Valkokankaasta vasemmalle

Vantaan kaupunginmuseon draamaopastuksella Kino Hertaksen persoonallinen paikannäyttäjä*) johdattaa kävijät 50-luvun elokuvamaailmaan. Elokuva-Aitta -lehden ahkerana lukijana hän on lupautunut vastaamaan muutamaan toimittajamme esittämään kysymykseen.

Kuva: Marjo Eerikäinen,
Vantaan kaupunginmuseo

Mitä pidätte työstänne Kino Hertaksen penkkityttönä?

- Tämä platsarin työ on eri kivaa, en milloinkaan kyllästy, vaikka joudunkin katsomaan saman filmin useaan kertaan. Kun jotakin kuvaa on esitetty pidempään, olen oppinut repliikit melkein sanatarkasti ulkoa. Haluatteko kuulla esimerkiksi Ansa Ikosen ja Joel Rinteen puhelinkeskustelun elokuvasta ”Tyttö kuunsillalta”?

Kiitos, ei tällä kertaa. Onko Tyttö kuunsillalta lempielokuvanne?

- Se on hyvä, mutta kyllä minä sittenkin pidän enimmin komediasta. Eräs suosikeistani on ”Radio tulee hulluksi”, jossa Hanski Häyrynen esittää toimittaja Toivo Teräsvuorta, joka joutuu erehdyksessä mielisairaalaan, jossa…

Niin, muistamme kaikki varmasti tämän Matti Kassilan ohjaaman elokuvan vuodelta 1952. Mitä uutta elokuvaa suosittelisitte?

- Tällä hetkellä meillä pyörii Kuriton sukupolvi, sattumalta sekin on Kassilan elokuvia. Se on ollut erityisesti nuorison suosiossa, kun siinä soi rokkarolli, mutta kyllä se sopii vanhemmillekin katsojille, onhan siinä sentään Tauno Palo pääosassa. Hän on aina niin hurmaava!

Entä kuka naisnäyttelijöistä on mielestänne paras?

- Voi, on niin paljon hyviä naisnäyttelijöitä. Helena Karaa pidän kuitenkin esikuvanani. Hänhän työskenteli lipunmyyjänä Turun Kino-Palatsissa, mistä hänet löydettiin elokuvaan. Ikävä että hän joutui lopettamaan uransa muutama vuosi sitten.

Oletteko kenties itsekin haaveillut filmitähden urasta?

- Kukapa nuori tyttö ei olisi, mutta minä olen kyllä haaveillut siitä aivan erityisesti. Tiedätte varmaan, että Mailis Vaajakin työskenteli paikannäyttäjänä ennen elokuvauraansa.

Jos pääsisitte mukaan filmiin, kenen ohjaajan kanssa tahtoisitte työskennellä?

- Tämä olikin kiperä kysymys, sillä enhän minä tietysti vielä tunne ketään ohjaajaa henkilökohtaisesti. Valentin Vaala löytää usein uusia elokuvakasvoja teatterimaailman ulkopuolelta, joten varmaan se olisi hän. Jos kuitenkin saisin itse valita, niin Matti Kassilan kanssa kuuluu olevan miellyttävä työskennellä. Hän on oikein tunnettu herrasmiesmäisistä otteista.

Kiitos haastattelusta, päästämme teidät nyt palaamaan työnne pariin.

Haastattelija: Anni Rissanen
Näyttely Matti Kassila - ohjaaja omalla maallaan avautuu 4.9.2013. 
Opastusvaraukset 09 8392 8689 

*) Paikannäyttäjien työstä:

 ”Paikannäyttäjät ovat vahtimestarin apulaisia ja tämän määräämisvallan alaisia. Näyttäessään yleisölle paikkoja, on paikannäyttäjän tehtävä tämä huolellisesti, sillä ketään ei saa jättää epätietoiseksi, missä hänen paikkansa lopullisesti on. Varsinkin sen jälkeen, kun valot on sammutettu, on valvottava, ettei asiakkaita jätetä pimeässä hapuilemaan löytääkseen istumasijan.

Sisävalvonta on paikannäyttäjän tärkeimpiä velvollisuuksia paikannäyttötyön väliajoilla. Toisen paikannäyttäjistä tulee aina olla katsomon puolella esitystä seuraamassa. Jos ääni ei ole normaali tai jokin muu epäkohta ilmenee, on paikannäyttäjän tästä heti ilmoitettava vahtimestarille, joka vuorostaan ryhtyy toimenpiteisiin vian korjaamiseksi.

