Uraauurtavaa punasavitutkimusta

Vantaalla tehdään parhaillaan uraauurtavaa keramiikkatutkimusta. Ensimmäiset tulokset tutkimuksista on juuri julkaistu tuoreessa Historiallisen aikakauskirjan numerossa 4/2013. Tutkimuksessa käsitellään keskiaikaisilta kohteilta löydettyä punasavikeramiikkaa, jota tarkastellaan SEM-EDS-menetelmällä, eli pyyhkäisyelektronimikroskooppianalyysillä. Analyysin on tehnyt Elisabeth Holmqvist-Saukkonen ja sen avulla on saatu lupaavia tuloksia punasaviastioiden valmistuksessa käytetystä materiaalista, valmistusalueesta ja teknologiasta.

Vantaan Gubbackan kylätontilta löytynyt pala punasavikeramiikkaa, joka analysoitiin SEM-EDS-menetelmällä. Kuva Pekka J. Heiskanen/Vantaan kaupunginmuseo.

Punasavikeramiikka vastaa lähinnä kukkaruukuissa nykyään käytettyä keramiikkaa. Keskiajalla dreijavalmisteisia vedenpitäviksi lyijylasitettuja punasaviastioita käytettiin yleisesti esimerkiksi ruoanvalmistuksessa. Ruokaa valmistettiin niin sanotuissa kolmijalkapadoissa, joita lämmitettiin avotulen tai kuumien hiilien päällä.  Punasaviset astiat ovat yleisin Suomen keskiaikaisilla kohteilla esiintyvä keramiikkatyyppi. Tästä huolimatta kyseessä on vaikeasti tulkittava ja vähän tutkittu löytömateriaali.

Astioiden valmistusmenetelmä oli suhteellisen helppo omaksua ja astioita valmistettiin yleisesti ympäri Euroopan. Tämän takia arkeologien on ollut vaikea nähdä punasaviastioiden sirpaleissa ajallista tai alueellista eroa. Vantaan kaupunginmuseon pilottiprojektissa keramiikkoja on tutkittu pyyhkäisyelektronimikroskoopilla. Sen avulla selvitetään keramiikan kemiallista koostumusta, mikrorakennetta ja teknologiaa. Esineiden valmistustekniset ominaisuudet ja alkuainepitoisuudet antavat viitteitä niiden valmistusalueista ja tämän tiedon avulla voidaan kartoittaa yhteisöjen välisiä kontakteja ja kauppasuhteita.

Analyysissa verrattiin Vantaan Gubbackan ja Espoon Mankbyn keskiaikaisilta kylätonteilta ja Tallinnan keskiaikaisista kaupunkikerrostumista löydettyjä punasaviastioiden palasia. Aineistossa pystyttiin tunnistamaan koostumuksellisia ja teknologisia eroja eri palojen välillä ja muodostamaan paloista erilaisia ryhmiä niiden ominaisuuksien perusteella. Analyysituloksen sekä muun arkeologisen todistusaineiston perusteella ryhmien pääteltiin ilmentävän sekä kotimaista tuotantoa että tuontiesineistöä. Tuontiastiat on esimerkiksi saatettu tuoda Gubbackaan Tallinnan kautta, sillä Gubbackasta löytyneet ja tuontiastioiksi tulkitut palat muistuttavat Tallinnasta analysoituja verrokkeja.

SEM-BSE-mikroskooppikuvia punasavikeramiikan poikkileikkauksista. Kuvissa päällimmäisenä näkyy lyijylasitekerros. Vasemmalla olevissa, nk. kotimaisen ryhmän paloissa näkyy lasitteen epätasaisuus ja oikealla olevissa tuontiastioiden ryhmässä lasitteen pintaa rikkova runsas hiekkasekoite. Kuva Elisabeth Holmqvist-Saukkonen.

