Valokuvaa Vantaa: Vantaankoski

Vantaanjoen kosket ovat houkutelleet vesivoiman valjastamiseen jo 1500-luvulta lähtien. 1700-luvun lopulla Vantaankoskelle perustettiin hopeasulattamo, mutta teollinen metallinjalostus päästi käyntiin vasta Vantaan ruukin perustamisen jälkeen vuonna 1837. Ruukissa sulatettu malmi oli peräisin omasta pitäjästä, Hämeenkylästä ja Munkkiniemestä. Rautaruukin tarpeisiin valmistui myös kivistä muuraamalla tehty Vantaankosken pato vuosien 1837 - 1938 välillä.

Vantaan ruukki oli merkittävä teollisuuslaitos, ja 1800-luvulla siellä valmistettiin muun muassa tykinkuulia ja pommeja Venäjälle. Masuunin lisäksi ruukkiin kuului yli 30 teollisuusrakennusta, esimerkiksi valimo, rouhinvalssi ja pasutusuuni sekä joukko asuin-, konttori- ja talousrakennuksia. 1830 - 1840-luvuilla ruukki oli tärkeä työllistäjä alueella. Toiminta kuitenkin ajautui vararikkoon ja loppui vuoteen 1860 mennessä. Sata vuotta myöhemmin ruukin viimeisetkin rakennukset purettiin Kehä III:n rakentamisen tieltä.

Vuonna 1882 tehtailija W.W. Wahlberg perusti kosken itärannalle Dahlforsin viilatehtaan ja myöhemmin 1890-luvulla hankki koko vanhan ruukin alueen. Wahlberg rakennutti alueelle huvilamaisen asuinrakennuksen talous- ja työväenrakennuksineen ja terassipuutarhoineen, mutta myös uusi useita alueen teollisuusrakennuksia. Vuonna 1903 Wahlberg rakennutti alueella olleen hirsisen viilatehtaan paikalle kivisen tehdasrakennuksen. Viilatehdasta laajennettiin useaan otteeseen; ensimmäisenä rakennettiin kaareva ja matala lisäosa vuoteen 1912 mennessä. Entisen ruukin yhä toiminnassa olleen myllyn paikalle rakennettiin uusi mylly vuonna 1892 joen oikaisu- ja ruoppaustöiden yhteydessä. Myllyyn perustettiin sähkölaitos vuonna 1914, minkä lisäksi rakennuksessa toimi trasselitehdas ja erilaisia muita yrityksiä ainakin 1970-luvulle asti. Sekä viilatehdas että mylly ovat joutuneet tuhopolton kohteeksi. Viilatehdas on kunnostettu Kuninkaan Lohet -ravintolaksi vuonna 2002 ja myllyn tulevaisuus ja käyttö ratkeavat vuonna 2018. Molemmat ovat suojeltuja rakennuksia.

Nykyinen viilatehdas on vuodelta 1903, mutta jo sitä ennen alueella sijaitsi viilatehdas, ruukki sekä useita myllyjä. Kuva: Antti Yrjönen/Vantaan kaupunginmuseo.

Aluetta halkoo historiallinen Kuninkaantie, joka risteää pian viilatehtaan jälkeen pohjoiseen, Voudintieksi. Tien alkupäässä sijaitsevat kaksi entistä ruotsinkielistä koulua: Vantaankosken kansakoulu ja alakoulu. Vuonna 1891 valmistunut kansakoulu on uusrenessanssi-tyylinen puukoulu, joka perustuu samoihin tyyppipiirustuksiin kuin Tolkbyn kansakoulu, Västra finska folkskola ja Dickursby skolan. Nykyään rakennus toimii ravintolana ja on useista muutoksista huolimatta säilynyt hyvin. Suurista luonnonkivikvaadereista muurattu kivijalka, vaalea ja vaihtelevasuuntainen laudoitus julkisivuissa ja kookkaat ikkunat kertovat alkuperäisestä ilmeestä, kun taas itäpäädyn suuri laajennus sekä kuistin portaikko ovat lisäyksiä myöhemmältä ajalta. Alakoulurakennus taas edustaa 1900-luvun alun vaatimatonta jugendia. Se poikkeaa massoittelultaan ja kattomuodoltaan muista vantaalaisista kouluista.

Vantaankosken ruotsinkielinen kansakoulu on valmistunut vuonna 1891. 

Vantaankoskella on myös kolme keskiaikaista kantatilaa, joista Nystuga on yksi. Nystuga viittaa tilojen jakautumiseen, ja se oli aikoinaan Malmilla sijainneen rusthollin eli ratsutilan aputila. Rakennuksen kivijalasta hahmottuu kolme eri rakennusvaihetta, joista vanhin on 1880-luvulta. Rakennus on suojeltu, ja se edustaa talonpoikaista rakentamistaitoa parhaimmillaan sekä 1900-luvun alkupuolen klassismia: sileäksi käsiteltyjen valkoisten puupylväiden kannattama aumattu katos ja savitiilikatot antavat tästä viitteitä. Päärakennuksen lisäksi kokonaisuuteen kuuluu lato, makasiini, navetta-talli, luhtiaitta, sauna sekä metsästysmaja.

