Kurkistus Vantaan 1500–1600-luvuille

Museon uusin julkaisu vie mukanaan Vantaan menneisyyteen, tällä kertaa nykyisen Vantaanlaakson alueella sijaitsevan Mårtensbyn kylän Lillaksen tilan vaiheisiin 1500–1600-luvulla. Museo teki Lillaksen vanhalla tonttimaalla kolmena kesänä arkeologisia tutkimuksia, joiden tuloksiin Kauppiaita, talonpoikia vai ratsumiehiä? – teos perustuu. Lillas ja tilan keskiaikainen isäntä Göran Bonde ovat olleet tässäkin blogissa usein esillä.

Lillaksen kaivauksilta on kertynyt laaja aineisto vuosien varrella, ja me tutkimuksissa mukana olleet arkeologit olemme nyt päässeet tutkimuksessa seuraavaan vaiheeseen eli miettimään aineiston pohjalta, millaiset ihmiset ja tapahtumat ovat löytökokonaisuuden takana. Koska arkeologinen aineisto on luonteeltaan sirpaleista, syntyvät siihen liittyvät tulkinnat usein pitkän prosessin tuloksena. Työn varrella joudutaan usein yhdistelemään erilaisia tiedon murusia kokonaisuuksiksi, jotka voivat parhaassa tapauksessa lopulta avata aivan uusia näkökulmia menneisyyden ihmisten elämään. Hyvän esimerkin tällaisesta tulkintaketjusta tarjoavat Lillaksen kaivauksilta löytyneet pronssiset matkaikonit.

Lillaksen kaivauksilta löytyneet matkaikonit.
Kuva Pekka J. Heiskanen/ Vantaan kaupunginmuseo.

Ikonit löydettiin kaivauksilla 1600-luvulla palaneen rakennuksen jäännösten keskeltä. Ne herättivät löytyessään suurta ihmetystä tutkijoiden keskuudessa, sillä vahvasti ortodoksiseen uskontoon liittyvät esineet tuntuivat erikoisilta löydöiltä nykyisen Vantaan alueelta. Asiantuntijan avulla ikonit voitiin ajoittaa 1600–1700-luvulle, ja niiden arkeologinen löytökonteksti viittasi vahvimmin 1600-lukuun. Tällöin tilan asukkaiden olisi pitänyt olla uskoltaan luterilaisia. Myös ikonien valmistusalue, Pietarin luoteispuolella sijaitseva Pihkovan seutu, tuntui kaukaiselta 1600-luvun vantaalaisen talonpojan näkökulmasta.

Suuren riihen uunin ympäriltä löytyneitä vanhempia rakennusjäännöksiä tutkittiin kaivauksilla.
Kuva Andreas Koivisto/ Vantaan kaupunginmuseo.

Selityksiä ikonien alkuperälle lähdettiin etsimään tilaan liittyvistä historiallisista lähteistä. 1600-luvun talonpoikaistilan kohdalla tämä tarkoitti ensisijaisesti veroluetteloita. Niistä saatiin selville, että tilalla ei keskitytty pelkästään maanviljelyyn, vaan tilan isännät ja myöhemmin heidän palkkaamansa miehet palvelivat ratsusotilaina Ruotsin armeijassa. 1600-luvulla tämä tarkoitti usein laajenevan valtakunnan itäosiin joutumista. Ikonit saattoivat olla peräisin tällaiselta sotaretkeltä.

Lillaksen asukkaiden verotettava omaisuus kirjattiin erilaisiin veroluetteloihin kuten tähän hopeaveroluetteloon vuodelta 1571.
Kuva Kansallisarkisto.

Seuraavaksi alettiin pohtia, olisiko ratsumiehistä mahdollista rajata vielä todennäköisin Pihkovan suunnalla liikkunut henkilö, joka olisi voinut tuoda ikonit mukanaan? Vastausta etsittiin ensin erilaisista verotuslähteistä, mutta koska ne eivät tarjonneet lisää valoa asiaan, siirryttiin tarkastelemaan toista lähderyhmää, jossa maaseudun asukkaat ovat hyvin edustettuna.

Helsingin pitäjästä eli nykyisen Vantaan alueelta on säilynyt 1620-luvulta alkaen tuomiokirjoja, jotka sisältävät oikeudenkäyntipöytäkirjoja. Kun ne käytiin läpi, voitiin löytää useita tapauksia, joissa Lillaksen asukkaita mainittiin. Erityisen kiinnostavaksi osoittautui vuoden 1640 talvikäräjillä käsitelty tapaus, jossa Lillaksen isäntä Claes Mårtensson edusti velkaansa perinyttä Nevanlinnan kirkkoherraa. Nevanlinna oli Pietarin kaupungin edeltäjä, joka kuului Ruotsille suurimman osan 1600-lukua. Claes tunsi siis henkilökohtaisesti ainakin yhden kaupungin asukkaan. Vaikuttaisikin todennäköiseltä, että hän on oleskellut alueella esimerkiksi ratsumiehenä toimiessaan, ja hän on hyvin voinut tuoda sieltä palatessaan mukanaan uskonnollisia esineitä – ulottuihan hänen tuttavapiirinsä kirkon miehiin.

