Valokuvaa Vantaa: Aviapolis

Nykyisen Aviapoliksen suuralueen keskiaikaisia kyliä ovat Voutila (Brutuby), Ylästö (Övitsböle) ja Tolkinkylä (Tolkby). Voutilan ja Tolkinkylän nimet juontuvat yhteiskunnallisesti tärkeässä asemassa olleista henkilöistä: Tolkinkylässä asui tulkki (ruots. tolk), Voutilassa keskiajan ruotsalaisten uudisasukkaiden asuttamisesta vastannut henkilö (ruots. bryte) ja Ylästö taas tulee kylän perustaneesta Övidh -nimisestä miehestä. Samoin suuralueella sijaitsevassa Veromiehenkylässä on asunut verottaja. Kylät ovat olleet olemassa viimeistään 1400-luvulla.

Nykyinen Lentokentän kaupunginosa on toiminut koko Aviapoliksen suuralueen kehityksen veturina. Vuonna 1952 avattu Helsinki-Vantaan lentoasema, suuret valtaväylät 1960-luvun lopulta sekä vuonna 2015 avattu kehärata ovat houkutelleet alueelle työpaikkoja. Kolmasosa koko Vantaan kaikista työpaikoista sijaitsee Aviapoliksen suuralueella.

Pian lentokentän avajaisten jälkeen Veromiehen alueelle rakennettiin Aero Oy:n korjaamohenkilökunnalle tarkoitettu asuinalue, Aerola. Kyseessä on ainut Vantaalle valmistunut Alvar Aallon suunnittelema kohde.  Aerola valmistui vuoteen 1955 mennessä. Aerolaan kuuluu kaksi rinteeseen porrastuvaa kaksikerroksista asuinrakennusta sekä niiden välissä oleva sauna- ja pesutuparakennus. Rakennuksissa on yhteensä 20 asuntoa, ja koko kokonaisuus on suojeltu asemakaavassa. Rakennusten ja pihapiirin korjaustoimet tulee olla sellaisia, että niiden rakennustaiteellinen ja kaupunkikuvan kannalta merkittävä luonne säilyy.

Aerola on Alvar Aallon ainut Vantaalle valmistunut kohde. Se valmistui vuosien 1953-1955 aikana lentokentän korjaamohenkilökunnan asunnoiksi. Kuva: Mikkö Mälkki / Vantaan kaupunginmuseo.

Asuinrakentamisen sijaan alue on tunnetumpi työpaikka- ja teollisuusrakennuksistaan, ja siellä on myös useita modernin teollisen rakennusperinnön kohteita, kuten Auramo Oy:n kaksi rakennusta vuosilta 1964 ja 1970, sekä Wihuri-konsernin rakennukset 1950- ja 1960-luvuilta. Ne edustavat alueen ensimmäisten teollisten rakennusten kerrostumaa ja niiden arkkitehtuurissa on vielä vanhan ajan teollisten rakennusten tunnelmaa punatiilineen. Rakennukset ovat esimerkkeinä siitä, että 1960-luvulla myös teolliseen arkkitehtuuriin panostettiin. Tekniset innovaatiot, kuten pitkän jännevälin teräsbetonikaarirakenteet, veivät omalta osaltaan teollista kehitystä eteenpäin. Samassa korttelissa sijaitsee myös Wihurin Autola, joka on valmistunut 1970-luvulla.

Wihuri Oy:n punatiilirakennukset henkivät 50-60-luvun tunnelmaa. Kuva: Mauno Mannelin / Vantaan kaupunginmuseo. 

Oy Vesijohtoliike-Huber Ab (alkujaan Helsingin Vesijohtokonttori) oli Suomen ensimmäinen LVI-alan yritys, jonka perusti Suomen ensimmäsen vesijohdon rakentaja Robert (Bob) Huber vuonna 1879. Huberin vesijohtoliike muutti Helsingistä maalaiskuntaan 1960-luvun puolivälissä. Niin kutsutut Huberin hallit vihittiin käyttöön lokakuussa 1966. Valmistuessaan ne olivat isoimmat LVI-alan hallit Suomessa. Huberin hallien kokonaisuus on teollisuusrakentamiselle ilmeeltään epätavallisen arkkitehtoninen, ja kaarikattojen rivistöt ovat myös maisemallisesti vaikuttavia. Hallit odottavat korjausta parhaillaan.

