Haluavatko aikuiset museosta oman "puuhamaan"?

Ville Seuri väitti pääkirjoituksessaan 12.2.2013, että museoväki pelkää lapsia (linkki kirjoituksen lopussa). Mielipiteensä hän perusteli sillä, että Helsingin kaupunginmuseon Lasten kaupunkia ja Helsingin Eläinmuseota lukuun ottamatta Seuri ei ole käynyt Suomessa muissa museoissa, joissa lasten annettaisi koskea esineisiin, leikkiä ja peuhata. Tämä on varmasti totta.

Unohdetaan kuitenkin hetkeksi museoiden väitetty suhtautuminen lapsikävijöihin ja mietitään, miten lapset suhtautuvat museoihin. Onko lapselle jännittävää se, että joka paikassa täytyy leikkiä ja askarrella ja touhuta? Vai onko sittenkin kiinnostavaa löytää paikka, jossa pätevät eri säännöt kuin kotona, päiväkodissa tai alakoulussa? Haluaako lapsi todella leikkiä vanhan esineen kopiolla vai nähdä vitriinissä ihan oikean esineen, joka on vanhempi kuin mummin papan äiti?

Lapselle on ihan luonnollista, ettei kaikkiin esineisiin saa koskea. Jos ollaan kaupan lasiosastolla, purkutyömaalla tai eläintarhassa, silloin katsotaan vaan, ei kosketa. Koskemiskielto on ongelma aikuiselle, joka on sitä mieltä, että hän kyllä osaa käsitellä hauraitakin tavaroita rikkomatta. Ja vaikka kaikkien muiden ihmisten puhtaallakin iholla on rasvaa, hänen käsistään ei takuulla tartu esineeseen mitään, jos ihan vähän vaan hipaisee.

Museonäyttelyissä huomattavasti tavallisempaa onkin nähdä lapsen raahaavan perässään kyllästyneitä aikuisia kuin toisin päin. Lapsilla kyllä riittää ihmettelemistä vasuissa, kauhtanoissa ja jakkaroissa, jollaisia näkevät ensi kertaa elämässään. Lippua ostaessaan vanhemmat selittävät vaivautuneina, että pakko oli nyt tulla käymään museossa, kun meidän lapsi oli käynyt täällä koulun kanssa ja vaati päästä uudestaan.

Jos lapsella on museossa tylsää, se johtuu harmillisen usein siitä, että aikuisella on tylsää. Lapsi kysyy: ”Äiti, mikä toi on?” Ja äiti vastaa: ”En mä tiedä. Joku pytty.” Tästä lapsi vähitellen, kymmenien innostuneiden kysymysten ja tympeiden vastausten jälkeen oppii, ettei museoissa ole mitään kiinnostavaa. Lopulta aikuiseksi kasvettuaan hän päätyy vaatimaan museoihin enemmän tekemistä.

Olen samaa mieltä Seurin kanssa siitä, että museoiden kannattaisi kiinnittää enemmän huomiota toiminnallisuuteen. Useimmat Suomen museot ovat näin jo tehneetkin. Lakataan kuitenkin käyttämästä lapsia verukkeena. Museoissa haluavat koskea, kokeilla ja leikkiä aikuiset, joilla ei ehkä ole siihen muuta tilaisuutta, kun kaikki puuhamaat ja peuhulat on suunniteltu lapsille.

Anni Rissanen
museoassistentti

Linkki Seurin tekstiin: http://www.hs.fi/paakirjoitukset/Miksi+museov%C3%A4ki+pelk%C3%A4%C3%A4+lapsia/a1360559912248/

Tassupainanteiden ja tiilien pauloissa

Joulu lähestyy ja samalla kesän Mårtensbyn kaivausten jälkitöiden loppu rupeaa jo häämöttämään. Näyttää siltä, että raportti valmistuu heti ensi vuoden alkupuolella. Tosin kaikkia analyyseja ei aineistolle ole vielä tehty ja konservoinnin kanssa on ollut ongelmia kun Kansallismuseon konservointilaitoksella on niin paljon ruuhkaa, etteivät pysty enää vastaanottamaan lisää esineitä konservoitaviksi. Mutta tämäkin asia varmasti ratkeaa ensi vuoden puolella. Esinelöydöt ovat kuitenkin kaikki luetteloitu, samaten kuin luuaineisto ja palaneet savet sekä tiilet.

