Listan mukaan mennään. Käymme työttömien toimintakeskuksessa, päihdekuntoutujien talolla, asukastiloissa, seurakunnalla… Välillä poiketaan elintarviketukussa ja kaupoissa ja otamme matkaan lahjoitukset: maitoa, leipää, jauhelihaa, banaaneja, kalaa…

Pääsiäisen jälkeen saatiin lahjoituksena mm.valtava määrä maitoa. Kuvat: Vantaan kaupunginmmuseo / Antti Yrjönen

Kun autot saapuvat takaisin terminaalille, on lounas jo valmiina. Istumme yhteisen pöydän ääreen syömään, hävikkiruokaa tottakai! Lounaan jälkeen jatketaan. Uudet reitit, asukastilat, kauppojen kylmähuoneet, lastauslaiturit… ja takaisin terminaalille. Päivä pulkassa, hyvin meni. Toimii!

Lopuksi kokoonnuttiin yhteiseen pöytään syömään hävikkiruuasta valmistettua maittavaa lounasta.
Kuva: Vantaan kaupunginmuseo / Marjo Eerikäinen

Mutta onko Yhteisen pöydän toiminta vain hävikkiruuan hyötykäyttöä ja ruoka-apua? Se on paljon muutakin. Yksi tärkeä tekijä Yhteisessä pöydässä on se, että ihminen pääsee osaksi jotain kokonaisuutta. Osallistuu, saa yhteyden toisiin ja tulee huomatuksi, ehkä myös työllistyy. Yhteisen pöydän porukka puhaltaa yhteen hiileen, keskustellen, toisiaan kuunnellen. Keskitetyn toiminnan myötä hävikkiruuan lahjoittajien ja jakelijoiden työ helpottuu ja ruoka-avun saajat ja yhteisruokailuun tulijat voivat kiittää. Olkaa hyvä ja käykää pöytään! Yhteinen pöytä on katettu: hävikillä, osallisuudella, yhdessä tekemisellä, ihmisten kohtaamisella, paremmalla huomisella.

Vielä on kuitenkin matkaa siihen, että leipäjonoista päästäisiin kokonaan eroon. Vantaalla ollaan jo aika hyvällä mallilla. Miten on muiden kaupunkien laita?

Anna-Reetta Rikala

Koululaiset tutkimassa Tikkurilan vanhaa kylätonttia toukokuussa 2019

Kun kulkee jokapäiväisessä elinympäristössä, tuleeko joskus miettineeksi sitä, mitä tällä paikalla tapahtui vuosikymmeniä, vuosisatoja tai ehkä vuosituhansia sitten? Viertolan koulun Jokirannan opetuspisteen oppilaat eivät ehkä ole tulleet joka päivä ajatelleeksi, mitä heidän koulun pihallaan on aikojen saatossa tapahtunut, mutta tänä keväänä oli aika pohtia asiaa tarkemmin. Vantaan kaupunginmuseon organisoima ja Suomen Kulttuurirahaston rahoittama Mullankaivajat-hanke tarjosi koulun oppilaille mahdollisuuden tutustua jokapäiväisen elinympäristönsä historiaan hiukan pintaa syvemmälti arkeologisten tutkimusten kautta, jotka toteutettiin koulun piha-alueella toukokuussa 2019. Viikon mittaisten koekaivausten lisäksi projektiin kuului opetusta sekä paikallishistoriasta että arkeologisen tutkimuksen tekemisestä, oppilaiden ryhmätöitä sekä ennen kaivauksia suoritettu metallinilmaisinkartoitus, jonka tarkoituksena oli paikantaa potentiaalisimmat kaivausalueet koulun pihalta (ks. aiempi blogi-kirjoitus).

Valittiinko Jokirannan opetuspiste sitten sattumalta arkeologisen tutkimuksen kohteeksi? Ei, sillä koulun oppilaat ovat harvinaisen onnekkaassa asemassa viettäessään välituntinsa kylänpaikalla, jonka juuret ulottuvat ainakin keskiajalle saakka! Dickursbyn (Tikkurila) kylä mainitaan ensimmäisen kerran historiallisissa lähteissä vuonna 1501, mutta todennäköisesti kylä on vanhempi, ehkä jopa yksi Helsingan pitäjän vanhimmista kylistä. 1500-luvulla Dickursbyn kylä kuului Helsingan isoimpien kylien joukkoon ja se koostui useista hajallaan sijanneista tonttimaista, joista vanhin on historiallisen kartta-aineiston perusteella sijainnut nyt tutkimuksen kohteena olevalla alueella. Tonttimaan pohjoispuolella on kulkenut ja kulkee edelleen vanha postitie, Kuninkaantie, jonka reitti ulottu Bergenistä Pietariin. Suomen alueella Suureksi Rantatieksikin kutsuttua osuutta pääsi maareittejä pitkin kävellen tai hevosella Turkuun tai Viipuriin.

