Katsaus museon arkeologisiin tutkimuksiin

Olemme juuri saaneet päätökseen Helsingin pitäjän kirkonkylän kevään 2014 kenttätyöt ja nyt on jo täysi tohina päällä museon kellaritiloissa. Maasta ylöskaivettu mutainen ja likainen kaivausaineisto pitää saada siististi ja nätisti kansien väliin kaivausraportiksi. Tunnelma on innostunut, kun saamme käydä tarkasti läpi mitä kentällä oikein tuli tehtyä. Samalla on kuitenkin hiukan haikea olo, sillä nämä olivat toistaiseksi viimeiset tutkimuskaivaukset Vantaalla vähään aikaan. Nyt on aika ruveta puuhamaan tutkimuksia kokoavaa julkaisua, jotta tulokset saadaan myös suuren yleisön ulottuville.

Museon kellari on täyttynyt pahvilaatikoilla, joissa on kaivauksilta tuotua aineistoa kuten löytöjä ja maanäytepusseja. Kuva Andreas Koivisto/Vantaan kaupunginmuseo.

Vantaan historiatoimikunnan kustantamien ja kaupunginmuseon toteuttamien kaivaustutkimuksien alkamisesta on kulunut jo lähes kymmenen vuotta. Vuonna 2006 aloitettiin kaivamalla Pyhän Laurin kirkon hautausmaan alueella. Tällöin tutkittiin muun muassa kirkkomaan keskiaikaista kiviaitaa ja kaivauksia jatkettiin kesällä 2007, jolloin kaivettiin myös kellotapulin sisällä.

Vuonna 2008 siirryttiin Länsisalmen Gubbackan autioituneen kylän alueelle. Siellä viihdyttiin kolme vuotta. Gubbackasta jatketiin vuonna 2011 Martinlaakson kupeeseen Mårtensbyn Lillaksen yksittäistontille. Lillaksen tutkimukset kestivät Gubbackan tavoin kolme kenttäkautta. Vuoden 2013 aikana oltiin keväällä vielä Lillaksella ja syksyllä jatkettiin uudelleen tutkimusten alkupaikassa, Kirkonkylässä. Tällä kertaa kaivauksia tehtiin kuitenkin kirkkomaan ulkopuolella, pappilan alueella.

Kenttätöiden avulla on saatu melko hyvä läpileikkaus keskiajan ja uuden ajan alun Vantaasta, tai tarkemmin sanottuna Helsingin pitäjästä, joksi sitä näinä aikoina nimitettiin. Kenttätöitä on suoritettu niin Itä-Vantaalla Gubbackassa, Länsi-Vantaalla Mårtensbyssa kuin kaupungin keskiosassa Kirkonkylässä. Maantieteellisen leikkauksen lisäksi on saatu katsaus eri yhteiskuntaluokkiin ja niiden jätöksiin. Gubbackassa tutkittiin tavallisten talonpoikien hylkäämää kylää. Mårtensbyn Lillaksella oli asunut varakas kauppiassuku, jonka ehkä tunnetuin jäsen oli 1500-luvun Helsingin pitäjän rikkaimpiin ihmisiin kuulunut Jöran Bonde. Pappila puolestaan oli suurtila, jossa asui pitäjän kirkkoherra. Tilan varakkuus tuli pitäjäläisten kirkolle maksamasta kymmenysverosta.

Vaikka tutkimuksista ollaankin tekemässä kokoavaa loppujulkaisua, ovat kaivaukset olleet esillä myös tässä välissä. Niistä on aktiivisesti pyritty tiedottamaan ja kaivauksista on jo julkaistu monia lyhyempiä artikkeleita muun muassa Helsingin Pitäjä-vuosikirjoissa. Myös muutamia isompia teoksia on tehty. Osaan teoksista voi tutustua sähköisesti kaupunginmuseon sivuilla. Vuonna 2010 julkaistua Gubbcka-kirjaa voi puolestaan hankkia kustantajan verkkosivuilta. Kirjoitusten lisäksi tutkimusten tiimoilta on pidetty seminaareja ja luentoja. Muutamana vuonna järjestettiin yhteistyössä Vantaa-Seuran kanssa myös yleisökaivauksia. Tällöin kaivauksille sai osallistua vapaaehtoisia, jotka pientä maksua vastaan saivat arkeologeilta opastusta kaivaustyön saloihin.