Kaarikattojen rivistö on vaikuttava. Kuva: Amanda Eskola / Vantaan kaupunginmuseo. 

Vain parisataa metriä Wihurin tehtailta pohjoiseen sijaitsee Teilimäki, tie, joka on nimetty vanhan mestauspaikan mukaan. Paikka on merkitty vuosien 1775 - 1777 aikana tehtyyn karttaan ”galgplats” ja sen yhteyteen on piirretty hirsipuu. Itse mestauspaikka on hävinnyt rakentamisen alle. Vuoden 1825 jälkeen Suomessa ei ole pantu toimeen kuolemanrangaistusta (pl. sota tai muu poikkeustila), mutta siitä huolimatta mestauspaikalla kerrotaan olleen näkyvissä teilaukseen käytettyjä puurakenteita vielä 1900-luvun alussa. Haastattelujen mukaan mestatut haudattiin aikanaan mestauspaikasta vajaa 1,5 km pohjoiseen sijaitsevalle Ruskeasannan hautausmaalle, jossa myös lainrikkojia poltettiin roviolla. Muistelujen mukaan viimeinen nainen, joka teloitettiin mestauspaikalla, oli lapsensa tappanut äiti. Äiti niiasi papille ja hyvästeli kansan. Tämän jälkeen häneltä katkaistiin pää. Tapauksen oli omin silmin nähnyt Kirkonkylässä Björnsissä asuneen Fredrik Olanderin (s. 1833) isoäiti.

Vuosien 1775-1777 kartassa näkyy nykyisellä Teilimäellä sijainnut teloituspaikka.

Aviapoliksen aluetta kehitetään korkeatasoiseksi asuinalueeksi, jonka rakennusten värit ja materiaalit halutaan soinnuttaa yhteen vanhaan rakennuskantaan. Myös alueen toiminnallisuutta halutaan lisätä. Tietysti museon näkökulmasta kaupungin kehittämisessä halutaan tuoda esiin myös sen historiaa ja säilyttää sen eri kerroksia näkyvissä. Nykyisellään Aviapoliksen historia on huonosti tunnettu, mutta potentiaali tunnettuuden parantamiseen on kenties suurempi kuin millään muulla alueella Vantaalla: asukasmäärien lisäksi kasvussa on lentokenttävierailijoiden määrä, joka lähenee tänä päivänä jo 19 miljoonaa kävijää vuodessa.

Vanhoja kuvia Martsarista kaivataan kirjaan!

Suomalaisen Kirjallisuuden Seura (SKS) juhlistaa 50-vuotiasta Martinlaaksoa ja julkaisee lähiöstä ensi vuonna kirjan. Kirjassa tuodaan esiin erityisesti lähiössä varttuneiden nuorten tarinoita 1970–1980- luvuilta. Kirjan kirjoittaa itsekin Martinlaaksossa varttunut Jukka Ahonen.

Vantaan kaupunginmuseo auttaa keräämään kirjaa varten kuvia martsarilaisilta vuosien varrelta. Kuvia vastaanotetaan 17.9. - 31.10. Lue tarkemmat ohjeet tekstin lopusta.

Kuva martsarilaisista lapsista kerrostalojen pihalla Raikurinne 1:ssä 1970-luvun lopulla.
Kuva: Salpa Oy, Vantaan kaupunginmuseo.