Jos vahtimestarilla on käytettävissään vain yksi paikannäyttäjä, on tälle liian rasittavaa olla koko ajan esitystä seuraamassa. Tällöin on paikannäyttäjän oltava näyttämön puolella ensimmäisen näytöksen ajan sekä jokaisen seuraavan näytöksen alkuesitystä seuraamassa aina siihen saakka, kunnes ei yleisöä enää k.o. näytökseen katsota tulevan. Vahtimestarin ja paikannäyttäjän on kuitenkin säännöllisin väliajoin käytävä näyttämön puolella tarkistamassa, että esitys sujuu asianmukaisesti.

Aikana, jolloin paikannäyttäjä ei suorita sisävalvontaa eikä näytä paikkoja, toimii hän teatterin juoksupoikana tai -tyttönä sekä suorittaa muita pikkutehtäviä vahtimestarin määräysten mukaisesti.”

Lähde: Sinervä, Onni 1939: Elokuvateatterin henkilökunnan tärkeimmät tehtävät. Yleisöpalvelu ja sen merkitys. s. 13–14, 16–17

Opastus arkeologisilla kaivauksilla

Kirkonkyläprojektin uutisia! Nyt voit kuulla museon tutkimusprojektista ja arkeologisista kaivauksista paikan päällä, Helsingin pitäjän kirkonkylällä. Tiistaina 20.8. klo 15.30 järjestämme yleisöopastuksen arkeologisilla kaivauksilla. Kierros alkaa Pyhän Laurin kirkkoaukiolta. Opastuksella tutustutaan kaivausalueeseen ja alustaviin tutkimustuloksiin kaivausten johtajan, arkeologi Andreas Koiviston johdolla. Tapahtuma on maksuton.

Helsingin pitäjän kirkko mainitaan historiallisissa lähteissä ensimmäisen kerran vuonna 1401. Kylä on kuitenkin tätä vanhempi ja on perustettu viimeistään ruotsalaiskolonisaation aikaan 1300-luvun alussa, luultavasti jo tätä aiemmin. Oletetaan, että kylä olisi alun perin sijainnut eri paikalla kuin nykyään. Tutkimukset keskittyvät nykyisen pappilan alueelle. 

Marjo Poutanen

Monipuolista työtä kaivausten ympärillä

Tänään olen käynyt viemässä maanäytteitä kasvijäänneanalyysiin, puunäytteitä lajitunnistukseen ja kiviä ja hiiliä ajoitettaviksi. Samalla hain viime vuosien löytöjä konservoinnista. Jo tämä pieni kierros osoittaa, että arkeologisissa kaivauksissa on kyse paljon muustakin kuin pelkästä kaivamisesta ja löytöjen talteenotosta. Arkeologiset kaivaukset ovat lopulta hyvin monitieteisiä projekteja.

Historiallisen ajan kaivaukset, joita olemme Vantaan kaupunginmuseon kanssa viime aikoina tehneet aika paljon, aloitetaan käymällä läpi historiallinen lähdeaineisto. Tällöin etsitään kohdetta kuvaavia vanhoja karttoja ja maakirjoja sekä mahdollisia muita lähteitä, kuten oikeusasiakirjoja. Ennen kaivausten aloittamista voidaan myös kokeilla erilaisia maahan kajoamattomia menetelmiä. Näistä olemme Vantaalla kokeilleet maatutkaa ja maan magneettisuuden mittaamista. Nämä menetelmät voivat parhaassa tapauksessa paljastaa maan alla piileviä rakenteita ja antaa vinkkejä mistä kannattaa kaivaa.

Ennen Mårtensbyn kaivauksia vuonna 2011 paikalla tehtiin maatutkausta. Kuva Andreas Koivisto.