Julkaisuja liittyen Vantaan kylätonttitutkimuksiin.

Mukavaa on ollut, kaivausporukka on ollut motivoitunutta ja kaivauksilla on kukoistanut hauska, mutta toisinaan ala-arvoinen huumori. Hauskuus ei kuitenkaan ole kokonaan vielä ohi, sillä jälkityöt ovat vasta käynnistyneet ja jännäämme vielä eri analyysien tuloksia. Kun kaikki aineisto on koossa, on luvassa palapelin kokoaminen ja se vasta jännittävää on!

Andreas Koivisto

Hilman puvussa

Näkymätön purkkapallo lentää ilmassa kimeän äänen saattelemana. Sen nappaa kiinni iäkäs rouva ja heittää eteenpäin nuorukaiselle, jota ei tunne. Molemmat hymyilevät. Vaikka kymmenkunta eri-ikäistä naista ja miestä yhtäkkiä kuvittelevat heittelevänsä purkkapalloa vuonna 1957, ei paikka ole Houruniemen mielisairaala. Kyseessä on Matti Kassila – ohjaaja omalla maallaan -näyttelyn draamaopastus Kino Hertaksen paikannäyttäjä Hilma Kaarnekorven johdolla.

Valkokankaasta vasemmalle -draamakierroksen koki näyttelyn aikana 23 ryhmää. Suurin osa opastetuista oli koululaisia, mutta mukaan mahtui myös työ- ja harrastusryhmiä sekä kaikille avoimia yleisöopastuksia. Nyt – näyttelyn sulkeuduttua – on aika paljastaa, millaista oli esiintyä Hilman puvussa.

Kiharat

Hilman frisyyri oli olennainen osa 50-luvun vaikutelmaa. Pyörittelin sormikiharat aina edellisenä iltana kosteisiin hiuksiin, kiinnitin ne pinneillä ja annoin kuivua yön aikana. Aamulla poistin pinnit ja availin kiharat. Kun hiuksiin suihkutti riittävästi lakkaa, ne pysyivät edustavina parikin päivää. Vaikka kampauksen teko oli melko työlästä, auttoi se Hilman rooliin siirtymisessä.

Univormu

Paikannäyttäjän univormu oli kasattu kirpparilöydöistä. Myyjän mekkoon kiinnittämässä pahvilapussa luki: ”seilorimekko, pienennetty n. kokoon 38”. Alkujaan leningin on valmistanut Kati-Myynti Oy kokoon 46. Pienennys oli toteutettu sen verran huolettomasti, että sain askaroida ompelukoneen kanssa muutaman tovin, ennen kuin sain mekon näyttämään hyvältä. Se ei kuitenkaan tuntunut koskaan mukavalta päällä, sillä kangas on jotain keinotekoista hiostavaa materiaalia. Mekon hyvä puoli oli, että siinä tarkeni lyhyistä hihoista huolimatta myös talvella.

Paikannäyttäjän univormuun on yleensä kuulunut koppalakki tai ryhdikäs pillerihattu. Oikeanlaista päähinettä ei kirpputoreilta löytynyt, mutta ”T:mi Katri Hellman, om. Maija Paju, Tampere” -merkkauksella varustettu naisten pieni musta hattu toimi hyvänä korvikkeena. Kun kokonaisuuden täydensi mustilla korkokengillä ja valkoisilla hansikkailla, oli yleisvaikutelma asiakaspalautteesta päätellen riittävän aito.

Rannekello

Opastuksia pitäessä täytyy seurata ajan kulumista, jotta kierros etenee siinä tahdissa kuin on sovittu. Eräs kokenut kollega neuvoi, että oppaalla täytyy aina olla rannekello, sillä kännykän vilkuilu kesken kierroksen ei ole kohteliasta. Hilman tapauksessa rannekello kuului itsestään selvästi myös 50-luvun ajankuvaan.

Aika oli Hilmalle aina vähän ongelmallinen käsite. Koko opastus perustui siihen, että ryhmäläiset olivat Hilman mielestä tulleet elokuvateatteriin aivan liian aikaisin. Hyvänä asiakaspalvelijana hän alkoi kuitenkin johdattaa joukkoa elokuvasaliin – ja onnistui käyttämään tähän aikaa noin puoli tuntia, koska innostui matkan varrella puhumaan kaikesta elokuviin ja elokuvanäyttelemiseen liittyvästä.