Aloitammekin kuvakeruun seuraavista teemoista 1970-1980-luvuilta:

1. Kotipiha: rakentaminen, lasten leikit, yhteisöllisyys. Tarinankulun takia haussa on erityisesti kuvia Raappavuorenreunalta tai Raiviosuonmäeltä.
2. Tiilikoulu: koulumatka, välitunnit, koululaiset, luokat, juhlasali, ruokala, ajan henkeä kuvaavat vaatteet ja tavarat.
3. Martinkeskus: arki, kaupoissa käynti, liikkeet, kiipeilyteline, myyjät ja erityisesti ossulla hengailevat nuoret, “ossun jengi”.
4. Kaltsit: nuorten toilailu, lempi, bändit, vaput, kesäillat.
5. Martinlaakson koulu: käytävillä notkuvat oppilaat, luokat, opettajat, auditorio, ruokasali, punaiset katokset.
6. M-juna.

Juha Lehti esiintyy Jäähyväiset Martinkeskukselle -konsertissa syyskuussa 2016.
Kuva: Stella Karlsson, Vantaan kaupunginmuseo.

Uudempia otoksia:

7. Laajavuoren koulun purkaminen
8. Martinkeskuksen hautajaiset. Täsmänä graffiti formulakuskeista ja Juha Lehti esiintymässä.
9. Muuttuva Martinlaakso. Kuvia maahanmuuttajista, uusista rakennuksista.

Ja viimeisenä täsmäkuva:

10. Hurriganeksen keikka sunnuntaina 12. lokakuuta 1975 kerrostalon kerhohuoneella.

Elämää Martinkeskuksessa 1970-luvulla.
Kuva: Vantaan kaupunginmuseo.

Pyydämme lähettämään kuvat sähköpostilla lokakuun loppuun mennessä osoitteeseen martsari50@gmail.com. Tässä vaiheessa riittää kännykällä otettu kuva alkuperäisestä otoksesta. Laita mukaan tietoja kuvasta (aihe, vuosi ja kuvaaja, jos tiedossa). Otamme yhteyttä lähettäjään, jos kuva valitaan kirjaan. Kirjaan valitut kuvat digitoidaan Vantaan kaupunginmuseolla ja tallennetaan myös Vantaan kaupunginmuseon kuva-arkistoon.

Valokuvaa Vantaa: Hakunila

Tervetuloa Hakunilaan! Toisin kuin ehkä ensisilmäykseltä luulisi, on alueella pitkä ja merkittävä osuus Vantaan historiassa. Hakunila ja Sotunki ovat todennäköisesti kuuluneet samaan kantakylään, sillä vielä 1700-luvulla kylät muodostivat jakokunnan ja kylillä oli yhteiset metsät. Hakunila on luultavasti saanut nimensä Hokon -nimisen maanviljelijän mukaan, joka muutti Sotungista ja perusti uudisasutuksen eli ”bölen”. Hakunila on eriytynyt omaksi kyläkseen ehkä 1400-luvulla.

Kierroksemme lähtee käyntiin Hakunilan kirkolta. Rakennus valmistui alun perin seurakuntakeskukseksi vuosien 1975–1976 aikana, jolloin myös Hakunilan kerrostaloalueen rakennustyöt olivat käynnissä. Seurakuntakeskuksen suunnitteli arkkitehti Pauli Halonen. Rakennus vihittiin kirkoksi vasta vuoden 1994 laajennuksen myötä. Kirkolta siirrymme Hakunilan ostoskeskukselle, joka on niin ikään valmistunut osana kaupunginosan keskuksen rakentamista.

Arkkitehtitoimisto Erkki Karvisen vuosina 1980–1988 suunnittelema ostoskeskus on jaettu kolmeen tasoon: jalankulku ja varsinaiset liiketilat sijaitsevat tori- ja ylätasolla, alatasossa on pääasiassa huolto-, varasto- ja paikoitustiloja. Torilta pääsee kävelysiltoja pitkin ympäröiville asuinalueille. Tämä on tyypillistä 1970-luvun lähiösuunnittelulle (nk. kompaktikaupungit), jossa jalankulku ja autoilu pyrittiin pitämään erossa toisistaan. Ostoskeskus on peruskorjattu vuonna 1995. Nykyään sen seinää peittää Anetta Lukjanovan muraaliteos Fasaanit ja rakennuksen pylväikköä koristaa kuvataiteilija Laura Lehtisen muraali. Hakunilaan on tehty useita muitakin muraaleita vuonna 2017 osana Seinähullu Vantaa -hanketta.