Nystuganin päärakennus.

Teollisuuden lisäksi Vantaankoskella toimi myös vapaapalokunta, joka perustettiin vuonna 1909. Samalla koskelle rakennettiin kalustovaja lahjoituksista ja arpajaisista saaduilla voitoilla. Vaja rakennettiin Erikaksen tilan maille, Kuninkaantien varrelle. Vuonna 1951 palokunta sai käyttöönsä ensimmäisen oman sammutusauton, joten vajaa piti laajentaa. Rakennusta lämmitettiin Wahlbergin myllyn turbiinin tuottamalla sähköllä. Vuonna 1966 valmistui uusi paloasema, ja vanha asema jäi pois käytöstä muutamaksi vuodeksi. VPK sai vajan takaisin käyttöönsä, kun varsinainen palokunta otti uuden paloaseman käyttöön. Korjaustöiden vuoksi rakennus ei ole alkuperäisessä kunnossa, mutta siitä huolimatta rakennus on suojeltu. 

Wanda Frivilliga Brandkårin eli vapaapalokunnan talo vuodelta 1909. 

Voihan piiposliini!

Vantaan kaupunginmuseo tutki kesäkuussa 2018 Hämeenkylän kartanon vanhaa autioitunutta tonttimaata arkeologisten kaivausten avulla. Vanha kartanon paikka sijaitsee nykyisin Kakolanmäen pohjoisrinteellä, Pikkujärven kosteikkoalueen vieressä. Kartanon käyttöaikana Pikkujärvi on vielä ollut järvi. Tutkimukset rahoitti Vantaan historiatoimikunta.

Kesän 2018 kenttätöitä Tavastkullassa.
Kuva: Riikka Väisänen / VKM

Nykyinen Hämeenkylän kartano sijaitsee tästä vanhasta Tavastkullan rusthollin tonttimaasta noin kilometrin lounaaseen, Kehä III eteläpuolella. Ei ole aivan täyttä varmuutta siitä, milloin kartano on siirtynyt nykyiselle paikalleen. Vielä vuoden 1749 karttaan se on merkitty vanhalle paikalleen Kakolanmäelle. Nykyiset kiviset Engelin suunnittelemat päärakennukset ovat valmistuneet 1820–1830-luvuilla. Vanha tonttimaa on siis todennäköisesti autioitunut joskus 1700-luvun ja 1800-luvun vaihteessa tai 1800-luvun alkuvuosikymmeninä. Tähän viittaavat myös muutamat kaivausten aikana tehdyt löydöt: kolme 1800-luvun alkupuolelle ajoittuvaa venäläistä kopeekkaa, ruotsalainen ¼ killinki vuodelta 1806 sekä tiili, jossa on vuosiluku 1793. Selvästi alueella on ollut jonkunlaista toimintaa vielä 1800-luvun alkuvuosikymmeninä.

Tavaskullasta löytynyt tiili (KM41556:1417).
Kuva: Antti Yrjönen / VKM

Kaivausten tarkoituksena oli saada tietoa kartanon arkielämästä 1500–1700-luvuilla. Historiallisten lähteiden mukaan tonttimaalla olisi ollut asutusta ainakin 1500-luvun lopulta asti, jolloin Tavastkullan säteri perustettiin. Mahdollisesti paikalla on voinut olla myös tätä vanhempaa asutusta, koska keskiajalla ennen kartanon perustamista on alueella voinut sijaita talonpoikaistila, jonka maat lopulta yhdistettiin osaksi kartanoa. Löytöjen perusteella kaivausten aikana tutkitut maakerrokset ja rakenteet ajoittuivat kuitenkin kartanon viimeisimpään käyttöaikaan, 1700-luvun lopulle ja 1800-luvulle. Tätä vanhempaa asutusta ei vielä kesän kenttätöiden aikana saatu paikallistettua.

Tuttuun tapaan valtaosa kaivausten löytömateriaalista muodostui keraamisten astioiden paloista. Kuten oli ollut kaupunginmuseon aikaisemmilla keskiajalle ja uuden ajan alkuun ajoittuvilla tutkimuskohteilla Gubbackassa, Mårtensbyssä ja Kirkonkylässä, myös Tavastkullassa olivat sekä punasavi- ja kivisavikeramiikka että fajanssi hyvin edustettuina. Mutta 1700-luvun puolivälin jälkeen ilmestyi uusi keramiikkatyyppi, piiposliini, jota alettiin valmistaa Englannissa. Piiposliini mullisti keramiikan tuotannon, kun pystyttiin valmistamaan massatuotantona fajanssia vahvempaa ja halvempaa keramiikkaa. Tavastkullan 1700-luvun lopulle ja 1800-luvun alkuun ajoittuva löytömateriaali pakotti meidät tutustumaan tarkemmin tähän tälle ajanjaksolle hyvin tyypilliseen keramiikkatyyppiin, jonka aikaisemmin oli pystynyt sivuuttamaan vain yksittäisillä maininnoilla modernimpina löytöinä vanhemman seassa. Nyt valtaosa keramiikkamateriaalistamme koostui siitä.