Vuoden 1640 oikeudenkäyntipöytäkirja, jossa Claes Mårtensson on mainittu. Kuva Kansallisarkisto.

Ikonit saattoivat olla pelkkiä matkamuistoja, mutta myös merkki Lillaksen uskonelämän erityispiirteistä 1600-luvulla. Vuosisata tunnetaan Ruotsin valtakunnassa puhdasoppisuuden aikana, jolloin luterilaisuuden oikeaoppisuutta vahdittiin tiukasti. Tämä ei kuitenkaan onnistunut täysin, vaan samaan aikaan vahvistui myös voimakas yksilöllisen hurskauden korostaminen. Saattaa olla, että tällaiset ajatukset henkilökohtaisen hartauden tärkeydestä olivat saavuttaneet myös Uudenmaan rannikkoseudut, ja löytäneet vastakaikua Lillaksen asukkaista. Matkaikonit sopivat hyvin tällaiseen henkilökohtaiseen uskonharjoittamiseen. Onkin mahdollista, että nämä yksittäiset arkeologiset löydöt voivat olla merkki tilan asukkaiden ajatusmaailmasta vuosisatojen takaa.

Arkeologia ja historia ovat parhaimmillaan salapoliisityötä, jossa johtolankoja seuraamalla voidaan löytää todennäköisiä selityksiä erikoisillekin ilmiöille. Vaikka tulkintoja ei voitaisikaan todistaa lopullisesti, jo niihin johtavat ajatusketjut osoittavat hyvin, kuinka monenlaisiin kysymyksiin niukkakin aineisto voi tarjota vastauksia. Esimerkiksi Mårtensbystä löytyneet ikonit avaavat kiinnostavia näkökulmia 1600-luvun talonpoikien elinpiirin laajuuteen, kontaktiverkostoon ja ajatusmaailmaan. Näihin aihepiireihin liittyviin kysymyksiin etsitään vastauksia myös museon uudessa julkaisussa.

Lillaksen vanha tonttimaa sijaitsee edelleen idyllisessä maalaismaisemassa Vantaanjoen varrella.
Kuva Andreas Koivisto/ Vantaan kaupunginmuseo

Tuuli Heinonen

Kauppiaita, talonpoikia vai ratsumiehiä? -julkaisu on myynnissä Vantaan kaupunginmuseon museokaupassa. Hinta 14 euroa.

Tiedustelut ja tilaukset: kaupunginmuseo@vantaa.fi tai 050 318 1467.

Olen Nea Rapo Ruusuvuoren koulun yhdeksänneltä luokalta. Vietin kahden viikon TET-jaksoni Vantaan kaupunginmuseolla.

Uudenmaan museopäivän tarra. ”Nyt jokainen tietää kuka oon.”

Päädyin Vantaan kaupunginmuseolle tutustumaan työelämään oman kiinnostukseni takia, koska kuulun niihin ihmisiin, keiden vanhemmat ovat onnistuneesti sivistäneet lapsiaan pienestä asti kulttuurin keinoin. 

TET-harjoittelun suunnitelma. Listattu tehtäviä jokaselle päivälle. Kätevää.

Yleensähän museoon mentäessä näkee vain muutaman työntekijän ja luulee, että siinä olisi ainoat työntekijät. Luulin, että museolla ei olisi hommia tettiläiselle, mutta pääsin TET-jaksoni aikana todistamaan tämän väitteen vääräksi. ”Kulissien takana” on oikeasti paljon enemmän työntekijöitä, keiden työ on tärkeää.

Joki – kivikaudesta kaljakelluntaan. Museon tämänhetkisen näyttelyn nimi.

TET-jakson aikana tutustuin tosi mukaviin työntekijöihin ja heidän työtehtäviin, join paljon kahvia, opin uusia asioita, pääsin osallistumaan tupaantuliaisiin, Uudenmaan museopäiville sekä opastuksiin museolla, tutustumaan esinekokoelmiin ja rakennustutkijoiden työhön sekä pääsin pesemään kiviä ja tekemään paljon muita pieniä hommia.

Ruokintahetki.  ”Museoesineitäkin” pitää ruokkia nykyään. 