Hilma eli vuodessa 1957, joten hän ei tiennyt mitään asioista, jotka olivat tapahtuneet tämän jälkeen. Hilman pelasti monesta hankalasta tilanteesta se, että hän eli puolittain elokuvien maailmassa, ja ”elokuvissahan voi tapahtua mitä tahansa”. Niinpä hän ei juuri hämmentynyt, jos joku asiakkaista puhui oman menneisyytensä mutta Hilman tulevaisuuden asioista. Hilma kyllä ihmetteli niitä ja vertasi omaan kokemusmaailmaansa.

Elokuvateatterin henkilökunnan käsikirja

Paikannäyttäjän työnkuva oli määritelty Onni Sinervän kirjoittamassa ”Elokuvateatterin henkilökunnan tärkeimmät tehtävät. Yleisö ja sen merkitys” -kirjasessa. Taiteellisena ihmisenä Hilman oli kuitenkin vaikea noudattaa annettuja ohjeita, joten hän saattoi esimerkiksi järjestää ihmiset jonoon, vaikka se kuului oikeasti vahtimestarin tehtäviin. Tämän hän kuitenkin muisti aina myös rehellisesti tunnustaa. Yleensä ihmiset sanoivat saaneensa hyvää palvelua, vaikkei kaikki mennytkään ihan käsikirjan mukaan.

Keräilykuvat

Henkilökuntakäsikirjan välissä Hilma säilytti keräilykuvia näyttelijöistä. Ihanat nuoruudenkuvat Ansasta ja Taunosta hän näytti aina myös asiakkaille. Vanhemmille sukupolville kuvat toivat mieleen muistoja, mutta koululaisille suomifilmien tähdet olivat usein tuntemattomia. Siksi oli tärkeää esitellä heidät oikein kuvien kanssa.

Elokuva-Aitta -lehdet

Elokuva-alan tietämyksen lisäksi koko Hilman yleissivistys perustui suurelta osin Elokuva-Aitta -lehtiin. Hilman englanninkielisten nimien ääntämys noudatti Elokuva-Aitan tarjoamia lausumisohjeita. Lehdistä hän sai myös tietää 50-luvun muoti-ilmiöistä ja ajankohtaisista henkilöistä. Elokuva-Aitat olivatkin Hilman kalliita aarteita. Asiakkaat saivat kyllä selata lehtiä, mutta Hilma vaati käsittelemään niitä varovasti ja keräsi ne aina huolellisesti takaisin.

Draamaopastusta käsikirjoittaessani luin tietysti muutakin kuin elokuvalehtiä. Suurin osa tiedosta ei koskaan päätynyt opastukseen, mutta ne vaikuttivat varmasti Hilman hahmon taustalla. Monet Hilman parhaista jutuista olivat peräisin Kari Uusitalon mainioista kaskukokoelmista. Hilma tietysti väitti hauskojen tapausten sattuneen itselleen tai tuttavilleen, kuten kaskuja kerrottaessa kuuluukin.

Näyttelyn esineet

Hilmalle rakkaimpia esineitä näyttelyssä olivat nimikirjoituksilla varustetut valokuvat Taunosta, Jussista ja Jopista, kuvasuurennos Kurittomasta sukupolvesta, filmitähtien keräilyvihkot sekä tietysti elokuvateatterin konehuoneen ja elokuvasalin esineistö. Paras kaikista oli kuitenkin ”löytötavarakaappi”.

Kaapin saimme lainaksi Espoon kaupunginmuseolta, ja täytimme sen kirpputoreilta löytyneillä 50-luvun tyylisillä asusteilla ja esineillä. ”Kino Hertakseen unohtuneilla tavaroilla” Hilma kertoi leikkivänsä salaa aina silloin, kun vahtimestari ei ole keksinyt hänelle muuta puuhaa. Opastusten parhaat hetket koettiin usein juuri löytötavarakaapilla, jonka sisällön avulla myös ryhmäläiset pääsivät kokeilemaan oman mielikuvituksensa rajoja.

Hilman olemassaolo oli vahvasti riippuvainen Kassila-näyttelystä. En voi ajatellakaan esittäväni hahmoa jossain muussa ympäristössä. Kun museon ovet on suljettu yleisöltä ja esineitä pakataan palautettaviksi omistajilleen, on aika sanoa hyvästit myös Hilma Kaarnekorvelle. Pesen seilorimekon ja pakkaan sen muiden asusteiden kanssa odottamaan uusia projekteja. - Anni Rissanen

Huojentunut Hilma viimeisellä kahvitauollaan. 