Pieni bolus-koristeinen punasavivati tai -lautanen (KM41556:657).
Kuva: Antti Yrjönen / VKM

Pikaisen vilkaisun kirjallisuuteen ja internetin ihmeelliseen maailmaan jälkeen totesimme, että termin piiposliini sisälle mahtuikin montaa eri tyyppiä, joita oli valmistettu eri aikoina 1700-luvun puolesta välistä lähtien. Lisäksi erot näiden erilaisten piiposliinien välillä olivat pieniä ja liukuvia kun ne jatkuvasti muuttuivat erilaisten tyyppien kehittyessä toinen toisensa perään. Näitä olivat mm. ”creamware”, ”pearlware”, ”queensware”, ”whiteware”, ”ironstone” tai ”stone china” – ja oli sekä maalaamattomia että käsin maalattuja astioita, kohokoristelua, siirtokuvakoristelua, ja sitäkin montaa eri väriä. Ja sitten oli vielä posliinit; varsinainen kova posliini ja niin sanottu pehmeä posliini, tai ”bone china”. Ei ihme, että astioiden paloja tuijotellessa meinasi välillä mennä sekaisin, että mitä mikäkin oli, ja miten erottaa ne toisistaan – varsinkin kun palojen pieni koko ei aina helpottanut tunnistusta, ja kun kuulemma niitä oli muutenkin vaikea erottaa toisistaan arkeologisessa materiaalissa. Erilaiset koristelutavat vaikuttivatkin helpommalta tavalta lähestyä asiaa.

Tavastkullasta löytyneitä eri tavalla koristeltuja piiposliiniastioiden paloja.
Kuva: Antti Yrjönen / VKM

Kaikesta uudesta informaatiotulvasta huolimatta onnistuimme tunnistamaan ainakin muutamia varhaisimman piiposliinityypin eli ”creamwaren” paloja. Ne ovat väriltään kellertäviä ja usein maalaamattomia. Usein niissä oli reunareliefikoristelua. Tunnistimme myös niin sanotun ”pearlwaren” paloja, jotka pystyttiin erottamaan hieman sinertävän lasitteensa perusteella. Sinertävä väri tuli lasitteeseen lisätystä koboltista. Yrityksenä oli tuottaa mahdollisimman tarkka vastine kiinalaiselle tuontiposliinille. Tavastkullan astian paloissa oli sekä sinisellä, mustalla, ruskealla, violetilla, vihreällä ja punaisella tehtyä siirtokuvakoristelua. 1700-luvun loppupuolella varhaisimmat siirtokuvat olivat joko sinisellä tai mustalla tehtyjä. 1800-luvun alkupuolella väriskaala laajentui ja esimerkiksi vihreä väri tuli käyttöön 1820-luvulta lähtien. Posliinin ja piiposliinin myötä astiamuodotkin lisääntyivät ja syntyi varsinaisia astiastoja. Myös Tavastkullan kaivauksissa löydettiin perinteisempien patojen, kulhojen, kannujen ja vatien lisäksi paloja esimerkiksi lautasista, kahvi- ja teekupeista, sekä kastikekaatimista. Kaivauksien aikana löytyi piiposliinin lisäksi myös varsinaisten posliiniastioiden paloja, joista osa oli mahdollisesti kiinalaista tuontia, mutta osa saattoi olla jo 1700-luvun eurooppalaista valmistustakin. Tähän viittaisi ainakin ns. ”saksalaiset kukat” aihe, jota maalattiin astioiden koristeeksi valmistuksen alettua Euroopassa, ja kun ei enää haluttu vain kopioida itämaisia kukka-aiheita.

Vasemmalla kiinalaisen tuontiposliinin paloja, ja oikealla todennäköisesti sen eurooppalaisia vastineita.
Kuva: Antti Yrjönen / VKM

Uusi opittu piiposliini-informaatio mielessä oli pakko kurkistaa myös kaupunginmuseon aikaisempien tutkimuskohteiden löytöjä, varsinkin Kirkonkylän ja Mårtensbyn koekuopista ja pintakerroksista löytyneitä keramiikan paloja, jotka voisivat ajoittua samaan aikaan Tavastkullan löytöjen kanssa. Ja totta tosiaan, niistä oli löytynyt hyvin samankaltaisia piiposliini- ja posliiniastioiden paloja – jotkut voisivat olla jopa samoista astiastoista kuin kartanon pöytään katetut. Vanhemman keskiaikaisen ja uuden ajan alun keramiikan lisäksi Vantaan tutkimuskohteet antavat siis loistavan vertailumateriaalin myös uudemmalle keramiikalle, jos joku tutkija joskus sellaisesta kiinnostuu!