Museon portaikko. ”Käytä portaita hissin sijasta” … Näin teen, koska ei ole hissiä.

Ja kyllä mä näiden kahden viikon jälkeenkin vielä uskon vahvasti, että sopisin museon töihin paremmin kuin kaupan kassalle. 

Näyttelyssä sijaitseva vesiratas. Pyörii yhtä hyvin kuin hommat museolla.

Teksti ja kuvat Nea Rapo

Nea oli tutustumassa työelämään Vantaan kaupunginmuseolla 19. - 30.10.2015

Tanssilavan tapoihin tutustumassa

Työelämä haastaa joskus yllättävin tavoin. Tällä kertaa se haastoi kolme tanssitaidotonta museotyöntekijää illaksi pääkaupunkiseudun suurimmalle tanssilavalle, Helsinki-Paville. Helsinki-Pavin lavalla on tanssittu jo vuodesta 1965 – niin pitkään, että paikkakunnan nimikin on ehtinyt vaihtua Helsingin maalaiskunnasta Vantaaksi.

Tanssi-iltana sää oli sateinen. Kuva Stella Karlsson.

Heinäkuisena keskiviikkoiltana keräsimme museolla laukkuihimme nauhureita, muistivihkoja ja kameroita. ”Olette vain ihan rennosti”, kannusti lavatansseja harrastava kollega. ”Mutta muistakaa seistä oikealla reunalla lavaa! Teidän pitää myös jättää käsilaukut naulaan, eikä tanssiinhausta saa kieltäytyä.” Entistä epävarmempina lähdimme matkaan kohti Itä-Hakkilaa.

Helsinki-Pavi rakennettiin metsän keskelle, Itä-Hakkilan pientaloalueen länsipuolelle. Nykyisin lavan ympärillä sijaitsee teollisuusrakennuksia. Vanhojen kotimaisten elokuvien kesäidylli tuntui olevan kaukana kun kävelimme bussipysäkiltä sateessa kohti lavaa. Sisällä lavalla tunnelma oli kuitenkin kotoisa. Saavuimme ennen tanssien alkua, kun yhtye viritti soittimiaan, kahvilan keittiössä leivottiin sämpylöitä ja töiden alkua odottavat vapaaehtoistyöntekijät ehtivät vielä istahtaa kahvion pöytiin. Pääsylippumme talletimme muistivihkojen väliin odottamaan pääsyä museon kokoelmiin.

Kuvan pääsyliput löytyvät nykyisin museon kokoelmista. Kuva Stella Karlsson.

Tanssilava oli sisältä yllättävän suuri. Tanssilattian lisäksi Pavilla on laaja kahvio tiskeineen ja pöytineen, ulkoterassi, ”kosintakammari” kirjahyllyineen ja nojatuoleineen hiljaisempia keskusteluja varten, sekä pitkä eteinen. Pikku hiljaa väkeä saapui lavalle. Eteisalueen tuoleilla istuen tanssijat vaihtoivat sopivammat kengät jalkaan, katselivat tanssikenkiä myyvän kojun tarjontaa ja odottelivat tanssien alkua.

Pavilla järjestetään tanssikursseja ennen illan esiintyjää. Päätimme rohkeasti osallistua tähänkin toimintaan sekä havainnoinnin että uusien kokemusten takia. Illan tanssina oli rumba-bolero ja kuvioihin pääsi hyvän opetuksen myötä tanssitaidotonkin. Huomasimme, että kurssille osallistui myös tanssia paljon harrastaneita henkilöitä. Helpoilta tuntuvien perusaskelten jälkeen alkoi paritanssin opettelu. Osallistua saattoi ilman partneriakin, sillä naiset ja miehet tanssivat sisäkkäisissä ringeissä ja pari vaihtui aina kotvan kuluttua.

Tanssikurssilla oli sekä lavatanssien ensikertalaisia että tanssia pidempään harrastaneita. Kuva Stella Karlsson.

Tanssin alkeissa vaikeimmalta tuntui viejän seuraaminen ja toisen tanssityyliin mukautuminen. Vaikka tanssipari ei askeleita ihan hallitsekaan, naisen tehtävänä tanssissa on seurata. Tanssin tiimellyksessä keskusteluun ei juuri ollut aikaa eikä sitä odotettukaan. Kohteliasta oli ainakin tervehtiä ja sanoa vuoron vaihtuessa kiitos. Askelvirheet ja törmäilyn sai tosin paremmin anteeksi, jos kertoi olevansa asialla ensimmäistä kertaa.