Ote Samuel Brotheruksen kartasta vuodelta 1708, jossa näkyvät Dickursbyn kylään kuuluneet Dickursbyn, Beckbyn ja Skeggiasin tonttimaat, Simonsböle sijaitsi näistä pohjoisempana. Kuninkaantie kulkee kuvan oikeassa ylänurkassa. Lähde: Kansallisarkisto, KA B9:9/52-54.

Vielä 1900-luvun alkupuolella Dickursbyn kylätontin paikalla oli maaseutumainen maiseman ja kansan piirissä ”Tikkurilan kartanoksi” kutsutun tilan rakennuksia. Erinäisten omistajanvaihdosten jälkeen vuonna 1912 tontti ja rakennukset siirtyivät kunnalle.  Tilan päärakennuksessa toimi jo tuolloin koulu, joka kuitenkin oppilasmäärien takia alkoi käydä ahtaaksi. Vanhat tilan rakennukset saivat väistyä, kun paikalle valmistui 1950-luvun lopulla opettajien asuntola ja uusi koulurakennus, jossa nykyään toimii Viertolan koulun Jokirannan opetuspiste. Vaikka alue on 1900-luvulla ollut raskaan rakentamisen kohteena, on koulun pihalla säilynyt vielä entisistä ajoista muistuttava maakellari sekä nurmialue, jolla vanhat, ehkä jopa keskiaikaiseen kyläasutukseen liittyvät jäänteet ovat saattaneet säilyä.

Kevätsiivousta vuonna 1956 maakellarin luona. Kuvaaja: Olavi Koistinen. Kuva: Vantaan kaupunginmuseo.

Arkeologiset kenttätyöt aloitettiin Viertolan koulun 5.-luokkalaisten kanssa aurinkoisessa säässä 9.5.2019 metallinilmaisinkartoituksella, johon oppilaiden lisäksi osallistuivat Vantaan Kaupunginmuseon arkeologit. Käytössä oli Helsingin Yliopiston metallinilmaisin sekä pinpointteri tarkempaa etsintää varten. Ideana oli prospektoida koulun joenpuoleisella nurmialueella ja kartoittaa potentiaalisia kaivausalueiden paikkoja koululaisten kanssa. Oppilaat osallistuivat 4-6 hengen ryhmissä tutkimukseen niin, että jokainen sai hetken aikaa käyttää metallinilmaisinta ja yrittää löytää maasta signaaleita. Kun ilmaisin antoi merkkejä metalliesineestä, sai koululainen arkeologien avustuksella kaivaa löytönsä esiin. Kaikilla oppilailla metallinilmaisin ulisi ainakin kertaalleen hiukan kovempaa, osoittaen mahdollisen löydön paikkaa, joten jokainen pääsi kaivamaan koepistoja signaalipaikoille. Muutamasta kuopasta ei innokkaan etsinnän jälkeen löytynyt signaaleista huolimatta kuin lihavia matoja, mutta suurin osa oppilaista pääsi myös löytämään erilaisia esineiden fragmentteja. Löytöihin kuului erilaisia metallifragmentteja, nauloja, vanhoja oven tai ikkunan heloja, lusikka, yksi tinasotilas, yllättävän monta leikkiauton osaa ja yksi 5 sentin kolikko vuodelta 2002, jonka löytäjä sai pitää. Oli ilo seurata oppilaiden kenttätyöskentelyä – tutkimusintoa löytyi niin paljon, että arkeologien oli jopa hiukan haastava pysyä oppilaiden perässä kartoittamassa löytöjä!

Metallinilmaisinlöydön esiin kaivaminen Vantaan kaupunginmuseon arkeologin Andreas Koiviston opastuksella. Kuva: Elina Terävä/Vantaan kaupunginmuseo.

Varsinaiset kenttätyöt pääsivät vauhtiin maanantaina 13.5.2019, jolloin edellisviikolla prospektoidulle nurmialueelle avattiin koekuoppia maakerrosten selvittämiseksi, sillä metallinilmaisinkartoituksessa näihin ei vielä päästy käsiksi. Noin 0,5 m x 0,5 m kokoisia koekuoppia tehtiin systemaattisesti muutamassa eri linjassa noin 5 m välein tutkimuskohteena olleelle alueelle. Yhteensä koekuoppia kaivettiin viikon aikana 25 sekä arkeologien että koululaisten voimin. Pintaturpeen poiston hoitivat arkeologit nurmikkoa säästellen, mutta jo maanantaina nurmikon alaisia kerroksia pääsivät 5.-luokkalaiset tutkimaan kaivauslastoin. Kaivamiseen kuului aluksi perehdytys kaivamisvälineisiin, kaivaustekniikkaan ja seulomiseen, jonka jälkeen jokainen oppilas sai joko oman kuopan tai yhteisen kuopan kaverin kanssa tutkittavakseen.