Punasaviprojekti sai alkunsa Vantaan ja virolaisen Padisen kunnan välisen EU-projektin aikana vuonna 2011 ja tuloksia esiteltiin ensimmäisen kerran 2012 Helsingissä järjestetyssä kansainvälisessä EAA-kokouksessa (European Association of Archaeologists, katso blogikirjoitus vuodelta 2012). Projekti on nyt saamassa jatkoa kun Svenska kulturfonden myönsi sille avustuksen. Uuden avustuksen myötä on tarkoitus analysoida muutama pala lisää Tallinnasta sekä ottaa mukaan sirpaleita Turusta sekä Vantaan Mårtensbysta. Näistä tutkimuksista pyritään myös julkaisemaan tuloksia kunhan ne ensin valmistuvat. Projektityöryhmässä on itseni ja analyysin tekijän, Elisabeth Holmqvist-Saukkosen lisäksi mukana myös Riikka Väisänen.

Andreas Koivisto

Perinteistä kylätutkimusta uusin tavoin

Kansatieteellinen tutkimus ja perinteenkeruu tuovat useimmille mieleen muistikirja kädessä kulkeneet harmaapartaiset herrasmiehet, jotka havainnoivat kansallispukuihin sonnustautuneiden maalaisten elämää. Sellaista kansatieteellinen tutkimus saattoi olla vuosikymmeniä sitten.

Kaupungistuvassa Suomessa kansatieteilijöiden katseet ja kiinnostuksen kohteet suuntautuivat vähitellen maaseudusta kaupunkiin ja nykyajan ilmiöiden tutkimukseen. Ennen niin tavalliset maaseudun kylätutkimukset ovat tänä päivänä äärimmäisen harvinaisia. Vantaan kaupunginmuseon Helsingin pitäjän kirkonkylää tutkiva hanke on siksi aivan erityinen.

Kirkonkylän raitti kesäisenä päivänä 2013. Kuva Riina Koivisto/Vantaan kaupunginmuseo.

Erityislaatuinen on myös tutkimuskohteena oleva Kirkonkylä. Se on maalaismaisen ilmeen säilyttänyt kylä keskellä suurkaupungin sykettä. Keskiajalla perustettu kylä on strategisen sijaintinsa takia ollut vuosisatojen ajan laajan alueen keskus. Rautatien rakentamisen myötä Helsingin pitäjän keskus siirtyi vähitellen Tikkurilan suunnalle ja Kirkonkylä jäi syrjäseuduksi. Rakennuspaine on ollut voimakasta kylän ympärillä ja Tuusulantie, lentokenttä sekä Kehä III ovat lohkoneet palasia kylästä. Pitäjän vanhan keskuksen ydinalue on kuitenkin säilynyt suurten valtateiden kainalossa.

Kylää ei tietenkään voi tutkia ilman sen asukkaiden suostumusta ja yhteistyöhalua. Kirkonkyläläiset ovat avanneet ovensa tutkijoille ihailtavan avoimesti. Kyläläisiä on haastateltu ja vanhoja valokuvia on taltioitu. Kyläläisiä on haluttu osallistaa tutkimuksen tekoon mahdollisimman paljon. Koko työtä ohjaa kyläläisistä koostuva toimikunta, jonka mielipiteitä ja ehdotuksia on kuunneltu. Kyläläiset ovat itse halunneet, että tutkimuksessa nostetaan esiin historiantutkimuksen usein unohtamat naiset ja lapset sekä arkielämä.

Helsinge gymnasiumin oppilaat kartoittamassa kasveja Kirkonkylässä. Kuva Maria Koivisto/Helsinge skola och gymnasium.

Kylän asukkaat, koululaiset ja harrastusryhmät ovat osallistuneet tutkimuksen tekoon monin eri tavoin. Koululaisille on kerrottu projektista, Kyrkoby skolan oppilaat ovat tehneet pienoismalleja kylän taloista ja Helsinge skolan lukion oppilaat ovat tutustuneet kylään kasvikartoittajina. Kylästä tehtävän lastenkirjan kuvaukset toteutettiin tiiviissä yhteistyössä kyläläisten kanssa. Yhteistyötä tehdään partiolaisten kanssa ja Marttojen avulla kerätään talteen kylän vanhoja ruokareseptejä.