Riikka Väisänen

Valokuvaa Vantaa: Aviapolis

Nykyisen Aviapoliksen suuralueen keskiaikaisia kyliä ovat Voutila (Brutuby), Ylästö (Övitsböle) ja Tolkinkylä (Tolkby). Voutilan ja Tolkinkylän nimet juontuvat yhteiskunnallisesti tärkeässä asemassa olleista henkilöistä: Tolkinkylässä asui tulkki (ruots. tolk), Voutilassa keskiajan ruotsalaisten uudisasukkaiden asuttamisesta vastannut henkilö (ruots. bryte) ja Ylästö taas tulee kylän perustaneesta Övidh -nimisestä miehestä. Samoin suuralueella sijaitsevassa Veromiehenkylässä on asunut verottaja. Kylät ovat olleet olemassa viimeistään 1400-luvulla.

Nykyinen Lentokentän kaupunginosa on toiminut koko Aviapoliksen suuralueen kehityksen veturina. Vuonna 1952 avattu Helsinki-Vantaan lentoasema, suuret valtaväylät 1960-luvun lopulta sekä vuonna 2015 avattu kehärata ovat houkutelleet alueelle työpaikkoja. Kolmasosa koko Vantaan kaikista työpaikoista sijaitsee Aviapoliksen suuralueella.

Pian lentokentän avajaisten jälkeen Veromiehen alueelle rakennettiin Aero Oy:n korjaamohenkilökunnalle tarkoitettu asuinalue, Aerola. Kyseessä on ainut Vantaalle valmistunut Alvar Aallon suunnittelema kohde.  Aerola valmistui vuoteen 1955 mennessä. Aerolaan kuuluu kaksi rinteeseen porrastuvaa kaksikerroksista asuinrakennusta sekä niiden välissä oleva sauna- ja pesutuparakennus. Rakennuksissa on yhteensä 20 asuntoa, ja koko kokonaisuus on suojeltu asemakaavassa. Rakennusten ja pihapiirin korjaustoimet tulee olla sellaisia, että niiden rakennustaiteellinen ja kaupunkikuvan kannalta merkittävä luonne säilyy.

Aerola on Alvar Aallon ainut Vantaalle valmistunut kohde. Se valmistui vuosien 1953-1955 aikana lentokentän korjaamohenkilökunnan asunnoiksi. Kuva: Mikkö Mälkki / Vantaan kaupunginmuseo.

Asuinrakentamisen sijaan alue on tunnetumpi työpaikka- ja teollisuusrakennuksistaan, ja siellä on myös useita modernin teollisen rakennusperinnön kohteita, kuten Auramo Oy:n kaksi rakennusta vuosilta 1964 ja 1970, sekä Wihuri-konsernin rakennukset 1950- ja 1960-luvuilta. Ne edustavat alueen ensimmäisten teollisten rakennusten kerrostumaa ja niiden arkkitehtuurissa on vielä vanhan ajan teollisten rakennusten tunnelmaa punatiilineen. Rakennukset ovat esimerkkeinä siitä, että 1960-luvulla myös teolliseen arkkitehtuuriin panostettiin. Tekniset innovaatiot, kuten pitkän jännevälin teräsbetonikaarirakenteet, veivät omalta osaltaan teollista kehitystä eteenpäin. Samassa korttelissa sijaitsee myös Wihurin Autola, joka on valmistunut 1970-luvulla.

Wihuri Oy:n punatiilirakennukset henkivät 50-60-luvun tunnelmaa. Kuva: Mauno Mannelin / Vantaan kaupunginmuseo. 

Oy Vesijohtoliike-Huber Ab (alkujaan Helsingin Vesijohtokonttori) oli Suomen ensimmäinen LVI-alan yritys, jonka perusti Suomen ensimmäsen vesijohdon rakentaja Robert (Bob) Huber vuonna 1879. Huberin vesijohtoliike muutti Helsingistä maalaiskuntaan 1960-luvun puolivälissä. Niin kutsutut Huberin hallit vihittiin käyttöön lokakuussa 1966. Valmistuessaan ne olivat isoimmat LVI-alan hallit Suomessa. Huberin hallien kokonaisuus on teollisuusrakentamiselle ilmeeltään epätavallisen arkkitehtoninen, ja kaarikattojen rivistöt ovat myös maisemallisesti vaikuttavia. Hallit odottavat korjausta parhaillaan.

Kaarikattojen rivistö on vaikuttava. Kuva: Amanda Eskola / Vantaan kaupunginmuseo. 

Vain parisataa metriä Wihurin tehtailta pohjoiseen sijaitsee Teilimäki, tie, joka on nimetty vanhan mestauspaikan mukaan. Paikka on merkitty vuosien 1775 - 1777 aikana tehtyyn karttaan ”galgplats” ja sen yhteyteen on piirretty hirsipuu. Itse mestauspaikka on hävinnyt rakentamisen alle. Vuoden 1825 jälkeen Suomessa ei ole pantu toimeen kuolemanrangaistusta (pl. sota tai muu poikkeustila), mutta siitä huolimatta mestauspaikalla kerrotaan olleen näkyvissä teilaukseen käytettyjä puurakenteita vielä 1900-luvun alussa. Haastattelujen mukaan mestatut haudattiin aikanaan mestauspaikasta vajaa 1,5 km pohjoiseen sijaitsevalle Ruskeasannan hautausmaalle, jossa myös lainrikkojia poltettiin roviolla. Muistelujen mukaan viimeinen nainen, joka teloitettiin mestauspaikalla, oli lapsensa tappanut äiti. Äiti niiasi papille ja hyvästeli kansan. Tämän jälkeen häneltä katkaistiin pää. Tapauksen oli omin silmin nähnyt Kirkonkylässä Björnsissä asuneen Fredrik Olanderin (s. 1833) isoäiti.