Koekuopan kaivaminen aluillaan. Kuva: Antti Yrjönen/Vantaan kaupunginmuseo.

Viikon aikana oppilaat kaivoivat 4-6 hengen ryhmissä 45 minuuttia kerrallaan, minkä lisäksi innokkaimmat pääsivät mukaan kentälle vielä toistamiseen perjantaina, kun kevään viimeinen koe oli suoritettu. Ihailtavaa oli, että vaikka maa oli paikoin hyvin kovaa kaivettavaa ja kaivausasennot melko haastavia, niin kiitettävällä sitkeydellä 5.-luokkalaiset saivat maata tehokkaasti poistettua kuopista. Koululaiset osoittautuivat hyvin tarkkasilmäisiksi pikkiriikkistenkin löytöjen bongauksessa, ja tuntui, ettei pieninkään tiilenmuru päässyt livahtamaan heidän silmiensä ohi ainakaan seulapaikalta.

Seulomista arkeologien avustuksella. Kuva: Elina Terävä/Vantaan kaupunginmuseo.

Vaikka Mullankaivajat-projekti keskittyi 5.-luokkalaisiinn, niin heidän lisäkseen koulun muut oppilaat, erityisesti 3.- ja 4.- luokkalaiset, kävivät välituntien aikana tutustumassa kaivauksiin, kyselemässä kysymyksiä, penkomassa maakasoja, seulomassa sekä hiukan kaivamassa avattuja koekuoppiakin. Kiinnostus ja innostus arkeologisia tutkimuksia sekä maassa möyriviä matoja kohtaan yllätti arkeologit positiivisesti ja välituntien ajan kuoppien ympärillä oli aikamoinen vilinä. Oppilaista oli myös paljon apua erityisesti seulomisessa sekä savipaakkujen tutkimisessa ja välituntien aikana kasoista kerättiin talteen mm. paljon tiiltä, lasia, hiukan keramiikkaa ja jopa yksi luunappi. Lisäksi matojen pelastajina ja hoitajina koululaiset osoittautuivat erittäin taidokkaiksi.

Välitunnilla innostuneita kaivajia riitti useampia kuoppaa kohden. Kuva: Elina Terävä/Vantaan kaupunginmuseo.

Oli ilo vastailla myös koululaisten lukuisiin kysymyksiin koskien paikan historiaa, historiaa yleensä, arkeologiaa ja arkeologisia löytöjä sekä sitä, miten kummassa paikalle on voinut tulla niin paljon maata vanhojen löytöjen päälle. Samoja kysymyksiä kävivät toki esittämässä myös uteliaat lähialueiden asukkaat, joita paikan historia ja arkeologien kaivelu askarruttivat. Oli myös hienoa kuulla, miten koululaiset alkoivat kehitellä omia teorioita siitä, mitä paikalla on tapahtunut ja miten arkeologinen aineisto kertoo tapahtumista. Esimerkiksi eräs poikajoukko päätteli löytyneistä olutpullonkorkeista ja ikkunanlasinsirpaleista, että paikalla on ollut aikoinaan baari, jossa tapahtuneessa tappelussa ikkuna on mennyt rikki. Historiallisten lähteiden mukaan Tikkurilassa olleet 1700-luvun krouvit, Kylmänåja krog ja Dricksbacka, eivät kuitenkaan ihan tällä paikalla sijainneet, ja Hertaksen kestikievarikin 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa oli lähempänä Tikkurilan asemaa. Hienoa pohdintaa koululaisten osalta kuitenkin siitä, mistä arkeologinen aineisto voisi kertoa!

Viikon kestäneessä koekuopituksessa paljastui lähinnä, että opettajien asuntolan eteläpuoleisella nurmialueella nurmen alapuolella oli paksuja, pääosin savisia täyttökerroksia, joissa oli sekoittuneena löytömateriaalia useamman vuosisadan ajanjaksolta. Löytöihin kuului melko runsaasti tiiltä, jonkin verran muuta rakennusjätettä, kaakeliuunin kaakeleiden paloja, erilaisia astioiden sirpaleita, kuten posliinia, piiposliinia, fajanssia, punasavikeramiikkaa, valkosavikeramiikkaa, jopa muutama pala kivisavikeramiikkaa, yksi liitupiipun varsi, ikkuna- ja astialasia, 1980-luvun markka, nauloja ja hevosenkenkänauloja, muita rautaesineiden fragmentteja, nahan paloja ja jonkin verran leikkiautojen osia ja muuta modernia aineistoa. Kolme koekuoppaa laajennettiin niissä havaittujen mielenkiintoisten ilmiöiden takia hiukan isommiksi. Kahdessa koekuopassa esiin tuli noin 0,5 m syvyydessä hyvin tummaa, nokista ja melko löytörikasta hiekkamaata, liittyen ehkä johonkin vanhan uunin purkuun tai muuhun palamiseen liittyvään tapahtumaan. Yksi runsaasti rakennusjätettä ja muuta löytömateriaalia sekä erilaisia täyttökerroksia sisältänyt koekuoppa kaivettiin jopa 125 cm syvyiseksi. Siinäkään ei tosin vielä päästy pohjalle, eli luonnollisiin kerroksiin saakka, vaan täyttökerrokset vaikuttivat jatkuvan vielä kymmeniä senttejä alaspäin. Koekuopituksen keskeisin tutkimustulos oli, että Jokirannan koulun pihalla on hyvin paksuja täyttökerroksia, joissa on sekoittuneena materiaalia ehkä jopa 1700-luvulta 1900-luvulle saakka. Löytöaineiston käsittely ja tutkiminen on tosin vielä kesken, joten esimerkiksi erikoisempien keramiikkalöytöjen ajoitus tarkentunee vielä tutkimuksen edistyessä. Keskiaikaisia löytöjä ei koekuopituksessa tavattu, mutta mahdollista toki on, että paksujen täyttökerrosten alla myös vanhempia kulttuurikerroksia olisi säilynyt. Näiden tavoittamiseen tosin vaadittaisiin melkeinpä kaivinkone, sen verran tiukoiksi ja paksuiksi paikalla olleet savikerrokset osoittautuivat viikon aikana.