Dokumentointityöhön kuului tanssimisen kokeilun lisäksi kävijöiden haastatteluita ja yleistä tanssilavakulttuurin havainnointia. Projektistamme oli tiedotteita lavan ovilla, ja nauhureiden ja kameralaukkujen kanssa pyörivät museotyöntekijät herättivätkin huomiota. Kyse ei kuitenkaan ollut vain työvälineiden tuomasta näkyvyydestä, vaan lavalla pidempään käyneet tuntuivat huomaavan kun mukaan tuli uusia kasvoja. Illan aikana haastattelimme sekä sellaisia tanssijoita, joiden ensimmäinen tanssikerta Pavilla oli tapahtunut vuosikymmeniä sitten, että ihan ensimmäistä kertaa paikalle saapunutta nuorempaa tanssiparia.

Vuodelta 1967 peräisin olevan katselmuspöytäkirjan mukaan ”’Helsingin Paviljonki’ nimisessä huvihuoneistossa” saa olla ”yhteensä kaikenkaikkiaan 1525 henkilöä.” Lähes 50 vuotta myöhemmin sateinen ilta verotti kuulemma hieman kävijöitä, mutta näin ensikertalaisten silmin lattialla riitti runsaasti väkeä aivan esiintyjän ensitahdeista alkaen. Jäimme miettimään, kuinka täyttä tanssilattialla niinä täydempinä iltoina onkaan.

Kameran ja nauhureiden lisäksi tärkeitä työvälineitä olivat perinteiset kynä ja paperi. Kuva Stella Karlsson.

Kuten haparoiva rumbamme, myös tanssisalin tapojen havainnointi kävi meiltä välillä kantapään kautta. Kahvilan tasanteelle vihkoineen asettautunut museotyöntekijä huomasi ennen pitkää, että naiset katsoivat tanssia toiselta puolelta salia ja kahvilan tasanne oli muodostunut miesten tilaksi. Oli mielenkiintoista seurata muun muassa sitä, miten tanssisaliin asetuttiin, mitkä olivat hyvien tanssijoiden alueita ja missä sai käydä levähtämässä. Parhaat paikat varattiin nopeasti.

Tanssikurssin aikana aloimme ihmetellä, tutustuuko lavalla uusiin ihmisiin lainkaan kun keskustelu jää tanssikuvioiden tieltä syrjään. Erään haastatellun mukaan tanssilavoilla toiseen tutustuminen voikin olla monivuotinen projekti. Lopulta kuitenkin ne piirteet, joita itse Paville lähtiessä jännitimme, keräsivät monelta haastatellulta kiitosta. Tanssin selkeä etiketti antaa tukea täysin vieraiden ihmisten keskelle menemiseen. Eikä se kuulunut aina tutustumistakaan estäneen -  useampi haastateltu kertoi, kuinka oli tutustunut tulevaan puolisoonsa juuri Pavin tanssilattialla. Kenties tuonakin heinäkuun iltana kohtasi joku pari, joka vuosikymmenten päästä muistelee ensikohtaamistaan Helsinki-Pavilla.

Tanssi jatkui vielä pitkään museon työpäivän päätyttyä. Kuva Stella Karlsson.

Maija Korvenkangas ja Marika Tarkiainen

Terveisiä Kasarikodista!

Vieläkö muistat kesän vuonna 1985? Vantaan kaupunginmuseon Kasarikodissa Kivistön Asuntomessuilla pääsee tunnelmoimaan 1980-luvun hengessä. Aikakauden sisustus, vaatteet ja lelut tuovat mieleen muistot 30 vuoden takaa.

Kasarikoti on toteutettu yhteistyössä Metropolia Ammattikorkeakoulun sisustusarkkitehtuuriopiskelijoiden Josefiina Forssin, Kia Koposen ja Jonna Teeriojan kanssa. Esineitä kotiin on löytynyt niin kirppareilta, kodeista kuin museon kokoelmistakin. 

Idea Kasarikodista syntyi museon henkilökunnan pohtiessa, kuinka museo voisi osallistua kotikaupungissa järjestettäviin Asuntomessuihin. Esiin nousi ajatus museon omasta näyttelyasunnosta, joka sisustettaisiin jonkin vuosikymmenen tyyliin. Harkinnan jälkeen vuosikymmeneksi valikoitui 1980-luku, tarkemmin kesä 1985.

Olohuoneen seinä sai koristuksekseen kukallisen tapetin.

Kuten ei monikaan koti, ei Kasarikotikaan ole rakentunut hetkessä. Sisustuksen suunnittelu on sisustusarkkitehtuuriopiskelijoiden käsialaa. Seiniä maalaamaan ja tapetoimaan pääsi moni museon henkilökunnasta. Huonekaluja, tauluja ja muuta kodin tavaraa on hankittu sekä käytännöllisyys- että tyylinäkökulmista. Lopputuloksena on asunto, johon astuessaan voi aistia tutun tunnelman, kodin. Kuten amanuenssiltamme Marika Tarkiaiselta kysyttiin hänen avattuaan oven: ”Oletko kauankin asunut täällä?”. 