Vuosien 1775-1777 kartassa näkyy nykyisellä Teilimäellä sijainnut teloituspaikka.

Aviapoliksen aluetta kehitetään korkeatasoiseksi asuinalueeksi, jonka rakennusten värit ja materiaalit halutaan soinnuttaa yhteen vanhaan rakennuskantaan. Myös alueen toiminnallisuutta halutaan lisätä. Tietysti museon näkökulmasta kaupungin kehittämisessä halutaan tuoda esiin myös sen historiaa ja säilyttää sen eri kerroksia näkyvissä. Nykyisellään Aviapoliksen historia on huonosti tunnettu, mutta potentiaali tunnettuuden parantamiseen on kenties suurempi kuin millään muulla alueella Vantaalla: asukasmäärien lisäksi kasvussa on lentokenttävierailijoiden määrä, joka lähenee tänä päivänä jo 19 miljoonaa kävijää vuodessa.

Vanhoja kuvia Martsarista kaivataan kirjaan!

Suomalaisen Kirjallisuuden Seura (SKS) juhlistaa 50-vuotiasta Martinlaaksoa ja julkaisee lähiöstä ensi vuonna kirjan. Kirjassa tuodaan esiin erityisesti lähiössä varttuneiden nuorten tarinoita 1970–1980- luvuilta. Kirjan kirjoittaa itsekin Martinlaaksossa varttunut Jukka Ahonen.

Vantaan kaupunginmuseo auttaa keräämään kirjaa varten kuvia martsarilaisilta vuosien varrelta. Kuvia vastaanotetaan 17.9. - 31.10. Lue tarkemmat ohjeet tekstin lopusta.

Kuva martsarilaisista lapsista kerrostalojen pihalla Raikurinne 1:ssä 1970-luvun lopulla.
Kuva: Salpa Oy, Vantaan kaupunginmuseo.

Aloitammekin kuvakeruun seuraavista teemoista 1970-1980-luvuilta:

1. Kotipiha: rakentaminen, lasten leikit, yhteisöllisyys. Tarinankulun takia haussa on erityisesti kuvia Raappavuorenreunalta tai Raiviosuonmäeltä.
2. Tiilikoulu: koulumatka, välitunnit, koululaiset, luokat, juhlasali, ruokala, ajan henkeä kuvaavat vaatteet ja tavarat.
3. Martinkeskus: arki, kaupoissa käynti, liikkeet, kiipeilyteline, myyjät ja erityisesti ossulla hengailevat nuoret, “ossun jengi”.
4. Kaltsit: nuorten toilailu, lempi, bändit, vaput, kesäillat.
5. Martinlaakson koulu: käytävillä notkuvat oppilaat, luokat, opettajat, auditorio, ruokasali, punaiset katokset.
6. M-juna.

Juha Lehti esiintyy Jäähyväiset Martinkeskukselle -konsertissa syyskuussa 2016.
Kuva: Stella Karlsson, Vantaan kaupunginmuseo.

Uudempia otoksia:

7. Laajavuoren koulun purkaminen
8. Martinkeskuksen hautajaiset. Täsmänä graffiti formulakuskeista ja Juha Lehti esiintymässä.
9. Muuttuva Martinlaakso. Kuvia maahanmuuttajista, uusista rakennuksista.

Ja viimeisenä täsmäkuva:

10. Hurriganeksen keikka sunnuntaina 12. lokakuuta 1975 kerrostalon kerhohuoneella.

Elämää Martinkeskuksessa 1970-luvulla.
Kuva: Vantaan kaupunginmuseo.

Pyydämme lähettämään kuvat sähköpostilla lokakuun loppuun mennessä osoitteeseen martsari50@gmail.com. Tässä vaiheessa riittää kännykällä otettu kuva alkuperäisestä otoksesta. Laita mukaan tietoja kuvasta (aihe, vuosi ja kuvaaja, jos tiedossa). Otamme yhteyttä lähettäjään, jos kuva valitaan kirjaan. Kirjaan valitut kuvat digitoidaan Vantaan kaupunginmuseolla ja tallennetaan myös Vantaan kaupunginmuseon kuva-arkistoon.

Valokuvaa Vantaa: Hakunila

Tervetuloa Hakunilaan! Toisin kuin ehkä ensisilmäykseltä luulisi, on alueella pitkä ja merkittävä osuus Vantaan historiassa. Hakunila ja Sotunki ovat todennäköisesti kuuluneet samaan kantakylään, sillä vielä 1700-luvulla kylät muodostivat jakokunnan ja kylillä oli yhteiset metsät. Hakunila on luultavasti saanut nimensä Hokon -nimisen maanviljelijän mukaan, joka muutti Sotungista ja perusti uudisasutuksen eli ”bölen”. Hakunila on eriytynyt omaksi kyläkseen ehkä 1400-luvulla.

