Vaivaako joulustressi? Joulustressi ei ole pelkästään nykyajan ilmiö. 1900-luvun alussa joulun valmisteluihin kuului myös paljon tekemistä. Helsingin pitäjän kirkonkylän nuorisoseurayhdistyksen Lyktan-lehdessä kerrotaan jouluvalmisteluista vuonna 1925.
”Jotta joulusta tulisi vuoden suurin kohokohta, oli seurattava monia tapoja ja perinteitä. Ja se, kenellä oli vaivalloisin osa jouluvalmisteluissa, oli talon emäntä, kun ajattelemme tavallista maalaistaloa ylipäätään. Jo ensimmäisestä adventista lähtien oli aika aloittaa leipomukset, jotka jatkuivat katkeamatta lähelle joulua. Nyt piti talven hapanleipävarastot täyttää. Leivät ja limput kuivattiin ja kannettiin ulos aittoihin. Jotta paksut limput eivät jäätyisi ja menettäisi hyvää makuaan, kaivettiin ne riihikuivattujen rukiinjyvien sekaan laareihin. Annan päivänä, joka on 15 päivää ennen joulua, laitettiin kapakala likoamaan. Jotta kala olisi hyvää, piti ostajan olla tarkkana, että valitsi valko- tai sinivalkolihaisen kalan, ei punaista tai ruskeaa. Sitten kala piti nylkeä ja laittaa muutamaksi päiväksi veteen likoamaan, minkä jälkeen se laitettiin tuhkan, kalkin ja veden seokseen, kunnes se oli kauttaaltaan pehmennyt. Sen jälkeen kalaa säilytettiin kylmässä vedessä, joka vaihdettiin päivittäin, kunnes lipeän maku oli kadonnut ja kalan liha valkoista. Lipeäkalan tekoa seurasivat joulupyykki, kynttilöiden valaminen, jouluoluen paneminen, pikkuleipien leivonta, joulukinkun paistaminen jne. ja emäntä oli varmasti se, jonka silmät seurasivat kaikkia toimia. Nuorella emännällä oli edessään monta unetonta yötä, jos hänen vanhempansa olivat laiminlyöneet kasvatuksen, jollaisen hänen myöhempi emännänroolinsa vaati.
Miesten työt sijoittuivat pääasiassa ulkotiloihin, mutta eivät hekään ehtineet joulun alla lorvailla. Polttopuut piti kiskoa kotipihaan, mitä enemmän sitä parempi. Kaikkien tuulenkaatojen ja muiden puiden, jotka syksyllä oli kerätty kasoihin ja hakattu metsässä haloiksi, piti olla jouluksi ajettu pois metsästä, jotta hevosilla ja miehillä olisi joulunpyhien jälkeen Härkäviikkojen alkaessa aikaa tarttua muihin töihin. Heinää ja rehua piti kuljettaa karjalle runsain määrin ja pilkkoa iltaisin joko talikynttilän tai päreen valossa. Ei ollut lainkaan epätavallista, että poika tai tyttö seisoi ja valaisi ylhäällä tallinvintillä hikisenä apekirstun äärellä työskentelevää työmiestä. Häpeä sille, joka joulun välipäivien aikana antoi naapuriensa kuulla, että hakkelus tai ape oli loppunut, niin sai tapahtua vasta pyhien jälkeen. Välipäivät piti sen sijaan käyttää osittain pyhän viettoon ja kyläilyyn, osittain alustalaisten ja mäkitupalaisten apupäiviksi, sillä heillä oli silloin yleensä halko- ja heinätalkoot ja sen sellaiset. ”
 |
Kirkonkylän Nygrannaksen tilan joulukuusi 1950-luvulla. Kuva: Vantaan kaupunginmuseo.
Julgranen i Nygrannas hemman i Kyrkoby på 1950-talet. Foto Vanda stadsmuseum. |
Julförberedelser i Kyrkoby år 1925
Stressar julen? Julstress är inte något nytt fenomen. I början av 1900-talet fanns också mycket att göra inför julen. I Helsinge kyrkoby ungdomsförenings tidning Lyktan berättas det om julförberedelserna i byn år 1925.
”Det var så många seder och bruk som då skulle följas för att julen verkligen skulle bliva årets största högtid. Och den som hade den drygaste anparten av allt detta var nog husets värdinna om vi tänka oss en vanlig bondgård i allmänhet. Så snart 1:sta advent var förbi började bakningen som fortgick oavbrutet till närmare jul. Nu skulle vinterns surbrödsförråd bakas. Brödet och limporna torkas och bäras ute i bodorna. För att de tjocka limporna icke skulle frysa och bli sämre till smaken grävdes de in uti den dåförtiden ritorkade rågen som förvarades i låren. Anna dagen som är 15 dagar före jul skulle torrfisken sättas i blöt. För att fisken skulle vara god ägde man vid inköpet se efter att köttet var vitt eller blåvitt, icke rött eller brunt. Sedan skulle den skalas eller flås och sättas i vatten där den fick ligga tills den var fullkomligt mjuk, och sedan i kallt vatten som dagligen skulle ombytas tills lutsmaken var försvunnen och köttet vitt. Härefter följde julbyket, ljusstöpningen, julbrygden, sötbrödsbakningen, julskinkans stekning o.s.v. och värdinnan var nog den som skulle hava ögat över allt. Det var många sömnlösa nätter som en ung värdinna då hade att genomgå ifall hon av sina föräldrar blivit försummad i den uppfostran som hennes värdinnekall sedan krävde.
Männerna som hade sitt arbete förlagt huvudsakligen utom hus, fingo ingalunda heller lata sig när julen stundade. Ved skulle släpas till hembacken, ju mer dess bättre. Allt det vindfälle och övrigt som under hösten hopsamlats och huggts uti skogen, skulle till julen vara hemkördt för att hästar och karlar sedan när oxveckorna vidtogo efter julen finge egna sig åt annat arbete. Hö och foder skulle även köras rikligt åt kreaturen samt på kvällarna skärsa till hackelse, antingen vid talgljusets sken, eller också vid pertans bloss. Det var ingen ovanlighet att en gosse eller flicka stod och lyste med pertan på stallsvinden under det någon av gårdens manliga stod vid syrpkistan och gick ann så att svetten lackade. Skam över den som under julmellandagarna måste låta grannarna höra att hackelsen eller syrpan tagit slut, detta fick ske först efter helgen. Mellandagarna skulle användas delvis till helg och visitdagar, delvis till hjälpdagar åt inhysingar och backstugubor, som då vanligen alltid hade sina ved och hötalkkor och mera dylikt.”