Hakunilan ostoskeskus rakenteilla vuonna 1981. Kuva: Kari Autero / Vantaan kaupunginmuseo.

Hakunilan ostoskeskus vuonna 2017. Kuva: Antti Yrjönen / Vantaan kaupunginmuseo.

Vain muutaman askeleen päässä keskuksesta sijaitseva Skomarsin torppa muistuttaa alueen alkuperäisestä maisemasta ja rakennuskannasta ennen lähiörakentamista. Se on alkujaan 1800-luvulla kuulunut Håkansbölen kartanon maihin. Alun perin rakennus tunnettiin nimellä Haagan sotilastorppa (Haga soldattorp), sen jälkeen rakennus nimettiin torpan asukkaan lempinimen mukaan ”Frändikseksi”. Nykyisen nimensä torppa sai 1920-luvulla Frändiksen naapurista puretulta suutarin talolta (skomakare). Skomarsin torppa peruskorjattiin vuonna 1938 Håkansbölen kartanon työntekijöiden asunnoiksi. Samalla rakennusta laajennettiin, hirsiseinät laudoitettiin ja torppa sai nykyisen ulkomuotonsa. Kaupunki on korjannut rakennusta 1984, 2003 ja 2014. Kulttuurihistoriallisesti arvokas rakennus on asemakaavamääräysten mukaan säilytettävä ja se on ensimmäisiä asemakaavalla suojeltuja rakennuksia Vantaalla.

Skomarsin takaa kulkee Ratsumiehenpolku, joka on osa historiallista Sotungintietä. Vielä 1930-luvullakin tiestä kerrotaan, että se on ollut Malmarsin krouvista Hakunilaan saakka niin pimeä, ettei talvisin nähnyt eteensä kulkea. Sotungintien varrelle on rakennettu myös Nissbackan kartano, joka on oletettavasti yksi Sotungin kylän alkuperäisistä kantatiloista. Nissbackan kartano on alkujaan muodostunut kahdesta tilasta: maastossa ylempänä sijaitsevasta tilasta eli Över Nissbackasta ja alemmasta Nedre Nissbackasta. Suomen suurruhtinaskunnan aikana Nissbackan omisti majuri Jacob Reinhold de la Motte (1753-1830), joka rakennutti kaksikerroksisen, hirsisen päärakennuksen vuonna 1796 Nedre Nissbackaan. Sen ympärille rakennettiin säännöllisen muotoinen, geometrinen puisto. Rakennusta ei ole enää jäljellä, mutta osa puiston vanhoista saarnista ja lehmuksista elää edelleen. 1800-luvun alussa Över ja Nedre Nissbackan tilat yhdistettiin.

Nissbackan kartanon omistajat vaihtuivat tiuhaan, kunnes tilan omistajuus siirtyi Ramsay-suvulle vuonna 1894. Nissbackan uusi, arkkitehti Waldemar Aspelinin suunnittelema hirsirakenteinen päärakennus valmistui vuonna 1913 mäelle, missä Över Nissbackan tila oli aikaisemmin sijainnut. Joulukuussa 1934 Nissbackan kartano tuhoutui tulipalossa, ja komeasta rakennuksesta jäi jäljelle kivijalka, kellarikerros, portaat ja eteläinen sisäänkäynti pylväineen. Sotien jälkeen Nissbackan tilan maita luovutettiin siirtolaisten asutukseen ja teollisuuden tarpeisiin. 1970-luvulla kaavoitussuunnitelmat ulottuivat historialliselle kartanoalueelle saakka, jolloin kuvanveistäjä Laila Pullinen-Ramsay yhdessä puolisonsa Carl-Magnus Ramsayn kanssa päättivät perustaa veistospuiston säilyttääkseen kartanoalueen kulttuurikäytössä. Sekä kartanon rauniot että puistoalue on nykyään suojeltu asemakaavassa.