Uraauurtavaa punasavitutkimusta

Vantaalla tehdään parhaillaan uraauurtavaa keramiikkatutkimusta. Ensimmäiset tulokset tutkimuksista on juuri julkaistu tuoreessa Historiallisen aikakauskirjan numerossa 4/2013. Tutkimuksessa käsitellään keskiaikaisilta kohteilta löydettyä punasavikeramiikkaa, jota tarkastellaan SEM-EDS-menetelmällä, eli pyyhkäisyelektronimikroskooppianalyysillä. Analyysin on tehnyt Elisabeth Holmqvist-Saukkonen ja sen avulla on saatu lupaavia tuloksia punasaviastioiden valmistuksessa käytetystä materiaalista, valmistusalueesta ja teknologiasta.

Vantaan Gubbackan kylätontilta löytynyt pala punasavikeramiikkaa, joka analysoitiin SEM-EDS-menetelmällä. Kuva Pekka J. Heiskanen/Vantaan kaupunginmuseo.

Punasavikeramiikka vastaa lähinnä kukkaruukuissa nykyään käytettyä keramiikkaa. Keskiajalla dreijavalmisteisia vedenpitäviksi lyijylasitettuja punasaviastioita käytettiin yleisesti esimerkiksi ruoanvalmistuksessa. Ruokaa valmistettiin niin sanotuissa kolmijalkapadoissa, joita lämmitettiin avotulen tai kuumien hiilien päällä.  Punasaviset astiat ovat yleisin Suomen keskiaikaisilla kohteilla esiintyvä keramiikkatyyppi. Tästä huolimatta kyseessä on vaikeasti tulkittava ja vähän tutkittu löytömateriaali.

Astioiden valmistusmenetelmä oli suhteellisen helppo omaksua ja astioita valmistettiin yleisesti ympäri Euroopan. Tämän takia arkeologien on ollut vaikea nähdä punasaviastioiden sirpaleissa ajallista tai alueellista eroa. Vantaan kaupunginmuseon pilottiprojektissa keramiikkoja on tutkittu pyyhkäisyelektronimikroskoopilla. Sen avulla selvitetään keramiikan kemiallista koostumusta, mikrorakennetta ja teknologiaa. Esineiden valmistustekniset ominaisuudet ja alkuainepitoisuudet antavat viitteitä niiden valmistusalueista ja tämän tiedon avulla voidaan kartoittaa yhteisöjen välisiä kontakteja ja kauppasuhteita.

Analyysissa verrattiin Vantaan Gubbackan ja Espoon Mankbyn keskiaikaisilta kylätonteilta ja Tallinnan keskiaikaisista kaupunkikerrostumista löydettyjä punasaviastioiden palasia. Aineistossa pystyttiin tunnistamaan koostumuksellisia ja teknologisia eroja eri palojen välillä ja muodostamaan paloista erilaisia ryhmiä niiden ominaisuuksien perusteella. Analyysituloksen sekä muun arkeologisen todistusaineiston perusteella ryhmien pääteltiin ilmentävän sekä kotimaista tuotantoa että tuontiesineistöä. Tuontiastiat on esimerkiksi saatettu tuoda Gubbackaan Tallinnan kautta, sillä Gubbackasta löytyneet ja tuontiastioiksi tulkitut palat muistuttavat Tallinnasta analysoituja verrokkeja.

SEM-BSE-mikroskooppikuvia punasavikeramiikan poikkileikkauksista. Kuvissa päällimmäisenä näkyy lyijylasitekerros. Vasemmalla olevissa, nk. kotimaisen ryhmän paloissa näkyy lasitteen epätasaisuus ja oikealla olevissa tuontiastioiden ryhmässä lasitteen pintaa rikkova runsas hiekkasekoite. Kuva Elisabeth Holmqvist-Saukkonen.