Itse kaivausten aikana otetaan löytöjen lisäksi talteen erilaisia maa- ja ajoitusnäytteitä. Maanäytteistä etsitään pääosin kasvijäänteitä, mutta onpa niistä paljastunut myös esimerkiksi pienen pieniä kuonapisaroita, jotka kertovat raudanvalmistuksesta näytteenottopaikalla. Samoin maanäytteistä saattaa löytyä pieniä luita, jotka ovat olleet niin pikkuruisia, että ovat menneet kaivauksilla käytetyn seulan läpi. Harvoissa tapauksissa maanäytteistä löytyy jopa hyönteisten jäänteitä. Hyönteisiä tutkii entymologi, joka osaa kertoa olosuhteista, joissa hyönteiset viihtyvät ja sen avulla voidaan rekonstruoida löytöpaikan vanhaa ympäristöä.

Mikroskooppikuva Gubbackan maanäytteestä löydetuistä kasvijäänteistä. Kuva Santeri Vanhanen.

Kaivauksilta löytyneet luut lähtevät osteologin eli luututkijan analysoitaviksi. Hän tunnistaa luut lajilleen. Lisäksi hän etsii luista teurasjälkiä tai merkkejä sairauksista. Luut voivat kertoa myös iästä ja koosta. Lisäksi luissa voi olla jyrsimisen merkkejä, mikä kertoo luiden löytöpaikalla olleen rottia tai muita jyrsijöitä. Luut kertovat muun muassa mitä eläimiä ihmiset ovat pitäneet ja metsästäneet.

Kaivauksilla pitää myös osata mitata. Arkeologien pitää siis hallita vähintään maanmittauksen perusteet, jotta saadaan talletettua löytöjen sijaintitiedot ja kaivausalueiden tarkat sijaintitiedot. Ilman sijaintitietoja löydöt ovat nimittäin arvottomia arkeologeille. On hyvin tärkeää, että löydöt voidaan liittää johonkin tiettyyn ilmiöön tai maakerrokseen. Vain siten ne voivat kertoa paikasta tarinaa. Löydöt pitää myös tunnistaa. Suurin osa kaivausten löydöistä on aikanaan poisheitettyjä tai rikkoutuneita esineitä, joista on jäljellä vain pieni osa alkuperäisestä esineestä. Kaivausten jälkeen menee paljon aikaa, kun selvitetään mistä esineestä oikein on kyse.

Kaivausalueet mitataan yleensä paikalleen takymetrin avulla. Kuva Andreas Koivisto.

Ajoitusmenetelmistä olemme Vantaalla soveltaneet monia erilaisia, eniten kuitenkin radiohiilimenetelmää, joka mittaa hiilen radioaktiivista isotooppia C-14. Tämän lisäksi olemme tehneet jonkin verran termoluminesenssiajoituksia kaivauksilta löytyneistä kivistä. Tässä ajoituksessa voidaan mitata se aika, mikä on kulunut siitä, kun kivi on viimeksi ollut kovassa kuumuudessa. Toisin sanoen esimerkiksi uunissa sijainneet kivet voivat kertoa siitä koska uuni on viimeisen kerran lämmitetty. Kolmas ajoitusmenetelmä, mitä olemme käyttäneet, on dendrokronologinen ajoitus. Siinä puun vuosirenkaita vertailemalla saada tarkka vuosiluku puun kaatamisajankohdasta.

Tästä blogista tuli ehkä hiukan pidempi kuin muut kirjoittamani tekstit. Tämä kertoo vain siitä, kuinka monen eri alan asiantuntijat oikeastaan osallistuvat kaivausten analysointiin ja kuinka monesta pienestä palapelin palasesta menneisyys oikein koostuu. Näistä paloista voi sitten lähteä rakentamaan mahdollisimman monipuolista kuvaa menneisyydestä. Ja palojen kokoaminen ja yhdistäminen se vasta jännää onkin!

Andreas Koivisto

Göran Bonden ja keskiajan jäljillä

Lillaksen kenttätutkimukset päättyivät toistaiseksi toukokuun lopulla 2013. Kentällä ehdittiin kolmen kesän aikana olla yhteensä neljä kuukautta, joten paikka ehti tulla tutuksi. Siksi olo olikin hiukan haikea, kun jouduin hyvästelemään kyläkumpareen. Haikeutta kuitenkin helpottaa se, että Lillakselta on saatu kokoon huikean hieno tutkimusaineisto. Odotan sormet syyhyten että pääsen tutkimaan sitä tarkemmin ja myös julkaisemaan aineistoa.