Tervetuloa kylään!

                                                           

Vielä näyttelytekstit paikoilleen, ja kaikki alkaa olla valmista!

Anni Pykäläinen

Viimeinen M-juna

Toukokuisilla Museopäivillä juttelin Helsingin kaupunginmuseon Ville Ylikahrin ja Ulla Teräksen kanssa kesällä aloittavasta Kehäradasta ja sen myötä historiaan jäävästä lähijunan M-tunnuksesta. Ja siitä, että se herättää vähän haikeutta.

Olemme kaikki Länsi-Vantaan kasvatteja ja M-juna on ollut meille tärkeä kulkuväline nuoruudessa ja myöhemmin. Ville kertoi aikovansa muutaman kaverinsa kanssa matkustaa Vantaankoskelle viimeisellä M-junavuorolla, joka lähtee Helsingistä tiistaina 30.6. klo 23.39. Ajatus oli hauska ja päätimme perustaa Facebook-tapahtuman Viimeinen M-juna.

Käsitteeksi muodostuneella M-junalla on ollut merkittävä rooli monen helsinkiläisen, mutta eritoten länsivantaalaisen elämässä viimeisen 40 vuoden aikana. Juna on ollut kätevä kulkuneuvo niin töihin mennessä, koulumatkoilla kuin vapaa-ajan riennoissa ja sillä on päässyt keskustaan kaikkein nopeimmin. Erityisesti radan varren nuorille se on ollut ensisijainen liikkumismuoto pois Vantaalta ja takaisin kotiin.

Viimeinen M-juna -tempaus osui suoraan lähiönostalgian ytimeen. Tapahtumaseinä täyttyi saman tien tunteikkaista muistoista ja valokuvista 1970-luvulta tähän päivään. Osallistujia ilmoittautui lopulta melkein 4000, joista paikalle jonkun arvion mukaan saapui reilu tuhat.

Viimeisen M-junavuoron lähtöryysistä Helsingin päärautatieasemalla. Kuva Stella Karlsson.

Myös virallisemmat tahot suhtautuivat tempaukseemme alusta asti myönteisesti. Muun muassa HSL kirjoitti Facebook-sivuillaan: "Suosittelemme lämpimästi! Emme osaa kuin ihailla ihmisten – tässä tapauksessa M-junanostalgikkojen – joukkoliikenneinnostuksen tasoa."

Viimeinen M-juna profiloitui heti hyvänmielen tempaukseksi. Tapahtuman seinälle ilmestyneet M-junamatkustajien muistot olivat pääosin positiivisia. Aikatauluja häirinneitä lumisateita ja pakkasia, karuja kommelluksia eikä pelottavia asemanseutuja muisteltu kovin pahalla, harvemmin edes mainittiin. Nuoruusmuistot junaan sammumisista olivat vuosien varrella muuttuneet noloista tilanteista hauskoiksi seikkailuiksi.

Vaikka kutsuimme tapahtuman koolle yksityishenkilöinä, tarjosi se ainutlaatuisen mahdollisuuden myös museotyön tekemiseen. Aiheenahan nostalgiaa pursuva, matalan osallistumiskynnyksen some-tapahtuma on vahvasti tätä päivää ja siksi mitä herkullisin nykydokumentointikohde. Helsingin ja Vantaan kaupunginmuseot valokuvasivat, haastattelivat ja havainnoivat yhdessä M-junan viimeisen ajelun.

Tuukka Määttänen suunnitteli tapahtumaan juhlakangasmerkin, jota nopeimmat saivat ostaa ennen viimeisen M-junan lähtöä. Merkkejä voi kesällä ostaa Vantaan kaupunginmuseosta Tikkurilasta. Kuva Terhi Lamminpää.

Viimeisen M-juna -tempaus oli karnevaalihenkinen, ”Skumpat messii ja hymy korvii!” -meininki, mutta hilpeyteen oli sekoittunut hitunen haikeutta ja aimo annos nostalgiaa. Saattojoukko oli kirjavaa, ei siis pelkästään perinteiseen nostalgia-ikään ehtineitä keski-ikäisiä, vaan joukossa oli lisäksi sekä vanhempaa väkeä että paljon parikymppisiä nuoria. Oli hienoa huomata, että nostalgia ei olekaan keski-iän kynnyksellä heräilevä tunnetila, vaan sen valtaan on luontevaa antautua minkä ikäisenä vain.