Laila Pullisen veistospuisto Nissbackan kartanon pohjoispuolella, vuonna 1988. Kuva: Juhani Laitinen / Vantaan kaupunginmuseo.

Kun Sotungintieltä poiketaan ja kävellään kohti Urheilupuiston suuntaan, päädytään lopulta Håkansbölen kartanolle. Nissbackan ja Håkansbölen kartanoiden väliin jäävä alava alue on entistä merenpohjaa. Håkansbölen kartanosta on kirjoitettu paljon, ja se on valtakunnallisesti merkittävä rakennussuojelukohde, joka tosin voisi olla vieläkin paremmin tunnettu. Kartanon päärakennus on arkkitehti Armas Lindgrenin suunnittelema, ja se valmistui 1908. Rakennusta ympäröivät lukuisat ulkorakennukset sekä vuonna 2011 kunnostettu kartanopuisto.

Ennen nykyistä päärakennusta paikalla on ollut uusklassinen 1842–1844 valmistunut rakennus, mutta tilan historia ulottuu vieläkin pidemmälle, ainakin 1500-luvulle saakka. Nykyisen jugend-tyylisen päärakennuksen läheisyydessä sijaitseva Pehtorin talo on kunnostettu vastikään kahvilaksi, ja myös muut ulko- ja talousrakennukset odottavat korjaustöiden käynnistymistä vielä tämän vuoden aikana. Kartanoalueeseen kuuluu tallit, leikkimökki, sepänpaja, aitta ja pyykkitupa. Päärakennuksen katto ja julkisivut on korjattu vuoden 2005 jälkeen, jolloin rakennus siirtyi Sanmarkin suvulta kaupungin omistukseen, mutta sisätilat odottavat vielä konservointia.

Håkansbölen kartano keväällä 2017. Kuva: Antti Yrjönen / Vantaan kaupunginmuseo.

Maiju Hautamäki

Kirjoittaja on Vantaan kulttuuriympäristölinjaukset -hankkeen projektikoordinaattori ja toinen Valokuvaa Vantaa -kierrosten oppaista.

Vantaan mennyt identiteetti

Viime vuonna Kalevauva lauloi hauskassa Vantaa-kappaleessaan kaupungista ilman identiteettiä. Kappaleen sanat peilaavat varmasti pitkälle monen nykyisen vantaalaisen näkemystä kaupungistaan. Vantaa täyttää vuonna 2024 kaupunkina 50 vuotta. Asumme siis nuoressa kaupungissa, muttemme ehkä täysin ”nuorten ihmisten kaupungissa”, kuten Vantaan 1990-luvun sloganissa sanottiin.

Vantaan kasvu alkoi toisen maailmansodan jälkeen ja kasvu kiihtyi erityisesti 1960- ja 1970-luvuilla. Sen jälkeen tänne on muuttanut paljon uusia asukkaita. Uusien asukkaiden kotiseutu on ollut jossakin aivan muualla, eikä uudesta kotikaupungista ole aluksi välttämättä tiedetty muuta kuin sinne juuri pystytetty kerrostaloalue. Onko siis ihme, että kaupunki on tuntunut identiteetittömältä?

Tietenkään kaupungin alue ei kuitenkaan ole vain 50 vuotta vanha. Täällä on asuttu ja melskattu jo kauan ennen sitä. Meillä on vaan paljon työnsarkaa levittää tietoa menneisyydestä kaupunkilaisille. Parasta aikaa on kasvamassa uusia sukupolvia vantaalaisia, jotka ovat syntyneet täällä ja varmasti löytävät jonkinlaisen vantaalaisen identiteetin. Heille pitää myös saada kerrottua kaupungin menneistä vaiheista. Tämän työn näen erittäin tärkeänä itselleni työskennellessäni täällä museolla arkeologina.

Muinaispuistopäivä Jokiniemessä kiinnosti alueen asukkaita, jotka saivat oppia oman asuinalueensa menneisyydestä. Kuva: Riina Koivisto.