Edellisinä vuosina olimme löytäneet pääosin 1500-luvun lopulta 1700-luvulle ajoittuvia rakenteita ja esineitä. Tänä vuonna ylimpänä toivomuslistalla oli, että löytäisimme Lillaksesta jotakin vanhempaa, oikeasti keskiajalle ajoittuvaa. Aiemmilta vuosilta olimme löytäneet yksittäisiä vanhempia löytöjä sekoittuneista kerroksista, joten viitteitä vanhemmasta oli olemassa. Saimme kuitenkin odottaa aina kaivausten viimeiseen viikkoon ennen kuin lopulta saavutimme keskiajan. Ennen sitä olin jo ollut heittämässä pyyhettä kehiin sen asian suhteen.

Göran Bonden avain on paljastumassa maakerroksien alta. Kuva Andreas Koivisto/Vantaan kaupunginmuseo.

Lopulta löysimme keskiaikaisia rakenteita kahdelta eri kaivausalueelta. Viime vuonna tutkitun 1600-luvun kellarin vierestä tuli esiin vielä vanhempi kellarin osa, jonka päältä löytyi ruotsalainen kolikko 1500-luvun alusta. Loogisesti ajateltuna kellarin pitäisi siis olla kolikkoa vanhempi, eli 1400-luvun lopulta tai 1500-luvun alusta. Tämä on Göran Bonden aikaa, joten todennäköisesti löysimme juuri hänen kellarinsa. Kellarista ei tavattu paljon löytöjä, mutta iso avain saatiin kuitenkin talteen. On kutkuttavaa ajatella, että Göran itse olisi joskus avannut ja lukinnut ovia löydetyllä avaimella.

Kuvassa etualalla laakakiven ympärillä on Lillaksen vanhin uunirakenne. Takana nurkassa on toinen hiukan uudempi uuninpohja. Kuva Andreas Koivisto/Vantaan kaupunginmuseo. 

Luultavasti vielä kellaria vanhempi rakenne löytyi Lillaksen mäen juurelta, josta tavattiin ainakin neljä tai viisi enemmän tai vähemmän päällekkäistä rakennuksen pohjaa. Käyttövaiheita oli vielä tätäkin enemmän, sillä rakennuksia oli maakerrosten perusteella korjailtu ja paranneltu välissä. Alin löydetty uunin ja rakennuksen pohja saattaa olla hyvinkin vanha, sillä edellinen alueelta löydetty ajoittava löytö oli 1500-luvun lopulta ja se löytyi useita maakerroksia uunin yläpuolelta.

Göran Bonden kellarissa mitataan maan taustasäteilyä, jotta termoluminesenssi-ajoituksen laskutoimitus saadaan tehtyä oikein. Kuva Andreas Koivisto/Vantaan kaupunginmuseo.

Kuten vanhaan uuniin liittyvät maakerrokset, myös muut 1500-lukua vanhemmat kerrokset olivat hyvin vähälöytöisiä. Esineitä tältä ajalta saatiin talteen todella harvakseltaan. Saman asian huomasimme myös tutkiessamme Gubbackan kylätonttia aiemmin. Keskiaika ja siihen liittyvät löydöt näyttävät siis kirjaimellisesti olevan kiven alla. Niiden löytäminen vaatii pitkäjänteistä työtä ja monien erilaisten näytteiden analysointia. Saammekin jäädä odottamaan talveen ennen kuin tutkimamme rakenteiden tarkempi ikä selviää. Rakenteista on otettu näytteeksi palaneita kiviä, joita voidaan ajoittaa termoluminesenssi-menetelmällä sekä hiilinäytteitä, joita ajoitetaan radiohiilianalyysilla. Jännitettävää siis vielä riittää!

Andreas Koivisto

Kovaa menoa Kirkonkylässä

Kirkonkyläprojekti on edennyt talven mittaan, ja tällä hetkellä on päästy vaiheeseen, jossa loppukesästä toteutettavia arkeologisia kaivauksia valmistellaan kuumeisesti. Kenttätöiden esivalmistelujen ohella olemme kuitenkin ehtineet myös käydä läpi hieman Kirkonkylää koskevia 1600-luvun oikeudenkäyntipöytäkirjoja, ja näin vapun kunniaksi on ehkä hyvä nostaa niiden joukosta esiin vauhdikas tapaus, joka muistuttaa hyvin liiallisen juhlimisen vaaroista.