Kirkkomaan aidalla kuvattiin syksyllä 2013 lastenkirjaa. Kuva Riina Koivisto/Vantaan kaupunginmuseo.

Nykytutkijoilla on käytettävissään harvinaisen hyvä vertailuaineisto kylän kehityksestä. Kirkonkylä on ollut säännöllisesti arvovaltaisten tutkijoiden mielenkiinnon kohteena. Gabriel Nikander on tutkinut kylän taloja 1900-luvun alussa, Ilmar Talven johdolla kylä oli perinteisen kylätutkimuksen kohteena 1950-luvun lopulla. 1970-luvulla Bo Lönnqvist suoritti kylässä perinteenkeruuta.

Projektiin liittyy myös kylän mailla tehdyt arkeologiset kaivaukset. Vuoden 2014 lopussa päättyvän projektin lopputyönä syntyy kaksikielinen historiateos, lastenkirja ja verkkonäyttely. Kirkonkylän tutkimuksen etenemistä voi seurata projektin facebooksivuilta osoitteesta www.facebook.com/Kirkonkyla.

Riina Koivisto

Autioitunut kylätontti päivänvaloon

Lokakuussa Vantaalta löytyi uusi ennestään tuntematon historiallinen kylätontti. Tontin löytyminen oli erinomainen esimerkki arkeologin työn monipuolisuudesta. Arkeologit ovat yleensä moniosaajia, jotka hallitsevat vähintään perusteet monista eri tieteenaloista. Yksi arkeologien perustyötehtävistä, joka vaatii hyvää karttojen lukutaitoa, geologisten prosessien tuntemista sekä vanhojen historiatietojen tulkitsemista, on uusien arkeologisten kohteiden inventointi.

Ylästöstä löytynyt autiotontti niin kuin se oli lokakuussa 2013. Kuva Andreas Koivisto/Vantaan kaupunginmuseo.

Inventointi on parasta tehdä joko myöhään syksyllä tai aikaisin keväällä, kun runsas kasvillisuus ei peitä maan pintaa. Tällöin pystyy maanpinnalta havaitsemaan parhaiten erilaisia kuoppia tai kasoja, jotka ovat syntyneet ihmistoiminnan seurauksena. Eri aikakauden kohteita etsitään yleensä eri paikoilta, mutta usein tulee todettua, että hyvä talonpaikka on ollut hyvä talonpaikka sekä kivikaudella että keskiajalla ja on monesti sitä nykyäänkin.

Keskiaikaisia muinaiskohteita etsitään usein vanhojen karttojen avulla. Uuttamaata ja Vantaan aluetta kuvaavat vanhimmat kartat ovat usein 1600-luvun lopulta tai 1700-luvun alusta. Moni kylä oli tuolloin ainakin suunnilleen samalla paikalla kuin keskiajalla. Pitää kuitenkin muistaa, että juuri 1600-luvun lopulla Suomea kohtasi suuret kuolonvuodet. Kylmien säiden ja katovuosien aikana 1695–1697 arvioidaan menehtyneen jopa kolmasosa Suomen väestöstä. Koska suurin osa vanhimmista kartoista on tehty juuri tämän jälkeen, iso osa vanhasta asutuksesta on ollut autiona eikä se suoraan näy kartoissa.

Tarkkasilmäinen lukija huomasi varmasti, että kirjoitin ettei asutus näy suoraan kartoissa. Tämä tarkoittaa, että jotkut paikat löytyvät vasta mutkan kautta ja vanhoja karttoja tulkitsemalla. Tässä hommassa on tärkeä osa käsialojen tulkitsemisella ja kartanpiirtäjän kirjoittaman tekstin ymmärtämisellä. Esimerkiksi ruotsinkielen sana ”öde”, joka tarkoittaa autiota, voi kertoa paikalla olleen autioituneen tilan. Myös peltokuvioita kannattaa tarkastella. Jos karttaan on merkitty suuret peltoalueet, mutta ei mitään asutusta niiden väliin, kannattaa harkita maastokäyntiä, etenkin jos nimistökin antaa siitä viitettä.