Luut ja palanut savi sekä tiilet muodostivat jälleen ylivoimaisesti suurimman löytöaineiston Mårtensbyn kaivauksilla. Jälkitöiden aikana on aina jännä avata kesän luu- ja tiilipusseja ja katsoa mitä niistä löytyy, siis sen lisäksi mitä pusseissa lukee. Tavaraa löytyy kaivauksilla paljon ja etenkin sateisina ja mutaisina päivinä savien ja luiden joukkoon saattaa eksyä yllätyksiä, jotka paljastuvat vasta sitten kuin pussien sisältöä ruvetaan putsaamaan. Tänäkin vuonna savien ja tiilien joukosta löytyi mielenkiintoisia keramiikka astioiden kappaleita ja luiden joukosta löytyi ainakin yksi luuesineen katkelma, jota joku Lillaksen tilalla oleskellut oli joskus koristanut kaivertamalla siihen erilaisia kuvioita.

Lillaksen talon kellarirakenteen tiilistä ainoastaan kaksi nurkassa näkyvää tiiltä olivat säilyneet alkuperäisillä paikoillaan.

Tiililöytöjen määrästä kertoo tiilien yhteenlaskettu paino, joka oli reilu 1800 kiloa. Kaikkia tiiliä ei tietenkään 

otettu talteen ja suurin osa poistettiin jo kentällä ja toinen osa jälkitöissä sen jälkeen kun ne oli punnittu. Suuresta tiilimäärästä uskalsimme tehdä rohkean päätelmän, että tutkimamme asuintalon kellarirakenteella on saattanut joskus olla tiiliset seinät. Kun pääsimme kellarin pohjalle, siinä oli kaikista tuhansista tiilistä säilynyt jopa kaksi alkuperäisellä paikallaan. Aikamoinen tuho oli siis käynyt tämän tiilirakenteen kohdalla. Tosin emme vielä ehtineet tutkia kellaria kokonaisuudessaan, joten voihan olla että ensi kesänä löydämme pari muutakin paikallaan olevaa tiiltä.

Tiilistä valikoitiin kokoelmiin talletettaviksi esimerkiksi sellaisia tiiliä, joissa oli havaittavissa jotakin hienoa muotoilua tai erikoisia painanteita. Monessa tiilessä erottui erilaisten kasvien painanteita, jota vasten tiilet olivat painautuneet kun niitä oli kuivatettu auringossa ennen polttoa. Joissakin tiilissä erottui myös jälkiä eläimistä. Viime vuonna kaivausten luiden joukosta löytyi kissan luita, nyt tiilissä erottui myös kissantassun painanne. Toisessa tiilessä oli hiukan isompi tassunjälki, enkä koiran jättämä jälki.

Mårtensbystä löytyneessä tiilessä etualalla erottuu kissantassupainanne.

Meillä rupeaa siis olemaan aika vankkaa todistusaineistoa siitä, että Lillaksen tilalla on 1600-luvulla ollut kissoja. Ei ehkä kovin yllättävää. Eikä yllätä sekään, että tutkimamme talon kellarista löytyi jyrsijöiden kalloja, ehkä rotan luita (tämä varmistuu kun luututkija katsoo luita ensi keväänä). Mutta vaikka aineiston joukossa onkin paljon odotettuja asioita, on mielestäni jotenkin hirveän jännittävää päästä niin konkreettisesti kiinni menneisyyden ihmisen arkipäivään ja elinympäristöön. Arkeologian kautta pääsee tosi lähelle aivan tavallista ihmistä. Saa hypistellä hänen valmistamiansa tai omistamiansa esineitä, ihastella hänen rakastamansa lemmikin tassunjälkiä ja tonkia hänen jätteitään. Tämä on jotakin aivan muuta kuin lukea kuninkaista ja aatelisista historiankirjoissa. Vaikka sekin on tietysti kiinnostavaa…