Vuoden 1624 talvikäräjillä käsiteltäväksi otettiin tapaus, joka oli saanut alkunsa vain muutamia päiviä aiemmin Erik Bossmanin talossa Kirkonkylässä. Erikin luona oli vietetty kosteaa iltaa, ja paikalla olivat olleet ainakin sotilaina leipänsä ansaitsevat veljekset Claes ja Peer Mortensson Tolkinkylästä sekä Jacob Mickilsson ja Jöns Andersson Ylästöstä. Ilta oli sujunut rauhallisesti siihen saakka, kunnes Jöns yritti lähteä kotiin pienen koiransa kanssa. Koska miehen kädet alkoivat tässä vaiheessa iltaa jo lipsua, pääsi koira kuitenkin karkuun. Koirajahdin lomassa Claes menetti hermonsa, ja alkoi solvata Jönsiä.

Jönsin ja Claesin välinen sanailu päättyi lopulta siihen, että miehet päättivät siirtyä pihamaalle tappelemaan – toki juotuaan ensin vielä hieman paloviinaa lämmikkeeksi helmikuun pakkasia vastaan. Onneksi maantiellä käyty tappelu ei taistelijoiden väsyneen kunnon vuoksi ehtinyt erityisen vaaralliseksi edes siitä huolimatta, että Peer oli lainannut veljelleen miekkaa. Itse asiassa miekka putosi miehen kädestä ensimmäisellä lyönnillä, mikä päätti tappelun alkuunsa.

Talvinen kuva Kirkonkylästä vuonna 2013. Nykyään kylässä enää harvoin törmää miekoin varustettuihin sotamiehiin.

Valitettavasti tapahtumat eivät kuitenkaan päättyneet tähän, vaan yhtäkkiä paikalle ilmestyi Thomas Simonsson Hanabölestä. Thomas alkoi haastaa riitaa tappelupukareiden kanssa, mikä sai jo kerran lumihangessa jäähtyneet tunteet kuumenemaan uudestaan. Tajutessaan jäävänsä alakynteen Thomas pakeni Hindrik Anderssonin taloon, ja muut lähtivät takaa-ajoon vahvistettuina lähistöltä löydetyllä vänrikki Johan Hinderssonilla ja tämän sotamiehillä.

Kyseisenä helmikuun iltana koko Kirkonkylä näyttää olleen täynnä sotaväkeä iltaa viettämässä, sillä kun takaa-ajajat saivat lopulta murrettua Hindrik Anderssonin oven, kävi ilmi että myös tämän tupa oli täynnä sotaväkeä. Ilta päättyikin joukkotappeluun, jonka ruumiilliset ja aineelliset vahingot listattiin pari päivää myöhemmin oikeudenkäyntipöytäkirjassa: tuvan puolustajilta oli viety yksi miekan huotra vöineen sekä kaksi ketunnahkaista hattua. Lisäksi paikallaolijoilla todettiin eritasoisia haavoja ja mustelmia. Kaikkein huonoimmin kävi kuitenkin Jöns Anderssonille. Vaikka hän oli selvinnyt maantiellä käydystä tappelusta vammoitta, oli Claes Mortensson käyttänyt tuvan sekasortoa hyväkseen ja lyönyt Jönsiä päähän niin, että tämä makasi nyt kuoleman kielissä.

Oikeus totesi Claesin syylliseksi tekoon ja vangitsi tämän. Sekä Jönsin että Claesin myöhemmät vaiheet jäävät tuomiokirjoissa hämärän peittoon, mutta myöhemmistä oikeusjutuista käy ilmi, ettei kyseessä kuitenkaan ollut viimeinen kerta kun liiallinen ilonpito on Kirkonkylässä päättynyt kyyneliin. Onneksi tuomiokirjat eivät kuitenkaan kuvaa pelkästään menneitä ikävyyksiä, vaan ne tarjoavat myös Kirkonkylän osalta erinomaisen lähdekokonaisuuden kylän asukkaista ja heidän elinympäristöstään.