Eräästä koekuopasta löytynyt pikkuruinen sisilisko. Kuva: Elina Terävä/Vantaan kaupunginmuseo.

Kaiken kaikkiaan viikko oli kuitenkin erinomaisen onnistunut: Aurinko paistoi joka päivä ja linnut, puput, oravat, madot, tuhatjalkaiset sekä yhdessä koekuopassa pesinyt pikkuriikkinen sisilisko tarjosivat luontoelämyksiä sekä koululaisille että arkeologeille. Kaivaus antoi myös paljon tietoa kulttuuriperintökohteen säilyneisyydestä ja tutkimuspotentiaalista. Hienointa oli kuitenkin viikon aikana kokea koulun oppilaiden innostus tutkimuksia, historiaa ja luontoa kohtaan. Vaikka maakerrokset olivat paikoin haastavia kaivaa eikä rakenteita tällä kertaa koekuopista paljastunut ja löydötkin olivat joissain kerroksissa vähäisiä, niin se ei 5.-luokkalaisten intoa latistanut. Taisipa useampi koululainen suunnitella jo tulevaisuuttaan arkeologinakin 😊.

Kiitokset Suomen Kulttuurirahaston Mullankaivajat-apurahalle sekä Viertolan koulun Jokirannan opetuspisteen innostuneille opettajille ja oppilaille hienosta kenttäviikosta! Yhtä mielenkiintoisia ja innostavia projekteja olisi mahtavaa saada Vantaalle tulevaisuudessakin lisää. Tämä projekti jatkuu vielä kaivausten jälkitöiden merkeissä ja syksyllä olisi vielä tarkoitus palata koululle kertomaan koululaisille kaivausten jälkitöistä, tutkimustuloksista sekä esitellä oppilaille löytöjä. Voisikohan jokin niistä liittyä kansanperinteessä mainittuun Tikkurilan tonttuunkin…?

Löytöjen puhdistus on aloitettu, mukana myös kappale liitupiipun varren päästä. Kuva: Elina Terävä/Vantaan kaupunginmuseo.

Elina Terävä

Arkeologiset kaivaukset Tikkurilan Jokirannan opetuspisteen pihalla

Maanantaina 13.5.2019 alkaa Viertolan koulun Jokirannan toimipisteen pihan arkeologiset tutkimukset. Kaivaukset suoritetaan yhdessä koulun viidesluokkalaisten kanssa. Kyseessä ei ole mikä tahansa koulupiha vaan paikalla on sijainnut Dickursbyn, eli Tikkurilan kylän vanha keskus. Kaivausten aikana koulun oppilaat saavat tutustua arkeologiaan sekä selvittää onko koulun ympäristössä säilynyt maan alla merkkejä vanhoista kyläkerrostumista. Nykyiselle paikalleen Tikkurila siirtyi vasta 1860-luvulla junaradan rakentamisen myötä. Vantaan kaupunginmuseo on saanut Suomen kulttuurirahaston Mullankaivajat -hankkeen avustuksen, jonka avulla tutkimukset tehdään.

Oppilaan tekemä pienoismalli Dickursbyn kylässä sijainneesta historiallisesta rakennuksesta. Kuva: Andreas Koivisto/Vantaan kaupunginmuseo.

Ennen kaivauksia oppilaat ovat saaneet tutustua seudun keskiaikaiseen historiaan arkeologien Andreas Koiviston ja Elina Terävän johdolla. Oppituntien lisäksi oppilaat ovat tehneet ryhmätöitä Tikkurilan kylän historiasta. Aiheina olivat mm. alueen vanhat kartat, entisaikojen uskomukset, kylän vierestä kulkenut Kuninkaantie sekä seudulta Tallinnaan matkanneet talonpoikaispurjehtijat, jotka kävivät kauppaa Tallinnassa asuneiden hansakauppiaiden kanssa.