Andreas Koivisto

Tikkurilan kirkko on kaupungintalon pari

Kirkko rakennettiin Asematien varteen,
vastapäätä kaupungintaloa

Tikkurilan seurakunnat, suomen- ja ruotsinkielinen, ottivat vastaan arkkitehtien Kalle ja Leena Niukkasen suunnitteleman Tikkurilan työkeskuksen rakennuksen marraskuussa 1956, tupaantuliaisia vietettiin ensimmäisenä adventtina ja vuodenvaihteessa oli vihkiäistilaisuuksien vuoro. Työkeskuksen ja sen kirkkosalin vihkiminen suoritettiin kahteen kertaan, suomeksi ja ruotsiksi 30.12.1956. Suomenkielisen vihkimisen suoritti Tampereen piispa Elis Gulin, ruotsinkielisen jumalanpalveluksessa vihkiäisjuhlallisuuksia johti piispa G.O. Rosenqvist.

Paikalla suomenkielisessä tilaisuudessa oli myös lehdistön edustaja; Helsingin Ympäristölehti uutisoi 600-päisen juhlayleisön antaneen kiittäviä lausuntoja kauniista työntuloksesta.

Tikkurilan työkeskuksen rakennuttaminen on osa maassamme 1950- ja 1960-luvuilla vallinnutta tapaa rakentaa kirkkorakennuksen sijaan julkinen, monikäyttöinen tila. Tällä haluttiin painottaa kirkon sosiaalista vastuuta.Työkeskus tunnetaan nykyisin paremmin nimellä Tikkurilan kirkko. Keskus valmistui pariksi Asematien vastapäätä sijaitsevalle kaupungintalolle. Rakennusten myötä Tikkurilaan sijoittui silloisen Helsingin maalaiskunnan, nykyisen Vantaan, hengellinen ja maallinen keskus. Kunnan aiempi keskus Malmi oli jouduttu luovuttamaan Helsingille suuren alueluovutuksen yhteydessä 1946, ja tämä pakotti tekemään päätöksen uudesta kunnan keskuksesta. Rakennukset ovat 1950-luvulta ainoat tähän päivään saakka säilyneet julkiset rakennukset. Niillä on merkittävä kaupunkikuvallinen ja rakennustaiteellinen arvo.

Tikkurilan kirkko on harjakattoinen ja torniton. Muodoltaan se on suorakaide. Osa tiloista sijaitsee kellaritasossa. Kirkon pilari-palkkirunko on betonia ja sen julkisivut ovat puhtaaksimuurattua tiiltä. Kirkon sisätilat ovat matalia, eteisaulaa ja kirkkosalia lukuun ottamatta. Kirkon rakennusmateriaaleina on punatiilen lisäksi käytetty lasia ja puuta. Arkkitehdit ovat suosineet niitä, koska materiaalit ovat kestäviä ja arkisen kauniita. Julkisivusuunnittelun esikuvana ovat olleet vanhat punatiiliset kirkot. Kellotapuli kirkon yhteyteen valmistui 1969.

Rakennuksessa on tehty korjaus- ja muutostöitä vuosina 1974 - 1975. Perusteellisemmin se korjattiin vuosina 1979 - 1980 arkkitehti Pauli Halosen suunnitelmien pohjalta. Korjaustöiden jälkeen seurakuntasali vihittiin uudelleen kirkoksi 7.9.1980. Muutostöistä huolimatta rakennuksen 1950-luvun luonnetta on säilynyt, arkkitehtuuriltaan merkittävämpiä ovat sisääntulo/porrashuone, aula, kirkkosali ja pieni kappeli.

Vantaan seurakunnat ovat käynnistäneet 2000-luvun aikana kaksi purkamiseen tähtäävää hanketta. Ensimmäinen oli vuonna 2004, jolloin Vantaan kaupunginmuseo, Museovirasto, Uudenmaan ympäristökeskus ja kaupungin rakennusvalvonta suhtautuivat hankkeeseen kielteisesti. Toinen hanke käynnistyi joulukuun alussa 2012, jolloin Vantaan seurakuntien yhteinen kirkkoneuvosto päätti purkaa kirkon ja rakentaa tilalle uuden.