Punasaviprojekti sai alkunsa Vantaan ja virolaisen Padisen kunnan välisen EU-projektin aikana vuonna 2011 ja tuloksia esiteltiin ensimmäisen kerran 2012 Helsingissä järjestetyssä kansainvälisessä EAA-kokouksessa (European Association of Archaeologists, katso blogikirjoitus vuodelta 2012). Projekti on nyt saamassa jatkoa kun Svenska kulturfonden myönsi sille avustuksen. Uuden avustuksen myötä on tarkoitus analysoida muutama pala lisää Tallinnasta sekä ottaa mukaan sirpaleita Turusta sekä Vantaan Mårtensbysta. Näistä tutkimuksista pyritään myös julkaisemaan tuloksia kunhan ne ensin valmistuvat. Projektityöryhmässä on itseni ja analyysin tekijän, Elisabeth Holmqvist-Saukkosen lisäksi mukana myös Riikka Väisänen.

Andreas Koivisto

Perinteistä kylätutkimusta uusin tavoin

Kansatieteellinen tutkimus ja perinteenkeruu tuovat useimmille mieleen muistikirja kädessä kulkeneet harmaapartaiset herrasmiehet, jotka havainnoivat kansallispukuihin sonnustautuneiden maalaisten elämää. Sellaista kansatieteellinen tutkimus saattoi olla vuosikymmeniä sitten.

Kaupungistuvassa Suomessa kansatieteilijöiden katseet ja kiinnostuksen kohteet suuntautuivat vähitellen maaseudusta kaupunkiin ja nykyajan ilmiöiden tutkimukseen. Ennen niin tavalliset maaseudun kylätutkimukset ovat tänä päivänä äärimmäisen harvinaisia. Vantaan kaupunginmuseon Helsingin pitäjän kirkonkylää tutkiva hanke on siksi aivan erityinen.

Kirkonkylän raitti kesäisenä päivänä 2013. Kuva Riina Koivisto/Vantaan kaupunginmuseo.

Erityislaatuinen on myös tutkimuskohteena oleva Kirkonkylä. Se on maalaismaisen ilmeen säilyttänyt kylä keskellä suurkaupungin sykettä. Keskiajalla perustettu kylä on strategisen sijaintinsa takia ollut vuosisatojen ajan laajan alueen keskus. Rautatien rakentamisen myötä Helsingin pitäjän keskus siirtyi vähitellen Tikkurilan suunnalle ja Kirkonkylä jäi syrjäseuduksi. Rakennuspaine on ollut voimakasta kylän ympärillä ja Tuusulantie, lentokenttä sekä Kehä III ovat lohkoneet palasia kylästä. Pitäjän vanhan keskuksen ydinalue on kuitenkin säilynyt suurten valtateiden kainalossa.

Kylää ei tietenkään voi tutkia ilman sen asukkaiden suostumusta ja yhteistyöhalua. Kirkonkyläläiset ovat avanneet ovensa tutkijoille ihailtavan avoimesti. Kyläläisiä on haastateltu ja vanhoja valokuvia on taltioitu. Kyläläisiä on haluttu osallistaa tutkimuksen tekoon mahdollisimman paljon. Koko työtä ohjaa kyläläisistä koostuva toimikunta, jonka mielipiteitä ja ehdotuksia on kuunneltu. Kyläläiset ovat itse halunneet, että tutkimuksessa nostetaan esiin historiantutkimuksen usein unohtamat naiset ja lapset sekä arkielämä.

Helsinge gymnasiumin oppilaat kartoittamassa kasveja Kirkonkylässä. Kuva Maria Koivisto/Helsinge skola och gymnasium.

Kylän asukkaat, koululaiset ja harrastusryhmät ovat osallistuneet tutkimuksen tekoon monin eri tavoin. Koululaisille on kerrottu projektista, Kyrkoby skolan oppilaat ovat tehneet pienoismalleja kylän taloista ja Helsinge skolan lukion oppilaat ovat tutustuneet kylään kasvikartoittajina. Kylästä tehtävän lastenkirjan kuvaukset toteutettiin tiiviissä yhteistyössä kyläläisten kanssa. Yhteistyötä tehdään partiolaisten kanssa ja Marttojen avulla kerätään talteen kylän vanhoja ruokareseptejä.

Kirkkomaan aidalla kuvattiin syksyllä 2013 lastenkirjaa. Kuva Riina Koivisto/Vantaan kaupunginmuseo.

Nykytutkijoilla on käytettävissään harvinaisen hyvä vertailuaineisto kylän kehityksestä. Kirkonkylä on ollut säännöllisesti arvovaltaisten tutkijoiden mielenkiinnon kohteena. Gabriel Nikander on tutkinut kylän taloja 1900-luvun alussa, Ilmar Talven johdolla kylä oli perinteisen kylätutkimuksen kohteena 1950-luvun lopulla. 1970-luvulla Bo Lönnqvist suoritti kylässä perinteenkeruuta.