Jokirannan opetuspiste sijaitsee paikalla, jossa aiemmin sijaitsi Dickursbyn kylän kolme tilaa, eli Dynnas, Hertas ja Erikas. 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa kerätyn kansatieteellisen aineiston mukaan Dickursbyn kylässä uskottiin eläneen tonttuja. Tontut oleskelivat mielellään saunoissa ja pitivät hyvää huolta tilojen hevosista. Mutta jo tontuille oltiin ilkeitä, saattoivat he suistaa koko tilan perikatoon.

Koululaiset saivat osallistua koulunsa pihan tutkimiseen metallinetsimen avulla. Kuva: Andreas Koivisto/Vantaan kaupunginmuseo.

Koulu paikalla on ollut jo kauan. Vantaan ensimmäinen suomenkielinen kansakoulu aloitti Kirkonkylässä vuonna 1896, mutta sai vuonna 1910 sattuneen palon jälkeen muuttaa kansan suussa Tikkurilan kartanoksi kutsuttuun rakennukseen nykyisen Jokirannan opetuspisteen paikalla. Rakennus edelsi nykyistä vuonna 1959 valmistunutta koulurakennusta. Vuonna 1910 aloittaneen koulun johtokunnan puheenjohtajana toimi vuoteen 1917 saakka maamme tuleva presidentti Lauri Kristian Relander.

Metallinpaljastimella löytynyt vuosikymmenten takaisen koulun oppilaan hukkaama tinasotilas. Kuva: Andreas Koivisto/Vantaan kaupunginmuseo.

Uskomusten ja koulunsa historiasta oppimisen lisäksi oppilaat saivat myös tehdä käytännön töitä ennen kaivauksia. Oppilaat tarkistivat nimittäin arkeologien johdolla koulunsa pihaa metallinpaljastimella. Vanhasta historiallisesta pihapiiristä muistuttaa nykyään vain parkkipaikan laidalla oleva vanha maakellari. Koulun pihalla järjestetyn metallinetsinnän tuloksena löytyi kuitenkin jälkiä koulun oppilaiden leikeistä pitkältä ajalta. Löytöinä tuli esimerkiksi tinasotilas sekä pikkuautoja ja niiden osia. Lisäksi metallinpaljastimen avulla löytyi useita rautanauloja ja muutama pullonkorkki. Jännityksellä jäämme odottamaan mitä itse kaivaukset paljastavat!

Andreas Koivisto

Valokuvaajan viisi vinkkiä parempiin kuviin – "älä käske ketään hymyilemään"

1. Etsi kiinnostava kuvakulma

Kiinnostavan kohteen etsiminen linssin eteen on hyvä lähtökohta hyvälle valokuvalle. Jos tavoitteena on kuitenkin saada loistava kuva, tarvitaan muutakin kuin hyvä kuvauskohde. Kuvattavan kohteen lisäksi on vähintään yhtä tärkeää kiinnittää huomiota siihen, mistä ja miten kuvauskohteensa kuvaa.

Kuvan rajaus, kuvakulma ja etäisyys kohteesta vaikuttavat kaikki siihen, miten kuvan katsoja kokee ja näkee kohteen. Kannattaa siis kuvata sellaisesta paikasta, johon haluaisit kuvan katsojan asettaa.

Kun kiinnittää kohteen lisäksi huomiota kuvakulman valitsemiseen, saa aikaan paitsi kuvan kiinnostavasta kohteesta myös kiinnostavan kuvan kiinnostavasta kohteesta.

Kolme samankaltaista kuvaa on otettu eri etäisyyksiltä, ensimmäinen usean metrin päästä ja kolmas hyvin läheltä.
Kuvat: Antti Yrjönen

Esimerkkejä kuvakulmista. Ensimmäinen kuva on kuvattu puusta, toinen banderollin läpi, kolmas leikkimökin parvelta ja neljäs tuolilta kurotellen. Kuvat: Antti Yrjönen

Toisinaan kiinnostava kuvakulma löytyy kuin itsestään, mutta joskus sen eteen joutuu tekemään enemmän töitä. Jos mahdollista, kuvauskohdetta kannattaa tarkastella useammalta puolelta. Kuvaajien näkee usein kyykkivän maassa tai keikkuvan varpaisillaan jakkaralla. Syy on yksinkertainen. Kiinnostavia kuvakulmia löytyy usein sieltä mistä ihmiset harvemmin katsovat maailmaa.

Kuvakulmaa etsiessä on syytä pohtia myös valokuvan rajausta, eli mitä kuvassa haluaa näyttää ja mitä jättää kuvan ulkopuolelle. Kuvauskohteesta voi valita kuvaan yksityiskohdan tai esitellä kohteen lisäksi myös sen ympäristöä. Rajata voi paitsi jättämällä asioita kuvan reunojen ulkopuolelle myös peittämällä asioita kuvasta käyttämällä elementtejä ympäristöstä.