Kaupungin menneisyyden tunnetuksi tekemiseen on monia keinoja. Yksi erittäin tärkeä on mielestäni koululaisesitelmät. Olen jo useamman vuoden ajan kierrellyt vantaalaisia alakouluja ja kertonut oppilaille kaupungin historiallisista vaiheista. On hauska huomata miten innoissaan oppilaat ovat ymmärtäessään, kuinka paljon täälläkin on merkkejä menneisyydestä ihan arkipäivässäkin. Teen myös paljon töitä aikuisten kanssa, joille pidän erityisesti opastuksia ja luentoja. Usein hekin innostuvat, kun kuulevat mitä kaikkea heidän omassa lähiympäristössä on aikoinaan tapahtunut. Kyllä oman alueen historia kiinnostaa aivan selkeästi!

Toinen hyvä tapa tuoda esille kaupungin historiaa on pystyttää tärkeille tapahtumapaikoille opastauluja tai esittää sitä esimerkiksi julkisen taiteen keinoin. Tätä ollaan kaupungissa tekemässä yhä enenevin määrin. Asioista puhutaan paljon suunnittelupöydällä ja jonkun verran on jo toteutettukin. Esimerkiksi Martinlaakson lähettyvillä olevalla Lillaksen keskiaikaisella tonttimaalla on kyltit kertomassa kaupunginmuseon tekemistä kaivauksista paikalla. Tässä päästään jo käsiksi kaupungin vanhempaan kerrostumaan, eli keskiaikaan. Keskiaikaan liittyy myös ensimmäinen maininta Vantaan alueesta historiallisissa lähteissä. Sen mukaan kaupunki täyttäisi tänä vuonna jo 687 vuotta.

Vielä paljon varhaisempiin kerroksiinkin voi törmätä monin eri puolin Vantaata. Tällä on asuttu jo useita tuhansia vuosia sitten kivikaudella. Vantaan alue nousi veden alta noin 10 000 vuotta sitten, jonka jälkeen tänne oli mahdollista muuttaa ensimmäisen kerran. Jokiniemeen on laajalle kivikautiselle asuinpaikalle rakennettu Muinaispuisto, jossa voi tarkastella paikan kivikautista menneisyyttä. Myyrmäessä kivikautinen menneisyys on jo vahvasti esillä alueen paikannimistössä. Sinne on myös suunnitteilla laajempi kokonaistaideteos aiheeseen liittyen.

Vanha hirttopaikka merkitty 1700-luvun karttaan. Paikka sijaitsee nykyään lähellä Tuusulantietä, johon suunnitellaan uutta työpaikkarakentamista. Kartta: Kansallisarkisto.

Vantaan alueelta tehty varhaisin ajoitus on kivikaudelta ja menee todistetusti noin 9450 vuoden päähän. Pitäisikö sittenkin pitää Vantaa 9450 juhlat? No, kuten näkyy, historiassa on paljon kerroksellisuutta. 10 000 vuotta on hirvittävän pitkä aika ja siinä on ehtinyt tapahtua todella paljon. Se tuo paljon mahdollisuuksia. Kun ei ole tarjota merinäköalaa, miksi ei myydä asukkaille asuntoja muinaismeren rannalta. Ja mitä kaikkea saisikaan irti, kun rakennetaan uutta Lapinkylän pysäkkiä lähelle kivikautista asuinpaikkaa, jossa on syöty toisia ihmisiä. Pystytetäänkö sinne Kannibaalinpuisto? Entä uudet työpaikkarakennukset lähelle vanhaa hirttopaikkaa? Toisiko tämä karmiva menneisyys lisäarvoa tylsään toimistotilaan?

Andreas Koivisto

Risto Vilhusen kokoelman ikonit matkaavat Kuopioon

Markku Hynninen lastaa esineistöä kuljetettavaksi Suomen ortodoksiseen kirkkomuseoon Riisaan.
Kuva: Antti Yrjönen / VKM

Taiteilija ja keräilijä Risto Vilhunen on päättänyt testamentissaan lahjoittaa ikonit ja muun kristillisen esineistön Suomen ortodoksiseen kirkkomuseoon Riisaan. Osa Vilhusen ikonikokoelmasta on ollut tallennettuna Vantaan kaupunginmuseon kokoelmiin.