Tuuli Heinonen

Liikkuva ihminen

Nyt kun viime kesän Vantaan Mårtensbyn Lillaksen kaivaukset on saatu kansien väliin raporttiin voi taas todeta, että kuvamme Vantaasta ja historiasta yleensä on jälleen rikkaampi. Kun kirjoitettujen historiallisten lähteiden määrä ei valitettavasti kasva enää kuin ani harvoin ja sattumien kautta, niin arkeologisia kohteita on vielä tutkimatta paljon. Ja usein niistä paljastuu jotakin uutta ja mielenkiintoista, joka antaa uusia näkökulmia historiaan.

Ainakin sen on huomannut, että menneisyyden yhteisö ei ollut lainkaan niin nurkkakuntainen kuin annettiin ymmärtää ainakin minun nuoruudessani. Mårtensbyn Lillaksen kaivauksilla sen on huomannut erityisen selkeästi kun olemme päässeet tutkimaan 1500-luvun lopulta 1700-luvulle ajoittuvia kerroksia. Löytöaineistossa oli merkkejä laajoista ja pitkäaikaisista kontakteista ympäri Itämeren alueen.

1500-luvulla Kölnissä tai Frechenissä valmistetusta partamiehenkannusta löytyi useita paloja Lillaksen kaivauksilla. Kuva Pekka J. Heiskanen.

Kaivausten näyttävimpiin löytöihin kuuluva, 1500-luvun puolivälissä Kölnissä tai Frechenissä valmistettu, niin sanottu Partamiehen kannu, on hyvä esimerkki ainakin esineiden liikkuvuudesta. Samoilla seuduilla on valmistettu myös 1300-luvulta peräisin oleva niin kutsuttu Jacoba kannu, jonka sirpale niin ikään löytyi Lillakselta. Mielestäni on huikea ajatella miten laajasti esineet oikeasti ovat liikkuneet ja miten kauan. Aina kivikaudesta asti esineitä on liikkunut kaupan myötä todella pitkiä matkoja. Yllä mainitut löydöt osoittavat esimerkiksi näyttäviä kivisaviastioita tuodun Reininlaaksosta tänne pohjolaan monen sadan vuoden ajan. Kaupan välittäjinä tänä aikana toimivat Hansan kauppiaat.

1300-luvun Siegburgissa valmistettu Jacoba-kannu. Lillakselta löytyi osa kannun suupalaa. Piirros Elina Terävä / kuva Pekka J. Heiskanen.

Hansakaupan myötä Itämeren ympäristössä oli olemassa kauppaverkosto, jota pitkin kauppatavara liikkui. Samoja kauppareittejä ovat varmasti käyttäneet hyväksi myös useat ihmiset. Hyvä esimerkki on 1500-luvulla Pernajan Torsbyn kylästä maailmalle lähtenyt Mikael Agricola, joka muun muassa opiskeli Wittenbergin yliopistossa ja oli kuningas Kustaa Vaasan lähettämän valtuuskunnan mukana Moskovassa neuvottelemassa rauhasta Ruotsin ja Venäjän välillä.

1600-luku oli sitten Ruotsin valtakunnassa suurvalta-aikaa, jolloin ruotsalaiset muun muassa kävivät sotia ympäri Eurooppaa. Sotajoukkojen mukana liikkui paljon ihmisiä ja niiden joukossa oli myös Ruotsin Itämaan Helsingin pitäjän, eli nykyisen Vantaan asukkaita. Tätä kautta pitäjään on kulkeutunut sekä esineitä että kokemuksia vieraista maista ja kulttuureista.

Lillakselta löytyneitä pronssi-ikoneita. Ikonit kuvaavat Pyhää Nikolaosta. Vasemmanpuoleisessa ikonissa Nikolaoksen vasemmalla puolella on Pyhä Tihon ja oikealla puolella Pyhä Menas. Murtuneen ikonin sivuilla on  Kristus ja Jumalanäiti. Kuva Pekka J. Heiskanen.

