Valokuvaa Vantaa: Hakunila

Tervetuloa Hakunilaan! Toisin kuin ehkä ensisilmäykseltä luulisi, on alueella pitkä ja merkittävä osuus Vantaan historiassa. Hakunila ja Sotunki ovat todennäköisesti kuuluneet samaan kantakylään, sillä vielä 1700-luvulla kylät muodostivat jakokunnan ja kylillä oli yhteiset metsät. Hakunila on luultavasti saanut nimensä Hokon -nimisen maanviljelijän mukaan, joka muutti Sotungista ja perusti uudisasutuksen eli ”bölen”. Hakunila on eriytynyt omaksi kyläkseen ehkä 1400-luvulla.

Kierroksemme lähtee käyntiin Hakunilan kirkolta. Rakennus valmistui alun perin seurakuntakeskukseksi vuosien 1975–1976 aikana, jolloin myös Hakunilan kerrostaloalueen rakennustyöt olivat käynnissä. Seurakuntakeskuksen suunnitteli arkkitehti Pauli Halonen. Rakennus vihittiin kirkoksi vasta vuoden 1994 laajennuksen myötä. Kirkolta siirrymme Hakunilan ostoskeskukselle, joka on niin ikään valmistunut osana kaupunginosan keskuksen rakentamista.

Arkkitehtitoimisto Erkki Karvisen vuosina 1980–1988 suunnittelema ostoskeskus on jaettu kolmeen tasoon: jalankulku ja varsinaiset liiketilat sijaitsevat tori- ja ylätasolla, alatasossa on pääasiassa huolto-, varasto- ja paikoitustiloja. Torilta pääsee kävelysiltoja pitkin ympäröiville asuinalueille. Tämä on tyypillistä 1970-luvun lähiösuunnittelulle (nk. kompaktikaupungit), jossa jalankulku ja autoilu pyrittiin pitämään erossa toisistaan. Ostoskeskus on peruskorjattu vuonna 1995. Nykyään sen seinää peittää Anetta Lukjanovan muraaliteos Fasaanit ja rakennuksen pylväikköä koristaa kuvataiteilija Laura Lehtisen muraali. Hakunilaan on tehty useita muitakin muraaleita vuonna 2017 osana Seinähullu Vantaa -hanketta.

Hakunilan ostoskeskus rakenteilla vuonna 1981. Kuva: Kari Autero / Vantaan kaupunginmuseo.

Hakunilan ostoskeskus vuonna 2017. Kuva: Antti Yrjönen / Vantaan kaupunginmuseo.

Vain muutaman askeleen päässä keskuksesta sijaitseva Skomarsin torppa muistuttaa alueen alkuperäisestä maisemasta ja rakennuskannasta ennen lähiörakentamista. Se on alkujaan 1800-luvulla kuulunut Håkansbölen kartanon maihin. Alun perin rakennus tunnettiin nimellä Haagan sotilastorppa (Haga soldattorp), sen jälkeen rakennus nimettiin torpan asukkaan lempinimen mukaan ”Frändikseksi”. Nykyisen nimensä torppa sai 1920-luvulla Frändiksen naapurista puretulta suutarin talolta (skomakare). Skomarsin torppa peruskorjattiin vuonna 1938 Håkansbölen kartanon työntekijöiden asunnoiksi. Samalla rakennusta laajennettiin, hirsiseinät laudoitettiin ja torppa sai nykyisen ulkomuotonsa. Kaupunki on korjannut rakennusta 1984, 2003 ja 2014. Kulttuurihistoriallisesti arvokas rakennus on asemakaavamääräysten mukaan säilytettävä ja se on ensimmäisiä asemakaavalla suojeltuja rakennuksia Vantaalla.