Oli hauska meininki ja kiva, kun oli porukkaa nuoresta vanhaan, vaunut täynnä!

Tapahtuman perustajat Vantaankoskella, kun viimeinen M-juna on saapunut päätepisteeseensä. VR lahjoitti vanhan M-junakyltin Vantaan kaupunginmuseon kokoelmiin.

Tapahtuman suosio ja siihen liittyvä tunnelataus yllätti museoväenkin. Mikä ihme sai näin valtavan joukon jakamaan henkilökohtaisia muistojaan tapahtuman seinällä ja matkustamaan arkiyönä Vantaankosken asemalle, josta ei ainakaan junavuorolla pääsyt enää takaisin Helsinkiin? Kysymyksessä oli kuitenkin ihan tavallinen lähijuna.

Viimeisen M-junavuoron jälkeen, kalusto pysyy samana, tutut asemat säilyvät, matkustusmahdollisuudet lisääntyvät, mutta kirjain muuttuu. Jotakin tuttua ja turvallista häviää. Tästä lähtien junan päätepysäkki ei ole enää kotikulmilla Länsi-Vantaalla vaan se jatkaa matkaansa maagisen Itä-Vantaan rajan toiselle puolelle. Yön viimeiseen junaan nukahtava ei herääkään enää Vantaankoskella vaan pahimmassa tapauksessa löytää itsensä jostakin Itä- tai Keski-Vantaan lähiöstä.

Onhan siinä tietynlainen jännä fiilis, että M-juna loppuu. Vaikka siihen tuleekin sitten uusi linja ja käytännössä mikään ei muutu. Mutta tavallaan joku  tietty aikakausi loppuu ja toinen aikakausi alkaa. Onhan siinä semmosta muutoksen fiilistä ilmassa jonkin verran.

 

Sarjakuva Heli Kärkkäinen.

Monet paikalle tulleet kertoivat, että Viimeinen M-juna oli kokemus, jota ei haluttu missata. Mukana oli ihmisiä, jotka olivat olleet ajelemassa ensimmäisessä M-junassa 40 vuotta sitten ja halusivat olla myös viimeisessä. Toiset kertoivat aikovansa matkustaa viimeisen M-junan lisäksi myös ensimmäisellä Kehäjunalla. Ylipäätään uudet, ainutlaatuiset ja vähän kreisitkin jutut houkuttelevat. Kokemukset itsessään nähdään rikkautena. Se että voi olla mukana jossakin ainutkertaisessa jutussa, olla tekemässä historiaa.

Huopalahden asemalla. Kuva Tuukka Tuomisto.

Viimeinen M-juna ei varmastikaan olisi paisunut näin isoksi ilmiöksi ilman sosiaalista mediaa. Facebook-tapahtuman seinä tarjosi innostavan kanavan muistojen ja kuvien jakamiseen. Yhteisten kokemusten kautta arkinen lähijuna muuttui erityiseksi, meidän kaikkien M-junaksi, jonka poismenoa saatiin surra yhdessä, vaikka sitten vähän pilke silmäkulmassakin.

Kyllä tuolla M-junalla tulee aina olemaan paikka meikäläisen sydämessä. Mukavia muistoja. Tuntuu uskomattomalta että kohta ei enää stogen nokassa komeile kirjainta M. Mutta maailma muuttuu ja tulee varmasti tuosta kehäradasta ja niiden junien tunnuksesta nykypäivän nuorille myös vanhempana tärkeä. M-juna R.I.P.

Kannelmäen asemalla. Kuva Iris Shalal.

Anna Kangas

(Lainaukset haastatteluista ja Facebook-tapahtuman seinältä)

Rappioromantiikkaa Åbyssa

Joskus läheltäkin löytyy unohdettuja ja ihmeellisiä paikkoja. Sellainen on eittämättä Piispankylän Åby, jossa kaupunginmuseon arkeologit avasivat kenttäkautensa. Purettu betonitehdas ja vanha hylätty maatila kertovat rappiotilastaan huolimatta ruusuisesta menneisyydestä.

Vanhan puretun betonitehtaan ympäristö muistutti kuunmaisemaa. Kuva Andreas Koivisto/Vantaan kaupunginmuseo.

Puretun betonitehtaan ympäristö on kuin karu kuunmaisema. Vanhojen betonilattioiden ja tiiviiksi tampatun maan väleistä nousee vain yksittäisiä kitukasvuisia puita ja rikkaruohoja. Tehtaasta muistuttaa enää ruosteiset lipputangot, joiden juurella kukoistavat ruusupuskat. Lyhyen matkan päässä keskeltä maalaismaisemaa kohoavat kerrostalot kertovat myös betonitehtaan olemassaolosta, sillä niissä asuivat tehtaan työntekijät.