Esimerkkejä rajauksista. Ensimmäisessä kuvassa kuva-alaa peittää auton rikkoutunut tuulilasi. Toinen kuva on rajattu kiinnostavaan yksityiskohtaan. Kolmannessa kuvassa uimari rajaa joukkuetoverinsa. Kuvat: Antti Yrjönen

2. Kuvaa kohteesi hyvässä valossa

Valokuvauksessa on nimensä mukaisesti kyse valon kuvaamisesta. Ei siis kannata aliarvioida valon merkitystä lopputuloksen kannalta. Sama kohde näyttää hyvin erilaiselta erilaisessa valossa.

Pääpiirteissään valo voidaan jakaa jyrkkään ja pehmeään. Valon pehmeyteen vaikuttaa valolähteen koko. Pistemäiset valolähteet kuten aurinko tai kameran salama tuottavat hyvin jyrkkää valoa, joka piirtää terävärajaiset varjot. Hyvin pehmeä valaistus, kuten pilvinen taivas, puolestaan hävittää varjot kokonaan.

Valon väri vaikuttaa siihen minkä värisiltä kohteet kuvassa näyttävät. Ihmissilmä ja digitaaliset kamerat kompensoivat automaattisesti valon värin muutoksia, jolloin kohteet pysyvät saman värisinä valon värin muuttuessa.

Aina tämä ei kameralta onnistu ja tuloksena voi olla erikoisen värisiä kuvia. Hankaluuksia on luvassa myös silloin, kun kuvassa on erivärisiä valolähteitä, esimerkiksi ikkunasta kajastavaa päivänvaloa ja kellertävämpää valoa kattolampusta. Sisätiloissa voikin olla hyvä idea sammuttaa kattovalo ja testata, josko ulkoa tuleva valo riittäisi kohteen valaisemiseen. Hyvä valaistus henkilökuvaan järjestyy usein helposti tuomalla kuvattava lähelle ikkunaa.

Ikkunasta tuleva valo riitti mainiosti valaisemaan taiteilija Risto Vilhusen. Kuva: Antti Yrjönen / VKM

Pehmeyden ja värin lisäksi valon muita ominaisuuksia ovat voimakkuus ja suunta. Voimakkuus tuottaa ongelmia erityisesti silloin, kun valoa on kertakaikkiaan liian vähän tai kuvassa on sekä erittäin kirkkaita että varjoisia kohtia. Jälkimmäisessä tapauksessa kameralla ja kuvaajalla voi olla vaikeuksia päättää jättääkö kuvassa varjot tummiksi vai antaako kirkkaiden alueiden palaa puhki, eli ylivalottua. Molemmissa tilanteissa avuksi voi ottaa salamavalon tuomaan valoa pimeyteen. Jalusta on myös hyvä apu hämärässä kuvattaessa, sillä se mahdollistaa pidemmät valotusajat ilman pelkoa tärähtäneistä kuvista.

Hyvään valoon ei ole yksinkertaista reseptiä. Tasaisen ja pehmeän valon käyttäminen on usein helpompaa, sillä pistemäiset valonlähteet ovat harvoin kuvaajan kannalta parhaassa mahdollisessa paikassa ja varjot lankeavat häiritsevästi. Toisin sanoen valon suunta on huomattavasti merkittävämpi tekijä jyrkässä valossa kuvattaessa.

Kun taivas tarjoaa vain jyrkkää keskipäivän suoraa auringonpaistetta, voi kuvattavan kanssa paeta porttikonkiin tai alikulkutunneliin. Tunnelissa kuvatessa valo on tasaisempaa, sillä käytännössä koko tunnelinsuu toimii valonlähteenä.

Rakennusten, maisemien ja muistomerkkien kohdalla sama ei onnistu, joten on parempi jäädä odottamaan parempaa valoa. Usein jo pieni ja ohut pilvenhattara, joka asettuu hetkeksi auringon eteen, parantaa kuvaa merkittävästi tarjoamalla pehmeämpää valoa.

Ikkunoista heijastuvaa valoa aurinkoisena päivänä. Kuva: Antti Yrjönen

Jyrkässä auringonpaisteessa kannattaa pitää silmät auki myös erilaisten heijastusten varalta. Heijastukset tarjoavat usein kiinnostavia mahdollisuuksia kohteen valaisuun tai voivat toisinaan olla jopa itsessään kiinnostavia kuvauskohteita.