Kierroksemme lähtee käyntiin Hakunilan kirkolta. Rakennus valmistui alun perin seurakuntakeskukseksi vuosien 1975–1976 aikana, jolloin myös Hakunilan kerrostaloalueen rakennustyöt olivat käynnissä. Seurakuntakeskuksen suunnitteli arkkitehti Pauli Halonen. Rakennus vihittiin kirkoksi vasta vuoden 1994 laajennuksen myötä. Kirkolta siirrymme Hakunilan ostoskeskukselle, joka on niin ikään valmistunut osana kaupunginosan keskuksen rakentamista.

Arkkitehtitoimisto Erkki Karvisen vuosina 1980–1988 suunnittelema ostoskeskus on jaettu kolmeen tasoon: jalankulku ja varsinaiset liiketilat sijaitsevat tori- ja ylätasolla, alatasossa on pääasiassa huolto-, varasto- ja paikoitustiloja. Torilta pääsee kävelysiltoja pitkin ympäröiville asuinalueille. Tämä on tyypillistä 1970-luvun lähiösuunnittelulle (nk. kompaktikaupungit), jossa jalankulku ja autoilu pyrittiin pitämään erossa toisistaan. Ostoskeskus on peruskorjattu vuonna 1995. Nykyään sen seinää peittää Anetta Lukjanovan muraaliteos Fasaanit ja rakennuksen pylväikköä koristaa kuvataiteilija Laura Lehtisen muraali. Hakunilaan on tehty useita muitakin muraaleita vuonna 2017 osana Seinähullu Vantaa -hanketta.

Hakunilan ostoskeskus rakenteilla vuonna 1981. Kuva: Kari Autero / Vantaan kaupunginmuseo.

Hakunilan ostoskeskus vuonna 2017. Kuva: Antti Yrjönen / Vantaan kaupunginmuseo.

Vain muutaman askeleen päässä keskuksesta sijaitseva Skomarsin torppa muistuttaa alueen alkuperäisestä maisemasta ja rakennuskannasta ennen lähiörakentamista. Se on alkujaan 1800-luvulla kuulunut Håkansbölen kartanon maihin. Alun perin rakennus tunnettiin nimellä Haagan sotilastorppa (Haga soldattorp), sen jälkeen rakennus nimettiin torpan asukkaan lempinimen mukaan ”Frändikseksi”. Nykyisen nimensä torppa sai 1920-luvulla Frändiksen naapurista puretulta suutarin talolta (skomakare). Skomarsin torppa peruskorjattiin vuonna 1938 Håkansbölen kartanon työntekijöiden asunnoiksi. Samalla rakennusta laajennettiin, hirsiseinät laudoitettiin ja torppa sai nykyisen ulkomuotonsa. Kaupunki on korjannut rakennusta 1984, 2003 ja 2014. Kulttuurihistoriallisesti arvokas rakennus on asemakaavamääräysten mukaan säilytettävä ja se on ensimmäisiä asemakaavalla suojeltuja rakennuksia Vantaalla.

Skomarsin takaa kulkee Ratsumiehenpolku, joka on osa historiallista Sotungintietä. Vielä 1930-luvullakin tiestä kerrotaan, että se on ollut Malmarsin krouvista Hakunilaan saakka niin pimeä, ettei talvisin nähnyt eteensä kulkea. Sotungintien varrelle on rakennettu myös Nissbackan kartano, joka on oletettavasti yksi Sotungin kylän alkuperäisistä kantatiloista. Nissbackan kartano on alkujaan muodostunut kahdesta tilasta: maastossa ylempänä sijaitsevasta tilasta eli Över Nissbackasta ja alemmasta Nedre Nissbackasta. Suomen suurruhtinaskunnan aikana Nissbackan omisti majuri Jacob Reinhold de la Motte (1753-1830), joka rakennutti kaksikerroksisen, hirsisen päärakennuksen vuonna 1796 Nedre Nissbackaan. Sen ympärille rakennettiin säännöllisen muotoinen, geometrinen puisto. Rakennusta ei ole enää jäljellä, mutta osa puiston vanhoista saarnista ja lehmuksista elää edelleen. 1800-luvun alussa Över ja Nedre Nissbackan tilat yhdistettiin.