Vuoden 1699 kartta, jossa autiotontin alue erottuu joen yläpuolella kahden pellon väliin jääneellä kumpareella. Kartta Samuel Broterus 1699/Kansallisarkisto.

Vantaan Ylästöstä löytyi syksyllä 2013 autioitunut kyläpaikka juuri tällä tapaa. Vanhasta vuoden 1699 kartasta havaittiin Österåker (Itäpelto) ja Västeråker (Länsipelto) -nimiset pellot. Niiden välissä ei kuitenkaan ollut mitään asutusta, mikä herätti tutkijan mielenkiinnon. Itä- ja länsipellon välissä olikin pieni pellosta kohoava saareke, josta maastokäynnin yhteydessä löytyi matalia kumpareita. Kumpareet voivat olla vanhojen asuintalojen uunien pohjia, mutta varmasti asia selviää vasta jos paikkaa joskus tutkitaan arkeologisin kaivauksin.

Vaikka nyt eletäänkin jo joulukuun alkua, soveltuu ajankohta, kiitos etelän lumettoman sään, vielä arkeologiseen inventointiin. Päivät vain jäävät hiukan lyhyiksi, sillä muinaisjäännöksiä on hankala havaita otsalamppujen valossa.

Andreas Koivisto

”Kun kirppu puree sinua, muista silloin…"

Jo useamman vuoden ajan kaupunginmuseon museolehtori on vieraillut vantaalaisissa vanhainkodeissa, hoitokodeissa ja päiväkeskuksissa, mukanaan pari matkalaukullista kuvallisia, esineellisiä ja tarinallisia muistoja menneiltä vuosikymmeniltä. Matkalaukkujen sisältö koostuu lähinnä 1940-50-lukujen kodeissa tyypillisesti olleista asioista, niistä jotka ovat tuttuja monille tämän päivän seniori-ikäisille heidän omasta nuoruudestaan. Esineet eivät ole museoesineitä vaan juuri tätä tarkoitusta varten hankittuja käyttötarvikkeita: villalangan vyyhdityspuu, kalaverkon paikkauspuikula, kalossit, filmitähtikortit, tulitikkuaskien keräilyvihko ja monia muita mummolan ullakon aarteita.

Vierailut ovat olleet antoisia molemmin puolin. Näyttelytuokiot on useimmiten järjestetty pienryhmille yhteiseen ruokailu- tai oleskelutilaan. Laukut avataan ja niiden sisältö asetellaan nähtäville. Muistoja on jaettu yhdessä ja monenlaisia keskusteluja on virinnyt. Erilaisia arkielämän valokuvia ja esineitä katsellessa, tunnustellessa ja niistä puhuessa, yhteinen keskustelu on toisinaan siirtynyt lähempiin henkilökohtaisiin muistoihin, kuten vaikkapa paikkakunnan työpaikkoihin. Joskus kuullaan muistoja paikkakunnan postista, apteekista ja kamferinkäytöstä tai siitä, kuinka nuori morsian sai valita itselleen lahjaksi työantajan valikoimista, Tikkurilan Silkiltä, mieluisan hääpukukankaan. Mukavaa on myös arvoitusten, kiiltokuva-muistovihkojen runojen, sanontojen tai luonnon ennusmerkkien muistelu.

Mieleenpainuvin kokemus museon työntekijän näkökulmasta lienee liki 100 vuotiaan rouvan kohtaaminen. Museon Liisa-nukkea sylissä pidellessään hän alkoi kertoa, kuinka sai oman ensimmäisen nukkensa vasta 17-vuotiaana. Kauan kaivatun nuken saaminen oli aiheuttanut liki jo aikuiseksi ehtineelle tytölle itkuisan tunnemyrskyn, josta äitinsä oli häntä torunut. Liikuttavan tarinan lisäksi merkittävää tapahtuneessa oli se, että rouva ei ennen tätä ollut kyennyt tuottamaan ymmärrettävää puhetta enää moneen vuoteen. Konkreettinen nuken sylissä pitely sai hänet puhumaan tuossa hetkessä jälleen.