3. Etsi erilaisuutta ja vastakohtia

Jos kuvassa ei ole minkäänlaisia eroavaisuuksia, on linssinsuojus todennäköisesti unohtunut paikalleen. Erilaisuus, eli kontrasti, mahdollistaa asioiden erottamisen kuvasta. Kontrastia on valojen ja varjojen sekä värien välillä. Myös muut eroavaisuudet toimivat. Pienen asian asettaminen suuren viereen korostaa molempien kokoa. Kontrasti siis auttaa paitsi hahmottamaan asioita kuvista myös erottamaan mikä on kuvassa tärkeää. Kontrastien löytäminen ei ole hankalaa, sillä ihmisen katse kiinnittyy luonnostaan poikkeavuuksiin.

Mustavalkoisten kuvien kuvaaminen auttaa keskittymään yhteen valokuvauksen peruselementtiin: valojen ja varjojen suhteeseen. Monissa kameroissa on mahdollista muuttaa näytöllä näkyvä etsinkuva mustavalkoiseksi, jolloin valoihin ja varjoihin keskittyminen on helpompaa. Myös värikuvia kuvattaessa valojen ja varjojen suhteen tulisi olla kunnossa, muuten kuvasta tulee helposti litteän tai mitäänsanomattoman oloinen.

Esimerkkejä kontrastista valojen ja varjojen välillä. Ensimmäisessä kuvassa kontrasti on äärimmäinen, kuva koostuu lähes pelkästään mustasta ja valkoisesta. Toisessa ja viimeisessä kuvassa kasvot eivät erottuisi valkoista taustaa vasten. Kuvat: Antti Yrjönen

Esimerkkejä värien käytöstä. Yksiväriset pinnat toimivat hyvin taustoina ja korostavat kohdetta. Värikkäät kohteet nousevat hyvin esiin harmaasta taustasta. Kuvat: Antti Yrjönen

Myös muut poikkeavuudet ohjaavat ihmisen katsetta ja tekevät kuvasta mielenkiintoisen. Kuva: Antti Yrjönen

4. Yksinkertaista

Toisinaan saattaa tuntua, että valokuvaa ottaessa tai rakentaessa pitää kiinnittää huomiota lukemattoman moneen yksityiskohtaan. On kuitenkin olemassa monia tapoja yksinkertaistaa kuvaa siten, että niin oma kuin kuvan katsojankin huomio kiinnittyy olennaiseen. Aivan aluksi on tietysti päätettävä mikä kuvassa on tärkeää. Henkilökuvassa ihminen on yleensä taustaa tärkeämpi, ja taka-alalla kulkevat muut ihmiset, kulkuneuvot ja mainokset häiritsevät kuvaa.

Häiritseviä tekijöitä voi pyrkiä rajoittamaan kuvauspaikkaa vaihtamalla, esimerkiksi etsimällä taustalle miellyttävän miljöön tai vaikkapa lähimpään pensaikkoon sukeltamalla. Jos paikan vaihtaminen ei ole mahdollista kohteen voi pyrkiä eristämään kuvaamalla suurella aukolla siten, että kuvan tausta jää sumeaksi. Hankalassa ympäristössä kannattaa myös pysyä riittävän lähellä kohdetta, sillä monista häiritsevistä asioista pääsee eroon yksinkertaisesti rajaamalla ne kuvan ulkopuolelle.

Yksinkertaisenkaan taustan ei tarvitse olla tylsä. Kuvat: Antti Yrjönen

5. Ole läsnä ja älä käske ketään hymyilemään

Ihmisen kuvaamista kannattaa ajatella aivan tavallisena vuorovaikutustilanteena. Jos olet ystäväsi kanssa lounaalla ja haluat saada hänet hymyilemään, käskemistä parempi keino on kuunnella, keskustella ja ehkäpä kertoa jokin hyvä juttu. Kuvissa ei myöskään ole lainkaan välttämätöntä hymyillä.

Kuvattaville ei ikinä kannata kertoa miten heidän ei tulisi mielestäsi olla. Se on helpoin tapa saada ihminen tuntemaan olonsa vääränlaiseksi, joka on varsin huono lähtökohta onnistuneelle kuvalle. Sen sijaan kuvattavan kehuminen ei ole ollenkaan huono idea.

Kuvattavan näkeminen ja kohtaaminen ovat lopulta kuvaustilanteessa ne kaikista tärkeimmät asiat. Jos kuvattava luottaa kuvaajaan, hän uskaltaa olla oma itsensä.

Ihmiset ottavat luonnostaan hyviä asentoja ja poseeraaminen on vain harvoille ihmisille luontevaa toimintaa. Jos siis toivot kuvattavan kääntävän katseensa vasemmalle, on usein helpompi kysyä kuvattavalta vaikkapa taulusta sillä suunnalla kuin käskeä häntä kääntämään päätään.