Ilmakuva 1960-luvulta.

Purkuhanke ei kuitenkaan etene näin suoraviivaisesti, sillä Tikkurilan kirkko on suojeltu 24.10.2011 hyväksytyssä asemakaavassa. Suojelu oli voimassa jo edellisessä, vuoden 1987 asemakaavassa. Suojelumääräyksen mukaan kirkkoa ei saa purkaa. Korjaus- muutos ja lisärakennustoimenpiteiden tulee olla sellaisia, että kirkkorakennuksen historiallinen ja kaupunkikuvan kannalta merkittävä luonne säilyy. Julkisivussa tulee vaalia alkuperäisiä rakennusosia ja julkisivukorjauksissa käyttää alkuperäisiä tai niitä vastaavia materiaaleja. Rakennuksen historiallisen arvon säilyttämiseksi tulee korjaustöissä vaalia alkuperäisen kirkkosalin ja pääsisäänkäynnin alkuperäistä tilarakennetta ja alkuperäisiä tai niitä vastaavia materiaaleja.

Purkaminen vaatisi kaupunginvaltuuston tekemän kaavamuutoksen. Vantaan kaupunginmuseon oikeus toimia kulttuuriympäristöviranomaisena Vantaalla perustuu yhteistyösopimukseen Museoviraston kanssa.

Jaana af Hällström

.

Sotungissa kirjottiin jugendkukkia

Kehyksissä uudet liinat vanhoin kuvioin. Kuva Pekka Heiskanen.

Håkansbölen kartanon kokoelmiin kuuluvat tekstiilit ajoittuvat useille vuosikymmenille, sillä kartano oli saman perheen asuntona lähes sata vuotta. 1900-luvun alkuun eli jugendaikakaudelle ajoittuvia tekstiileitä kokoelmissa on säilynyt muutamia. Jugendin aikana tekstiilit olivat tärkeä osa sisustuksia ja niitä suunnittelivat aikakauden johtavat arkkitehdit ja suunnittelijat. Mallit ja kuviot jugendin tekstiileissä olivat innovatiivisia; inspiraatiota haettiin esimerkiksi kasvi- ja hyönteismaailmasta.

Håkansbölen pöytäliinoista kaksi on tekstiilisuunnittelija Ilona Jalavan suunnittelemia. Ne on julkaistu vuosina 1911 ja 1912 mallisalkuissa Kodin Käsityöt I ja II. Jalava julkaisi 1900-luvun alusta aina 1930-luvulle asti merkittävän määrän kirjontamalleja aikakauslehdissä sekä omissa mallikansioissaan. Hänen jugend-aiheiset mallinsa olivat hyvin suosittuja. Kirjontamallien mukana jugendtyyli saavutti lähes jokaisen kodin, vaikka muuten sisustuksia ei olisi ollut mahdollista uudistaa uuden tyylin mukaisiksi.

Håkansbölen iäkkäät liinat ovat kuluneet käytössä. Kirjontalankojen värisävyt ovat hyvin haalistuneet. Alkuperäisen väriloiston voi kuitenkin havaita tekstiilin nurjalta puolelta, tai esimerkiksi päärmekohdista tai kohdista, joissa langat on solmittu tai useita lankoja on päällekkäin. Alkuperäisiä liinoja ei kuntonsa puolesta voi asettaa näytteille tai palauttaa kartanoon ja siksi niistä päätettiin teettää toisinnot. Ensimmäinen askel oli materiaali- ja värianalyysien tekeminen Metropolian. Työmenetelmät tutkittiin konservaattorin työnä ja liinoista tehtiin mallit ja työohjeet.