Ruokaan liittyviä tarinoita on kauppavalokuvia katsellessa kuultu monia. Kuinka 1940- luvunlapsuudesta on jäänyt mieleen erityisen hyvä tappajaiskeiton liemi, jota teurastuspäivän kunniaksi tuoreesta riiputtamattomasta lihasta keitettiin. Tai kuinka entinen maalaistalon emäntä silmäilee kiinnostuneena 1952 vuoden Kotiliettä, jossa kerrotaan ”Kuinka katat kauniisti sekä omille että olympiavieraille”. Kahvimyllyn kammen kääntäminen jauhaa papujen hyvän aromin ilmoille ja kahvipakettien keräilykorttien selailu tuo tuttuuden ilmeitä kasvoille.

Pienissä ryhmissä seurustelu, vanhojen tuttujen esineiden ja kuvien toimiessa virikkeinä, on jokaisella mahdollisuus kertoa arvokkaita omia muistojaan. Se, että muut ryhmäläiset sekä museon opas ovat tarinoista kiinnostuneita, voi olla henkilökohtaisesti hyvinkin merkityksellistä. Oppaan roolissa tunnen monesti olevani mukana oppijana ja saavani kuulla kiinnostavaa kokemustietoa oikeasti eletystä, isovanhempien aikaisesta elämästä.

Marjo Eerikäinen
Museolehtori

Kuvat VKM

Kirkonkylä pintaa syvemmältä

Kirkonkylän kaivaukset on saatu päätökseen ja nyt ollaan turvallisesti takaisin toimistossa löytöjen ja kaivauskarttojen kanssa. Sää kohteli meitä pääosin erittäin hyvin, ainoastaan muutama rankempi sadepäivä hankaloitti hiukan tekemistä. Kirkonkylää ei kirkkomaata lukuun ottamatta ollut tutkittu ennen juuri ollenkaan arkeologisesti, joten tämä ensimmäinen kenttäkausi sujui pitkälle Kirkonkylän maanalaisiin kerroksiin tutustuen.

Aamutuimaan otettu kuva Pappilan alapuolella olevasta koeojasta. Kuva Andreas Koivisto/Vantaan kaupunginmuseo.

Uuteen kohteeseen tutustuminen on aina haastavaa, sillä etukäteen ei todellakaan voi tietää mitä sieltä maan alta tulee paljastumaan. Onko myöhempi maankäyttö tuhonnut kaikki vanhat kiinnostavat maakerrokset vai onko paikalla ylipäätään ollut ihmistoimintaa? Näitä kysymyksiä jouduimme pohtimaan ensimmäisen viikon aikana kun emme oikein löytäneet mitään merkittävää. Kylmän hiki rupesi jo nousemaan pintaan, kun ainoat löytömme neljän ensimmäisen päivän aikana olivat 1950-luvulla puretun talon jäänteet. Onneksi löysimme viikon lopuksi kuitenkin uunin jäänteet, jotka eivät näkyneet missään historiallisissa kartoissa.

Avasimme koeojan uunin viereen ja laajensimme siitä myöhemmin kaivausalueen uunin ympärille. Toisen koeojan avasimme uunin länsipuolelle. Löysimme kaivausalueiltamme useita eri rakenteiden osia. Uunin lisäksi löysimme esimerkiksi rakennusten kivijalan osia, puupaaluja ja puulattian jäänteet. Rakenteet tulivat kuitenkin esille niin kapealta alueelta ja hyvin hajanaisesti, että meille jäi vielä epäselväksi minkä ikäinen mikäkin rakenne on ja miten ne liittyvät toisiinsa. Toiveena siis on, että voisimme ensi vuonna laajentaa tutkimusaluetta ja tutkia tarkemmin ja laajemmin löytämiämme rakenteita.