Projektiin liittyy myös kylän mailla tehdyt arkeologiset kaivaukset. Vuoden 2014 lopussa päättyvän projektin lopputyönä syntyy kaksikielinen historiateos, lastenkirja ja verkkonäyttely. Kirkonkylän tutkimuksen etenemistä voi seurata projektin facebooksivuilta osoitteesta www.facebook.com/Kirkonkyla.

Riina Koivisto

Autioitunut kylätontti päivänvaloon

Lokakuussa Vantaalta löytyi uusi ennestään tuntematon historiallinen kylätontti. Tontin löytyminen oli erinomainen esimerkki arkeologin työn monipuolisuudesta. Arkeologit ovat yleensä moniosaajia, jotka hallitsevat vähintään perusteet monista eri tieteenaloista. Yksi arkeologien perustyötehtävistä, joka vaatii hyvää karttojen lukutaitoa, geologisten prosessien tuntemista sekä vanhojen historiatietojen tulkitsemista, on uusien arkeologisten kohteiden inventointi.

Ylästöstä löytynyt autiotontti niin kuin se oli lokakuussa 2013. Kuva Andreas Koivisto/Vantaan kaupunginmuseo.

Inventointi on parasta tehdä joko myöhään syksyllä tai aikaisin keväällä, kun runsas kasvillisuus ei peitä maan pintaa. Tällöin pystyy maanpinnalta havaitsemaan parhaiten erilaisia kuoppia tai kasoja, jotka ovat syntyneet ihmistoiminnan seurauksena. Eri aikakauden kohteita etsitään yleensä eri paikoilta, mutta usein tulee todettua, että hyvä talonpaikka on ollut hyvä talonpaikka sekä kivikaudella että keskiajalla ja on monesti sitä nykyäänkin.

Keskiaikaisia muinaiskohteita etsitään usein vanhojen karttojen avulla. Uuttamaata ja Vantaan aluetta kuvaavat vanhimmat kartat ovat usein 1600-luvun lopulta tai 1700-luvun alusta. Moni kylä oli tuolloin ainakin suunnilleen samalla paikalla kuin keskiajalla. Pitää kuitenkin muistaa, että juuri 1600-luvun lopulla Suomea kohtasi suuret kuolonvuodet. Kylmien säiden ja katovuosien aikana 1695–1697 arvioidaan menehtyneen jopa kolmasosa Suomen väestöstä. Koska suurin osa vanhimmista kartoista on tehty juuri tämän jälkeen, iso osa vanhasta asutuksesta on ollut autiona eikä se suoraan näy kartoissa.

Tarkkasilmäinen lukija huomasi varmasti, että kirjoitin ettei asutus näy suoraan kartoissa. Tämä tarkoittaa, että jotkut paikat löytyvät vasta mutkan kautta ja vanhoja karttoja tulkitsemalla. Tässä hommassa on tärkeä osa käsialojen tulkitsemisella ja kartanpiirtäjän kirjoittaman tekstin ymmärtämisellä. Esimerkiksi ruotsinkielen sana ”öde”, joka tarkoittaa autiota, voi kertoa paikalla olleen autioituneen tilan. Myös peltokuvioita kannattaa tarkastella. Jos karttaan on merkitty suuret peltoalueet, mutta ei mitään asutusta niiden väliin, kannattaa harkita maastokäyntiä, etenkin jos nimistökin antaa siitä viitettä.

Vuoden 1699 kartta, jossa autiotontin alue erottuu joen yläpuolella kahden pellon väliin jääneellä kumpareella. Kartta Samuel Broterus 1699/Kansallisarkisto.

Vantaan Ylästöstä löytyi syksyllä 2013 autioitunut kyläpaikka juuri tällä tapaa. Vanhasta vuoden 1699 kartasta havaittiin Österåker (Itäpelto) ja Västeråker (Länsipelto) -nimiset pellot. Niiden välissä ei kuitenkaan ollut mitään asutusta, mikä herätti tutkijan mielenkiinnon. Itä- ja länsipellon välissä olikin pieni pellosta kohoava saareke, josta maastokäynnin yhteydessä löytyi matalia kumpareita. Kumpareet voivat olla vanhojen asuintalojen uunien pohjia, mutta varmasti asia selviää vasta jos paikkaa joskus tutkitaan arkeologisin kaivauksin.