Nissbackan kartanon omistajat vaihtuivat tiuhaan, kunnes tilan omistajuus siirtyi Ramsay-suvulle vuonna 1894. Nissbackan uusi, arkkitehti Waldemar Aspelinin suunnittelema hirsirakenteinen päärakennus valmistui vuonna 1913 mäelle, missä Över Nissbackan tila oli aikaisemmin sijainnut. Joulukuussa 1934 Nissbackan kartano tuhoutui tulipalossa, ja komeasta rakennuksesta jäi jäljelle kivijalka, kellarikerros, portaat ja eteläinen sisäänkäynti pylväineen. Sotien jälkeen Nissbackan tilan maita luovutettiin siirtolaisten asutukseen ja teollisuuden tarpeisiin. 1970-luvulla kaavoitussuunnitelmat ulottuivat historialliselle kartanoalueelle saakka, jolloin kuvanveistäjä Laila Pullinen-Ramsay yhdessä puolisonsa Carl-Magnus Ramsayn kanssa päättivät perustaa veistospuiston säilyttääkseen kartanoalueen kulttuurikäytössä. Sekä kartanon rauniot että puistoalue on nykyään suojeltu asemakaavassa.

Laila Pullisen veistospuisto Nissbackan kartanon pohjoispuolella, vuonna 1988. Kuva: Juhani Laitinen / Vantaan kaupunginmuseo.

Kun Sotungintieltä poiketaan ja kävellään kohti Urheilupuiston suuntaan, päädytään lopulta Håkansbölen kartanolle. Nissbackan ja Håkansbölen kartanoiden väliin jäävä alava alue on entistä merenpohjaa. Håkansbölen kartanosta on kirjoitettu paljon, ja se on valtakunnallisesti merkittävä rakennussuojelukohde, joka tosin voisi olla vieläkin paremmin tunnettu. Kartanon päärakennus on arkkitehti Armas Lindgrenin suunnittelema, ja se valmistui 1908. Rakennusta ympäröivät lukuisat ulkorakennukset sekä vuonna 2011 kunnostettu kartanopuisto.

Ennen nykyistä päärakennusta paikalla on ollut uusklassinen 1842–1844 valmistunut rakennus, mutta tilan historia ulottuu vieläkin pidemmälle, ainakin 1500-luvulle saakka. Nykyisen jugend-tyylisen päärakennuksen läheisyydessä sijaitseva Pehtorin talo on kunnostettu vastikään kahvilaksi, ja myös muut ulko- ja talousrakennukset odottavat korjaustöiden käynnistymistä vielä tämän vuoden aikana. Kartanoalueeseen kuuluu tallit, leikkimökki, sepänpaja, aitta ja pyykkitupa. Päärakennuksen katto ja julkisivut on korjattu vuoden 2005 jälkeen, jolloin rakennus siirtyi Sanmarkin suvulta kaupungin omistukseen, mutta sisätilat odottavat vielä konservointia.

Håkansbölen kartano keväällä 2017. Kuva: Antti Yrjönen / Vantaan kaupunginmuseo.

Maiju Hautamäki

Kirjoittaja on Vantaan kulttuuriympäristölinjaukset -hankkeen projektikoordinaattori ja toinen Valokuvaa Vantaa -kierrosten oppaista.

Vantaan mennyt identiteetti

Viime vuonna Kalevauva lauloi hauskassa Vantaa-kappaleessaan kaupungista ilman identiteettiä. Kappaleen sanat peilaavat varmasti pitkälle monen nykyisen vantaalaisen näkemystä kaupungistaan. Vantaa täyttää vuonna 2024 kaupunkina 50 vuotta. Asumme siis nuoressa kaupungissa, muttemme ehkä täysin ”nuorten ihmisten kaupungissa”, kuten Vantaan 1990-luvun sloganissa sanottiin.

Vantaan kasvu alkoi toisen maailmansodan jälkeen ja kasvu kiihtyi erityisesti 1960- ja 1970-luvuilla. Sen jälkeen tänne on muuttanut paljon uusia asukkaita. Uusien asukkaiden kotiseutu on ollut jossakin aivan muualla, eikä uudesta kotikaupungista ole aluksi välttämättä tiedetty muuta kuin sinne juuri pystytetty kerrostaloalue. Onko siis ihme, että kaupunki on tuntunut identiteetittömältä?

Tietenkään kaupungin alue ei kuitenkaan ole vain 50 vuotta vanha. Täällä on asuttu ja melskattu jo kauan ennen sitä. Meillä on vaan paljon työnsarkaa levittää tietoa menneisyydestä kaupunkilaisille. Parasta aikaa on kasvamassa uusia sukupolvia vantaalaisia, jotka ovat syntyneet täällä ja varmasti löytävät jonkinlaisen vantaalaisen identiteetin. Heille pitää myös saada kerrottua kaupungin menneistä vaiheista. Tämän työn näen erittäin tärkeänä itselleni työskennellessäni täällä museolla arkeologina.

Muinaispuistopäivä Jokiniemessä kiinnosti alueen asukkaita, jotka saivat oppia oman asuinalueensa menneisyydestä. Kuva: Riina Koivisto.

Kaupungin menneisyyden tunnetuksi tekemiseen on monia keinoja. Yksi erittäin tärkeä on mielestäni koululaisesitelmät. Olen jo useamman vuoden ajan kierrellyt vantaalaisia alakouluja ja kertonut oppilaille kaupungin historiallisista vaiheista. On hauska huomata miten innoissaan oppilaat ovat ymmärtäessään, kuinka paljon täälläkin on merkkejä menneisyydestä ihan arkipäivässäkin. Teen myös paljon töitä aikuisten kanssa, joille pidän erityisesti opastuksia ja luentoja. Usein hekin innostuvat, kun kuulevat mitä kaikkea heidän omassa lähiympäristössä on aikoinaan tapahtunut. Kyllä oman alueen historia kiinnostaa aivan selkeästi!