Rakenteiden ympäriltä löysimme esineitä, jotka ajoittuvat 1300-luvun lopulta 1600-luvulle. Tämä sopii hyvin yhteen karttatietojen kanssa, sillä historiallisilla kartoilla, jotka kuvaavat tutkimusaluettamme vuodesta 1699 eteenpäin, löytyneiden rakenteiden paikalla näkyy pelkkää peltoa, niittyä tai puistoa. Onko paikalla mahdollisesti sijainnut vanha pappila, joku muu kylän yksittäistila vai ehkä vanha kyläraitti monine tiloineen? Näitä asioita on hauska miettiä, mutta varmaa vastausta on tällä hetkellä mahdoton saada.

Arkeologit löysivät myös jälkiä muutaman kymmenen vuoden takaisesta juhlinnasta Kirkonkylässä. Onkohan pappilan puistossa harrastettu pussikaljottelua enemmänkin? Kuva Andreas Koivisto/Vantaan kaupunginmuseo.

Vaikka kaivauspaikalla ei olekaan karttojen mukaan sijainnut rakennuksia vuoden 1699 jälkeen, löytyi kaivauksilla kuitenkin merkkejä myös myöhemmistä ajoista. Löysimme esimerkiksi tinasotilaan, jollaisilla pappilassa asunut kirkkoherran poika myönsi lapsuudessaan leikkineensä. Toinen moderni löytö oli kuoppaan haudattu Sokoksen muovipussi, jossa oli 1970–80-lukujen tienoilta olevia oluttölkkejä. Tällaisiakin voi siis löytää pappilan edustalta. Kukaan ei tosin vielä ole myöntänyt juoneensa ja sitten haudanneensa tölkit.

Andreas Koivisto

Valkokankaasta vasemmalle

Vantaan kaupunginmuseon draamaopastuksella Kino Hertaksen persoonallinen paikannäyttäjä*) johdattaa kävijät 50-luvun elokuvamaailmaan. Elokuva-Aitta -lehden ahkerana lukijana hän on lupautunut vastaamaan muutamaan toimittajamme esittämään kysymykseen.

Kuva: Marjo Eerikäinen,
Vantaan kaupunginmuseo

Mitä pidätte työstänne Kino Hertaksen penkkityttönä?

- Tämä platsarin työ on eri kivaa, en milloinkaan kyllästy, vaikka joudunkin katsomaan saman filmin useaan kertaan. Kun jotakin kuvaa on esitetty pidempään, olen oppinut repliikit melkein sanatarkasti ulkoa. Haluatteko kuulla esimerkiksi Ansa Ikosen ja Joel Rinteen puhelinkeskustelun elokuvasta ”Tyttö kuunsillalta”?

Kiitos, ei tällä kertaa. Onko Tyttö kuunsillalta lempielokuvanne?

- Se on hyvä, mutta kyllä minä sittenkin pidän enimmin komediasta. Eräs suosikeistani on ”Radio tulee hulluksi”, jossa Hanski Häyrynen esittää toimittaja Toivo Teräsvuorta, joka joutuu erehdyksessä mielisairaalaan, jossa…

Niin, muistamme kaikki varmasti tämän Matti Kassilan ohjaaman elokuvan vuodelta 1952. Mitä uutta elokuvaa suosittelisitte?

- Tällä hetkellä meillä pyörii Kuriton sukupolvi, sattumalta sekin on Kassilan elokuvia. Se on ollut erityisesti nuorison suosiossa, kun siinä soi rokkarolli, mutta kyllä se sopii vanhemmillekin katsojille, onhan siinä sentään Tauno Palo pääosassa. Hän on aina niin hurmaava!

Entä kuka naisnäyttelijöistä on mielestänne paras?

- Voi, on niin paljon hyviä naisnäyttelijöitä. Helena Karaa pidän kuitenkin esikuvanani. Hänhän työskenteli lipunmyyjänä Turun Kino-Palatsissa, mistä hänet löydettiin elokuvaan. Ikävä että hän joutui lopettamaan uransa muutama vuosi sitten.

Oletteko kenties itsekin haaveillut filmitähden urasta?

- Kukapa nuori tyttö ei olisi, mutta minä olen kyllä haaveillut siitä aivan erityisesti. Tiedätte varmaan, että Mailis Vaajakin työskenteli paikannäyttäjänä ennen elokuvauraansa.