Vaikka nyt eletäänkin jo joulukuun alkua, soveltuu ajankohta, kiitos etelän lumettoman sään, vielä arkeologiseen inventointiin. Päivät vain jäävät hiukan lyhyiksi, sillä muinaisjäännöksiä on hankala havaita otsalamppujen valossa.

Andreas Koivisto

”Kun kirppu puree sinua, muista silloin…"

Jo useamman vuoden ajan kaupunginmuseon museolehtori on vieraillut vantaalaisissa vanhainkodeissa, hoitokodeissa ja päiväkeskuksissa, mukanaan pari matkalaukullista kuvallisia, esineellisiä ja tarinallisia muistoja menneiltä vuosikymmeniltä. Matkalaukkujen sisältö koostuu lähinnä 1940-50-lukujen kodeissa tyypillisesti olleista asioista, niistä jotka ovat tuttuja monille tämän päivän seniori-ikäisille heidän omasta nuoruudestaan. Esineet eivät ole museoesineitä vaan juuri tätä tarkoitusta varten hankittuja käyttötarvikkeita: villalangan vyyhdityspuu, kalaverkon paikkauspuikula, kalossit, filmitähtikortit, tulitikkuaskien keräilyvihko ja monia muita mummolan ullakon aarteita.

Vierailut ovat olleet antoisia molemmin puolin. Näyttelytuokiot on useimmiten järjestetty pienryhmille yhteiseen ruokailu- tai oleskelutilaan. Laukut avataan ja niiden sisältö asetellaan nähtäville. Muistoja on jaettu yhdessä ja monenlaisia keskusteluja on virinnyt. Erilaisia arkielämän valokuvia ja esineitä katsellessa, tunnustellessa ja niistä puhuessa, yhteinen keskustelu on toisinaan siirtynyt lähempiin henkilökohtaisiin muistoihin, kuten vaikkapa paikkakunnan työpaikkoihin. Joskus kuullaan muistoja paikkakunnan postista, apteekista ja kamferinkäytöstä tai siitä, kuinka nuori morsian sai valita itselleen lahjaksi työantajan valikoimista, Tikkurilan Silkiltä, mieluisan hääpukukankaan. Mukavaa on myös arvoitusten, kiiltokuva-muistovihkojen runojen, sanontojen tai luonnon ennusmerkkien muistelu.

Mieleenpainuvin kokemus museon työntekijän näkökulmasta lienee liki 100 vuotiaan rouvan kohtaaminen. Museon Liisa-nukkea sylissä pidellessään hän alkoi kertoa, kuinka sai oman ensimmäisen nukkensa vasta 17-vuotiaana. Kauan kaivatun nuken saaminen oli aiheuttanut liki jo aikuiseksi ehtineelle tytölle itkuisan tunnemyrskyn, josta äitinsä oli häntä torunut. Liikuttavan tarinan lisäksi merkittävää tapahtuneessa oli se, että rouva ei ennen tätä ollut kyennyt tuottamaan ymmärrettävää puhetta enää moneen vuoteen. Konkreettinen nuken sylissä pitely sai hänet puhumaan tuossa hetkessä jälleen.

Ruokaan liittyviä tarinoita on kauppavalokuvia katsellessa kuultu monia. Kuinka 1940- luvunlapsuudesta on jäänyt mieleen erityisen hyvä tappajaiskeiton liemi, jota teurastuspäivän kunniaksi tuoreesta riiputtamattomasta lihasta keitettiin. Tai kuinka entinen maalaistalon emäntä silmäilee kiinnostuneena 1952 vuoden Kotiliettä, jossa kerrotaan ”Kuinka katat kauniisti sekä omille että olympiavieraille”. Kahvimyllyn kammen kääntäminen jauhaa papujen hyvän aromin ilmoille ja kahvipakettien keräilykorttien selailu tuo tuttuuden ilmeitä kasvoille.

Pienissä ryhmissä seurustelu, vanhojen tuttujen esineiden ja kuvien toimiessa virikkeinä, on jokaisella mahdollisuus kertoa arvokkaita omia muistojaan. Se, että muut ryhmäläiset sekä museon opas ovat tarinoista kiinnostuneita, voi olla henkilökohtaisesti hyvinkin merkityksellistä. Oppaan roolissa tunnen monesti olevani mukana oppijana ja saavani kuulla kiinnostavaa kokemustietoa oikeasti eletystä, isovanhempien aikaisesta elämästä.