Janica ja Isabella jäljentävät kuviota. Kuva Karola Asplun

Kirjontatyön toteuttivat sotunkilaiset käsityöharrastajat Isabella Palokas, Åsa Palokas, Janica Hindle sekä Karola Asplund. Naiset kuuluvat sotunkilaiseen käsityökerhoon Handarbetets Döttrar. Kerhon kymmenkunta jäsentä ovat kokoontuneet erilaisten käsitöiden merkeissä jo vuodesta 2004. Säännöllisten kokoontumisten lisäksi naiset tekevät retkiä messuille ja myyvät tuotoksiaan myyjäisissä, esimerkiksi Håkansbölen kartanolla Kartanon joulu-tapahtumassa.

Isabella, Åsa, Janica ja Karola lähtivät innolla mukaan liinaprojektiin. Osalle kirjojista kartano oli myös tuttu paikka. Sotungin kylän ja kartanon asukkaiden välillä on ollut historian saatossa tiivis yhteys.

Åsa, Janica, Karola ja Isabella kirjomassa. Kuva Inka Keränen.

Valmiit kirjotut liinat on tarkoitus ottaa käyttöön kartanolla kunhan sisätilat saadaan kuntoon. Ennen sitä liinat olivat osa museon World Design Capital-vuoden Upea Håkansböle –hanketta, jossa ne olivat esillä näyttelyssä Jugendhelmi Håkansböle Tikkurilan Designikkunassa (kuva blogikirjoituksen alussa). Tämän jälkeen liinat tulevat esille kartanolla 16. joulukuuta 2012 Kartanon joulu–tapahtumassa.

Inka Keränen

Håkansbölen kokoelmista vastannut
Vantaan kaupunginmuseon amanuenssi

Harrasta kulttuuria - elät pidempään!

Useat eri tutkimukset osoittavat kulttuurin harrastamisen vaikuttavan myönteisesti ihmisten hyvinvointiin ja terveydentilaan. Hyvinvointia lisää sekä kulttuurin aktiivinen tekeminen että osallistuminen kulttuuritapahtumiin.

Kulttuurin harrastaminen, joko tekijänä tai sen kuluttajana, pidentää elinikää, auttaa tuntemaan elämän mielekkääksi ja edistää terveyttä yleensäkin.

Kulttuurin ja terveyden yhteyttä tutkineen FT, dosentti Markku T. Hyypän mukaan kulttuuriaktiivisuudella on suora myönteinen vaikutus ihmisten hyvinvointiin.
Kulttuuriantropologinen terveystutkimus viittaa siihen, että taiteen ja kulttuurin harrastamisella on myönteisiä vaikutuksia elämänlaatuun. Varsinkin museoissa ja taidenäyttelyissä sekä elokuvissa ja konserteissa, käymisen on havaittu edistävän terveyttä. Vaikutussuhteet ovat monimutkaisia ja niiden välisistä yhteyksistä tiedetään toistaiseksi varsin vähän, mutta yhtenä selittävänä tekijänä näyttäisi olevan yhteisöllisyys, jonka kokemista aktiiviset kulttuuriharrastukset vireyttävät.

“Taide kohtaa elämän” –väitöskirjan (Assi Liikanen, 2003) mukaan taidenäyttelyissä ja taidemuseoissa käynti, taideharrastukset, synnyttävät usein yhteisöllisyyttä ja verkostoja, jotka auttavat ihmisiä hallitsemaan elämäänsä paremmin ja tuntemaan elämänsä mielekkäämmäksi. Taide lisää myös viihtyvyyttä elin- ja työympäristöissä.

Ja sokerina pohjalla: jo kymmenisen vuotta sitten Uumajan yliopistossa julkaistussa väitöskirjassa kulttuuriharrastuksilla todettiin olevan vaikutusta ihmisten elämään: taidenäyttelyissä, elokuvissa, konserteissa ja museoissa käyminen sekä konkreettisesti pidensi elämää että paransi sen laatua. Väitöskirjan tekijän, Boinkum Benson Konlaanin mukaan kulttuuria harrastamattomilla on 57 prosenttia suurempi riski kuolla ennenaikaisesti kuin niillä, jotka tavalla tai toisella kulttuuria harrastavat. Kulttuurin harrastamattomuus on Konlaanin tutkimustulosten mukaan yhtä suuri riski terveydelle kuin tupakoiminen.