Betonitehtaan vanhat lipputangot ovat säilyneet. Kuva Andreas Koivisto/Vantaan kaupunginmuseo.

Kun avoimesta tehdasmaisemasta siirtyy alas kohti Vantaanjokea, muuttuu maisema täysin. On kuin olisi siirtynyt kuusta viidakkoon. Polku johtaa valtavan maakellarin ohi villiintyneeseen metsikköön. Aluksi paikalla ei erottanut kun yli metrinkorkuisia horsmia ja nokkosia, joiden lehdillä roikkui etanoita ja kotiloita. Jonkun ajan ja kävelyn jälkeen rupesi kuitenkin kasvillisuuden lomasta löytymään vanhan maatilan ympäristöön kuuluneita elementtejä. Tila oli hylätty kun se joutui betonitehtaan puristukseen.

Palaneesta Åbyn päärakennuksesta oli jäljellä hiiltyneet hirret sekä uuneista peräisin olevat tiilikasat. Kuva Andreas Koivisto/Vantaan kaupunginmuseo.

Ensiksi löytyi palaneen 1800-luvun alun rakennuksen jäänteet. Talon puutarhasta oli säilynyt saniaiset, jotka olivat säilyttäneet asemansa muun kasvillisuuden joukossa ja kohosivat yhtä korkealle kuin horsmat. Talon jälkeen löytyi tiiliharkoista tehty kaivo sekä navetan kiviramppi. Saniaiset antoivat vihiä siitä, että myös muita puutarhakasveja olisi voinut säilyä. Pienen etsiskelyn jälkeen löytyikin yksinäinen kituutteleva syreenipensas, yksinäiset viinimarja- ja karviaispensaat sekä kaksi valtavaa omenapuuta. Ne olivat jääneet havaitsematta, sillä niin isoja omenapuita ei edes osannut etsiä.

Joenrannsta löytyi ruostunut tuoli, josta joku oli istunut ihailemassa ohivirtaavaa Vantaanjokea. Kuva Andreas Koivisto/Vantaan kaupunginmuseo.

Jatkaessa matkaa talon ohi löytyy hurmaava Vantaanjoki. Joki oli tilan kohdalla leveä ja kaunis. Vastaranta oli myös seesteisen rauhallinen ja vehreä ilman häiritseviä rakennuksia. Vaikka tila oli päässyt usean vuosikymmenen ajan rappeutumaan, pystyi siinä joen rannalla kuitenkin kuvittelemaan miten hieno tila ja kuinka kaunis sen ympäristö onkaan kukoistuskaudellaan 1500-luvulta 1970-luvulle ollut.

Hylätyn maatilan ympäristöstä löytyi monenlaista romua, kaikkea autonmoottoreista ja akuista talousjätteeseen. Kuva Andreas Koivisto/Vantaan kaupunginmuseo.

Ennen meitä arkeologeja muutkin olivat toki löytäneet tämän Åbyn ihmeellisen alueen. Siitä kielivät kaikki ympäristöstä löytyvät romut sekä tyhjät kaljatölkit ja lasinsirpaleet. Paikalle oli myös dumpattu myrkkyjä ja öljyjä niin paljon, että tapaus päätyi muutama vuosi sitten Poliisi-TV:hen saakka. Kaikesta tästä huolimatta paikan yllä huokui jotakin todella hienoa rappioromantiikkaa.

Andreas Koivisto

Bongaa kilometripylväs

Oletko koskaan nähnyt matalia kivisiä tolppia tai pylväitä maanteiden varsilla matkatessasi? Ne ovat entisajan liikenneopasteita, kilometripylväitä. Pylväisiin on merkittynä kilometrimäärä seuraavaan kaupunkiin tai liikennekeskukseen sekä edellisestä keskuksesta kulunut matka. Nykyisin teiden varsilla edelleen möllöttävät kiviset pylväät ovat suurimmaksi osaksi peräisin 1920–30-luvuilta, mutta niiden historia ulottuu vuosisatoja taaksepäin. 

Kilometripylväs jossain Vantaalla...

Kilometripylväitä käytettiin jo antiikin Rooman valtateillä. Suomeen ja Vantaalle ne saapuivat kuitenkin vasta myöhemmin, 1600-luvulla, jolloin tiestön mittauksen yhteydessä pystytettiin ”peninkulmapatsaat”. Ne olivat matkaa mittaavia kivisiä pylväitä, joita oli maanteiden varsilla peninkulman välein. Keskiajalla peninkulmaksi käsitettävä matka vaihteli eri paikkakunnilla, mutta 1600-luvulla peninkulma standardisoitiin kuudeksi tuhanneksi syleksi. Nykymitassa se on 10 688 metriä. Tuohon aikaan tiet mitattiin käsin, nuoraa mittana käyttäen.