Skomarsin takaa kulkee Ratsumiehenpolku, joka on osa historiallista Sotungintietä. Vielä 1930-luvullakin tiestä kerrotaan, että se on ollut Malmarsin krouvista Hakunilaan saakka niin pimeä, ettei talvisin nähnyt eteensä kulkea. Sotungintien varrelle on rakennettu myös Nissbackan kartano, joka on oletettavasti yksi Sotungin kylän alkuperäisistä kantatiloista. Nissbackan kartano on alkujaan muodostunut kahdesta tilasta: maastossa ylempänä sijaitsevasta tilasta eli Över Nissbackasta ja alemmasta Nedre Nissbackasta. Suomen suurruhtinaskunnan aikana Nissbackan omisti majuri Jacob Reinhold de la Motte (1753-1830), joka rakennutti kaksikerroksisen, hirsisen päärakennuksen vuonna 1796 Nedre Nissbackaan. Sen ympärille rakennettiin säännöllisen muotoinen, geometrinen puisto. Rakennusta ei ole enää jäljellä, mutta osa puiston vanhoista saarnista ja lehmuksista elää edelleen. 1800-luvun alussa Över ja Nedre Nissbackan tilat yhdistettiin.

Nissbackan kartanon omistajat vaihtuivat tiuhaan, kunnes tilan omistajuus siirtyi Ramsay-suvulle vuonna 1894. Nissbackan uusi, arkkitehti Waldemar Aspelinin suunnittelema hirsirakenteinen päärakennus valmistui vuonna 1913 mäelle, missä Över Nissbackan tila oli aikaisemmin sijainnut. Joulukuussa 1934 Nissbackan kartano tuhoutui tulipalossa, ja komeasta rakennuksesta jäi jäljelle kivijalka, kellarikerros, portaat ja eteläinen sisäänkäynti pylväineen. Sotien jälkeen Nissbackan tilan maita luovutettiin siirtolaisten asutukseen ja teollisuuden tarpeisiin. 1970-luvulla kaavoitussuunnitelmat ulottuivat historialliselle kartanoalueelle saakka, jolloin kuvanveistäjä Laila Pullinen-Ramsay yhdessä puolisonsa Carl-Magnus Ramsayn kanssa päättivät perustaa veistospuiston säilyttääkseen kartanoalueen kulttuurikäytössä. Sekä kartanon rauniot että puistoalue on nykyään suojeltu asemakaavassa.

Laila Pullisen veistospuisto Nissbackan kartanon pohjoispuolella, vuonna 1988. Kuva: Juhani Laitinen / Vantaan kaupunginmuseo.

Kun Sotungintieltä poiketaan ja kävellään kohti Urheilupuiston suuntaan, päädytään lopulta Håkansbölen kartanolle. Nissbackan ja Håkansbölen kartanoiden väliin jäävä alava alue on entistä merenpohjaa. Håkansbölen kartanosta on kirjoitettu paljon, ja se on valtakunnallisesti merkittävä rakennussuojelukohde, joka tosin voisi olla vieläkin paremmin tunnettu. Kartanon päärakennus on arkkitehti Armas Lindgrenin suunnittelema, ja se valmistui 1908. Rakennusta ympäröivät lukuisat ulkorakennukset sekä vuonna 2011 kunnostettu kartanopuisto.

Ennen nykyistä päärakennusta paikalla on ollut uusklassinen 1842–1844 valmistunut rakennus, mutta tilan historia ulottuu vieläkin pidemmälle, ainakin 1500-luvulle saakka. Nykyisen jugend-tyylisen päärakennuksen läheisyydessä sijaitseva Pehtorin talo on kunnostettu vastikään kahvilaksi, ja myös muut ulko- ja talousrakennukset odottavat korjaustöiden käynnistymistä vielä tämän vuoden aikana. Kartanoalueeseen kuuluu tallit, leikkimökki, sepänpaja, aitta ja pyykkitupa. Päärakennuksen katto ja julkisivut on korjattu vuoden 2005 jälkeen, jolloin rakennus siirtyi Sanmarkin suvulta kaupungin omistukseen, mutta sisätilat odottavat vielä konservointia.

Håkansbölen kartano keväällä 2017. Kuva: Antti Yrjönen / Vantaan kaupunginmuseo.

Maiju Hautamäki

Kirjoittaja on Vantaan kulttuuriympäristölinjaukset -hankkeen projektikoordinaattori ja toinen Valokuvaa Vantaa -kierrosten oppaista.