Partamieskannun lisäksi Mårtensbysta on löytynyt monia muitakin kauempaa tuotuja esineitä. Kaksi muuta esimerkkiä ovat Venäjän alueella valmistetut pronssi-ikonit, jotka kuvaavat matkailijoiden pyhimystä, Pyhää Nikolaosta. Kuten yllä on käynyt selväksi, ne eivät välttämättä ole merkki ortodoksisen uskonnon harjoittamisesta tilalla, vaan saattavat yhtä hyvin olla matkamuistoja. Toisaalta Lillakselta on myös löytynyt luultavasti 1600-luvulta peräisin olevia helmiä, joista ainakin osa voisi olla peräisin rukousnauhasta. Mikäli kyseessä on rukousnauhan helmiä, on kyseessä puolestaan katolinen perinne. Ovatpa esineet olleet osana uskonnon harjoittamista tai ei, sekä ikonit että mahdollinen rukousnauha edustavat kulttuurin monimuotoisuutta ja kertovat selvästi, että Lillaksen asukkaat eivät todellakaan olleet mitään nurkkakuntaisia ihmisiä. He ovat varmasti olleet hyvin perillä siitä mitä heidän ympärillään ja muualla maailmalla tapahtuu. Tai jos nyt ei maailmalla, niin ainakin Euroopassa.

Andreas Koivisto

Haluavatko aikuiset museosta oman "puuhamaan"?

Ville Seuri väitti pääkirjoituksessaan 12.2.2013, että museoväki pelkää lapsia (linkki kirjoituksen lopussa). Mielipiteensä hän perusteli sillä, että Helsingin kaupunginmuseon Lasten kaupunkia ja Helsingin Eläinmuseota lukuun ottamatta Seuri ei ole käynyt Suomessa muissa museoissa, joissa lasten annettaisi koskea esineisiin, leikkiä ja peuhata. Tämä on varmasti totta.

Unohdetaan kuitenkin hetkeksi museoiden väitetty suhtautuminen lapsikävijöihin ja mietitään, miten lapset suhtautuvat museoihin. Onko lapselle jännittävää se, että joka paikassa täytyy leikkiä ja askarrella ja touhuta? Vai onko sittenkin kiinnostavaa löytää paikka, jossa pätevät eri säännöt kuin kotona, päiväkodissa tai alakoulussa? Haluaako lapsi todella leikkiä vanhan esineen kopiolla vai nähdä vitriinissä ihan oikean esineen, joka on vanhempi kuin mummin papan äiti?

Lapselle on ihan luonnollista, ettei kaikkiin esineisiin saa koskea. Jos ollaan kaupan lasiosastolla, purkutyömaalla tai eläintarhassa, silloin katsotaan vaan, ei kosketa. Koskemiskielto on ongelma aikuiselle, joka on sitä mieltä, että hän kyllä osaa käsitellä hauraitakin tavaroita rikkomatta. Ja vaikka kaikkien muiden ihmisten puhtaallakin iholla on rasvaa, hänen käsistään ei takuulla tartu esineeseen mitään, jos ihan vähän vaan hipaisee.

Museonäyttelyissä huomattavasti tavallisempaa onkin nähdä lapsen raahaavan perässään kyllästyneitä aikuisia kuin toisin päin. Lapsilla kyllä riittää ihmettelemistä vasuissa, kauhtanoissa ja jakkaroissa, jollaisia näkevät ensi kertaa elämässään. Lippua ostaessaan vanhemmat selittävät vaivautuneina, että pakko oli nyt tulla käymään museossa, kun meidän lapsi oli käynyt täällä koulun kanssa ja vaati päästä uudestaan.

Jos lapsella on museossa tylsää, se johtuu harmillisen usein siitä, että aikuisella on tylsää. Lapsi kysyy: ”Äiti, mikä toi on?” Ja äiti vastaa: ”En mä tiedä. Joku pytty.” Tästä lapsi vähitellen, kymmenien innostuneiden kysymysten ja tympeiden vastausten jälkeen oppii, ettei museoissa ole mitään kiinnostavaa. Lopulta aikuiseksi kasvettuaan hän päätyy vaatimaan museoihin enemmän tekemistä.

Olen samaa mieltä Seurin kanssa siitä, että museoiden kannattaisi kiinnittää enemmän huomiota toiminnallisuuteen. Useimmat Suomen museot ovat näin jo tehneetkin. Lakataan kuitenkin käyttämästä lapsia verukkeena. Museoissa haluavat koskea, kokeilla ja leikkiä aikuiset, joilla ei ehkä ole siihen muuta tilaisuutta, kun kaikki puuhamaat ja peuhulat on suunniteltu lapsille.

Anni Rissanen
museoassistentti

Linkki Seurin tekstiin: http://www.hs.fi/paakirjoitukset/Miksi+museov%C3%A4ki+pelk%C3%A4%C3%A4+lapsia/a1360559912248/