Aikana ennen nopeaa tiedonvälitystä tai nykyisiä nopeita kulkupelejä oli aikaa vievä matkustaminen välttämätöntä muun muassa kaupanteon, virkamiesten tiedonkeruun, viestinvälityksen tai käräjille menon vuoksi. Kirkkoon ja markkinoillekin piti yleensä matkustaa, joten teillä liikkuminen kuului olennaisena osana myös aivan tavallisen talonpoikaisihmisen elämään. Peninkulmapatsaat ja myöhemmin virstanpylväät ovat historiassa olleet tärkeitä opasteita teillä liikkujille. 

Matkanteko oli nykypäivään verrattuna hidasta. Matkalaisen hyvinvointi oli riippuvaista tienvarsien kestikievareista, joista sai lepopaikan, syötävää ja rehua hevoselle. Yleisin tapa liikkua teillä oli kävellen tai ratsain. Kärryt tai rattaat olivat hitaita ja epämukavia kulkuvälineitä aina 1800-luvun loppupuolelle saakka, sillä tiet olivat kapeita ja epätasaisia. Talvella reki oli joutuisa ja käytännöllinen matkustustapa. 

Matkaajien opastaminen tuli tarkemmaksi uusien tiestönmittausten myötä.  Teitä alettiin viitoittaa ja kestikievarit merkittiin puisilla pylväillä 1800-luvulla. Myös virstanpylväät ja myöhemmin kilometripylväät tehtiin puusta, joten ne ovat valitettavasti jo lahonneet teiden varsilta. 

Ellen Wickströmin uusi auto 1920-luvun lopulla.

Viimeinen käsipelillä toimitettu teiden mittaus tehtiin 1920–30-luvuilla, jolloin pystytettiin kiviset kilometripylväät. Vielä tuolloin matkanteko maanteillä oli suhteellisen hidasta. Pylväät olikin tehty siten, että kuljettaja joutui katsomaan taakseen nähdäkseen kilometrilukeman seuraavaan keskukseen. Liikenneturvallisuudelle tällaisesta vilkuilusta ei ilmeisesti koitunut mittavaa haittaa, 20-luvun hevoskyytien ja harvalukuisten autojen vauhti nyt kun ei kenenkään päätä huimannut.

1980-luvulla oli aikoja sitten jo siirrytty nykyisenlaisiin kilometriviittoihin ja tieopasteisiin. Silloin koettiin, että vanhanaikaiset kilometripylväät olivat vaarallisia liikenteelle, ja monin paikoin ne kerättiin kokonaan pois. Vanhoja pylväitä päätyi tuolloin paljon yksityisten ihmisten pihoille. Moni entinen kilometripylväs saakin jatkaa elämäänsä portinpielitolppana nököttäen. 

Ylästöntie vuonna 1982

Pylväät ovat nousseet jälleen ajankohtaisiksi, kun yksityishenkilöt ovat kyselleet, josko niitä saisi teiden varsilta käydä hakemassa omaan portinpieleensä. Tämä ei kuitenkaan aivan käy päinsä. Teiden varsilla edelleen alkuperäisillä paikoilla sijaitsevat pylväät ovat alkaneet käydä harvalukuisiksi, ja niiden merkitys tieliikennehistoriasta kertovina esinenä on kasvanut. Vantaan kaupunginmuseo on erityisen kiinnostunut Vantaan alueella sijaitsevista kilometripylväistä, ja niiden tarkat sijainnit pitäisikin nyt kartoittaa.

Voit auttaa museolaisia kilometripylväiden metsästyksessä, kun liikut kesällä Vantaan teillä: bongatessasi kilometripylvään lähetä kuva museolle somen välityksellä, lyhyen sijaintikuvauksen kera, tunnuksilla #kilometripylväskisa ja @VantaaKaupMuseo. Kuvan lähettäneiden kesken arvotaan museokaupan tuotteita.

Pylväsbongauksen parhaita apajia ovat todennäköisesti vanhojen tielinjojen varret, kuten Suuren Rantatien tai Hämeentien linjat. Tästä karttalinkistä voit nähdä, missä historialliset tiet nykyään kulkevat Vantaalla:

http://kartta.vantaa.fi

(Klikkaa esille sivupalkista pudotusvalikko Rakentaminen - Rakentamisrajoitteet ja sieltä ruksi ”Rakennusperintö”. Historialliset tielinjaukset näkyvät vihreinä viivoina.)

Janika Aho