Marjo Eerikäinen
Museolehtori

Kuvat VKM

Kirkonkylä pintaa syvemmältä

Kirkonkylän kaivaukset on saatu päätökseen ja nyt ollaan turvallisesti takaisin toimistossa löytöjen ja kaivauskarttojen kanssa. Sää kohteli meitä pääosin erittäin hyvin, ainoastaan muutama rankempi sadepäivä hankaloitti hiukan tekemistä. Kirkonkylää ei kirkkomaata lukuun ottamatta ollut tutkittu ennen juuri ollenkaan arkeologisesti, joten tämä ensimmäinen kenttäkausi sujui pitkälle Kirkonkylän maanalaisiin kerroksiin tutustuen.

Aamutuimaan otettu kuva Pappilan alapuolella olevasta koeojasta. Kuva Andreas Koivisto/Vantaan kaupunginmuseo.

Uuteen kohteeseen tutustuminen on aina haastavaa, sillä etukäteen ei todellakaan voi tietää mitä sieltä maan alta tulee paljastumaan. Onko myöhempi maankäyttö tuhonnut kaikki vanhat kiinnostavat maakerrokset vai onko paikalla ylipäätään ollut ihmistoimintaa? Näitä kysymyksiä jouduimme pohtimaan ensimmäisen viikon aikana kun emme oikein löytäneet mitään merkittävää. Kylmän hiki rupesi jo nousemaan pintaan, kun ainoat löytömme neljän ensimmäisen päivän aikana olivat 1950-luvulla puretun talon jäänteet. Onneksi löysimme viikon lopuksi kuitenkin uunin jäänteet, jotka eivät näkyneet missään historiallisissa kartoissa.

Avasimme koeojan uunin viereen ja laajensimme siitä myöhemmin kaivausalueen uunin ympärille. Toisen koeojan avasimme uunin länsipuolelle. Löysimme kaivausalueiltamme useita eri rakenteiden osia. Uunin lisäksi löysimme esimerkiksi rakennusten kivijalan osia, puupaaluja ja puulattian jäänteet. Rakenteet tulivat kuitenkin esille niin kapealta alueelta ja hyvin hajanaisesti, että meille jäi vielä epäselväksi minkä ikäinen mikäkin rakenne on ja miten ne liittyvät toisiinsa. Toiveena siis on, että voisimme ensi vuonna laajentaa tutkimusaluetta ja tutkia tarkemmin ja laajemmin löytämiämme rakenteita.

Rakenteiden ympäriltä löysimme esineitä, jotka ajoittuvat 1300-luvun lopulta 1600-luvulle. Tämä sopii hyvin yhteen karttatietojen kanssa, sillä historiallisilla kartoilla, jotka kuvaavat tutkimusaluettamme vuodesta 1699 eteenpäin, löytyneiden rakenteiden paikalla näkyy pelkkää peltoa, niittyä tai puistoa. Onko paikalla mahdollisesti sijainnut vanha pappila, joku muu kylän yksittäistila vai ehkä vanha kyläraitti monine tiloineen? Näitä asioita on hauska miettiä, mutta varmaa vastausta on tällä hetkellä mahdoton saada.

Arkeologit löysivät myös jälkiä muutaman kymmenen vuoden takaisesta juhlinnasta Kirkonkylässä. Onkohan pappilan puistossa harrastettu pussikaljottelua enemmänkin? Kuva Andreas Koivisto/Vantaan kaupunginmuseo.

Vaikka kaivauspaikalla ei olekaan karttojen mukaan sijainnut rakennuksia vuoden 1699 jälkeen, löytyi kaivauksilla kuitenkin merkkejä myös myöhemmistä ajoista. Löysimme esimerkiksi tinasotilaan, jollaisilla pappilassa asunut kirkkoherran poika myönsi lapsuudessaan leikkineensä. Toinen moderni löytö oli kuoppaan haudattu Sokoksen muovipussi, jossa oli 1970–80-lukujen tienoilta olevia oluttölkkejä. Tällaisiakin voi siis löytää pappilan edustalta. Kukaan ei tosin vielä ole myöntänyt juoneensa ja sitten haudanneensa tölkit.

Andreas Koivisto