Väitöskirjassa myös todetaan, että kulttuurin harrastusta ei ole koskaan liian myöhäistä aloittaa ja päinvastoin, saavutettu terveysvaikutus hiipuu, kun kulttuurin kulutus loppuu. Ihmisillä, jotka muuttuivat kulttuuriin välinpitämättömästi suhtautuvista aktiivisiksi harrastajiksi, koettu terveys nousi lähes samalle tasolle kuin niillä, jotka koko ajan kuluttivat paljon kulttuuria. Muutos päinvastaiseen suuntaan heikensi koetun terveydentilan yhtä huonoksi kuin niillä, jotka eivät koskaan olleet harrastaneet kulttuuria. Konlaanin väitöskirja pohjautui 30 vuoden seurantatutkimukseen.

Lisäksi monissa kansainvälisissä tutkimuksissa on myös löydetty yhteyksiä taiteen ja kulttuuritoiminnan positiivisista vaikutuksista muistiin. Seurantatutkimuksissa on selkeästi osoitettu, että mm. museoissa ja kulttuuriharrastuksissa käynti, jos ei aivan estä, niin ainakin siirtää muistihäiriöiden kehittymistä.

Vantaalla kulttuurimenoihin sijoitetut viisi miljoonaa euroa vuodessa on vähän, jos kulttuurin harrastamisen vaikutukset ovat tutkimusten mukaan näin mittavia. Kaupunkilaiset; kulttuuria on kaikkialla!  
 .

Jaana af Hällström

Kirjoitus pohjautuu tekstiini, jonka Suomen museoliitto julkaisi 2008.

Lähtölaukaus Kirkonkylä tutkimushankkeelle

 

Kirkonkylähankkeen keskustelutilaisuus 17.10.2012

Pappilan kupeessa sijaitsevaan Pakarintupaan Helsingin pitäjän Kirkonkylään oli keskiviikkoiltana saapunut reilu 20 innokasta ihmistä kuulemaan Vantaan kaupunginmuseon uudesta Kirkonkylä-hankkeesta. Hankkeen tarkoituksena on vuoden 2014 loppuun mennessä tuottaa Kirkonkylän tietopaketti, joka käsittää kirjan kylää koskevista uusista tutkimustuloksista sekä verkkonäyttelyn kylästä.

Jotta Kirkonkylää koskeva tietopaketti saataisiin aikaiseksi, on sitä ennen määrä tuottaa uutta tietoa kylästä. Projektilla on muutamia aihepiirejä, joita on tarkoitus tutkia lähemmin. Nämä ovat arkeologia, rakennustutkimus sekä sosiaali- ja asutushistoria. Pakarituvassa pidetyssä keskustelutilaisuudessa tutkimusalueet esiteltiin kyläläisille, jotka saivat keskustella projektista ja sen aiheista projektivetäjän kanssa.

Koska varhaisimmat Kirkonkylää kuvaavat kartat ovat vasta vuodelta 1699, halutaan arkeologian avulla selvittää miltä kylä näytti ennen tätä. Mielenkiintoinen kysymys on esimerkiksi kylän keskiaikainen sijainti. Onko kylä aina sijainnut samalla paikalla kuin vuonna 1699, jossa kylän keskus on nykyäänkin, vai onko kylä muuttanut sinne jostakin muualta? Olisiko kylä esimerkiksi voinut sijaita aikaisemmin samalla rinteellä, jossa nykyään on pappila?

Projektissa ei kuitenkaan ole tarkoitus kaivella pelkästään vanhoja. Tulevan parin vuoden aikana aiotaan myös dokumentoida kylän lähihistoriaa ja nykytilaa ja verrata sitä sadan vuoden takaiseen tilanteeseen. Yhteiskunta on viime sadan vuoden aikana kehittynyt valtavasti ja meitä kiinnostaa miten tämä näkyy Kirkonkylässä, tai maailman navassa, joksi kyläläiset itse kokevat kylänsä. Siispä pyydämme myös kylän nykyisiä ja vanhoja asukkaita suorittamaan omia kaivauksiaan kirjoituspöytiensä laatikoissa ja kuva-albumeissaan, jotta löytyisi laaja valikoima kylän elämää kuvaavia valokuvia.