Viime viikolla 96 kokoelmaan kuulunutta esinettä noudettiin Vantaan kaupunginmuseon säilytystiloista Kuopiossa sijaitsevaan Riisaan. Loput 900 esineen laajuisesta ikonikokoelmasta ovat Vilhusen kodissa, josta ne siirretään Kuopioon myöhemmin. Aineiston siirto tukee valtakunnallista museoiden välistä tallennusvastuuta (TAKO), jonka mukaan Riisa tallettaa ortodoksista aineistoa Suomessa.

Vantaan kaupunginmuseoon tallennettuun Risto Vilhusen kokoelmaan kuuluu edelleen maya-, inka-, afrikkalais- ja kiinalaisesineistöä sekä koti-irtaimistoa. Kokoelma on ollut esillä Vantaan kaupunginmuseolla vuonna 2015 Hullun keräilijän aarteet -näyttelyssä. Nyt kokoelmaan pääsee tutustumaan Vantaan kaupunginmuseon Finna-palvelussa.

Esimerkkejä Riisaan siirretyistä esineistä

Matkaikoni. Kuva: Mikaela Ihander / VKM

Messukasukka. Kuva: Mikaela Ihander / VKM

Pyhä Yrjö -ikoni. Kuva: Pekka J. Heiskanen / VKM

Sperm machine

”Sperm sewing machine oil”. Helsingin pitäjän kirkonkylän vanhalta tilalta löytyneen lasipullon kirjoitus herätti ihmetystä. Millä sitä entisaikoihin oikein voideltiinkaan ompelukoneita? Kysymys oli visainen. Vanhemmille ihmisille tämä ei ehkä ole mikään ihmeellinen asia, mutta meille vähän nuoremmille tämä oli kyllä täysin outo tuote. Asiaa piti selvittää!

Kuva: Antti Yrjönen / VKM

Kirkonkylän pullolöydön myötä selvisi lopullisesti myös itseäni pitkään askarruttanut mysteeri. Ensimmäisillä palkollisilla kaivauksillani vuonna 2000 Lapinjärvellä löysin nimittäin itse pellossa sijaitsevalta kivikautiselta asuinpaikalta lasinsirpaleen, jossa oli teksti ”sperm machine”. Luulin palaa oikeasti jonkinlaiseksi vitsiksi. Se oli niinkin hyvä vitsi, että vein palasen taukotilaamme ja laitoin sen esille ikkunalaudalle. En kuitenkaan keksinyt mitään hyvää loogista selitystä palalle. Paras arvaukseni oli, että se olisi voinut liittyä jotenkin siitossonneihin. Vaikka tietoyhteiskunnassa elämmekin, ei hakukoneista ollut tässä asiassa hyötyä. Löydetyn tekstinpätkän syöttäessä osumia tuli kyllä valtava määrä, mutta eivät ne minulle lasinpalan salaisuutta paljastaneet.

Olin jo melkeinpä unohtanut löytämäni lasinpalan, kun minuun oli yhteydessä arkeologikollega, joka oli myös ollut Lapinjärven kaivauksilla. Häntäkin oli selvästi vaivannut löytämäni lasinpala ja siinä ollut teksti. Hänen kaverinsa olikin selvittänyt mistä oikein oli kyse ja kertoi sen minullekin (En tiedä mitä hakusanoja hän oli käyttänyt…). Sain silloin kuvan vastaavasta kokonaisesta pullosta kuin mitä Kirkonkylästä löytyi tänä kesänä. Osasin siis asiantuntijana heti kertoa löytäjälle mistä oikein oli kyse. Samalla oli taas tullut todistettua, että hyvä tutkijayhteistyö kantaa hienoa hedelmää!