Jos pääsisitte mukaan filmiin, kenen ohjaajan kanssa tahtoisitte työskennellä?

- Tämä olikin kiperä kysymys, sillä enhän minä tietysti vielä tunne ketään ohjaajaa henkilökohtaisesti. Valentin Vaala löytää usein uusia elokuvakasvoja teatterimaailman ulkopuolelta, joten varmaan se olisi hän. Jos kuitenkin saisin itse valita, niin Matti Kassilan kanssa kuuluu olevan miellyttävä työskennellä. Hän on oikein tunnettu herrasmiesmäisistä otteista.

Kiitos haastattelusta, päästämme teidät nyt palaamaan työnne pariin.

Haastattelija: Anni Rissanen
Näyttely Matti Kassila - ohjaaja omalla maallaan avautuu 4.9.2013. 
Opastusvaraukset 09 8392 8689 

*) Paikannäyttäjien työstä:

 ”Paikannäyttäjät ovat vahtimestarin apulaisia ja tämän määräämisvallan alaisia. Näyttäessään yleisölle paikkoja, on paikannäyttäjän tehtävä tämä huolellisesti, sillä ketään ei saa jättää epätietoiseksi, missä hänen paikkansa lopullisesti on. Varsinkin sen jälkeen, kun valot on sammutettu, on valvottava, ettei asiakkaita jätetä pimeässä hapuilemaan löytääkseen istumasijan.

Sisävalvonta on paikannäyttäjän tärkeimpiä velvollisuuksia paikannäyttötyön väliajoilla. Toisen paikannäyttäjistä tulee aina olla katsomon puolella esitystä seuraamassa. Jos ääni ei ole normaali tai jokin muu epäkohta ilmenee, on paikannäyttäjän tästä heti ilmoitettava vahtimestarille, joka vuorostaan ryhtyy toimenpiteisiin vian korjaamiseksi.

Jos vahtimestarilla on käytettävissään vain yksi paikannäyttäjä, on tälle liian rasittavaa olla koko ajan esitystä seuraamassa. Tällöin on paikannäyttäjän oltava näyttämön puolella ensimmäisen näytöksen ajan sekä jokaisen seuraavan näytöksen alkuesitystä seuraamassa aina siihen saakka, kunnes ei yleisöä enää k.o. näytökseen katsota tulevan. Vahtimestarin ja paikannäyttäjän on kuitenkin säännöllisin väliajoin käytävä näyttämön puolella tarkistamassa, että esitys sujuu asianmukaisesti.

Aikana, jolloin paikannäyttäjä ei suorita sisävalvontaa eikä näytä paikkoja, toimii hän teatterin juoksupoikana tai -tyttönä sekä suorittaa muita pikkutehtäviä vahtimestarin määräysten mukaisesti.”

Lähde: Sinervä, Onni 1939: Elokuvateatterin henkilökunnan tärkeimmät tehtävät. Yleisöpalvelu ja sen merkitys. s. 13–14, 16–17

Opastus arkeologisilla kaivauksilla

Kirkonkyläprojektin uutisia! Nyt voit kuulla museon tutkimusprojektista ja arkeologisista kaivauksista paikan päällä, Helsingin pitäjän kirkonkylällä. Tiistaina 20.8. klo 15.30 järjestämme yleisöopastuksen arkeologisilla kaivauksilla. Kierros alkaa Pyhän Laurin kirkkoaukiolta. Opastuksella tutustutaan kaivausalueeseen ja alustaviin tutkimustuloksiin kaivausten johtajan, arkeologi Andreas Koiviston johdolla. Tapahtuma on maksuton.

Helsingin pitäjän kirkko mainitaan historiallisissa lähteissä ensimmäisen kerran vuonna 1401. Kylä on kuitenkin tätä vanhempi ja on perustettu viimeistään ruotsalaiskolonisaation aikaan 1300-luvun alussa, luultavasti jo tätä aiemmin. Oletetaan, että kylä olisi alun perin sijainnut eri paikalla kuin nykyään. Tutkimukset keskittyvät nykyisen pappilan alueelle. 

Marjo Poutanen