Kuva: Antti Yrjönen

Lopuksi: Kokeile rohkeasti, riko sääntöjä ja älä noudata näitäkään ohjeita

Näiden ohjeiden ja vinkkien ensisijainen tarkoitus on tehdä kuvaamisesta helpompaa niin, että siihen oleelliseen – eli maailman katsomiseen – jäisi enemmän aikaa. Sillä lopulta kuvaamisessa on kysymys siitä mitä näen, ei ikinä ohjeiden orjallisesta noudattamisesta. Hyvä kuva syntyy katsomalla ja vuorovaikutuksessa ympäröivän maailman kanssa.

Antti Yrjönen, teksti ja kuvat

Kirjoittaja on Vantaan kaupunginmuseon ja muutenkin valokuvaaja, joka ei usko kolmanneksen sääntöön. Lisää kuvia löydät täältä.

Vantaalta löytyy vanhaa ja rivoa paikannimistöä

1.2.2019 avattiin uusi nimistöverkkopalvelu Nimisampo. Nimisampo on kaikille avoin verkkopalvelu suomalaisesta paikannimistöstä. Järjestelmä perustuu Kotimaisten kielten keskuksen (Kotus) digitoimaan Nimiarkistoon, johon on kerätty kansalaisilta 2,3 miljoonaa paikannimitietoa yli sadan vuoden aikana, sekä Maanmittauslaitoksen 800 000 nimeä sisältävään Paikannimirekisteriin.

Nimistöä on siis aktiivisesti kerätty Suomessa jo yli sadan vuoden ajan. Kuitenkin osa maamme nimistöstä on sitäkin paljon vanhempaa. Osa nimistöstä voi olla jopa monia tuhansia vuosia vanhaa. Esimerkiksi suuret vesistöt, kuten Saimaa, Imatra, Päijänne ja Inari vaikuttavat olevan muistoja jostakin kielestä, jota on puhuttu Suomen alueella jo kauan ennen suomen ja saamen kielten saapumista tänne.

1800-luvun lopussa kansallisen heräämisen yhteydessä paikannimiä ruvettiin kuitenkin aktiivisesti keräämään. Vantaallakin tällaista nimistön keräilyä on tehty useaan eri otteeseen. Esimerkiksi 1960-luvulla, kun Vantaalla alkoi toden teolla aluerakentaminen, kiersi kansatieteilijä professori Bo Lönnqvist silloisen Helsingin maalaiskunnan alueella keräämässä väistyvän maatalousväen tietoja ja muistoja paikannimistä.

Vanhan Helsingin maalaiskunnan paikannimistö on monikerroksista. Paljon nykyäänkin näkyvästä nimistöstä periytyy keskiajalle, jolloin seudulle saapui ruotsalaisia uudisasukkaita. By ja Böle päätteiset paikannimet ovat suurimmaksi osaksi ruotsalaissiirtolaisten perustamia kyliä, joiden etuliitteenä on usein henkilön nimi. Sitten on esimerkiksi Åggelby, eli Oulunkylä, jonka alkuosa saattaisi olla jäänne vanhan suomen tulvatasankoa tarkoittava sana Oulu. Siihen rinnastuu vielä lapinkielten sanat åulōi ja òulŏi, jotka merkitsevät keväisin jään päälle nousevia sohjoisia tulvavesiä. Näin ollen kylännimi voisi olla ruotsalaissiirtolaisia edeltäneiden hämäläisten perua.

Nimisampoa tutkaillessa on noussut esille Suomen monet rivot paikannimet (esimerkiksi tässä Helsingin Sanomien jutussa). Vantaaltakin löytyy rivoja nimiä, vaikka suurin osa niistä ovat niin paikallisia, että ne eivät Nimisammosta löydykään. Esimerkiksi lentokentän nykyisen kiitotien eteläpäässä Krakanojan vieressä on sijainnut kolme lähdettä, joiden nimet olivat 1920-luvun haastattelutiedon mukaan Fittan, Pittan ja Kvittan, eli Vittu, Kyrpä ja Kuitti.

Vuoden 1958 peruskartassa vasemmalla erottuvat hyvin kolme vierekkäistä lähdettä Fittan, Pittan ja Kvittan.

Toinen esimerkki rivosta paikannimestä Vantaalla on Sotungissa sijaitseva kallionyppylä, jota paikalliset kutsuvat nimellä Skituklimpen, eli ’Paskaklimppi’. Professori Bo Lönnqvist sai siitä tiedon 1960-luvulla haastatellessaan erästä kylän talon emäntää seudun paikannimistä. Rivo nimi meinasi jäädä mainitsematta, mutta onneksi haastattelutilanteessa mukana ollut lapsenlapsi totesi haastattelun päätteeksi: ”Mummo, unohdit Paskaklimpin!”. ”Äsh, sellaista!”, mummo oli yrittänyt viittoa pois rujon nimen, mutta lapsen suusta sen totuuden kuulee! (Bo Lönnqvist on kirjoittanut 1960-luvun nimistökeräilystään Helsingin maalaiskunnassa Vantaa-Seuran vuoden 2018 Helsingin pitäjä – Vantaa vuosikirjaan.)

Andreas Koivisto