Toinen hyvä tapa tuoda esille kaupungin historiaa on pystyttää tärkeille tapahtumapaikoille opastauluja tai esittää sitä esimerkiksi julkisen taiteen keinoin. Tätä ollaan kaupungissa tekemässä yhä enenevin määrin. Asioista puhutaan paljon suunnittelupöydällä ja jonkun verran on jo toteutettukin. Esimerkiksi Martinlaakson lähettyvillä olevalla Lillaksen keskiaikaisella tonttimaalla on kyltit kertomassa kaupunginmuseon tekemistä kaivauksista paikalla. Tässä päästään jo käsiksi kaupungin vanhempaan kerrostumaan, eli keskiaikaan. Keskiaikaan liittyy myös ensimmäinen maininta Vantaan alueesta historiallisissa lähteissä. Sen mukaan kaupunki täyttäisi tänä vuonna jo 687 vuotta.

Vielä paljon varhaisempiin kerroksiinkin voi törmätä monin eri puolin Vantaata. Tällä on asuttu jo useita tuhansia vuosia sitten kivikaudella. Vantaan alue nousi veden alta noin 10 000 vuotta sitten, jonka jälkeen tänne oli mahdollista muuttaa ensimmäisen kerran. Jokiniemeen on laajalle kivikautiselle asuinpaikalle rakennettu Muinaispuisto, jossa voi tarkastella paikan kivikautista menneisyyttä. Myyrmäessä kivikautinen menneisyys on jo vahvasti esillä alueen paikannimistössä. Sinne on myös suunnitteilla laajempi kokonaistaideteos aiheeseen liittyen.

Vanha hirttopaikka merkitty 1700-luvun karttaan. Paikka sijaitsee nykyään lähellä Tuusulantietä, johon suunnitellaan uutta työpaikkarakentamista. Kartta: Kansallisarkisto.

Vantaan alueelta tehty varhaisin ajoitus on kivikaudelta ja menee todistetusti noin 9450 vuoden päähän. Pitäisikö sittenkin pitää Vantaa 9450 juhlat? No, kuten näkyy, historiassa on paljon kerroksellisuutta. 10 000 vuotta on hirvittävän pitkä aika ja siinä on ehtinyt tapahtua todella paljon. Se tuo paljon mahdollisuuksia. Kun ei ole tarjota merinäköalaa, miksi ei myydä asukkaille asuntoja muinaismeren rannalta. Ja mitä kaikkea saisikaan irti, kun rakennetaan uutta Lapinkylän pysäkkiä lähelle kivikautista asuinpaikkaa, jossa on syöty toisia ihmisiä. Pystytetäänkö sinne Kannibaalinpuisto? Entä uudet työpaikkarakennukset lähelle vanhaa hirttopaikkaa? Toisiko tämä karmiva menneisyys lisäarvoa tylsään toimistotilaan?

Andreas Koivisto

Risto Vilhusen kokoelman ikonit matkaavat Kuopioon

Markku Hynninen lastaa esineistöä kuljetettavaksi Suomen ortodoksiseen kirkkomuseoon Riisaan.
Kuva: Antti Yrjönen / VKM

Taiteilija ja keräilijä Risto Vilhunen on päättänyt testamentissaan lahjoittaa ikonit ja muun kristillisen esineistön Suomen ortodoksiseen kirkkomuseoon Riisaan. Osa Vilhusen ikonikokoelmasta on ollut tallennettuna Vantaan kaupunginmuseon kokoelmiin.

Viime viikolla 96 kokoelmaan kuulunutta esinettä noudettiin Vantaan kaupunginmuseon säilytystiloista Kuopiossa sijaitsevaan Riisaan. Loput 900 esineen laajuisesta ikonikokoelmasta ovat Vilhusen kodissa, josta ne siirretään Kuopioon myöhemmin. Aineiston siirto tukee valtakunnallista museoiden välistä tallennusvastuuta (TAKO), jonka mukaan Riisa tallettaa ortodoksista aineistoa Suomessa.

Vantaan kaupunginmuseoon tallennettuun Risto Vilhusen kokoelmaan kuuluu edelleen maya-, inka-, afrikkalais- ja kiinalaisesineistöä sekä koti-irtaimistoa. Kokoelma on ollut esillä Vantaan kaupunginmuseolla vuonna 2015 Hullun keräilijän aarteet -näyttelyssä. Nyt kokoelmaan pääsee tutustumaan Vantaan kaupunginmuseon Finna-palvelussa.

Esimerkkejä Riisaan siirretyistä esineistä

Matkaikoni. Kuva: Mikaela Ihander / VKM

Messukasukka. Kuva: Mikaela Ihander / VKM

Pyhä Yrjö -ikoni. Kuva: Pekka J. Heiskanen / VKM