”Sperm sewing machine oil” oli tietenkin valaan rasvaa eli kaskelotin öljyä eli spermaseettia, jota saatiin kaskelotin päästä. Vastaavanlaisia pulloja, kuin Kirkonkylästä löytynyt, on valmistettu 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa. Tällaiset pullot olivat varmasti aika yleisiä monessa kodissa. Sitä käytettiin pullon tekstin mukaisesti myös ompelukoneiden rasvaamiseen. Valaanrasvaa tuotettiin pitkälle 1900-luvulle. Vasta 1986 voimaan tullut maailmanlaajuinen valaanpyyntikielto toi stopin valaanrasvan suurmittaiseen tuottamiseen.

Kun pullon kaikki neljä sanaa kirjoittaa hakukoneeseen, osuu tuloksetkin nimenomaan ompelukoneöljypullohin. Mutta ensimmäinen sana aiheutti näemmä edelleenkin hämminkiä. Yhden kuvan keskustelukentässä käytiin seuraava keskustelu:
Kysymys: "How did they get those big whales to cooperate :)"
Vastaus: "hahaha I think it was the oil from the whale not the sperm..lol"

Andreas Koivisto

Vantaan arkeologisten kaivausten ikkunalasilöydöt

Ikkunalasia löytyy runsaasti historiallisen ajan arkeologisilta kohteilta, joita kaupunginmuseo on tutkinut Vantaalla viime vuosina paljon. Tänä kesänä tutkitulta Tavastkullan kartanon vanhalta tonttimaalta on myös löytynyt runsaasti ikkunalasien palasia.

Lasi-ikkunat ilmestyivät aluksi kirkkoihin. Kirkoissa ikkunalaseja on käytetty 1200-luvun lopusta tai viimeistään 1300-luvun alussa. Muualla kuin kirkoissa lasi-ikkunat olivat hyvin harvinaisia aina 1500-luvun puoliväliin asti. Tämän jälkeen ne yleistyvät nopeasti linnoissa, kartanoissa ja kaupunkien porvaristaloissa. Myös maaseudun talonpoikaiskylistä, muun muassa Vantaalta, on löytynyt yksittäisiä 1500-luvun jälkipuolelle ajoittuvia ikkunalasin palasia.

Mårtensbyn Lillaksesta löytynyttä ikkunalasia. Kuvan paloista kahdessa erottuu reunassa ikkunapuitteiden jättämiä kulumajälkiä. Kuva: Pekka J. Heiskanen/Vantaan kaupunginmuseo.

Varhaiset ikkunalasit eivät olleet yhtä isoja kuin nykytalojen ikkunat eivätkä yhtä kirkkaita. 1500- ja 1600-luvuille ajoittuvat kaivauksilta löytyvät ikkunalasinpalat ovat yleensä eripaksuisia ja erisävyisiä vihertäviä paloja. Kaivauksilta löytyy myös lyijyisiä ikkunapuitteita, jotka ovat olleet lasinpalojen ympärillä. Yhden talon aika pienenkin ikkunan lasitus on siis koostunut monesta lyijyisillä ikkunapuitteilla yhdistetystä pienestä lasinpalasesta. Muutamien lasinpalojen reunaa reunustaakin selvästi ikkunanpuitteiden kulumajälki.

Lillaksesta löytynyt pala maalauskoristeltua ikkunalasia. Aihe on katkenneessa palassa epäselvä, mutta oikeassa reunassa voisi erottua käsivarsi. Kuva: Pekka J. Heiskanen/Vantaan kaupunginmuseo.

Lähellä Martinlaaksoa sijaitsevan Mårtensbyn Lillaksen kylätontilta on myös löytynyt maalattua ikkunalasia. Keskiajalla maalauskoristelua oli lähinnä kirkkojen laseissa, mutta uudella ajalla myös maallisissa rakennuksissa saattoi olla maalauskoristeltua ikkunalasia, etenkin 1500-luvun lopulla ja 1600-luvulla. Maalauksissa saattoi esiintyä esimerkiksi vuosiluku, vaakuna, puumerkki tai purjelaiva. Maalattujen ikkunalasien palasia on löytynyt myös Helsingin Vanhankaupungin kaivauksilta.

Andreas Koivisto