Keskustelutilaisuudessa tuli esille paljon hyviä ehdotuksia projektin sisältöön. Erityisesti painotettiin sitä, että tutkimuksesta pitää yrittää saada mahdollisimman elävä. On tärkeää ettei keskitytä liikaa vain rakennuksiin ja paikkoihin ja unohdeta niihin liittyvät ihmiset. Samassa muistutettiin, että projektissa pitäisi näkyä, että kyläyhteisö on edelleenkin hyvin eloisa ja aktiivinen. Tämä on hyvä lähtökohta tutkimukselle ja antaa projektinjohtajalle energiaa kun huomaa kyläläisten itsekin olevan projektista innoissaan!

Andreas Koivisto

Tunnelmallisessa talossa on ilo työskennellä

”Täällä historia tulee lähelle”, luonnehtii yksi Tikkurilan vanhalla rautatieasemalla työskentelevä Vantaan kaupunginmuseon työntekijä työympäristöään. Lähelle historia todellakin tulee, sillä asema täyttää tänä vuonna pyöreitä vuosia, ei 50, vaan 150. Asema oli vuonna 1862 valmistuneen ensimmäisen junaradan ensimmäinen väliasema lähdettäessä Helsingistä kohti toista pääteasemaa, Hämeenlinnaa.
Tikkurilan asema oli raideliikenteen käytössä 116 vuotta. 1980-luvun lopulla rakennus kunnostettiin Vantaan kaupunginmuseon toimitilaksi. Siellä, missä aikaisemmin oli rautatiehenkilöstön asuintiloja, on nyt museon toimistohuoneita ja kuva-arkisto: huoneissa katto on korkealla ja seinät etäällä toisistaan – avarissa huoneissa on tunnelmaa. ”Olen iloinen saadessani työskennellä tällaisessa ympäristössä”, sanoo eräs työntekijöistä. ”70-luvun toimistorakennus olisi kauhistus”.
Vanha asema on arkkitehti C. A. Edelfeltin suunnittelema: rakennuksessa on kolme kerrosta ja sen ulkoseinät ovat tiilestä muuratut. Hurmaavia yksityiskohtia on runsaasti: räystäslaudassa koristeellisia puuleikkauksia, ikkunoissa pyörökaaria, sisäovissa peilikoristelua ja kolmanteen kerrokseen johtaa kapea puinen portaikko, alkuperäinen. Tähtikoristelua on porraskaiteissa ja ikkunoissa.

Mutta kuten lähes kaikilla hyvillä asioilla, myös tällä on kääntöpuolensa: hissiä kolmannen kerroksen toimistotiloihin ei ole, joten jalkavaivaisena on työpaikalle hankala tulla. Ikkunat ovat kauniita, ja ne hengittävät: kenellekään ei jää epäselväksi, minkälainen säätila ulkona on. Pohjoisen puolella työskentelevät tietävät varmasti, milloin tuuli käy siitä ilmansuunnasta. Kerrospukeutuminen on välttämättömyys. Ja portaat voi ottaa kuntoilun kannalta.
Myös museokävijät saavat näyttelytiloissa aistia mennyttä maailmaa. Siellä missä aikaisemmin ostettiin matkalippuja ja odotettiin junaa, on nyt näyttelytilaa. Asemalaiturille kuljettiin vuosikymmenet radan puolelta, mutta ne ovet on piilotettu näyttelyseinäkkeen taakse. Lipunmyyntiluukun kätkee vitriini. Toiseen kerrokseen, jossa näyttely jatkuu, päästään 1980-luvulla lisättyä portaikkoa pitkin. Portaat on sijoitettu huoneeseen, jossa 1862 junaa odottivat fiinimmät rouvat. Korkeat huoneet, koristeelliset ikkunat, kaariseinä ja lautalattiat antavat aavistuksen siitä, mitä ennen oli. Ehkä kävijälle tulee mieleen sana ”mahtava”, jollaiseksi talossa työskentelevät sitä luonnehtivat.

Jaana af Hällström